Kieli ajattelun koneistona

Viime artikkelissa pääsimme raapaisemaan pintaa kvaliasta, jonka olemassaolo on mielenteorian keskeisempiä kysymyksiä. Lähestymme kvaliaa nyt hieman eri näkökulmasta, joka on varmasti tuttu kaikille ihmisille. Luonnollisten kielien kehittyminen on ihmisten evoluution suurimpia mysteerejä: miksi puhumme kieliä, miksi kuvaamme maailmaa tietyin sanoin ja onko olemassa alkuperäiskieli, josta kaikki maailman kielet ovat haarautuneet? Jos tarkastelemme kieliä, on helppo huomata, että ymmärryksen avainasemassa on konteksti, missä kieltä käytetään. Eri sanoilla voi olla monia eri merkityksiä ja jopa lauseet voivat tarkoittaa kokonaan eri asioita tilanteesta riippuen. Kielen ymmärtämisessä ei siis riitä, että tuntee pelkästään aakkoston, sanat ja kieliopin – merkityksen ymmärtäminen vaatii myös tietoa kontekstista. Mutkikkuus tulee siitä, että ei voida määritellä mitä tietoja kontekstista vaaditaan, että sanat ja lauseet ymmärretään oikein. Kielen kontekstillinen ymmärtäminen näyttää olevan ihmiselle vaistomaista eli se ei tarvitse erillistä opettelua. Kun kieli opitaan, nuo tarvittavat tiedot kontekstista osataan assosioida sanoihin ja lauseisiin niiden käyttötavan perusteella. Tämä johdosta on esitetty, että ihmiskielien ymmärtäminen vaatisi elämistä ihmisenä eli kieli olisi riippuvainen ihmisen kvaliasta ja olisi ilmentymä siitä. On syytä huomata, että kieliä on monenlaisia erilaisine sääntöineen, mutta taustalla näyttäisi vaikuttavan jokaisen vaistomainen kokemus maailmasta. TEDx puheessaan Poet Ali puhuu kokemuksen kielestä, joka olisi universaali ihmisten kieli ja joka siten sisältäisi sen oleellisen osan kontekstista, jota ymmärtämisessä vaaditaan. Siten ei ole väliä, mitä kieltä keskustelijat puhuvat, kunhan he puhuvat samasta kokemuksesta. Kieli olisi siten vain keino siirtää ajatus ja kokemus riittävällä tarkuudella toisen tietoisuuteen, jotta se kytkisi keskustelijoiden mielet samaan asiaan. Kommunikointikykymme riippuu siitä, että havaitsemme maailmaa samanlaisilla aisteilla, jotka saavat aikaan tietynlaisen näkemyksen maailmasta. Siten voimme keskustella muiden ihmisten kanssa kokemuksista, tunteista ja asioista. Syvennytäänpä pohtimaan ajatusta, jonka mukaan kieli olisi vain väline kytkeä toisten mieli ajattelemaan tiettyä kokemusta. Siis, kuulija ei voi ymmärtää sanoman merkitystä, jos hänellä ei ole mitään kokemusta siitä, mihin sanoma viittaa. Toisin sanoen, kieli itsessään ei voi luoda uusia kokemuksia, se voi vain viitata jo olemassaoleviin kokemuksiin. Ajatus on merkittävä, koska se rajoittaisi niitä asioita joita kielellä voi ilmaista ja siten Daniel Dennettin robotti-Maija-argumentti ei olisikaan pätevä.

