Dispersioyliopisto on ideaalityyppi, joka ei esiinny missään puhtaana, mutta todellisten yliopistojen toiminnassa on enemmän tai vähemmän sen kanssa samanlaisia piirteitä. Samalla dispersioyliopiston ideaali on se, mitä kohti yliopistoja ollaan yhä enemmän ohjaamassa. Dispersioyliopiston tunnusmerkki on se, että se kuvittelee voivansa samalla sekä päästä maailman huipulle että palvella liike-elämän kulloisiakin intressejä. Näistä korkeintaan jälkimmäinen on toteutettavissa pelkällä hallinnollisella julistuksella.
Demarkaatio- eli rajanveto-ongelma on kuuluisa tieteenfilosofinen teema: millainen toiminta voidaan määritellä tieteeksi, millainen esitieteeksi, millainen pseudotieteeksi ja niin edelleen. Dispersioyliopistolla on tähän toistaiseksi ratkaisemattomaan ongelmaan ratkaisu: tiedettä on se, mihin on mahdollista saada rahoitusta. Näin Münchausen on nostanut itsensä suosta vetämällä itseään hiuksista: kun dispersioyliopistolle saadaan rahoitusta johonkin sen tieteeksi kutsumaan projektiin, se muuttuu tieteeksi kuin taikaiskusta! Kaksi kärpästä saadaan yhdellä iskulla, sillä tutkimuksen tieteellisyyden akateeminen uskottavuus tulee taatuksi samalla, kun akateemisesti uskottavalle tutkimukselle saadaan ulkopuolisia rahoittajia! Lisäksi yritys voi julistaa tukevansa tiedettä samalla, kun se ottaa tieteen tulokset yksityisomistukseensa.
Katsaus status quoon
Tiedettä ajatellaan tiedemaailman ulkopuolella jonkinlaisena projektien kokonaisuutena. Siksi tutkimus on nykyisin hyvin projektiluontoista. “Projekti” tarkoittaa aikataulultaan, budjetiltaan ja aihepiiriltään rajoitettua toimintaa, jonka tavoite on asetettu ennalta. Tieteen tekeminen taas olisi hyvin helppoa, jos ennakolta voitaisiin määritellä, mitä teorioita on mahdollista tuottaa missäkin ajassa ja milläkin budjetilla. Tämä olisi sama kuin mahdollisuus ennustaa tieteen kehitystä. Voikin kysyä, miksi ne, jotka kannattavat tieteen tuottamista [sic] projekteina, eivät ole jo ennustaneet kaikkia mahdollisia tieteellisiä teorioita tai rakentaneet tiedettä tuottavaa konetta.
Tällä hetkellä Aalto-yliopiston tekniset koulutusohjelmat toteuttavat ammattikorkea-koulujen tehtävää: ne kouluttavat ihmisiä tottelemaan työnantajaa. Eräs tärkeimmistä taidoista työelämässä on se, että kykenee vakavalla naamalla esittämään pätevää. Siksi jokaisen kurssin sisältö on sama: koeta vakuuttaa henkilökunta siitä, että olet suoriutunut täysin suhteettomasta määrästä työtä kunniallisesti. Opettele prujaamaan ja toistamaan asiaankuuluvia avainsanoja sopivissa konteksteissa, koska ongelmien ratkaiseminen oikeasti ei ole mahdollista annetuissa aikarajoissa. Virheitä saa tehdä ja epäonnistuminen on luvallista, mutta kiinni ei saa jäädä, ja tunnustaminen on vain typerää, koska se laskisi tulosten perusteella määräytyvää arvosanaa.
Jokainen vuosikerta phukseja sisältää hämmästyttävän määrän niitä, joiden mielestä arvokkain osa kurssitarjontaa on se, mikä valmentaa suoraan toimimaan jossakin työtehtävässä. Matematiikan, fysiikan ja muiden teoreettisten aineiden olemus on kaikkein kauimpana tästä tavoitteesta, mutta juuri nämä aineet erottavat yliopiston ammatti-korkeasta. Eikä tämä vielä riitä: opetusta pitäisi kuulemma muuttaa vieläkin ammatti-korkeamaisempaan suuntaan. Luennoista tulisi pakollisia, mutta onko kukaan miettinyt, mistä saataisiin sellaisia opettajia, jotka tekisivät pakollisilla luennoilla istumisen kannattavaksi? Mikä kannustaisi panostamaan opetuksen laatuun? Ja mikä tärkeintä: miksi ammattiin valmentavaa koulutusta haluavat eivät hae ammattikorkeaan? Jättäisitte tieteellisen tekniikan opetuksen sille omistautuneille!
