Lukupiiri Modood: luku 3 “Difference, Multi and Equality”

Equality as a contesting pillar of political multiculturalism

Leena Suurpää

PhD, research fellow working from August 2009 to June 2010 in Paris (Ecole des hautes etudes en sciences sociales).

leena.suurpaa (a) youthresearch.fi

I thank Tariq Modood for a highly inspiring and insightful book, “Multiculturalism”. My task has been to reflect on the chapter 3, in particular. A pleasant, although demanding commission!

In the chapter “Difference, multi and equality” Tariq Modood calls for a sensible and context-sensitive definition of the loose concept of multiculturalism. He himself argues for a more explicit reflection on the political dimensions of the concept, which encourages us to ponder upon the concept in its material circumstances, which may be framed socially, culturally or morally. I couldn’t agree more on his argument what comes to the ambiguity of the concept. In this short notice I will reflect Modood’s reasoning in the Finnish context, particularly vis-à-vis an uneasy political interplay between the idea(l) of equality and multiculturalism in Finland. I leave more epistemological reflections aside, and keep my line of argument at a more practical level.

In Finland, political multiculturalism can be seen as a recent topic, at least in the public discourses. In the same way, racism is still a marginal topic in the political arena of the Finnish welfare society, where issues related to equality are mostly connected with socioeconomic and gender hierarchies – and to a higher extent also with issues related to age hierarchies. Indeed, Finland finds itself in a paradoxical political situation where various legal reforms have been recently made which could contribute to making multiculturalism a more vivid issue also in political terms (i.e. non-discrimination act, 2004,  http://www.finlex.fi/en/laki/kaannokset/2004/en20040021.pdf integration law 1999). Anyhow, the application of these reforms has remained thin – both at the institutional level and at the level of everyday and political cultures related to equality.

I will highlight this Finnish paradox by 10 brief examples, which I summarize in the following, to encourage the discussion during your session in the ETMU-days:

1)       Finland is a society leaning heavily on the universalist view of political multiculturalism (more than a strictly liberal tradition, see Tariq’s reasoning, or “republican” à la francaise), as a part of its welfare ideology. According to this view, political solutions should primarily appeal to laws, formal integration (citizenship, language, formal rights) and equal treatment between individuals. One can search (and find) some attachments between this universalist thinking and those early Enlightenment discourses on tolerance, calling for equal opportunities of every individual as a tool to overcome different forms of discrimination. (see i.e. the reasoning of the French researcher Taguieff). In this context, the efficient integration of minorities into the majority culture is not traditionally interpreted as an unequal (conservative) project (of assimilation) but rather as a part of the emancipatory logic of egalitarianism (this interpretation is true in the contemporary French society as well where I live right now). Despite a Finnish definition of integration as “a two-way process”, it is still formulated as a political project that concerns immigrant individuals rather than public structures of the society – not to talk about Finnish national culture with its State Church. The need to move toward a more “cyborg” (Haraway) or “transversal” (Yuval-Davis) understanding of political structures and cultures has not yet reached the Finnish public debate. This kind of approach to politics is about opening up dialogues that may resist a hegemonic understanding of political cultures or power hierarchies in the society. The concept of transversal politics as a starting point has also an important discursive implication, as Nira Yuval-Davis puts it; it regards political discourses being inevitably based on “imperfect communication” where any ready-made positionings, fixed constructions, or hierarchies are to be contested.  (See Yuval-Davis, 1999; http://www.amielandmelburn.org.uk/collections/soundings/12_94.pdf)

2)      The normative basis of the understanding of equality is heavily dependent on the Nordic ethos, which emphasizes the (supposed) neutrality of the Finnish welfare state, and the political principle of equal opportunities available, in principle, to every individual. The norm of equality is, thus, attached in Finland to the individual level – leaving diverse “identity political dilemmas” and other group-related dimensions aside. Thus, in Finland, equality may be seen to be politically articulated in the continuum which starts from individual opportunities (and related individualist ethos) and ends to the state responsibility (equal treatment) rather than discussed in more complex political terms of equal respect or equal dignity (see Modood’s conception). To be equally treated implies in this context the formal status of individuals vis-à-vis state structures.

3)      In his other article, “’Difference’, cultural racism and anti-racism” (in the book Debating cultural hybridity, 1997), Modood criticizes heavily a form of political multiculturalism which he calls “colour-blind humanism”. In Finland, gender can be seen as the only established marker of identity politics in the political arena: gender as a group category is – and has been a long time – considered an important political locus, both at the discursive level of recognition (public visibility, group consciousness) and at a more material level of redistribution (hierarchies and quotas in the labour market, family politics, remuneration practices…). In this context, an inevitable question to be posed is what the claim “group as a political unit” really means – and, whether this claim should be interpreted in empirical or more ideological terms.