Alan Watts esitti ajatuksen, että ymmärryskonteksti on ääretön. Jos haluaisin kuvata, mikä hehkulamppu on, voisin ensin sanoa, että se on pyöreä lasikupoli jonka sisällä oleva lanka alkaa hehkua tulikuumana kun siihen johdetaan virtaa. Sitten joutuisin aina laajentamaan selitystäni kuvaamalla, lasikupolin, langan, tulikuumana olemisen ja virran johtamisen. On oletettavaa, että jossakin kohtaa joutuisin tyytymään selitykseen vähän kuin X on, joka olettaisi, että kuulija tietäisi entuudestaan minkälainen X on. Kieltä ei ole tarkoitettu kuvaamaan asioita; kielen ei ole tarkoitus olla eksakti tapa kuvata maailmaa. Sellaisia kieliä toki on, jotka pyrkivät kuvaamaan maailmaa niin eksaktisti kuin mahdollista. Esimerkiksi Lojban on predikaattilogiikkaan perustuva keksitty kieli. Kielellä ei ole kovin montaa puhujaa, mutta ihmisen on mahdollista oppia puhumaan sitä ja tulla ymmärretyksi ihan oikeasti. Toisaalta Gödelin epätäydellisyyslauseeseen viitaten, predikaattilogiikkaa vaivaa samankaltainen ongelma kuin edellä esitetyn kontekstin kanssa. Ei siis riitä, vaikka kieli olisi täysin eksakti: jossakin vaiheessa sen on pakko nojautua tietoon, jota sillä ei voida selittää. Tämä herättää mielenkiintoisen kysymyksen, että miten mitään voidaan ymmärtää, jos mitään ei voida kuvata täydellisesti? Täytyyhän tiedon olla jossakin selitettynä, jotta universaali ymmärtäminen on ylipäätänsä mahdollista. Vaikka emme voikaan kuvata hehkulamppua, voimme silti ymmärtää minkälainen hehkulamppu on ja mitkä asiat eivät ole hehkulamppuja. Lisäksi voimme sanoa, että vähän kuin hehkulamppu, joka selkeästi sisältää jonkun oleellisen osan hehkulampun olemuksesta, mutta minkä – sen määrittelee konteksti. Tällä voidaan tarkoittaa sen muotoa, kykyä valaista tai jotakin muuta. Ilmiselvästi hehkulampulla on joitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä hehkulampun tietyissä konteksteissa.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa avaruusoliot ovat kaapanneet sinut ja olet päätynyt kuulusteluhuoneeseen. Olio tuo eri esineitä yksitellen huoneeseen, eikä koskaan uudelleen samaa esinettä. Ymmärrät heidän kielestä vain kyllä ja ei sanat. Istut huoneessa ja pääset sieltä pois, jos pystyt tunnistamaan avaruusolioiden tuomista esineistä tietyn esineen riittävän luotettavasti. Et siis tiedä, mikä etsitty esine on, mihin sitä käytetään tai mitään muutakaan siitä. Voit vain arvata jokaisen esineen kohdalla, onko se etsitty esine vai ei. Tämän jälkeen avaruusolio kertoo, menikö arvaus oikein vai väärin. Pääsisitkö huoneesta pois?

