Master of Puppets -hopeajuhlavuositribuutti
Puhdas kokemus on puhdasta kaaosta. Epäjatkuvaa, epälineaarista kaaosta, jossa kaikki tapahtumat ovat erillisiä. Kaaokseen tuo järjestystä kokonaisuutta hallinnoiva keskus-hermosto, joka kasaa tämän valtavan kaaoksen yhteen kokonaisuuteen, jota toisinaan kutsutaan myös tietoisuudeksi.
Toisinaan tietoisuuteen kuitenkin iskee rationalistinen hybris. Siksi välillä on syytä palauttaa se takaisin empirismin pariin. Osa tällaista paradigman muutosta on metalli-musiikki, musiikin lajeista aistillisin.
Ehkä tärkeimmät metallin ominaispiirteistä ovat kompleksisuus ja kaaos. Nämä ominaispiirteet ovat juuri sitä, mitä me todella havaitsemme. Metallin estetiikka perustuu suoraviivaisuuden ylenkatsomiseen, voimakkaisiin kontrasteihin, epäjatkuvuuksiin, epäinhimilliseen nopeuteen ja samalla kokonaisuuden pitämiseen hallinnassa tinkimättömällä tarkkuudella.
Thrash metal on osa metallimusiikin painopisteen siirtymää bluesista kohti progressiivista death metalia, genren ominaispiirteiden täydellistymää. Thrash (eli moshaukseen viittaava piiskaus) on kuitenkin jäänyt elämään osana metallin historiaa: genren klassikkoalbumit ovat nimittäin nouseet nykymetallille merkittävään asemaan, kuten Metallican Master of Puppets (1986), Slayerin Reign in Blood (1986), Testamentin The New Order (1988) ja Sepulturan Beneath the Remains (1989). Koska suurin osa ihmisistä ei ymmärrä musiikista mitään, nelikosta vain Puppetsista tuli merkittävä kaupallinen menestys, ja siksi juuri se on saanut kunnian edustaa genreään.
Neljännesvuosisata sitten julkaistu Master of Puppets on levy, josta Metallican tyyli tunnetaan, ja johon bändin muita levyjä verrataan: yhtye lokeroi tyylinsä juuri tällä levyllä. Bändin keikoilla levyn kappaleista usein kuullaan nimikkokappaleen lisäksi Battery ja Welcome Home, toisinaan jopa Orion bassosooloineen. Siksi on perusteltua pitää albumia yhtyeen julkisivun kannattelijana.
Olisi silti virhe väittää Metallican luoneen tyylinsä tällä levyllä, koska jo Ride the Lightning (1984) onnistui irrottautumaan metallin bluesiin juontavista juurista. Albumia ei myöskään voida väittää yhtyeen omaperäisimmäksi, taiteellisimmaksi tai tyylipuhtaimmaksi, eikä siihen voida ylipäänsä liittää mitään taiteellista superlatiivia. Vasta …And Justice for All (1988) edustaa Metallicaa täydellisimmillään progressiivisen monivivahteisissa syvyyk-sissään.
Puppets saa merkityksensä osana jatkumoa. Jatkumo ulottuu ilmaisultaan vielä raa’asta Kill ’em Allista (1983) kohti genren kaaoksen ja monimutkaisuuden puhtautta, jota Justice ilmentää. Jatkumon katkaisi siloitellun virtaviivainen The Black Album (1991) juuri, kun bändin aiempi tyyli oli puhkeamaisillaan kukkaansa. Siksi Puppets on kultainen keskitie: ilmaisultaan rikas Lightningin rinnalla ja toisaalta ymmärrettävä Justicen rinnalla.
Puppetsin kappaleiden lyriikat pyörivät vaihtelevien teemojen parissa. Nimikkokappale kertoo huumeriippuvuudesta, Welcome Home mielisairaalaan väärin perustein lukitusta potilaasta, Disposable Heroes sotilaiden komentamisesta varmaan kuolemaan. Leper Messiah satirisoi uskonnollista hurmoshenkeä. Battery ja Damage, Inc. kuvaavat hallitsemattoman väkivallan ilmenemismuotoja. Battery jopa leikittelee pirullisesti kaksoismerkityksellään: sana tarkoittaa energiavarastoa tai pahoinpitelyä.
Pakkovalta on teemojen yhteinen nimittäjä. Master of Puppetsin kohottaminen nimikkokappaleen asemaan kuvaa siksi levyn yleisilmettä täydellisesti. Jossakin tuolla on se, joka vetelee naruista, alistaa meidät pakkovaltaansa saadakseen meidät käyttäytymään kuin marionettinuket. Albumi on yksilön eksistentialistisen ahdistuksen purkaus, vapautta kaipaava hätähuuto, kollektivoidun suunnitelmayhteiskunnan kritiikki. Samalla itse kappale saa uusia ulottuvuuksia, kun sitä tarkastellaan albumikokonaisuudesta käsin: se kuvaa, kuinka yhteiskunnasta on sitä vaikeampi päästä eroon, mitä pidemmälle sitä kehittää. Hyvinvointivaltiosta tulee oopiumia kansalle.
