Tekniikan, tieteen ja taiteen jakomielinen liitto
Tekniikkaa on ollut vähintään yhtä kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Se on niin keskeinen osa ihmisyyttä ja älyllistä elämää ylipäänsä – mitä on monien teekkareiden vuoksi välillä vaikea uskoa –, että sen sivuuttaminen kaavamaisena ja pinnallisena, kuten eräät humanistit toisinaan tekevät, olisi anteeksiantamaton virhe. Tekniikan ymmärtämys jopa mittaa tietoisuuden tasoa: se ilmaisee suoraan, kuinka hyvin tekniikan käyttäjä osaa hyödyntää tietämystään ja käyttää tietämiään asioita päämäärien saavuttamiseen.
Tekniikassa tieto ja taito, teoria ja käytäntö kohtaavat saumattomasti. Tätä yhteyttä kuvaavat latinan sana ‘ars’ ja kreikan sana ‘episteme’, joista ensimmäinen tarkoittaa sekä taitoa että taidetta, jälkimmäinen sekä tietoa että käytännön taitoa. Englannissa kuitenkin eritellään kaunotaiteet (fine arts) ja tekniset taidot (useful arts), vaikka molemmissa käytetäänkin samaa sanaa. Myöhäisrenessanssin aikaisissa museokokoelmissa, Kunstkammereissa, koneet lojuivat sulassa sovussa taideteosten seassa ihmisten ihasteltavina, ja teknistä taitoa pidettiin taiteen korkeimpana muotona. Esteettinen kauneus ja hyöty kulkivat varsin pitkään käsi kädessä, mikä näkyy erityisesti arkkitehtuurissa. Tekniikka on tapa tuottaa vaikutuksia ympäristöön, siis itseilmaisun väline, mikä tekee siitä mainettaan inhimillisemmän ammatin. Siksi myöskään taideihmisten ei tule ylenkatsoa tekniikkaa. Ilmaisu on tekniikkaa; ilmaisen, siis olen.
Insinöörien ja humanistien maailmankatsomusten välillä kuitenkin ammottaa kuilu. Historiallisesta suhteestaan taiteeseen huolimatta tekniikka on eronnut siitä vähitellen teollisen vallankumouksen aikana. Tekniikka alkoi siirtyä valistusajan rationalismin vaikutuspiirissä tieteen oppipojaksi ja talouden palvelijaksi. Tämä sovittamaton ristiriita näkyy eräiden insinöörien alentuvassa asenteessa, joka näkee humanistit hyödyttöminä jaarittelijoina, joiden suusta ei kuule ikinä mitään eksaktia. Insinöörien, jotka voivat periaatteessa odottaa pääsevänsä koulutustaan vastaavaan työhön, on ehkä mahdotonta kuvitella kirjallisuustieteilijöiden tai antropologien työllistyvän. Insinööri ajattelee itse olevansa hyödyllinen, koska saa mediaania korkeampaa palkkaa. Järkevä ihminen ajattelisi saavansa mediaania korkeampaa palkkaa, koska on hyödyllinen.
Insinööripiireissä toisinaan jopa ylenkatsotaan kaikkea syvällisyyttä ja taiteellisuutta epäolennaisena humanistipelleilynä. Samalla insinöörit itse antavat aseet humanistien käsiin: insinöörejä on helppo arvostella putkiaivoisuudesta, ahdasmielisen kaavamaisesta ja suorituskeskeisestä maailmankuvasta sekä yleissivistyksen puutteesta. Tekniikan ja liiketalouden likeinen kytkentä mahdollistaa insinöörien kaupalliseen pinnallisuuteen kohdistuvan kritiikin: tekniikka on tarpeellista, koska se menee kaupaksi, ja sehän riittää.
Tekniikassa piilee oma vastauksensa etiikan kysymykseen: ”Kuinka on toimittava?” Insinööri ei vastaa, koska filosofia on nonsensea.