4)      The Finnish legislation related to gender equality is well-known and often referred to in diverse political contexts. However, we live interesting times in Finland; the whole package of “equality legislation” is being reassessed in a new multicultural situation. To give one example, it has been discussed whether it would be reasonable to unify different equality-related laws, to make issues (and discourses) related to equality more comprehensive and binding. This discussion has not yet led to any reforms: an Equality Act and a more recent Non-Discrimination Act continue to be understood and implemented in their distinct ways, regardless of their apparent linkages. Consequently, also the very understanding of the notion of – and the politics attached to – equality differs substantially, depending on the act applied.

5)      ”The politics of equality” addressing to cultural and racial injustice can be metaphorically seen as a political No man’s land. No political party in Finland seems to be interested in inventing into political multiculturalization – as a dimension of equality policy – more than what is required to become labeled as a ”politically correct” party. Moreover, very little distinguishes Finnish Right-Wing parties (or “Conservatives”) from more Left-wing parties as far as politics of multiculturalism is concerned. Swedish People’s Party was the only political party, being chosen to parliament, which raised the issues related to multiculturalization of the Finnish society into their political priority list in the last parliamentary elections.

6)      True Finns Party represents the most explicitly critical political attitude toward immigration and multiculturalization of Finnish society. Its popularity has risen remarkably since its implementation in the year 1995. In the parliamentary elections (2007) the party received 4,1% of the votes (parliamentary elections in 2003 the support was 1,6%). The official discourse of the party is formulated in a cleverly ambiguous way, and there are numerous tensions inside the party, as well as an increasing number of members who pursue a highly aggressive politics against immigrants, using i.e. discursive strategies that are common to the arguments related to “cultural racisms” (incompatibility of cultures, risks related to hybridity and heterogeneity of the society).

7)      Even if multiculturalism is not seen as an acute political issue in more general terms, public discourse outside formal politics has become more and more lively. The change in the discursive climate has happened somewhat unnoticed in Finland – whether consciously or unconsciously. Let me give one example: advocates of political multiculturalism, who have wanted to develop context-sensitive antiracist tools in the Finnish politics – have always been in a marginal position in Finland. However, whereas earlier this group of people (mainly NGO-activists and researchers) has been claimed to be (too) radical reformers, today the same group is seen as representing conservative attitudes, and being reluctant of speaking about “true problems” of the Finnish society. So, before any well-formulated and contextualized anti-racist policy has been established in Finland – either in discursive or in more practical level – the critique on anti-racism has become sharp, making any anti-racist effort difficult.

8)      Universalism is not a just central pillar of the Finnish political culture. Also civic action related to multiculturalization in Finland puts forward the idea of immigrants’ inclusion based on universal principles of equal treatment and the fight against socioeconomic disadvantages of immigrant people. This civic expression of “solidarity” or “altruism” resonates more easily with conceptions of nationhood and national community (naturally in a very different manner than in the nations with a distinct colonial history) than with a more transversal or hybrid idea of civic action (see point nr 1). To follow Modood’s reasoning, another possibility would be to mobilize oneself to support and celebrate collective consciousness of diverse subordinated groups, whether based on ethnic background, common roots or some more “hybrid” characteristics (see Modood’s article “’Difference’, cultural racism and anti-racism” where he writes particularly about black consciousness). In Finland, the latter kind of mobilization has been rather modest. Perhaps partly due to this, there is rather limited room for immigrant population to acquire powerful status and space as serious political agents.

9)      Even if multiculturalism and racism are often depicted as relatively recent political phenomena in Finland, they have long historical roots in the Finnish society. These roots have been overlooked in the contemporary political discussion which has emphasized “a new multicultural situation of the society”. This claim has, then, been used to legitimize lacking tools and policies against racism. Roma people, for instance, experience – and, indeed, have experienced for centuries – different forms of discrimination in Finland, both at the level of daily encounters and institutional practices. Anyhow, any kind of socioeconomic discrimination is difficult to unravel on a national basis since Roma people fulfil legal requirements of the Finnishness, and the discrimination in more sociocultural terms rests a delicate issue in the political agenda.

10)  Moreover, racist attitudes and manifestations against minorities in Finland may take very subtle and indirect forms, and thus, they may be challenging capture into the political discourse which emphasises, as stated before, individualistic and universalist logic of integration. To refer to the critique of Modood on unitary “black vs. white -constellations”, many forms and manifestations of racism in Finland are not formulated in any simple way as a question of “white” supremacy against “coloured” minorities. One example of this is subtle discrimination against old Russian minorities, which, regardless of their formal status in Finland and physical appearance, are often discriminated against. In addition, internal tensions of minority groups (such as “old” and more recently migrated Russians in Finland), or between minorities have been overlooked in the political discussion.