Tehtävä voi kuulostaa helpolta, mutta huoneessa olijalla ei ole mitään käsitystä kontekstista, joissa esineitä käytetään. Esineissä voi vaihdella koko, väri, materiaali ja muoto – miten voi tietää, mitkä ominaisuudet ovat merkitseviä etsityn esineen kanssa? Vaihtoehtoja on yksinkertaisesti liian monta. Esineet eivät siis ole samoja, mutta joukossa on paljon samankaltaisia esineitä. Eräs kielen ominaisuuksia on, että se ei voi kuvata jotakin tiettyä esinettä. Sen sijaan se pystyy kuvaamaan esineitä, jotka ovat samankaltaisia eli niillä on jokin joukko ominaisuuksia, jotka tekevät niistä tietynlaisen esineen. Samankaltaisten esineiden joukko voi olla laaja (arkipäivän sanat) tai hyvin suppea (ammattisanasto), mutta sanat kuvaavat aina pienen ryhmän esineitä ”samaksi”. Otetaanpa esineeksi vaikkapa paperi. Jo nyt sanalla voidaan tarkoittaa kahdentyyppistä paperia, joiden ominaisuudet ovat varsin erilaiset. Toisella voidaan pyyhkiä likaa ja toisella voidaan siirtää informaatiota. Nämä eivät kuitenkaan riitä, koska jos esimerkiksi lautasliinaan kirjoitetaan tekstiä, onko se kumman tyyppistä paperia? Tuntuu kummalliselta, että vain kirjoittamalla lautasliinaan tekstiä, se voisi kuulua kumpaan tahansa ryhmään. Toisaalta, esimerkiksi japanissa on paljon tämäntyyppisiä jaotteluita, joissa tietyt sanat tarkoittavat esineitä tietyissä tiloissa. Tällaisessa tilanteessa, voisi helposti sivuuttaa oikean esineen, koska aiemmin vastasi väärin sellaisen esineen kohdalla, joka oli tismalleen samanlainen, mutta joka oli vääränlaisessa tilassa. Tehtävä osoittautuu myös mahdottomaksi, jos etsityn esineen tilaan voi vaikuttaa sen historia. Esimerkin saamme populaarikulttuurista: Kurt Cobainin koskettama kitara on huomattavasti arvokkaampi kuin mikään kitara, johon minä olen koskaan koskenut. Usein esineiden tiloja kuvaavat sanat liittyvät vahvasti kontekstiin. Sillä konteksti määrittelee, millaisia tiloja esineellä on mahdollista olla milloinkin. Esimerkiksi lautasliinan tapauksessa, olisi lähes pakollista tietää, että sillä voidaan pyyhkiä suupielet. Muutenhan mikä tahansa lautasliinan näköinen esine kelpaisi lautasliinaksi olematta kuitenkaan lautasliina. Siten on mahdollista liittää lautasliinaan erilaisia tiloja: uusi, käyttämätön, puhdas, taiteltu jne. Kielessä voi olla sanoja, jotka rajaavat lautasliinoja näiden tilojen perusteella, joten tämän tehtävän tapauksessa ”uusi lautasliina” voi olla eri esine kuin ”käytetty lautasliina”.

Kielellä on ilmaisuvoimaa, mutta sen ymmärtäminen näyttäisi vaativan tietoa tilanteista, joissa sitä käytetään. Luonnollisen kielen ymmärtämisen suurimpia ongelmia on kontekstin käsite. Aiemmin mainittu Lojban-kielen yksi merkittävimmistä eduista sanotaan olevan tietokoneiden ja ihmisten välisen kommunikaation helpottaminen. Koska se perustuu predikaattilogiikkaan ja ihmiset osaavat puhua sitä, voisi tietokone suoraan parsia ja ymmärtää lauseiden merkityksen. Todellisuudessa sanoihin ja ilmaisuihin pitää silti liittää tulkinta – ja se on täysin ihmismielen varassa. Jos liitämme ilmaisuihin tietyt tulkinnat, predikaattilogiikalla voidaan jo ilmaista asioita siten, että tietokone ymmärtää ne tismalleen oikein. Ongelmalliseksi tulee kuitenkin tapaukset, joissa halutaan ilmaista jotakin muuta kuin puhtaasti klassisen logiikan tosi-/epätosi -tilanteita. Oikeassa elämässä kuitenkin halutaan uskoa, että jotkin asiat ovat lopulta tosia tai epätosia. Mutta toisaalta, miten voi edes tietää, mikä on totta?