Ongelma ratkeaisi helpoiten vähentämällä radikaalisti sisäänottoa. Näin Aalto-yliopistosta olisi mahdollista tehdä todellinen eliittikoulu, sillä resurssit voitaisiin keskittää niihin, joilla on vähiten matkaa huipulle. Sanalla “eliitti” on kuitenkin näinä keskinkertaisuuden ihannoinnin aikoina huono kaikupohja, eikä siksi yksikään poliitikko ole todellisuudessa valmis vähentämään korkeakouluopiskelijoiden määrää. Tieteentekijät eivät kuitenkaan yleensä tule kysymään poliitikoilta, kuinka tiedettä tehdään. Jos poliitikoilla olisi minkäänlaista pätevyyttä mihinkään muuhun kuin typerysten miellyttämiseen, he hakeutuisivat johonkin muualle kuin politiikkaan.
Tiede ja rahoitus teoriassa…
Tieteen suhde rahaan on kaksiteräinen miekka. Toisaalta tutkimusta ei ole mahdollista tehdä takaamatta samalla tutkijoille riittävää infrastruktuuria tukiorganisaatioineen. Toisaalta tieteen tekemisen ensimmäinen motivaattori ei voi olla rahan hankkiminen. Jotta tieteen teettäminen ei olisi liian helppoa, myös organisaatiolle on oma rajoitteensa: sen on tarkoitus toimia mahdollisimman näkymättömästi tieteen tekemisen kannalta.
Ideaalimaailmassa tutkija on tutkija, koska häntä motivoi tieteen tekeminen itsessään. Siksi palkkauslogiikka ei sovellu siihen. Jos nimittäin maailman parhaaksi yliopistoksi pyritään lahjomalla tutkijat, samalla tunnustetaan epäsuorasti, että tiedettä tekemään halutaan sellaisia ihmisiä, joille tiede itsessään ei ole ensisijainen kutsumus. Jos taas tutkijoita täytyy erikseen motivoida tutkimukseen, voidaan kyseenalaistaa se, saavuttavatko he tuloksia paremmin kuin ne, joita motivoi tiede itsessään. Toisin sanoen: palkkauslogiikka aliarvioi kutsumuksen merkityksen työn ja erityisesti tieteen tekemiselle. Ero on sama kuin palkka-armeijalla ja asevelvollisuusarmeijalla, minkä jo Machiavelli havaitsi. Palkan perässä juoksevalta työvoimalta on turha odottaa sitoutumista, koska se karkaa aina eniten tarjoavan leipiin. Motivaation ja sitoutumisen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin lahjuksia. Tutkimuksen todellinen vapaus on kovaa valuuttaa. Sekään ei tule ilmaiseksi, mutta tutkijan palkkauksella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
…ja käytännössä
Yrityksen ei ole kannattavaa palkata tieteellisesti pätevää työvoimaa, vaan ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät hoitamaan päivittäisen rutiinin päivittäisenä rutiinina – eli sellaista työvoimaa, mitä dispersioyliopisto pyrkii tuottamaan. Tällaisen organisaation johtaminen tuottaa minimaalisen määrän johdettavaa, koska kaikki voidaan tehdä aina niin kuin ennenkin. Samalla yrityksen yt-neuvottelut helpottuvat huomattavasti, koska jo ennalta tiedetään, että kaikki työntekijät ovat epäpäteviä. Tällöin epäpätevien joukosta on helppo valikoida hyvät jätkät ja erottaa muut. Yritykselle on paljon helpompaa tilata näennäistiedettä ulkoistetusti dispersioyliopistolta, koska vastuu projektin hallinnasta lankeaa tällöin alihankkijalle, ja työvoimakin on halvempaa. Kuka nyt pätevälle ja motivoituneelle maksaisi, kun tarjolla on keskinkertaisuuksia, joille pitää erikseen maksaa siitä, että he suostuvat ylipäänsä tekemään mitään?