Lukupiiri Modood: luku 5 Multiculturalism and essentialism

Antti Kivijärvi: Luku 5: Multiculturalism and essentialism

 Tariq Modood jatkaa kirjansa viidennessä luvussa omanlaisensa monikulttuurisuuspolitiikan kehttelyä ottamalla kantaa viimeisten vuosikymmenten filosofisiin ja sosiologisiin keskusteluihin kulttuurin ja etnisyyden luonteesta. Hänen mukaansa nämä keskustelut ovat alkaneet nojata yhä enemmän jälkimoderneihin teorioihin ja anti-essentialismiin – näkemyksiin, joiden mukaan mitkään kategoriat eivät ole ajassa jähmettyneitä ja selvärajaisia saarekkeita, joita voisi käsitellä esineen kaltaisina faktoina. Anti-essentialistinen kritiikki on voimistunut samanaikaisesti erojen huomioinnin ja tunnustamiseen perustuvan politiikan kanssa. Modood luetteleekin lukuisia esimerkkejä erojen ja tunnustamisen politiikan käytännön toteuttamisesta. Anti-essentialistinen väite kuuluu, että tällainen politiikka tukee jähmeää käsitystä ryhmistä ja kulttuureista ja johtaa lopulta ”mosaiikkimaiseen” yhteiskuntaan.

Modood ei halua sitoa itseään monikulttuurisuuskeskusteluiden ääripäihin. Hän pyrkii väistämään yhtäältä anti-essentialismin sekä näkemyksen kulttuureista ja etnisyyksistä esinemäisinä kategorioina. Anti-essentialismin ja jälkimodernien identiteettinäkemysten kimppuun Modood käy kolmesta näkökulmasta. Ensinäkin hän hyväksyy anti-essentialistisen väitteen etnisyyden ja kulttuurin keinotekoisesta luonteesta: ne eivät ole ainoastaan esineellistyneitä faktoja. Tämä ei kuitenkaan Modoodin mukaan tarkoita sitä, etteikö sosiaalisesti rakennetuilla ja ”keinotekoisilla” kategorioilla voisi olla sosiologista selitysvoimaa. Sosiaalisesti rakennettuinakin kulttuurit ja etnisyydet ovat olemassa ja vaikuttavat jatkuvasti ihmisten arjessa, halusimme sitä tai emme. Modood tuo myöhemmin väitteensä empiiriseen maailmaan ja toteaa, että identiteetti- tai erojen politiikkaa ei voi olla olemassa ilman tähän politiikkaan samastuvaa kohderyhmää.

Modood hyväksyy myös väitteen kulttuurien jatkuvasta muutoksesta: ”A culture is made through change; it is not defined by an essence which exists apart from change, a noumenom hidden behind the altering configurations of phenomena.” Käsitys jatkuvasti muuttuvista kulttuureista ei kuitenkaan estä Modoodia näkemästä niiden sisäistä historiallista yhteyttä ja yhteneväisyyksiä. Hän vertaakin kulttuureja kieliin, jotka ovat yhtälailla hybridejä sekoituksia mutta kaikki viime kädessä tunnistavat ne itsenäisiksi kieliksi. Modood tukeutuu lopulta Wittgensteinin käsitteeseen ”family resemblances” käsitteellistäessään kulttuuria. Keskeinen, joskin melko löysä argumentti ymmärtääkseni on, että kulttuuri ei tarvitse yhtenäistä, selkeästi erotettavaa alkuperää (”essence”) sisältäessään jonkinlaista ajattelun tai käyttäytymisen koherenssia.

Toiseksi kriittisen katseen alle joutuu vaikeasti käännettävä käsite ”multi-dimensionality” – ehkä tässä kohden voisi ajoittain puhua myös intersektionaalisuudesta? Modood haastaa sosiologisen ajattelutavan, jonka mukaan (etnisen) ryhmän ulkopuoliset tekijät, kuten sosioekonominen asema ja valtasuhteet, vaikuttaisivat sisäisiä tekijöitä, kuten kulttuuria ja uskontoa, voimakkaammin yksilöiden käyttäytymiseen (näistä kysymyksistä kirjoittaa mielestäni terävästi Floya Anthias vuoden 2001 artikkelissaan ”New hybridities, old concepts: the limits of culture”). Modood perustelee kritiikkiään käytännön esimerkeillä, joissa (ryhmän sisäiset) kulttuuriset tekijät ovat vaikuttaneet voimakkaasti esimerkiksi työllistymiseen tai tietyille aloille hakeutumiseen. Modood ei halua kuitenkaan tukeutua ainoastaan kulttuuriseen selittämiseen, vaan korostaa kaikenlaisen reduktionismin välttämistä (”open endedness of social phenomena”). Tästä huolimatta minulle jää kuva monien yhteiskunnallisten valtasuhteiden sivuttamisesta ja enemmistö-vähemmistö suhteiden tarkastelun väistämisestä. On varmasti vaikea sanoa missä määrin esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan etninen eriytyminen on selitettävissä kulttuurisilla tekijöillä. Helppo tulkinta kuitenkin on, että vähemmistöille tarjolla olevat yhteiskunnalliset positiot ovat rajatut. Esimerkiksi nuorten maailmassa maahanmuuttajataustaisille pojille näyttää olevan niukasti haltuun otettavia identiteettejä tai kulttuurisia malleja. Hip-hop tyyliin samastuminen näyttää olevan osalle nuorista (pojista) kuljettavissa oleva väylä kohti kantaväestön nuorten vertaisryhmiä – ja tämä saattaa päteä maahanmuuttajataustaisiin nuoriin etnisestä statuksesta riippumatta.