Ajattelen, siis olenko

René Descartes oli ansioitunut filosofi, matemaatikko ja kirjailija. Hänen ehkä tunnetuin filosofinen työnsä keskittyi järjestelmälliseen rationalismiin, jossa hän kyseenalaisti aistihavaintojen ja todellisuuden suhdetta. Hän sanoi Cogito ergo sum -ajatuksessaan, että aistit saattavat pettää meidät: näemme optisia illuusiota, saatamme luulla kuulleemme koputuksen ovelta ja voimme tuntea kännykän värisevän taskussamme. Joten hän tuli siihen johtopäätökseen, ettei mikään voi olla siten kuin aistimme kertovat. Samassa hän näki puutteen väitöksessään: jos kaikki olisi epätotta, kuinka pystyisi toteamaan, että kaikki on epätotta? Hän summasi tämän ajatuksensa kuuluisaan ”Ajattelen, siis olen” lausahdukseen. Kuten arvata saattaa, ajatusta on kritisoitu paljon. Merkittävin kritiikki tämän blogin kannalta on, että päätelmä ja johtopäätös perustuu Descarteksen oman tietoisuuden todistukseen. Jokainen ajatteluun kykenevä olio voisi siis päätyä samanlaiseen johtopäätökseen kyseenalaistamalla kaikki aistihavaintonsa, mutta päätelmän tekeminen itsessään vaatisi ajatuksen konseptia ja sen olemassaoloa. Epäsuorasti Descartes siis sanoi, että tämä ajattelu itsessään on se, mikä on olemassa. Se on yhtä kaiken sen kanssa, joka kyseenalaisti aistihavainnot ja siten kaiken olemassaolon. Ei siis ole merkitystä, mitä oikeasti on olemassa – vaan sillä, että joku, joka ajattelee kaiken olemattomuutta, on olemassa. Ilman sellaista ajatusta, mitään ei olisi olemassa. Descarteksen ajatuksen hienous piilee siinä, ettei se ota kantaa siihen minkälainen ympäristö absoluuttisesti on. Subjektiivinen käsityksemme ympäristöstä riippuu aisteista. Maailmamme on täysin riippuvainen siitä informaatiosta, mitä aistit kertovat meille. Ilman aisteja mitään ei voi olla olemassa, koska mikään ei voisi havaita mitään. Pohdinta kääntyy varsin mielenkiintoiseksi kun yritämme linkittää subjektiivisen maailman ja sen tuottaneet aistihavainnot keskenään.

Klassisen mielenteorian esitti ensimmäisen kerran modernissa muodossaan Hilary Putnam. Ajatuksen mukaan, aivot ovat eräänlainen laskentakone, joka suorittaa mielen ohjelmaa. Aivot siis suorittavat tietynlaisia rutiineja (laskentaa) vastineeksi aistihavainnoille. Nämä laskennat ylläpitävät ajatuksia, tunteita, vaistoja ja kaikkea sellaista. John Searle esitti kiinalaisen huoneen argumentissaan vasta-argumentin klassista mielenteoriaa vastaan: hänen mukaansa pelkkä sääntöjen nuodattaminen ei voi muodostaa subjektiivista mieltä, joka ymmärtää. Kiinalaisen huoneen argumentissa kuvitellaan kehittynyt tietokone, joka on opetettu vastaamaan kaikkiin ihmisten käyttämiin kiinalaisiin symboleihin ja sanontoihin oikealla tavalla. Kone on siis täydellinen ja se osaa vastata aina asianmukaisella tavalla. Koneen kanssa voi kommunikoida vain pienen luukun kautta, johon työnnetään käsinkirjoitettu kiinalainen symboli. Hetken päästä kone vastaa jotakin. Kukaan kiinalainen ei pysty vastauksien perusteella sanomaan, että he keskustelevat koneen kanssa – aivan kuin he keskustelisivat kiinaa osaavan ihmisen kanssa. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että kone osaa kiinaa. Mutta ajatellaanpa, että ottaisimme kadulta satunnaisen henkilön, joka ei osaa kiinaa. Viemme hänet koneen paikalle huoneeseen ja annamme hänelle koneen käyttämät kiinan kielen säännöt. Annamme taas kiinaa osaavien ihmisten kommunikoida pienen luukun avulla huoneen kanssa. Nyt kadulta ottamamme ihminen vastaa jälleen asianmukaisesti, koska säännöstömme on täydellinen. Mutta hänhän ei osaa kiinaa! Kuitenkin kaikki kiinalaiset huoneen ulkopuolelle luulevat, että he keskustelevat kiinaa osaavan olion kanssa. Säännöstöä noudattava kone on siis samanlaisessa tilassa kuin tämä kadulta ottamamme satunnainen henkilö – kumpikaan ei ymmärrä, mitä he tekevät ja silti luovat illuusion siitä, että he ymmärtäisivät. Klassinen mielenteoria vaatii, että käsiteltävillä asioilla on jokin representaatio, koska mieli ei voi käsitellä fyysisiä asioita. Kiinalaisen huoneen argumentissa symbolit voitaisiin nähdä kiinan kielen merkkeinä ja säännöstö tapana, joka linkittää merkit keskenään. Argumentti ei ota kantaa siihen, kuinka symbolit luetaan ja minkälainen säännöstö on: näillä ei ole argumentin kanssa merkitystä, joten ne oletetaan täydellisiksi menetelmiksi. Merkitsevää on, että pelkästään tällainen symbolimanipulaatio ei voi tuoda ymmärrystä: ymmärryksen muodostumisen on tultava näiden symboleiden ja säännöstön ulkopuolelta. Esimerkiksi luonnollisessa kielessä on paljon samoja sanoja (symboleja), jotka tarkoittavat (ymmärretään) eri asioita.

