Säästänpä hieman HYALin listaa kirjoittamalla nämä ajatukset blogiini, kun edellisistä aiheista poiketen näissä ei ole mitään erityisen salaista.
Uuden yliopistolain mukaan hallinnon opiskelijaedustajien valinta siirtyy ylioppilaskunnan tehtäväksi. Olennaisilta osin kysymys on tiedekunta- ja laitosneuvostojen opiskelijajäsenistä, jotka on tähän asti valittu muodollisesti yliopiston järjestämissä vaaleissa ja käytännössä yleensä ainejärjestöjen toimesta. (Laitosneuvostot tunnetaan vielä nykyisin laitosten johtoryhminä.) Se, miten valinnat tällaisessa suuressa ja hajanaisessa yliopistossa tullaan järjestämään, ei ole mitenkään pieni asia sen enempää taloudellisesti ja hallinnollisesti kuin itsehallinnon toteutumisen kannaltakaan.
Ensin periaatteellisiin kysymyksiin. Koska kysymys on merkittävistä luottamustoimista yliopistossa, täytyy valinnat tehdä siten, että kaikilla laitoksen tai tiedekunnan opiskelijoilla on muodollisesti yhtäläiset ja tosiasiallisestikin olemassaolevat mahdollisuudet vaikuttaa niihin ja asettua ehdolle. Tämä korostuu erityisesti tiedekuntaneuvostojen kohdalla, jolloin puhutaan lakisääteisistä luottamustoimista.
Toisaalta jotta itsehallinto toteutuisi, laitoksen tai tiedekunnan ulkopuoliset henkilöt eivät saisi vaikuttaa valintoihin. Tämä sulkee pois sen mahdollisuuden, että hallinnon opiskelijaedustajien valinnat vahvistaisi viime kädessä ylioppilaskunnan hallitus tai edustajisto, jotka koostuvat jokaisen laitoksen ja tiedekunnan kohdalla lähes yksinomaan ulkopuolisista. Eihän kukaan puhuisi vakavissaan itsehallinnon toteutumisesta silloinkaan, jos yliopiston kollegio valitsisi professorien ja keskiryhmän edustajat tiedekunta- ja laitosneuvostoihin – tai jos eduskunta valitsisi kunnanvaltuutetut.
Käytännössä jäljelle jää kolme mahdollista valitsijaa: ylioppilaskunnan asettamat toimikunnat, ainejärjestöt tai opiskelijat suoraan. Ensimmäisessä vaihtoehdossa on edelleen sama periaatteellinen ongelma kuin siinä, että ylioppilaskunta valitsisi opiskelijaedustajat itse: ulkopuolisille annetaan valta päättää, keillä laitoksen tai tiedekunnan opiskelijoista on oikeus valita edustajansa hallintoelimiin. Lisäksi toimikuntamenettely tulisi suhteellisen kalliiksi ja vaatisi paljon hallinnollista työtä.
Valintatoimikunnan työ ei poikkeaisi olennaisesti siitä, miten monet ainejärjestöt ovat tähänkin asti valinneet hallinnon opiskelijaedustajat. Toimikunta luultavasti tiedottaisi valinnasta, ottaisi vastaan hakemukset, haastattelisi hakijat, tekisi valintansa ja huolehtisi paperitöistä. Laitostasolla tämä vaatii huolella hoidettuna jokaiselta toimikunnan jäseneltä tyypillisesti 15-20 työtuntia, puheenjohtajalta taas hieman enemmän. Tiedekuntatasolla hakijoita on luultavasti enemmän, joten työmääräkin kasvaa vastaavasti. Jos yliopistossa on jatkossa 11 tiedekuntaa ja noin 30 laitosta ja toimikunnan tyypillinen koko on 4-5 henkilöä, puhutaan arviolta 4000 – 5000 henkilötyötunnista sekä merkittävästä määrästä hallinnollista työtä keskustoimistolla. Varovaisesti arvioituna pelkkä toimikuntien työskentelykin tulisi maksamaan noin 50 000 euroa.
Jos vastuu valinnoista annetaankin ainejärjestöille, törmätään toisenlaisiin periaatteellisiin ongelmiin. Ylioppilaskunnasta poiketen ainejärjestöt eivät muodollisesti edusta kaikkia opiskelijoita, ja käytännössäkin niiden edustavuus vaihtelee huomattavasti laitosten ja tiedekuntien välillä. Lisäksi ainejärjestöt ovat itsenäisiä toimijoita, joten niillä ei olisi velvollisuutta eikä välttämättä edes kiinnostusta noudattaa ylioppilaskunnan määrittämää hallinnon opiskelijaedustajien hyvää valintatapaa. Näiltä ongelmilta voitaisiin ehkä välttyä, jos ainejärjestöt sitoutuisivat korvausta vastaan noudattamaan ylioppilaskunnan suosituksia. Korvauksen tulisi luonnollisesti olla riittävän suuri työmäärään nähden, jotta ainejärjestöillä ei olisi houkutusta oikoa mutkissa. Tämän takia kustannukset ja keskustoimiston työmäärä saattaisivat hyvinkin lähestyä toimikuntamallia.
