Urheilua on pidetty ja pidetään näyttönä urhoollisuudesta, kyvystä saada aikaan urotöitä. Ammattiurheilu on siten ammatillista todistelemista kuinka kova tyyppi sitä oikeastaan onkaan – eli palkka juoksee, kun vain vakuuttelee muille jatkuvasti omaa kyvykkyyttään. Voidaanko siis voittaminen arvokisoissa, todiste urheilijan saavutuspotentiaalista, tulkita saavutukseksi sinänsä? Raha tulkitaan arvoksi sinänsä samalla tavalla: se, että jollakulla on finanssipääomaa on todiste siitä, että hän kykenee periaatteessa tuottamaan reaalistakin arvoa riippumatta siitä, tuottaako hän sitä lopulta lainkaan. Kaikki ovat tyytyväisiä, kunhan liikevaihtoa syntyy ja luottamus instituution kykyyn tuottaa arvoa periaatteessa säilyy.
Kaikki kuplat kuitenkin puhkeavat ennemmin tai myöhemmin. Siksi jatkuvan todistelun sijaan saisivat urheilijat joskus tehdä yhdenkin todellisen sankariteon. Ovathan he jo moneen kertaan todistaneet kykenevänsä siihen – missä siis suuret urotyöt viipyvät? Jos aivokapasiteetti ei riitä keksimään esimerkkiä todellisesta urotyöstä, ilmaisena vinkkinä voidaan mainita Aalto-yliopiston teknillisten tiedekuntien opetusohjelman vapauttaminen moduuleista – tai valmistuminen diplomi-insinööriksi tavoiteajassa niistä huolimatta.
Jokainen on varmasti huomannut, että suomalaisten pörssiyritysten johtajat ja korkeimman tason poliitikot harrastavat käytännössä poikkeuksetta jonkin sortin urheilua. Urheiluharrastuksella voisi siis olettaa olevan johtajaominaisuuksia, kuten hyvää viinapäätä, kasvattava vaikutus. Koska joukossa parviäly kaikkea muuta kuin tiivistyy, joka koulun pikku urheilusankarit ja erityisesti joukkue- ja trendilajien harrastajat aloittavatkin päihdekokeilut kaikkein nuorimpina. Tarvitaan vain yhden harrastajan – tietysti sen porukan suosituimman – esimerkki, niin muut seuraavat perässä sopulilauman tavoin päästäkseen tämän suosioon. Heidän esimerkkinsä ansiosta myös penkkiurheilijat ovat vihdoin huolestuneet ulkoilman puutteestaan, jonka he ovat päättäneet kompensoida olemalla aivan pihalla.
Suomalaisfirmat haluavatkin näkyä julkisuudessa urheilun suosijoina rahojaan säästämättä, jotta niillä olisi tulevaisuudessakin riittävän turnauskestävää johtaja-ainesta palkkalistoilla neuvottelemassa vaikeista kysymyksistä siinä golfradan reunalla sijaitsevassa juottolassa. Siellä ne johtajat myös purkavat keskenään katkeruuttaan siitä, että heidän palkkojensa suuruutta on kyllä lupa arvostella julkisuudessa, mutta tuo juoksenteleva toope saa aivan hyväksyttävästi sata kertaa enemmän tajuamatta itsekään, mistä hyvästä noita senttejä oikein tulee. Kun on tuo urheileminen niin raskasta ja ikävystyttävää suorittamista, ja vieläpä kansantaloudellisesti niin merkittävää, että onhan siitä nyt kunnon palkkaa maksettava, niin motivaatio säilyy!
Urheilullinen toiminnallisuus ja päihteisiin suuntautuva elämyshakuisuus tuppaavat samaistumaan tietyssä ihmistyypissä – kyökkipsykologisesti kärjistäen. Onneksi kansanterveydellinen hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Jotta urheiluinstituution eeppinen kamppailu terveellisten elämäntapojen puolesta ei jäisi unholaan, joku neropää on mennyt keksimään dopingin lisäämään niiden medianäkyvyyttä. Steroidisankarit toimivat kansallisina esikuvina, jotka houkuttelevat harrastamaan terveyttä ja hyvinvointia edistäviä lajeja, kuten nyrkkeilyä ja kehonrakennusta. Tuottavathan nyt vuosia kestävän ja naiskauneuttakin korostavan testosteronikuurin aikaansaamat hypermuskelit varmasti enemmän huomiota urheiluharrastukselle mediassa kuin jonkin Paavo Nurmen kukkakeppikäsivarret.
Huippu-urheilijassa inhimillinen kyky jalostuu kukoistukseensa. Prosessi vaatii vuosien mittaista sitoutumista. Sitoutuminen tarkoittaa tahdonalaista vapaa-ajan ja nuoruuden uhraamista päämäärättömiin toistoihin terveyden ollessa alati koetuksella: sairastuminen tai loukkaantuminen voi nimittäin vaarantaa uran tulevaisuuden ja sponsorirahoituksen. Eli ammattimainen urheilu on vähän kuin opiskelisi jossakin Aalto-”yliopiston” neljästä teknillisestä tiedekunnasta. Ainakin sivistyksen kannalta lopputulos on sama: päähän mahtuu vain yksi ajatus, – nimittäin se, että kohta se on onneksi ohi.