Kuten Descartes huomasi: emme voi sanoa juuri mitään subjektiivisesta käsityksestä tai voimme määritellä koko maailman sen kautta. Filosofiassa subjektiivisia käsityksiä kutsutaan kvaliaksi, joka tarkoittaa asioita kuten miltä punainen näyttää, miltä kipu tuntuu ja millaista on olla lepakko. Kvaliat ovat mielenteorian kannalta varsin merkittäviä, sillä ne horjuttavat fysikalismin kaltaisia ajatussuuntauksia. Fysikalismin mukaan kaikki mielen tapahtumat ovat redusoitavissa niiden fysikaalisiin prosesseihin. Toisin sanoen, tuntemalla ja tietämällä kaikki tapahtuman fysikaalisten prosessien muuttujat, olisi mahdollista päätellä etukäteen, mitä tapahtuu. Biologisten olioiden tapauksessa, kaikki olisi johdettavissa siis neuroneihin ja neuroverkkoihin – kaikki mielen tuottamat toiminnot olisi mahdollista ennustaa jos tunnettaisiin neuroneiden ja neuroverkkojen toiminnat täydellisesti. Yhdysvaltalainen Clarence Irving Lewis käytti kvalia-termiä ensimmäisen kerran ja hän määritteli sen siten, että on olemassa tunnistettavissa olevia, universaaleja ja toistettavia kokemuksia, jotka eivät ole osa itse kokemuksen kohdetta. Siis, että kokemus on sama kaikilla kokijoilla vaikkei kokemustapa välity kokemuksen aiheuttajan ominaisuuksista. Kvalia on vaistomainen tapa kokea asioita ja siten täysin virheetön, koska se on täysin subjektiivinen. Tämä voitaisiin nähdä filosofisena tapana sanoa, että makuasioista ei voi kiistellä. Siitä kuitenkin, onko kvaliaa ylipäätänsä olemassa, voidaan kiistellä. Kvaliasta on erittäin hankala keskustella tai argumentoida, koska sen määritelmän mukaan sitä ei voi verbaalisesti kuvailla. Usein kvaliasta argumentoidaan erilaisten ajatuskokeiden avulla, jotka pyrkivät joko osoittamaan sen olemassaolon tai olemattomuuden. Molempiin suuntiin on esitetty monenlaisia argumentteja, mutta yleisesti hyväksyttävää argumenttia ei ole esitetty. Esitän seuraavassa kaksi suosikkiargumenttiani kvalian puolesta ja sitä vastaan. Ensimmäinen argumentti vakuuttaa lukijan kvalian olemassaolosta, mutta toinen argumentti saa lukijan epäilemään kvaliaa.

Olipa kerran Maija. Maija on tutkija, joka on erikoistunut väreihin. Hän tietää kaiken värien fysikaalisista ominaisuuksista ja kaiken sen, miltä värien näkeminen tuntuu. Hän siis tietää kaiken sen, mitä aivoissa ja silmissä tapahtuu kun silmät vastaanottavat tietynlaisen aallonpituuden ja se stimuloi näköaivokuorta. Hän tuntee myös kaiken värien näkemisen psykologiasta ja sen, miten ihmiset kuvailevat erilaisia värejä. Maija elää kuitenkin huoneessa, jossa hän on viettänyt koko ikänsä. Hän voi katsella maailmaa vain mustavalkoisen ikkunan läpi, joten hän ei ole koskaan itse nähnyt värejä. Eräänä päivänä hän kuitenkin poistuu huoneestaan ja näkee ensimmäisen kerran värit omin silmin. Vaikka hän on tietoinen kaikista värinnäkemisen fysikaalisista ominaisuuksista, on oletettavaa, että hän oppii jotain uutta sinä päivänä – hän saa kokemuksen miltä tuntuu nähdä värejä.