Kolmas Modoodin kritiikin kohde on Stuart Hallin kehittämä ajatus ”uusista etnisyyksistä”. Tukeutuen moniin empiirisiin tutkimuksiin Modood myöntää, että uudet, kenties hybridit identiteetit ovat osa tätä päivää eivätkä kaikki koe kuuluvansa yksiselitteisesti yhteen (etniseen) ryhmään. Modood nostaa kritiikkinsä kärkeen identiteetin käsitteen, jolla hän viittaa lähinnä ihmisten samastumiseen (”associational level”) tarjolla oleviin identiteettipositioihin, ei niinkään havainnoitavaan käyttäytymiseen. Hänen mukaansa monet ihmiset sitoutuvat edelleen erilaisiin etnisiin identiteetteihin, vaikka tämä ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään – kaikki eivät ole kosmopoliitteja maailmankansalaisia. Tämä väite saa varmasti osaltaan tukea meidän nuorten aineistoista. Lisäksi hän väittää, että monien etnisten vähemmistöjen kohdalla identifioituminen nimenomaan etnisyyteen tai kulttuuriin korostuu (”prioritize”) esimerkiksi luokka-aseman tai sukupuolen kustannuksella. Siksi voidaan väittää, että ajatus uusista etnisyyksistä ei yksiselitteisesti kumoa ajatusta olemassa olevista ryhmistä samastumisen kohteina. Näyttääkin sille, että Modood pitää Hallin etnisyyden ja identiteetin käsitteellistämistä hieman elitistisenä, vain tietyille yksilöille saavutettavissa olevina positioina. Tässä kohden voitaneen löytää yhtymäkohtia esimerkiksi Giddensin tai Beckin aikalaisdiagnoosien kirvoittamista kriittisistä puheenvuoroista.

Kuten on ilmeistä, Modood asettuu puolustamaan monikulttuurisuuden käsitettä ja monikulttuurisuuden politiikkaa: ”Essentialist ideas are present in ordinary social discourses but it is the theoretical critique of ethnicity, race and multiculturalism that affixes these ideas to multiculturalism.” Monikulttuurisuuden anti-essentialistisissa kritiikeissä on suuri vaara vaimentaa etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen ääni lopullisesti. Onkin oikeutettua kysyä, miten kaikenlaisten ryhmäjakojen – olivat ne sitten olemuksellisia tai eivät – kieltäminen vie kohti parempaa politiikkaa. Johtaisiko se hankkeemme aineistoistakin kumpuaviin universalistisiin näkemyksiin, jossa kaikki nuoret ovat samalla viivalla eikä ketään haluta kohdella kulttuurisena erityisryhmänä? Tällöin näyttää sille, että mikään ei muutu ja kaikki tehdään niin kuin tähänkin mennessä on tehty. Näenkin Modoodin kritiikin ja monikulttuurisuusnäkemyksen olevan – ainakin tässä kohden – varsin samankaltainen yhdenvertaisuusajattelun sekä miina & manu hankkeen taustalla olevien oletusten kanssa.

Lukupiiri: Modood, 2. luku

Miikka Pyykkönen: Multiculturalism – Luku 2 (A Liberal’s Bias) Modoodin kirjan toinen luku on omistettu Will Kymlickan liberalistisen monikulttuurisuusteorian käsittelylle. Modood tulkitsee Kymlickaa hänen kahden teoksensa, Liberalism, Community and Culture (1989) ja Multicultural Citizenship (1995/2003) kautta. Erityisesti Modood kiinnittyy tarkastelussaan Kymlickan monikulttuurisuuden käsitteeseen ja siihen, minkä ja millaisten ryhmien kulttuurisista oikeuksista Kymlickan ajattelussa on kyse, ja mitä ryhmiä se mahdollisesti jättää vähälle huomioille tai jopa ulkopuolelle. 