Ja kaikki tämä vaiva on nähtävä, jotta ihmetekoja todistamaan kokoontunut, humalassaan ölisevä katsomokaarti saisi nauttia siitä sekunnin murto-osan mittaisesta huippusuorituksesta, – mustan kumikiekon sijainnin käsittämättömien sääntöjen sallimasta muutoksesta –, jota kukaan ei kuitenkaan näe tarkasti. Hetken piinaavan jännityksen tuottamasta hurmoksesta jää jälkeen vain alkoholinhuuruinen muisto. Maailmanennätyssuorituksestakaan ei jää jälkeen mitään pysyvää, toisin kuin esimerkiksi sinfonian nuotinnos, novellikokoelma tai öljyvärimaalaus olisi. Urheilu on tässä ja nyt, ohimenevä impressio vailla historiaa ja tulevaisuutta.
Ja sitten lauletaan Maamme-laulua ammuvainaata mukaillen, koska “me teimme sen”. Tämä urheilun ja nationalismin kytkös on kansoja yhdistävä ja erottava seikka, todellinen différance. Suuret kansalliset, ikoniset sankarit viestittävät suomalaisten kehitysmaa-mentaliteetista. Sinivalkoisen urheilun huippuvuodet sijoittuvatkin takapajuisen agraari-yhteiskunnan aikakaudelle, itsenäisyyden alkuvuosille. Kehityksen kytkös urheiluun on edelleen ajankohtainen: kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa julistava U2-yhtye kun kävi vuonna 2010 elokuussa esiintymässä Olympiastadionilla maamme silloisen valtiovarain-ministerin, Jyrki Kataisen helpotukseksi.
Ja ulkomaan pelleillä on sitten varmaan myös niitä nobelisteja, mutta meillä on sentään Tony Halme, Mika Myllylä ja Matti Nykänen! Toisin kuin urheilu”sankareihin” tukeutuvassa Suomessa, kehittyneemmissä maissa, kuten Iso-Britanniassa, on sentään omanlaisensa kansallinen tavaramerkki, nimittäin jalkapallohuligaanit. Välillä tosin on vaikea erottaa, ovatko he katsomossa vai kentällä. Jotta mekin voisimme joskus saavuttaa isobritit kehityksessä, toinen kansallinen ylpeydenaiheemme, peruskoulu, onneksi pursuaa maailman parhaimman koulusivistyksen saaneita huligaaneja, jotka voivat kaikille yhteisen perustason saavutettuaan erikoistua halutessaan myös jalkapalloon. (Oletteko muuten koskaan kuulleet ooppera- tai kuvanveistohuligaaneista?)
Tätä kansantaloutta kuluttavaa taistelua tyhjästä pyritään lietsomaan meihin jo peruskoulusta asti. Eräskin kommentaattori meni Helsingin sanomissa kannattamaan koululiikunnan lisäämistä, jotta nimenomaan Suomen huippu-urheilun tila saataisiin kohenemaan; ei ylipainoisten teinien terveydestä niin väliä. Kannanotto kuvaa kuitenkin hyvin, miten liikuntatunnit suunnitellaan liikuntaa muutenkin harrastavien ehdoilla. Muut osallistuvat niille lähinnä kuunnellakseen institutionalisoitua syyllistämistä, kuinka huonoja ihmisiä he ovat. Niin motivoivaa kuin tällainen onkin, koululiikunnan tarkoitus on siten opettaa muut kuin varsinaiset urheilun harrastajat vihaamaan liikuntaa. Ja se on heille vain hyväksi, koska onhan urheilu todellinen luusereiden harrastus. Jokaista voittajaa kohti on olemassa ainakin tuhat häviäjää – ja penkkiurheilijat vielä niiden lisäksi. Tästä huolimatta urheilu-uutiset kertovat vain voittajista, mikä vääristää tätä kanonisoitua häiriökäyttäytymistä koskevia mielikuvia.
Yle raportoi 1.2.2013 verkkosivuillaan, että Puolustusvoimat perustelee huippu-urhei-lijoiden erityiskohtelua varusmiespalveluksen aikana sillä, että he toimivat kansallisina esikuvina. Hyvä on; jos hyväksymme tämän perustelun, kenelle kaikille muille me joudumme myöntämään oikeuden esiintymiseen kansallisina esikuvina? Ottakaamme esimerkiksi huipputieteentekijät; onhan tiede lahjoittanut pelkästään vuonna 1905 ihmiskunnalle enemmän hyvää kuin kaikki tähänastiset olympialaiset yhteensä. Entäpä suuret säveltäjät tai elokuvaohjaajat? Huippupoliitikot, huippusotilaat ja huippu-urheilijat tietenkin suosivat toisiaan myöntämällä toisilleen erivapauksia, koska sosiaalinen kehitys on edennyt pikemminkin heistä huolimatta kuin heidän ansiostaan.
Tero Hakola kirjoitti Hesarin nettisivuille 1.6.2010 kolumnin “Sota ei paria urheilijaa kaipaa”. Ihan validi pointti – tosin aivan yhtä hyvin voitaisiin kysyä, keitä sitten sotaan tarvitaan, – ja ennen kaikkea: mihin huippu-urheilijaa ylipäänsä tarvitaan.
Julkaistu alunperin Kultaisen tomaatin numerossa 1/2011