Edellisen argumentin esitti Frank Jackson vuonna 1982. Vaikka Maijalla oli kaikki tiedot värien fysikaalisista ominaisuuksista, hän silti oppii väreistä jotakin uutta kun hän ensimmäisen kerran itse näkee ne. Argumentissa hän siis saa subjektiivisen käsityksen miltä tuntuu nähdä värejä, jota on mahdoton saada vain tutkimalla värinnäkemisen fysikaalisia ominaisuuksia ja muiden kokemuksia. Siis, kvalia on olemassa.

Olipa kerran robotti-Maija. Se on kehittynyt robotti, jolla on täydellinen ymmärrys värien fysikaalisista ominaisuuksista ja kaikesta siitä, miltä muista roboteista tuntuu nähdä värejä. Robotti-Maijalla on myös täydellinen ymmärrys omasta rakenteestaan ja toiminnastaan. Mutta robotti-Maijan kamerassa on ohjelmallinen lukitus, jonka kautta robotti pystyy näkemään vain mustavalkoisia kuvia. Robotti voi kontrolloida kaikkea muuta paitsi tätä ohjelmallista lukitusta. Robotti-Maija voi tutkia muiden robottien laitteistoja ja ohjelmistoja, kun ne näkevät värejä. Siten robotti saa tietoonsa kaikki ne prosessit, jotka tapahtuvat muiden robottien nähdessä värejä. Robotti-Maija voi myös rakentaa simulaation itsestään, jossa ohjelmallinen värilukko voidaan poistaa ja siten robotti voi simuloida, miten simuloitu versio siitä reagoisi väreihin. Siten robotti-Maija voi simulaation avulla asettaa itsellensä ne tilat, joihin simuloitu versio päätyi, kun se näki värejä. Vaikka robotti ei koskaan olekaan nähnyt värejä kameransa kautta, se tietää täsmällisesti miltä värien näkeminen tuntuu.

Tämä on vasta-argumentti Jacksonin argumentille. Sen esitti Daniel Dennett, jossa hän pyrki osoittamaan, että jos Maijalla todella olisi kaikki tieto väreistä, hän pystyisi päättelemään täsmällisesti, miltä tuntuisi nähdä värejä. Argumentissa robotti-Maija on vastaava kuin tutkija-Maija. Molemmilla on siis täydelliset tiedot väreistä ja muiden samanlaisten olioiden värien näkemisen kokemuksesta. Robotti-Maija ei saisi mitään uutta tietoonsa, vaikka ohjelmallinen lukitus poistettaisiin, sillä se pystyi päättelemään ja simuloimaan kaiken sen, miltä tuntuu nähdä värejä ilman, että näki värejä kameransa kautta. Siis, kvaliaa ei ole olemassa.

Nämä pohdinnat pyrkivät vastaamaan siihen, mitä Searle tarkoitti ymmärryksellä – mitä tarkoittaa kun ymmärtää jotakin. Mitä siis subjektiivinen ymmärrys on, jos ei kasa sääntöjä? Tekoälyn kannalta on merkittävää, että sillä olisi jonkunlainen käsitys sille annetusta tehtävästä. Siten se pystyisi ratkomaan itsenäisesti tietynlaisia ongelmia ja jopa eettisiä kysymyksiä. Muussa tapauksessa tekoäly joutuu noudattamaan sille annettua säännöstöä orjallisesti, ymmärtämättä mitään siitä, mitä sen edes odotetaan tekevän. Muutoin emme pysty kehittämään kuin vain sellaisia tekoälyjä, jotka nojautuvat ennalta muodostettuun säännöstöön; sellaiseen tapaan toimia, joka on mahdollista kopioida, mutta se ei voisi koskaan päätyä siihen itse. Oscar Schwartz loi Ted-talkissaan loistavan analogian, että tietokone on kuin peili, joka heijastaa kaikkia ideoita joita näytämme sille.

