Äitienpäivän kunniaksi vierailin taas pitkästä aikaa vanhempieni luona. Kaukana kaupungin melusta jotenkin aina tuudittautuu leppoiseen olemassaoloon, eikä vierailujen aikana oikein tule tehtyä mitään muuta kuin syötyä ja käveltyä metsässä, vaikka opiskeluhommia pitäisi saada aikaan. Onneksi metsässä kävely on rentouttavaa ja äidin laittama ruoka hyvää.
Kasvoin noin sadan kilometrin päässä Helsingistä, ja opintojeni alkuvaiheessa kävin kotona melkein joka viikonloppu. Sittemmin olen juurtunut tiukemmin opiskelijaelämään, ja vähitellen aloin viettämään viikonloppuni yhä useammin pääkaupunkiseudulla. Sinällään se ei ole mikään ihme, sillä yliopistolla melkein väkisinkin tutustuu uusiin ihmisiin ja alkaa muodostaa sosiaalisia kontakteja. Samaan aikaan kotiseudun kaverit hajaantuvat vähitellen omille teilleen, jolloin vanhat siteet heikkenevät. Sosiaalinen elämä siirtyy opiskelukaupunkiin, eikä kotiin enää palaa muuten kuin tapaamaan vanhempiaan.
Nykyään muutenkin tunnen olevani kauhean kiireinen, kun opiskelen ja teen töitä samaan aikaan, sekä puuhastelen mukana erinäisissä järjestöhommissa. Tänä vuonna olenkin käynyt vanhempieni luona todennäköisesti yhdellä kädellä laskettavan määrän kertoja. Ei siis liene yllättävää, että varsinkin äitini tuntuu aina ikävöivän minua. Satun nimittäin olemaan perheen ainut lapsi, ja kuulemma nimenomaan sen ainoan lapsen karkaaminen maailmalle on vanhemmille paljon rankempaa kuin jos lapsia on useampia.
Tätä kirjoittaessani istunkin taas junassa matkalla kohti Helsinkiä. Ensi viikolla olisi edessä muutaman kurssin lopputentit. Samalla pitäisi vielä viimeistellä työprojektiani, sillä olen nyt lopettamassa työskentelyn tietojenkäsittelytieteen laitoksella toukokuun lopussa ja hommat pitäisi saada paketoitua siihen mennessä. Tenttivyörytyksen jälkeen sitten alkaakin heti taas kesäopinnot, ja gradustakin on jo ollut alustavasti puhetta. Kesälomasta ei siis ole tietokaan vielä ainakaan kuukauteen, vaikka tahdin pitäisi kyllä hieman helpottaa kuun vaihteessa.
