Jumaluusoppia ja elämää

Meillä oli edellinen viikko perioditauko. Eli kahden periodin välissä on yksi opetuksesta vapaa viikko, tunnetaan myös väliviikkona. Vaikka moni opiskelija pitääkin sitä lomaviikkona, opettajien mielestä sen ei sitä pitäisi olla ja usein erilaisia lisätehtäviä väliviikolle annetaankin. Itse pidän kuitenkin siitä, etteivät nämä tehtävät ole aikaan ja paikkaan sidottuja vaan voin halutessani lähteä Lappeenrantaan kotiseudulle pidemmäksi aikaa ja tehdä siellä ne tehtävät, jotka väliviikolle on annettu.

Tällä kertaa kuitenkin pysyttelin Helsingissä pitkään, ja lähdin vasta torstai-iltana itään päin viihdyttämään vanhempiani. Niin ihanaa kun siellä onkin aina käydä, on 200km välimatka ihan mukava suurimman osan ajasta. Ja onhan siinä ihan erilaista loman tuntua, kun joutuu lähtemään vähän kauemmaksi. Tavallaan irtautuu kaikista kuvioista ja sählingeistä joita Helsingissä on meneillään, ja voi siirtyä sellaiseen “makaan sohvalla, syön ja neulon” -moodiin. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta se on lomaa. Väliin mahtuu kavereita ja erilaisia reissuja.

Syy sille, miksi aloin alunperin kirjoittaa tätä tekstiä oli se, että nyt väliviikon jälkeen ja hullun kolmannen periodin jälkeen elämä tuntuu oudon tyhjältä. Jotain puuttuu. Mitä? Eikö tässä tarvinnutkaan herätä aamulla kahdeksaksi penkereelle Jumalanpalveluselämää oppimaan? Mitä, eikö huomenna olekaan sitä ja tätä ja tuota ryhmää? Tiiviin periodin jälkeen menee hetki pysähtyessä. Tuntuu, että aikaa onkin yllättävän paljon. “Joo, voin mä lähteä seuraks syömään vaikka oonki syöny, ei mulla oo kiire minnekään.” Nyt tulee taas puuhailtua kaikkea muutakin (joka ei välttämättä kaikkien mielestä ole kovin kehittävää), mutta tuleepahan tehtyä jotain. Yhdistyksen projektijaosto herää henkiin kuolleisuudestaan kun aikaa ei ole juurikaan asioille liiennyt. Samoin opettajasijaisuuksista pääsevät taas nauttimaan pienen ala-asteen oppilaat. Ja minä itse. Jos teologia ei olisi vienyt sydäntä, olisi opettaminen mitä parhainta.