Mitä tekoäly on?

Nyt kun päätin, että tämä blogi keskittyy ensisijaisesti tekoälyyn niin ensiksi on varmaan hyvä pohtia, mitä se on. Aikoinaan oma kipinä ohjelmointiin ja tietotekniikkaan alkoi kun 11-vuotiaana näin televisiosta Robotin Elämää (Bicentennial Man) -elokuvan. Minua kiehtoi ajatus roboteista ja siitä, voisiko koneilla joskus olla tunteita oikeassa elämässä. Siitä alkoi pitkä matkani kohti tietokoneiden, tietoisuuden ja ihmisyyden ymmärtämistä. Toki nyt ymmärrän, että tieteiselokuvissa kuvatut tekoälyt ovat vielä hyvin kaukana todellisuudesta, ja siitä mikä on mahdollista. Ajatus on kiinnostanut useita henkilöitä läpi historia: Ramon Llull halusi rakentaa koneen, jolla pystyisi päättelemään kaikki maailman tiedot tietyistä perusolettamuksista, Arthur Samuel halusi oppia paremmaksi pelaajaksi tammessa, joten hän kehitti ohjelman joka opetteli pelaamalla itseään vastaan ja lopulta voitti Samuelin, John Searle kyseenalaisti koneiden ajattelukyvyn kiinalaisen huoneen argumentissaan sekä monia muita tieteilijöitä. Kaikilla heillä on ollut omanlaisensa näkemys siitä mitä tekoäly on ja mihin sitä pitäisi käyttää.