Teollisen tekniikan kunnianhimottomuus
Insinööri ei kursaile suhteessaan taiteeseen, joka on parhaimmillaan tehokasta, mahdollisimman nopeasti sisäistettävissä korkealla hyötysuhteella. Laadunvalvonta-insinöörille maksetaan siitä, että linjaston toisesta päästä tulee ulos mahdollisimman sulavalinjaista ja tasalaatuista tavaraa, josta on hiottu kaikki variaatio pois. Myös tiettyyn tarkoitukseen räätälöidyistä asiakaskohtaisista tuotteista on karsittu kaikki ylimääräinen. Teolliseen muotoiluunkin panostetaan enintään siksi, että sillä voi kasvattaa voittomarginaalia; ei siis suinkaan tuotteiden esteettisen arvon kohottamiseksi sinänsä. Myynti-insinöörin on vaikea ymmärtää, miksi joku tuhoaa henkilökohtaisen taloutensa tuottamalla ammatikseen kikkailevaa, rönsyilevää, käsittämättömimmillään abstraktia taidetta. Ei todellakaan rahan ansaitsemiseksi. Vaan puhtaasta rakkaudesta apurahoihin.
Aivan yhtä hyvin voisi kyllä taiteilija heittää insinöörille takaisin, että miksi kukaan tyytyy tuottamaan keskinkertaista bulkkitavaraa laatukriteerinä ainoastaan se, että tuotteet ovat riittävän hyviä ja tasalaatuisia ja siksi kelpaavat asiakkaalle. Lopputuloksena tekniikkaan sisäänrakennettu keskinkertaisuus alkaa toteuttamaan itseään: tuotteita valmistetaan niiden käyttöarvon vuoksi, ja siksi niissä ei edes haluta nähdä mitään muuta kuin käyttöarvo.
Nykyisin insinöörin tapa esittää asiat poikkeaakin olennaisesti taiteesta epärunollisuudessaan. Insinööri tyytyy tiivistämään keskeisimmän asiasisällön mahdollisimman lyhyeen, lähestulkoon banaaliin muotoon, joka on yhtä kaukana taiteesta kuin yläasteikäisten uusinfantiili kielenkäyttö. Kaikki rönsyt on karsittava itsetarkoituksellisen pelkistetystä lausumasta pois, samaan tapaan kuin kaikki laadunvaihtelut kokoonpanolinjastolta. Kaikki voidaan ilmaista standardeina ja kirjainlyhenteinä. Näin asiasisällöllä on maksimaalinen ilmaisuvoima suhteessa sen pituuteen; toisaalta absoluuttinen ilmaisuvoima jää äärimmäisen köyhäksi.
Estetiikka on vierasta faktojen välisiä suhteita, niistä muodostuvaa toiminnallisuutta ja kokonaisuuden tehokkuutta korostavalle maailmankuvalle. Tekniikka on jo lähtökohtaisesti tekemisissä rumuuden kanssa, koska sen sovelluskohteet ovat yleensä monimutkaisia kuin Suomen sosiaaliturvajärjestelmä. Tekniikka on täynnä ilmiöitä, jotka tiede sivuuttaa epätarkkuustermeiksi naamioituina epäideaalisuuksina, ja jotka muotoilija kätkee käyttöliittymän taakse naamioiden ne lopputuotteeksi. Tekniikan tehtävä on monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen, jopa pelkistäminen. Taide taas usein pyrkii päinvastaiseen: esittämään yhdestä asiasta mahdollisimman monta eri puolta mahdollisimman esteettisesti. Koska tekniikka pyritään suunnittelemaan toiminnalli-suudeltaan ja ilmiasultaan suoraviivaiseksi, yksinkertaiseksi ja – helpoksi –, siitä puuttuu arkisuudessaan kaikki korkeakulttuurille ominainen ylevyys ja erityisyys.
Insinöörin tie romanttisesta sankarista virkamieheksi
Insinööri keskittyy systemaattisesti olennaiseen ja jättää turhan mielikuvittelun ja muun spekulaation kategorisesti huomionsa ulkopuolelle. Liian usein yritykset nähdä asiat laajemmassa perspektiivissä ammutaan suoriltaan alas käsittämättöminä tai turhan-päiväisinä: miksi ei voitaisi vain tyytyä siihen, että kone toimii. Vuosituhantinen liitto tekniikan, tieteen ja taiteen välillä on särkynyt. Siksi insinööri on uusi merkonomi. Konttorirotta, jonka kuuluu pitää rattaat pyörimässä ilman, että niihin tarvitsee panostaa mitään erityistä, varsinkaan huomiota. Teollisen vallankumouksen kuningas, sankari-insinööri, on pelkistynyt olemassa olevaa tuotantoa hallinnoivaksi protokolladroidiksi, merkonomiksi vastustamaan kaikkea siksi, ettei siihen ole varaa. Protokolladroidin merkitys on vanhojen valtarakennelmien uusintaminen sieluttomana kaavakokoelmien tulkitsijana.