Luvun alussa Modood kertaa Kymlickan ”monikulttuurisuusliberalismin” perusajatuksia, joiden pohja on John Rawlsin liberalistisessa oikeudenmukaisuusfilosofiassa. Kymlickan monikulttuurisuus- ja kulttuurioikeusajattelun lähtökohtahan on, että liberalistiseen ajatteluun erottamattomana kuuluvien yksilön oikeuksien lisäksi liberalististen ajattelu- ja yhteiskuntajärjestelmien tulisi vahvistaa kulttuuriset ryhmäoikeudet yhdeksi perusoikeuksien muodoksi. Näin siksi, että monikulttuurisissa yhteiskunnissa monet kysymykset yksilöiden oikeuksista ovat vähintään osittain myös kysymyksiä ryhmäoikeuksista, koska yksilöt kuuluvat kulttuurisiin ryhmiin, muokaten minuuttaan ja ajatellen myös oikeuksiaan näiden ryhmien jäseninä. Lisäksi ryhmäoikeuksien tunnustaminen on Kymlickan mukaan tarpeellista siksikin, että länsimaisissa – enemmän tai vähemmän – liberalistisissa kansallisvaltioissa on vallinnut ajatus siitä, että ne ovat järjestelmätasolla kulttuurisesti neutraaleja (joka on myös Rawlsin teorian yksi keskeisistä premisseistä). Tällöin niiden tosiasiallinen kulttuurinen luonne, eli se, että valtiojärjestelmät vääjäämättä suosivat tiettyjä kulttuurisia piirteitä ja identiteettejä, on jäänyt implisiittiseksi ja johtanut itse asiassa vähemmistökulttuurien väheksymiseen. Kymlicka katsookin teoriassaan, että järjestelmien kulttuurinen luonne tulisi tehdä näkyväksi ja samalla tunnustaa vähemmistökulttuurien merkitys polity-tasolla. 

Modood lähestyy Kymlickan teoriaa uskonnon, tai paremminkin uskonnollisten ryhmien näkökulmasta. Hän katsoo, että Kymlickan etniskulttuurisiin ja kieliryhmiin, vieläpä erityisesti ns. kansallisiin vähemmistöryhmiin, keskittyvä monikulttuurisuusteoria jättää riittävästi huomioimatta uskonnolliset vähemmistöt ja kysymyksen uskonnosta, joka Modoodin näkemyksen mukaan on se keskeisin kysymys nykyisten eurooppalaisten yhteiskuntien monikulttuurisuudelle. Luvun toisen alaluvun aluksi Modood kertaa läntisten liberaalien demokratioiden historiaa siltä osin, miten valtion ja uskonnon suhde on niissä järjestetty ja miksi juuri niin kuin se on tehty. Tämän jälkeen hän esittää Kymlickan etniskulttuuristen ryhmien kulttuurioikeuksia koskevia näkemyksiä mukaillen ja kritisoiden kysymyksen siitä, miten kansallisvaltioiden kulttuurinen neutraalius koskettaa uskonnollisia ryhmiä ja millä tavoin se on epäreilua etnis-uskonnollisia ryhmiä kohtaan? Nämä ovat Modoodin mukaan kysymyksiä, joihin Kymlickan teoria ei vastaa. 

Modood kyseenalaistaa Kymlickan tavan kategorisesti erottaa uskonto ja kieli toisistaan vähemmistöoikeuden määreinä. Hän haastaa sen Kymlickan – tahattomasti ja varmastikin tiedostamattomasti – tekemän määritelmän, jonka mukaan monikielinen valtio on mahdollinen, mutta moniuskonnollinen ei. Sen sijaan Modood katsoo, että uskonto tulisi huomioida keskeisenä määreenä monikulttuuristen yhteiskuntien perusominaisuuksista keskusteltaessa. Ensiksikin siksi, että monissa tapauksissa uskonto on yhtä tärkeä elementti ryhmille kuin kulttuuri ja monet vähemmistökulttuureista itse asiassa muotoutuvat uskonnon ympärille. Toiseksi ajatus moniuskonnollisesta yhteiskunnasta on Modoodin mukaan sekä todellinen (esim. Saksa ja Intia) että mitä suurimmissa määrin mahdollinenkin. Uskonnollisen neutraaliuden sijaan monikulttuurisuusteorioiden ja niiden polity-sovellusten tulisi palvella eri uskontojen ja uskonnollisten ryhmien intressejä. Uskonnollisen neutraaliuden sijaan valtioiden tulisi Modoodin mukaan ottaa positiivinen suhtautuminen vähemmistöuskontoihin ja pyrkiä palvelemaan niiden alueilla elävää uskonnollista moninaisuutta. 

Uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksiin perustuvan Kymlicka-kritiikin jälkeen Modood siirtyy kritisoimaan sitä, että hänen mukaansa Kymlickan monikulttuurisuusteoria suosii perinteisiä vähemmistöjä, kuten alkuperäisväestöjä sekä ajallisesti ja tilallisesti pysyviä kielivähemmistöjä verrattuna uusiin Toisen maailmansodan jälkeisen maahanmuuton seurauksena syntyneisiin vähemmistöryhmiin. Hänen mukaansa näin siksi, että Kymlicka kiinnittää yhteiskuntien monikulttuurisesta luonteesta kirjoittaessaan liiaksi huomiota vähemmistöjen kansalliseen tai kansakuntamaiseen (nation) luonteeseen. Varsinkin siksi, että Kymlicka tarkastelee erityisesti Pohjois-Amerikan tilannetta, jossa maiden alkuperäisväestöistä on käytetty käsitettä ”nation” (yhteiskunnallinen kulttuuri – societal culture), samoin kuin esimerkiksi ranskankielisen Quebecin väestöstä. Modoodin mukaan tällainen lähestymistapa kulttuurivähemmistöoikeuksiin oikeitettuihin ryhmiin jättää huomiotta maahanmuuttajaryhmät, jotka ovat jättäneet taakseen yhteiskunnalliset kulttuurit, mutta eivät ole vielä muodostaneet sellaisia uusissa kotimaissaan.  

Tämän jälkeen Modood – ikään kuin puskista – äityy väittämään, että Kymlickan mukaan maahanmuuttajilla on velvollisuus sosiaalisesti ja kulttuurisesti integroitua uuteen asuinmaahansa. Tässä kohdin artikkelia tipahdan vähän kärryiltä, sillä en pääse ihan perille siitä, miten Modood käsittää Kymlickan teoriassa maahanmuuttajia kohdeltavan. Yhtäältä Modood nimittäin näyttää sanovan, että Kymlicka tukee maahanmuuton jälkeistä monikulttuurisuutta (post-immigration multiculturalism) ja ajatusta siitä, että maahanmuuttoyhteiskuntien keskeisten instituutioiden on huomioitava uusien ryhmien kulttuuriset uskomukset, tavat ja tottumukset toiminnassaan. Toisaalta Modood kuitenkin heti perään totetaa, että koska Kymlicka ei tunnusta maahanmuuttajien muodostavan yhteiskunnallisia kulttuureja, tämä hänen edellinen argumenttinsa muuttuu tyhjäksi merkitsijäksi. Kuinka niin? Minusta Kymlicka ei teoksissaan ensinnäkään esitä tällaista perustavanlaatuista erottelua yhteiskunnallisten kulttuurien vähemmistöihin ja maahanmuuttajavähemmistöihin. Ja toiseksi, vaikka hänen voisi näin tulkita tekevänkin, se ei vielä automaattisesti tarkoita sitä, että tällöin Kymlickan teoria muuttuu kyvyttömäksi peräämään kulttuurisia oikeuksia maahanmuuttajaryhmille. Minä puolestani olen aina lukenut Kymlickaa niin, että hän kyllä erottelee erilaisia ja eri asemassa olevia vähemmistöryhmiä, mutta päätyy nimenomaan esittämään näille kaikille mahdollisuutta vaatia ryhmäoikeuksia ja saada niille tunnustusta.  

Minusta Modoodin kritiikki Kymlickaa kohtaan on perustelematonta ja kepeää. Ymmärrän kyllä hyvin hänen huolensa siitä, että tulevatko uskonnolliset ryhmät riittävästi huomioitua Kymlickan kaltaisissa liberalistisissa puheenvuoroissa ryhmäoikeuksien puolesta, mutta en näkisi Kymlickan jättävän tätä näkökulmaa silti ihan näin vahvasti syrjään kirjoituksissaan. Esimerkiksi Kymlicka ei nähdäkseni missään väitä eksplisiittisesti tai implisiittisesti, etteikö moniuskonnolliset yhteiskunnat olisi mahdollisia. Yleisestikin minua hieman häiritsi Modoodin tekstissä tämän ylitse vuotava uskontopainotteisuus. Hänen kuvauksensa liberaalidemokraattisen valtion ja uskonnon suhteen historiallisesta muodostumisesta oli kaikessa lyhykäisyydessäänkin vähintäänkin yksinkertaistettu ja jätti huomiotta monia asioita, jotka vaikuttivat vallan ja valtajärjestelmien maallistumiseen. Ei tästä nyt sen enempää, sillä siitä voisi kirjoittaa toiset pari sivua 🙂

Uusi julkaisu: “Ovet auki”

TIEDOTE                 JULKAISUVAPAA 23.4.2009

 Vapaa-ajan kentät eivät avaudu yhdenvertaisesti kaikille nuorille

 Suomen monikulttuuristuminen on virittänyt särmikästä keskustelua kulttuuriseen monimuotoisuuteen suhtautumisesta ja yhdenvertaisuudesta. Nuorisotutkimusverkoston uutuusjulkaisu Ovet auki! osallistuu tähän keskusteluun nuorten vapaa-ajan näkökulmasta. Julkaisu pohjautuu Nuorisotutkimusverkoston monivuotiseen tutkimushankkeeseen Monikulttuuriset nuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan osallistuminen.