Kansitaide puhukoon puolestaan. Maiseman täyttää iltarusko. Identtisten hautaristien tasapäiset, suorat rivit jatkuvat kaukaiseen taivaanrantaan asti, kohti auringonlaskua. Taustalla naruista vetelevä mystinen lunastaja ei korjaa satoaan yksitellen, vaan narut johtavat jokaiseen hautaan yhdenaikaisesti. Myös sadonkorjuu voidaan teollistaa: leikkuupuimuri huolehtikoon sille helpoista hautariveistä, ja viikatemies voidaan vanhentuneena käsityön harjoittajana vapauttaa eläkeputkeen. Kuolema on voitettu ja kuollut. Järjestelmien standardointi on uusi iankaikkisuuden muoto. Jopa elämä ja kuolema voidaan standardisoida. Kaikki pääsevät yhdenvertaisina taivaaseen.
Joskus meidän on pakko lähteä sotaan, joskus joudumme mielisairaalaan poliittisista syistä. Mutta nämä ovat suoran, eksplisiittisen vallankäytön muotoja. Ehkä me emme aina edes huomaa olevamme sätkynukkeja. Mielenkiintomme kohteisiin ja niiden kautta epäsuorasti tajuntaamme voidaan vaikuttaa lukemattomin tavoin. Perhe, koululaitos, armeija, kirkko, työyhteisö ja lopulta valtio muodostavat propagandakoneiston jo olemassaolollaan, eikä vähiten julistautumalla normiksi. Jos tajuamme olevamme manipuloinnin kohteena, sekin voi olla tarkoitushakuisesti päähämme istutettu ajatus. Ja mikä mielenkiintoisinta: emme voi koskaan tietää sitä.
Ajatusrakennelman yhteiskunnallinen sävy ei ole pelkkää spekulaatiota. Disposable Heroes voisi nimensä puolesta kuvata myös aina vain kiireisemmin käyvän yhteiskuntakoneen kuluttavaa tulos tai ulos -normia: “A servant ’til I fall”. Trotskilainen työn militarisointi on juuri sitä, minkä teollinen vallankumous, toiminnan kellontarkka aikataulutus ja hierarkkinen organisointi ovat julistaneet yhteiskunnan koossa pitäväksi voimaksi. “Sounding of the clock that ticks, get used to it somehow”. Palkkatyöläinen on sotilas, jonka on toteltava esimiehensä käskyjä; kieltäytyminen on irtisanomisperuste. “You will do what I say, when I say”. Työn stahanovilaiset sankarit ovat kertakäyttötavaraa. Inhimillinen tekijä on satunnaismuuttuja; organisoinnin ja aikatauluttamisen tarkoituksena taas on inhimillisen epävarmuuden poistaminen.
Ja mikä onkaan koti, johon Welcome Home viittaa? Toisen säkeistön sanat “Build my fear on what’s out there / And cannot breathe the open air” kuvaavat vapauden riistämistä pelottelemalla vaaroilla, jotka vaanivat jossain ulkona. Näin tekee holhousyhteiskunta, joka kieltää tekemästä täysin luonnollisia asioita, joissa voi vaikka satuttaa itsensä. Samalla se hoivavietillään rutistaa meidät rakastavaan syleilyynsä niin voimakkaasti, että emme enää kykene hengittämäänkään omin voimin. Sekin on tehtävä riskit minimoivan suunnitelman mukaan. Jos tekisimme sen itse, mehän saattaisimme vaikka tehdä kohtalokkaan virheen. Ja tällä virheellä meitä sitten pelotellaan jo ennen kuin kukaan ehtii siihen hairahtua. Kappaleen “koti” on hyvinvointivaltio, standardi-ihmisten kansan-koti.
Tähän viittaa myös Disposable Heroes: “Life planned out before my birth, nothing could I say / Had no chance to see myself, moulded day by day”. Koulujärjestelmä kasvattaa meistä standardi-ihmisiä, joiden elämä on suunniteltu ennalta. Päivähoitoon, kouluun, duuniin ja lopulta vähin äänin eläkkeelle vanhainkotiin kuuntelemaan iskelmää, tietysti Ylen kanavilta. Kaiken aikaa julkisen vallan holhouksessa vailla mahdollisuutta todelliseen oma-aloitteisuuteen ja itsensä kehittämiseen. Meidän ei uskalleta antaa epäonnistua.
