Kaikki opettajat tutkivat ja tutkijat opettavat.
(Helsingin yliopiston strategia 2010-2012)
Moni hokee tuota mantraa, mutta harva pysähtyy miettimään sen merkitystä. Tutkimuslähtöinen opetus on toki kaunis ajatus, mutta ainakin luonnontieteissä myös kaukana todellisuudesta. Kun tutkimus rakentuu olemassa olevan tiedon päälle, keskittyy perustutkinto-opetus väistämättä asioihin, jotka koskettavat korkeintaan etäisesti niitä aiheita, joita opettajat itse tutkivat. Äärimmillään tilanne on matematiikassa, josta vanhan vitsin mukaan voi valmistua maisteriksi opiskelemalla vain asioita, jotka tunnettiin jo sata vuotta sitten.
Tietojenkäsittelytieteen laitoksella on jo pitkään vallinnut tosiasiallinen jako opettajiin ja tutkijoihin. Tietyt lehtorit ja professorit keskittyvät lähinnä opetukseen eivätkä juuri tutki mitään. Aktiivisille tutkijoille taas opetus tarkoittaa lähinnä väitöskirjojen ja gradujen ohjaamista sekä seminaarien ja erikoiskurssien pitämistä. Kandin pakollisia kursseja luennoivat lähes yksinomaan opettajat, joita tutkimus ei juurikaan kiinnosta.
Näin on syytä ollakin. Tuntuuhan se toki juhlavalta, jos laitoksen tunnetuimmat professorit pitävät fukseille johdantokursseja. Tosiasia kuitenkin on, että nämä professorit harvemmin ovat laitoksen parhaita opettajia, joita peruskursseilla juuri tarvittaisiin. Siinä missä seminaareissa ja erikoiskursseilla opettaja pärjää pitkälti substanssiosaamisellaan, tarvitaan peruskursseilla paljon enemmän pedagogista osaamista.
***
Lehtorit ja professorit voidaankin usein jakaa niihin, jotka ovat kiinnostuneet enemmän opetuksesta, sekä niihin, joita tutkimus kiinnostaa enemmän. Näiden lisäksi on myös kolmas ryhmä, joka on kahta muuta pienempi mutta yliopiston kannalta vähintään yhtä merkittävä: ihmiset, joiden kiinnostus kohdistuu etupäässä hallintoon. Tällaiset ihmiset ovat yliopiston kannalta sikäli ongelmallisia, että he valuvat luonnostaan hierarkiassa ylöspäin.
Tietojenkäsittelytieteen laitos on työyhteisönä vielä sen verran pieni, että sen asioista päättävät opetuksesta ja tutkimuksesta kiinnostuneet ihmiset. Tiedekunnan tasolla näkyy jo selvästi se, kuinka valta keskittyy hallinnosta kiinnostuneiden käsiin. Yliopiston tasolla tuntuukin jo tämän tästä siltä, etteivät päätöksentekijät ole koskaan opetusta ja tutkimusta – yliopistoa – nähneetkään.
Yliopiston itsehallinnolla tarkoitetaan suunnilleen sitä, että yliopiston sisäisistä asioista päättävät ne, jotka siellä opiskelevat, tutkivat ja opettavat. Tällainen itsehallinto ei kuitenkaan toteudu kuin laitostasolla, jossa hallinnosta kiinnostuneita ihmisiä on niin vähän, että muu yhteisö pystyy pitämään heidät kurissa ja poissa pahanteosta. Ylemmillä tasoilla päätöksenteko vaatii kuitenkin niin paljon aikaa ja perehtymistä, että hallinnosta kiinnostuneet kaappaavat vallan itselleen väsytystaktiikalla.
Vallan saatuaan nämä hallintoihmiset käyttävät sitä asioiden muuttamiseen. Vaikka uudistukset ovatkin yleensä tarpeen, mahtuu mukaan myös paljon asioiden itsetarkoituksellista muuttamista. Syykin tähän on ilmeinen: yliopistot vetävät puoleensa ihmisiä, jotka eivät halua pelkiksi rattaiksi suuremmassa koneistossa vaan myös oppia, löytää, keksiä ja kehittää. Jotkut toteuttavat tarvettaan opiskelemalla, toiset omaa työtään kehittämällä, kolmannet tutkimalla ja neljännet – hallinnoimalla.
Tämän seuraukset näkyvät yliopiston päätöksissä ja linjauksissa. Monet niistä ovat sellaisia, joita opettajat, tutkijat ja opiskelijat eivät itse koskaan tekisi, jos he saisivat päättää yliopiston asioista.