Filosofian tasolla kysymys vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta paljastuukin hyvin mutkikkaaksi ja ongelmalliseksi. Jotta kysymystä voisi edes pohtia, täytyisi ensin määritellä mitä älykkyys on. Tähän kysymykseen on yritetty vastata monella tavalla, mutta älykkyyden ymmärtäminen on vielä nykypäivänäkin suuri mysteeri. Usein älykkyys määritellään ihmisen älykkyyden kautta ja sanotaan, että jokin asia on älykäs koska se on ihmisten mielestä älykäs. Tieteellisesti älykkyyttä ei voida kuitenkaan määritellä näin subjektiivisesti: sen määritelmä ei voi riippua siitä, kuinka älykäs jokin on ihmisten mielestä. Ihmisten välistä älykkyyttä on yritetty myös mitata erilaisilla testeillä, mutta testejä on usein kritisoitu siitä, etteivät ne mittaa kuin jotakin pientä älykkyyden osaa. Tuore yritys älykkyyden määrittelystä on Alex Wissner-Grossin entropiaan pohjautuva määritelmä. Wissner-Grossin mukaan älykkyys olisi käyttäytymistä, joka maksimoi tulevaisuuden mahdollisuudet eli maksimoi niiden tulevaisuuksien määrän, johon nykyhetkestä voidaan päätyä. Se tarkoittaisi siis sitä, että mitä enemmän jättää mahdollisuuksia avoimeksi, sen älykkäämmin käyttäytyy. Verrataanpa tätä ajatusta esimerkiksi kemiallisiin prosesseihin. Ne toimivat usein minimienergiaperiaatteen mukaan: molekyylit haluavat hakeutua minimienergiakonfiguraatioon. Ikään kuin ne pyrkisivät kohti tuota minimienergiatilaa. Kompleksisuusteoriassa tätä kutsutaan attraktoriksi. Vastaavasti älykkyyden attraktori voisi olla mahdollisuuksien maksimoiminen tulevaisuudessa eli älykäs systeemi pyrkisi kohti sellaista tilaa, jossa sillä olisi mahdollisimman paljon valinnanvaraa. Ongelmalliseksi tämä määrittely tulee kuitenkin silloin, kun nykyhetkessä pitäisi valita paras lukuisista vaihtoehdoista eli sellainen, joka tuottaisi tulevaisuudessa mahdollisimman paljon valinnanvaraa. Wissner-Gross ei määritellyt niin kutsuttua älykkyyden siirtymäfunktiota, joka siis valitsisi nykyhetkessä parhaan vaihtoehdon. Molekyylien hienous piilee siinä, että eri atomien energiatasojen ja ominaisuuksien takia molekyylit esiintyvät eniten tietyssä konfiguraatiossa. Ei voida siis sanoa, että molekyyli jotenkin valitsisi sellaisen konfiguraation, jossa se on minienergiatilassa. Se on emergentti ominaisuus, joka johtuu atomien rakenteesta ja ominaisuuksista. Tälläiset prosessit ovat luonnossa hyvin yleisiä: esimerkiksi lumihiutaleen muodostumiseen vaikuttaa lukuiset tapahtumat, jotka muovaavat lumihiutaleen muotoa, mutta silti lopullinen lumihiutale on hyvin symmetrinen. Jääkiteet eivät pyri siihen, että ne muodostaisivat symmetrisen lumihiutaleen vaan syntyyn vaikuttavat prosessit ovat sellaisia, jotka tuottavat symmetrisiä lumihiutaleita. Samaten voitaisiin olettaa, että älykkyydellekin on olemassa tietynlaiset prosessit, jotka synnyttävät älykkyyttä. Monet tekoälylliset ratkaisut perustuvat ajatukseen, että ihmisen käyttäytyminen on älykästä ja, että ihmisaivot ovat älykkäät. Todellisuudessa, emme voi sanoa, onko ihmisen käyttäytyminen alunperinkään älykästä. Me koemme maailman subjektiivisesti emmekä pysty käsittämään sitä mitenkään muuten. Lisäksi ihmisaivot ovat kehittyneet ratkaisemaan vain tietynlaisia ongelmia: ne ovat kehittyneet ratkaisemaan ympäristössä selviytymisen ongelmia. On siis syytä olettaa, että aivojen luoma kuva maailmasta on vahvasti muovautunut tämän periaatteen ympärille. Ei voida varmaksi sanoa, mitä maailmassa absoluuttisesti on ja miten asiat todella ovat. Voimme kuitenkin keskustella asioista muiden ihmisten kanssa, koska heidän aivonsa tuottavat samanlaisen kuvan maailmasta. Joten maailma, jonka koemme, on samankaltainen muiden ihmisten kanssa. Donald Hoffman puhuu Ted-puheessaan, että evoluutio ei suosi todellisuuden havaitsemista siten kuin se on vaan käsitys todellisuudesta on rajoittunut ja pohjautuu erilaisiin oikopolkuihin, joista on ollut kehityksen aikana hyötyä.

Tämän pohdinnan siivittämänä pääsemme varsinaiseen aiheeseen, jossa pitäisi määritellä jotakin sellaista, joka kuvastaisi eläinten ja ihmisten käyttäytymistä. Mutta määrittelisi myös, milloin kone on tekoälykäs. Lisäksi voidaan kysyä, onko älykkyyttä edes olemassa vai onko se vain ihmisten luoma illuusio? Sellainen asia siis joka on olemassa vain ihmisten omissa mielissä, että jonkinlainen käyttäytyminen olisi älykkyyttä ja toisenlainen ei – emme voi kuitenkaan vetää mitään rajaa ei-älykkäälle ja älykkäälle toiminnalle. Pidän tekoälyn suurimpana haasteena sitä, että kuinka on mahdollista tutkia ja ymmärtää jotakin sellaista, johon ihmisen ymmärryskyky ei riitä. Voimme todeta, että eri eläimet ja robotit havaitsevat maailmaa tiettyjen sensoreiden kautta. Mutta mielenkiintoista onkin kuinka nuo sensorihavainnot muovaavat sitä, millaisen käsityksen maailmasta olio saa ja miten se vaikuttaa sen ajattelutapaan.