Kirjassa tartutaan toistaiseksi tutkimattomaan aihepiiriin: nuorten vapaa-ajanympäristöjen ja -yhteisöjen kulttuuriseen avoimuuteen. Kirjoittajat herättävät lukijan kansalaistoiminnan oivalluksiin, olivatpa kyseessä nuorten ystävyyssuhteet, järjestöjen uudistumispaineet, perheiden kanssa tehtävän työn mahdollisuudet tai uskallus puuttua nuorten asenteisiin.

 Nuorten vapaa-ajan osallistumisen esteet jäävät usein näkymättömiksi

 Vapaa-ajalla näkyy jännite nuorten omien hyvän arjen kokemusten ja aikuislähtöisen hyvinvointiohjauksen välillä. Nuorten kokemuksissa syrjään jääminen palautuu harmaalle arjen vyöhykkeelle, jonka poliittista ohjausta viitoittava tilastotieto tavoittaa heikoimmin: ystävyyssuhteiden ja muiden merkityksellisten sosiaalisten siteiden puuttumiseen sekä yhteenkuulumisen ongelmiin.

 Tutkimushankkeessa mukana olleet monikulttuuriset nuoret osoittavat monipuolista kiinnostusta yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Nuorten kokemusten perusteella näyttää ilmeiseltä, ettei vapaa-ajan kuluttaminen ole kuitenkaan kaikille yhdenvertaisesti avoin mahdollisuus. Nuorten näkemysten mukaan vapaa-ajanviettoympäristöt ovat monella tapaa kulttuurisesti aidattuja: tieto erilaisista toimintamahdollisuuksista ei saavuta heitä (mm. kielitaito-ongelmien vuoksi). Nuorisotaloille tai järjestötoimintaan mukaan tuleminen on vaikeaa, jos nuorella ei ole kaveriverkostoa, jonka vanavedessä voisi ensimmäistä kertaa päästä sisään, tai jos vapaa-ajan kentiltä on omakohtaisia syrjintäkokemuksia, jotka nostavat kynnystä astua tiloihin sisään.

Mikäli vapaa-ajan järjestäjät tukeutuvat normaalitoiminnan periaatteeseen siten, ettei valmiutta erityistoimenpiteisiin ole nuoria rekrytoitaessa tai heidän kanssaan toimittaessa, nuoren osallisuuden kokemus voi jäädä vähäiseksi. Toiminnan järjestäjien herkkyys ja valmius puuttua jännitteisiin ryhmäsuhteisiin saattavat ratkaisevia monikulttuurisen nuoren vapaa-ajan osallistumiselle.

Vapaa-ajan avoimuudessa ei ole kyse ainoastaan organisoiduista nuorisotyön ja järjestöjen kentistä vaan myös vapaina pidetyistä julkisista tiloista: esimerkiksi kaupungeista löytyy alueita, joita kulttuurisesti erilaisiksi määriteltyjen nuorten on vältettävä turvallisuutensa takia. Myös taloudellisten resurssien puute vaikeuttaa kaupallisiin harrastustoimintoihin osallistumista. Ovet auki! -kirjan kirjoittajat osoittavat myös ikärajojen olevan kriittinen seikka, johon organisoidussa vapaa-ajan toiminnassa on syytä kiinnittää huomiota siten, etteivät täysi-ikäisyyden saavuttaneet nuoret jää vapaa-ajallaan tyhjän päälle.

Nuorisotoiminta avainasemassa monikulttuurisen vapaa-ajan vahvistamisessa

Ovet auki! -kirjassa vapaa-ajan toimintaan osallistumista tarkastellaan sekä yksilön oikeutena (tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksenä) että nuorisokulttuurisen ryhmään kuulumisen kautta. Nuorten vapaa-ajan yhteisöjä lähestytään myös arkisina kansalaiskasvatuksen ympäristöinä.   