Se, mikä tässä järjestelyssä on nerokkainta yrityksen kannalta, on tekijänoikeus- ja patenttilainsäädäntö. Yritys pystyy laillisesti vaatimaan oikeuksia tutkijan mahdollisesti tekemiin keksintöihin työsuhdeolettaman nojalla sekä asettamaan rajoituksia sille, mitä osia tutkimuksesta saa julkistaa. Se tieteen avoimuudesta ja puolueettomuudesta sekä tutkimuksen vapaudesta. Tutkijalta viedään samalla viimeinenkin kannustin tieteen tekemiseen – mahdollisuus tunnustuksen saamiseen. Hänellä ei ole itse asiassa edes oikeuksia keksimiensä tulosten hyödyntämiseen! Mitä muuta tämä on kuin lain siunaamaa tieteellisten tulosten pakkolunastusta yksityisiin nimiin? Näin toimivat yliopistot toimivat käytännössä parittajina ja orjamarkkinoina.
Myös poliitikoilla on näppinsä pelissä: yliopistolle maksetaan julkista rahoitusta sitä enemmän, mitä enemmän se hankkii rahoitusta yksityiseltä sektorilta. Tarkoituksena on ilmeisesti teettää perustutkimusta ja opetusta valtion tuella sen jälkeen, kun riittävän suuri määrä liikevaihdosta on yritysten projektien käytettävissä. Mutta “riittävän suuri” ei tule koskaan täyteen, sillä vaikka valtion tuen määrä olisi miten suuri tahansa, yliopistolle on aina kannattavampaa palkata tutkija yksityisen sektorin tehtäviin ylijäämän lisäämiseksi kuin kuluttaa jo olemassa olevaa ylijäämää.
Tieteilijän synkkä yksinpuhelu
Herää kysymys, onko tieteen huipulle pääseminen bisneslogiikalla lainkaan mahdollista. Edellä on osoitettu, että elinkeinoelämän palkkarenkinä toimiminen johtaa kaikkien tieteen mertonilaisten ihanteiden – tieteellisten tulosten yhteisomistuksen, universaalisuuden, puolueettomuuden ja systemaattisen kritiikin – romuttamiseen. Tämä näyttää ulospäin kuitenkin win–win -tilanteelta: yritys saa käyttöönsä innovointivoimaa ja ja dispersio-yliopisto rahaa toimintaansa. Mutta kuka huomaisi, että tämä tilanne saavutetaan vain tutkimuksen ja opetuksen laadun kustannuksella? Onko yliopiston tehtävä todella liikevaihdon [sic] maksimoiminen?
Tieteellisen järjen valo joutuu taittumaan kohdatessaan bisneslogiikan rajapinnan. Aikaisempien sukupolvien tieteilijät tekivät, mitä tekivät; ja yrittäjät koettivat parhaansa mukaan muuntaa tieteilijöiden tuloksia positiiviseksi kassavirraksi. Nyt edellytetään, että myös tutkijoilla olisi silmää kassavirroille, eli myös heidän tulisi ajatella yrittäjämäisesti olematta itse yrittäjiä. Tutkijan on tehtävä valinta, onko hän valmis tukemaan tieteellisesti (tai muutenkin) kyseenalaista teoriaa, jos joku toinen pystyy tekemään sen avulla voittoa, ja myöntämään tälle teorialle tieteellisyyden auktoroidun painoarvon. Ei ole vaikeaa ennustaa, että pitkällä tähtäimellä yliopistot tulevat muuttumaan ideologisesti latautuneiksi epäajatushautomoiksi, joissa kaiken toiminnan kyseenalaistamattomana lähtökohtana pidetään yrityksen voittomarginaalia. Toisinajattelijat, valmistautukaa saamaan huonompia arvosanoja. Ette ole vielä oppineet tulevaisuuden tieteen metodiikkaa.
Julkaistu alunperin Kultaisen tomaatin numerossa 3/2012