Ja kaiken sen jälkeen, mitä Ne ovat tehneet meidän valistamiseksemme, joku kiittämätön saattaa epäillä tiedon paikkansapitävyyttä – ja mennä julkeasti kokeilemaan itse! Näin ajattelivat ne oppineet herrat, jotka kieltäytyivät katsomasta Galilein kaukoputkella Jupiterin kuita. Mitään sellaisiahan ei Aristoteleen mukaan pitänyt olla olemassa! Tästä kertoo The Thing That Should Not Be. “Pray for father, roaming free”: auktoriteettia ei ole lähettyvillä selittämässä ilmiötä, joka on ristiriidassa oppien kanssa. Vieras maailma näyttäytyy arvaamattomana, jopa pelottavana, kun se ei käyttäydy niin kuin olisi pitänyt – ovatkohan kaiken takana yliluonnolliset voimat? Leper Messiah ilmaisee sanomansa suoraan: lopulta “ihmeet” ovatkin halpoja, mutta luonnollisia temppuja. Lopulta, The Thingin viimeisessä säkeistössä, tuo Vieras vie kohtaamansa henkilön järjen: “Drain you of your sanity / Face the thing that should not be”. Järjen kadottua Welcome Home, seuraava raita, voikin sopivasti alkaa.
Welcome Homen säkeistö jatkuu: “Whisper things into my brain / Assuring me that I’m insane / They think our heads are in their hands”. Mistä muusta tässä voi olla kyse kuin propagandasta? Lukitseminen hoitolaan on tapahtunut ensin; vasta tämän jälkeen kappaleen ensimmäiselle persoonalle vakuutellaan tämän hulluutta. Joko mielisairaala tarkoituksella pyrkii tekemään hoidokeistaan hulluja, vääristelemään heidän maailmasta vieraantunutta maailman-kuvaansa; tai se pyrkii oikeuttamaan hoidokkiensa vapauden-riiston uskottelemalla, että hulluus – poikkeavuus, kaikki, mikä on yksilöllistä – on syynä siihen, ja heidät täytyy “parantaa”. Jotta voi olla tervetullut “kotiin”, sieltä täytyy ensin olla poissa. Voisiko selvemmin julistaa, että ihminen syntyy vapaana?
”Keep him tied, it makes him well / He’s getting better, can’t you tell?” Sana “better” ei tässä välttämättä viittaa paranemiseen. Hoidokista tulee ehkä myös “parempi ihminen”, sopivampi organisaatioon, kuuliaisempi. Myös säkeen loppu “can’t you tell?” kertoo paljon. Ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen positiivisuutta kun ei voi todistaa – siksi kysymysmerkki. Arviointi on mahdollista vasta retrospektiivisesti, kun vaikutukset ovat näkyvillä. Tekniikka ja samalla keinot niin ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi kuin myös heidän manipuloimisekseen etenevät ennennäkemätöntä vauhtia, mutta kukaan ei tiedä, minne. Epävarmuus kussakin tilanteessa erikseen saadaan ehkä lopulta eliminoitua, mutta kokonaistilanteen kehitys on yhä epävarmempaa.
Samalla ihmisistä tulee entistä riippuvaisempia luomastaan ylellisyydestä: “Taste me you will see / More is all you need”. Näin lausuu marionettinukkejen mestari vedellessään taustalla naruja, kierouttaen toisen persoonan mieltä ja turmellen hänen utopiansa. Samalla, kun yhteiskunta ottaa vastuuta kasvavassa määrin asioista, joista ihmiset voisivat itsekin huolehtia, se tekee heistä entistä avuttomampia. Jokainen uusi sukupolvi saa valmiina sellaisia palveluita, joita heidän vanhempansa olisivat pitäneet luksuksena, ja siksi alkavat pitää niitä itsestään selvinä. Näin toimimalla se myös pohjustaa tarvetta entistä laajemmalle vastuun ottamiselle. Ja noidankehä onkin valmis. Tulevaisuus on lohduton. “You’re dedicated to / How I’m killing you”. Vuoropuhelussaan isäntänsä kanssa systeemin uhri huutaa herraansa kysyen, minne hänen unelmansa ovat kadonneet, kun hän huomaa tulleensa petetyksi. “Master, master, where’s the dreams that I’ve been after? / Master, master, you promised only lies”.
Ei kuitenkaan ole näyttöä, että Metallica halusi sanoa juuri tämän valitessaan albuminsa nimeä. Puppets ei nimittäin ole konseptialbumi. Siksi ylitulkinnan riski on melkoinen. Samoilla perusteilla voisi kuitenkin väittää, että tiede on luonnon ylitulkintaa. Olennaisia eivät ole pelkästään ne ajatukset, joita teokseen on sisällytetty tai sitten ei. Yhtä olennaisia ja toisinaan jopa mielenkiintoisempia ovat ne ajatukset, jotka syntyvät tulkinnasta punoessa yhteen erillisistä, massiivisista datajoukoista koostuvaa kaaosta. Siten myös tulkitsija tuottaa osan siitä, mitä kutsutaan taiteeksi. Samoin luonnontutkijan näkökulma on osa havaintojen tulkintaa. Vaikka Aristoteleen fysiikka ei vastaakaan todellisuutta, hänen tapansa nähdä asiat on edelleen mielenkiintoinen. Sanoituksista poimitut säkeet on kieltämättä irrotettu asiayhteydestään, mutta vain, jotta ne voitaisiin nähdä albumikokonaisuuden osina. Albumin nimi, Master of Puppets, kuvaa poikkeuksellisen hyvin tätä kokonaisuutta.
Julkaistu alunperin Kultaisen tomaatin numerossa 2/2011