Kolmas vaihtoehto olisi pyrkiä säilyttämään nykykäytäntö mahdollisimman pitkälti ennallaan. Paperit toimitettaisiin tiedekunnan kanslian sijasta HYYn keskustoimistolle, mutta pyrkimys olisi edelleen sopuvaaleihin. Ainejärjestöt huolehtisivat tosiasiallisista valinnoista, ja mahdollisuus riippumattomille ehdokkaille olisi olemassa lähinnä sen varalta, etteivät ainejärjestön toimintatavat miellytä kaikkia. Varsinaisiin vaaleihin tuskin päädyttäisiin, sillä yliopiston hallintoelinten käsittelemissä asioissa näkemyserot opiskelijoiden välillä ovat yleensä pienempiä kuin oppiaineiden tai kolmikannan eri ryhmien välillä. Olennaisin ero nykykäytäntöön olisikin se, ettei HYY enää vaalien järjestäjänä voisi opastaa ainejärjestöjä siinä, kuinka kannattaa toimia, jos tavoitteena ovat sopuvaalit.
Vaalimalli toimisi siis sellaisenaan, kunhan jokin uusi taho ottaisi vastuulleen sopuvaaleihin ja hyviin valintakäytäntöihin opastamisen. Toimikunta- ja ainejärjestömallien yhdistelmä saattaisi myös onnistua. Lähtökohtaisesti pyrittäisiin siihen, että ainejärjestöt sitoutuisivat korvausta vastaan huolehtimaan valinnoista ylioppilaskunnan suositusten mukaan. Jos tämä ei kuitenkaan jossain tiedekunnassa tai laitoksella onnistu, ylioppilaskunta perustaisi itse valintatoimikunnan. Riittävä korvaustaso olisi luultavasti noin 1000 eurossa laitosta tai tiedekuntaa kohti riippuen jossain määrin siitä, kuinka monta edustajaa on tarkoitus valita.
Noita kahta vaihtoehtoa olen syksyn aikana käytyjen keskusteluiden pohjalta ryhtynyt pitämään mahdollisina. Luultavaa toki on, että uusia vaihtoehtoja ja vanhojen muunnelmia vielä ilmaantuu, kun päätöksiä ryhdytään alkuvuoden aikana tosissaan valmistelemaan.
Yksi kommentti
Olen pitkälti kanssasi samaa mieltä. Kuitenkin muutama kommentti: Ylioppilaskunnassa päätöksentekovaltaa käyttävät edustajisto ja hallitus siten kuin säännöissä määrätään. Tämän johdosta (lopullista) päätöksentekoa ei voi ulkoistaa pois hallitukselta tai edustajistolta. Tämä ei tietysti estä käyttämästä valintatoimikuntaa valmisteluelimenä. Enemmistö ylioppilaskunnista itseasiassa toimii näin. Vain muutamassa monitieteisessä ylioppilaskunnassa järjestetään vaalit.
Hallintolain johdosta valintapäätöksen on oltava kirjallinen ja perusteltu (ellei kyseessä ole vaali). Kun kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta tulla valituksi, perusteet voivat olla melko mielivaltaiset, mutta eivät kuitenkaan lainvastaiset. Siten esimerkiksi iän, kansallisuuden tai puoluekannan käyttäminen perusteena ei sovi, yliopiston hallintokielen osaamattomuus tai toimikunnan mielestä huonot mielipiteet kelpaavat. Koska ylioppilaskunnan päätöksestä voi valittaa laillisuusperusteella hallinto-oikeuteen, on ylioppilaskunnalla (periaatteessa hallituksella) oltava prosessi sillä tavoin hallussa, että valituksiin pystytään vastaamaan. Kun aikataulu ei yleensä salli asian palauttamista takaisin valmisteluun (tai hallintoelimessä ei ole jäseniä sen aloittaessa), en ole muuta ratkaisua keksinyt kuin että valintatoimikunnilla olisi palkattu sihteeri, joka huolehtii hallintotyöstä ja prosessin laillisuudesta (kuten nykyään konsistorin valintatoimikunnalla) ja esittelystä päätöksentekijälle.
Vaalien osalta olisi mahdollista toteuttaa valinnat tukeutuen edustajistovaaliorganisaatioon. Opiskelijaedustajien kausi voi hyvinkin olla jatkossa 2 vuotta, jolloin vaalit olisivat aina edustajistovaalien kanssa samaan aikaan. Silloin selviydytään yksillä äänestyspisteillä, vaaliluetteloita pitää olla kaksi ja samoin äänestyslippuja täytyy olla useampaa lajia. Toki tilanne on sitä yksinkertaisempi, mitä enemmän vaaleja päätyy sopuratkaisuun.
Missä tahansa mallissa on vielä pari asiaa: miten toimitaan, jos ihmisiä ei ole riittävästi ja sitten hallintoelinten täydentämiset kesken kauden. Jos kauden pituus on jatkossa 2 vuotta, helpottuu jälkimmäinen sikäli, että tapauksia on vähemmän.