Usein työelämässä kaikki olemassa olevat tekniset ratkaisut on otettava annettuina: on halvempaa tehdä vähitellen pieniä muutoksia aiempiin toteutuksiin kuin ryhtyä toimeen tyhjältä pöydältä. Lisäksi monet tekniset ratkaisut tehdään liiketaloudellisin, ei teknisin tai tieteellisin perustein. Tähän meitä koulutetaan jo peruskursseista alkaen. Miksi siis opiskella tekemään asiat hyvin, kun lopulta valitaan joka tapauksessa halvin ratkaisu? Aalto-yliopiston teknisten linjojen peruskurssien sisältö koostuu yleisesti pelkästä luettelosta tapoja, joilla asiat on aina ennenkin hoidettu. Tapa hahmottaa tekniikkaa vain ennestään olemassa olevien toteutusten kautta on oikeastaan eräs sensuurin muoto. Pahimmillaan näkökulma asioihin lyödään lukkoon jo ennen kuin opetusta on edes ehditty aloittaa.
On toki tärkeää ammatillisen yleissivistyksen kannalta, että jokaisella insinöörillä on jonkinlainen käsitys alansa historiasta ja vallitsevista käytännöistä, mutta ne eivät ole ainoat lähestymistavat asioihin. Insinöörin on tarvittaessa kyettävä tekemään asiat sellaisellakin tavalla, jota kukaan ei ole aikaisemmin rohjennut yrittää, ja voitava selvitä myös täysin uudessa toimintaympäristössä. Vanhojen tenttikysymysten ulkoa opettelu ei valmenna tähän lainkaan. Insinöörin ammattitaidossa on kyse yleisistä periaatteista, joista vanha tekniikka voidaan johtaa erikoistapauksina – ja ennen kaikkea kyvystä visioida jotain täysin uutta.
Kun insinööri elää riittävän kauan innovatiivisuutta ylenkatsovassa maailmassa, kuten peruskursseilla, ei liene ihme, että humanistisia tieteitä ja taiteita pidetään turhuuksina, joihin ei tule sijoittaa senttiäkään. Yleissivistystä kun on vaikea muuntaa suoraan kassavirraksi äksiisi-exerciseillä hankitun toistorutiinin tapaan. Mielikuvituksen ja vapaan ajattelun halveksunta on itseään ruokkiva prosessi: sen päästessä valloilleen entistä useampi teekkari omaksuu hallintovirkamiehen putkiaivoisen merkonomiasenteen, jolloin heidän valmistuttuaan uusia näkökulmia tullaan karsastamaan entistä enemmän työpaikoilla. Koska teknisen koulutuksen sisältö pyrkii vastaamaan teollisuuden odotuksiin, fakkiintuneisuus leviää sieltä takaisin oppilaitoksiin. Yliopiston skolastinen jämähtäminen toistamaan kanonisoitujen auktoriteettien speksaamaa tekniikkaa on myrkkyä insinöörikunnalle, jolla ei ole varaa pysähtyä ammatilliseen itseihailuun hykertelemään, kuinka hienoa aikaisempien polvien tekniikka onkaan – edes varoittavina esimerkkeinä. Jos insinööri toteaa, että kaikki tarpeellinen on jo keksitty, hän tekee itsestään tarpeettoman.
Insinöörin työpäivä koostuu latteuksista ja jonninjoutavista trivialiteeteista, kuten pakollisesta fyysisestä läsnäolosta, paikkojen välisistä siirtymisistä ja papereiden pyörittelystä. Erityisesti tuotekehitystyössä insinööri saattaa kuitenkin löytää sisäisen taiteilijansa vastareaktiona jokapäiväisille toistuville rituaaleille. Kenen tahansa korkeakoulutetun vaatiminen olemaan fyysisesti läsnä suorittamassa jotain mekaanista toimenpidettä on sama kuin pyytäisi Vermeeriä maalaamaan aitaa.
Lue lisää:
Airaksinen, Timo: Tekniikan suuret kertomukset. Filosofinen raportti
Ellul, Jacques: The Technological Society
Mumford, Lewis: Technics & Civilization
Wright, Georg Henrik von: Ajatus ja julistus
Wright, Georg Henrik von: Humanismi elämänasenteena
Julkaistu alunperin Kultaisen tomaatin numerossa 2/2010