HYYn edarivaalien lähestyminen sai miettimään, mitä niistä opiskelijapolitiikkaan käytetyistä vuosista oikein jäikään käteen.
Pohjimmiltaan on olemassa kaksi tapaa tehdä politiikkaa. Positiiviset keskittyvät mahdollisuuksiin. He näkevät, että asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin, uskovat niiden kehittyvän parempaan suuntaan ja tekevät työtä sen eteen. Negatiiviset puolestaan keskittyvät uhkiin. Heille asiat ovat aina huonosti, ja he uskovat – sekä usein myös salaa toivovat – että ne muuttuvat entistä huonommiksi. Positiivinen asennoituminen on vaikeaa, eivätkä useimmat pysty pitämään siitä kiinni kuin hetkellisesti. Silti juuri positiivinen asenne on todennäköisesti taustalla, jos jotain uutta saadaan luotua tai asioita saadaan vietyä parempaan suuntaan.
HYY on usein kammottava paikka toimia. Tästä ja kaikista epäonnistumisistamme ja tekemistämme virheistä huolimatta muistikuvani siitä ovat etupäässä positiivisia. Ainakin me loimme jotain uutta. Eri alojen opiskelijat ovat nykyisin enemmän tekemisissä keskenään kuin vielä muutama vuosi sitten.
Tutkijana uskon, että hyvä yliopisto syntyy, kun kootaan ihmisiä samaan paikkaan ja tarjotaan heille riittävät toimintaedellytykset ja työrauha. Ropecon, jota olen järjestänyt viimeiset kymmenkunta vuotta, perustuu pitkälti vastaavaan ajatukseen. Ei siis ole ihme, että näen myös ylioppilaskunnan roolin samalla tavalla. Tärkeintä ei ole se, mitä ylioppilaskunta itse tekee, vaan millaiset toimintamahdollisuudet se muille tarjoaa. Ylioppilaskunnan tehtävä on koota ihmisiä yhteen, tarjota heille toimintaedellytyksiä, pysyä poissa tieltä ja yrittää olla pilaamatta asioita.
Opiskelijoiden edunvalvonta keskittyy usein negatiiviseen. Opiskelijat ovat väliinputoajia, heidän taloudellinen tilanteensa on heikko, vaatimukset kiristyvät kaiken aikaa ja yliopistossakin moni asia on huonosti. Ulkoapäin katsottuna tuollainen negatiivisuus vie helposti pohjaa koko edunvalvonnalta.
Vaikka yhteiskunta on muuttunut eikä korkeakoulutus ole enää menestymisen tae, ovat yliopisto-opiskelijat silti tulevia menestyjiä. He ovat fiksuimmasta päästä ikäluokkaansa, ja useimmat heistä menestyisivät joka tapauksessa elämässään. Yliopistokoulutus ja muiden yliopisto-opiskelijoiden kanssa verkostoituminen parantavat heidän mahdollisuuksiaan entisestään. Vaikka väliinputoajiakin on – ja heidän osuutensa tuntuu hiljalleen kasvavan – syö negatiivisuus pohjaa edunvalvonnalta, koska se ei vastaa sen enempää ihmisten mielikuvia kuin todellisuuttakaan. Ehkä olisikin parempi, ettei keskityttäisi niin paljon siihen, miksi vaikkapa perheellisten opiskelijoiden asema on niin heikko, ja puhuttaisiin enemmän siitä, mikä muuttuisi paremmaksi, jos perheellisiä opiskelijoita tuettaisiin enemmän.
Suurin osa yliopisto-opiskelijoista on joka tapauksessa tulevia menestyjiä. Siksi pitkällä aikavälillä ylioppilaskunnan toiminnan vaikuttavuus ei riipu niinkään siitä, kuinka hyvin se onnistuu edunvalvonnassa, kuin siitä, millaiset mahdollisuudet uuden luomiseen se on opiskelijoille tarjonnut.