Koska maahanmuuttajista suuri osa on nuoria, nuorisotoiminnan kentät voivat olla pioneeriasemassa uudenlaisen monikulttuurisen arjen vahvistamisessa. Syrjimättömyyden jalkauttaminen nuorisotyön lähtökohdaksi ei ole uusi periaate, päinvastoin: siinä kiteytyy nuorisotyölle ominainen tehtävä eli nuorten ryhmäsuhteiden vahvistaminen nuorisotyön keinovalikoiman avulla.

Kirja ja sen taustalla olevat hankkeen väliraportit kertovat siitä, miten monikulttuurisuuden luomat haasteet on kunnallisen nuorisotyön ja järjestöjen kentillä monin paikoin tunnistettu. Verkkonuorisotyön kaltaiset uudella tavalla avoimet osallistumisen, kuulumisen ja kasvatuksen foorumit ovat merkityksellisiä avauksia myös kulttuurisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

Lisäksi kunnissa on hakeuduttu aiempaa aktiivisempaan toiminnalliseen yhteistyöhön maahanmuuttajayhdistysten kanssa, mikä tuo maahanmuuttajaperheisiin tietoa nuorisotyön mahdollisuuksista ja uusia nuoria nuorisotyön piiriin. Monikulttuuristuva nuorisotyön arki on rohkaissut perhetyön nivomista aiempaa selkeämmäksi osaksi nuorisotyötä ja järjestötoimintaa. Yhä useamman kunnan nuorisotoimessa kulttuurinen monimuotoisuus on otettu lähtökohdaksi työntekijöitä rekrytoitaessa. Löytyy myös kuntia ja järjestöjä, joissa rasisminvastaisuus on nimetty keskeiseksi nuorisotyön periaatteeksi niin suhteessa nuorten käytökseen ja asenteisiin kuin työyhteisön ilmapiiriin, linjauksiin ja työtapoihin. Näiden kokeilujen vahvistamiseen ja levittämiseen on syytä satsata aikaa ja vaivaa.

Monikulttuuriset nuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan osallistuminen -tutkimushanketta ovat rahoittaneet opetusministeriö, valtion nuorisoasiain neuvottelukunta ja Suomen kymmenen suurinta kuntaa. Hanke on ollut monipuolinen kokonaisuus, johon on osallistunut tutkijoita, kunnallisen nuorisotyön ja kansalaisjärjestöjen toimijoita sekä monikulttuurisia 13–25-vuotiaita nuoria eri puolilta Suomea.

Ovet auki! Monikulttuuriset nuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan osallistuminen

toim. Päivi Harinen, Veronika Honkasalo, Anne-Mari Souto & Leena Suurpää

Helsinki: Nuorisotutkimusseura/ Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 91.

ISBN: 978-952-5464-53-5, hinta 26 €

Kirjatilaukset ja arvostelukappaleet:

verkosto@nuorisotutkimus.fi, puh. 020 755 2653, www.nuorisotutkimusseura.fi

Monikulttuuriset nuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan osallistuminen hankkeen aiemmin ilmestyneet julkaisut ovat ladattavissa verkosta:

• Harinen, Päivi (2005) Mitähän tekis? Monikulttuuriset nuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan

osallistuminen -tutkimushankkeen väliraportti. Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja. Helsinki: Nuorisotutkimusseura Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=165

• Pyykkönen, Miikka (2007) Monikulttuurisuus suomalaisten nuorisojärjestöjen toiminnassa.

Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 10 Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/jarjesto.pdf

• Honkasalo, Veronika & Harinen, Päivi & Anttila, Reetta (2007) Yhdessä vai yksin

erilaisina? Monikulttuuristen nuorten arkea, ajatuksia ja ajankäyttöä. Nuorisotutkimusverkoston

verkkojulkaisuja 15. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/erilaisina.pdf

• Honkasalo, Veronika & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (2007) Mikä tekee nuorisotyöstä

monikulttuurisen? Kokemuksia, käytäntöjä ja haasteita 10 suurimmassa kunnassa.

Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 16. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/kymppikerho.pdf

• Kivijärvi, Antti & Harinen, Päivi (2008) ”Tärkeäähän se olisi mutta…” Nuorisotoimen

johdon näkemyksiä monikulttuurisesta nuorisotyöstä. Nuorisotutkimusverkoston

verkkojulkaisuja 21. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/monikulttuurinennuorisotoimi.pdf

Lisätietoja:

Päivi Harinen, (013) 252 2390, paivi.harinen(a)joensuu.fi

Leena Suurpää, puh. 050 543 8251, leena.suurpaa(a)nuorisotutkimus.fi

Veronika Honkasalo, veronika.honkasalo(a)nuorisotutkimus.fi

Lukupiiri: Modood “Multiculturalism” (2007)

Hankkeessa “Muuttuva kansalaisyhteiskunta” käynnistetään hankkeen tutkijoiden lukupiiri Tariq Modoodin kirjasta “Multiculturalism”, http://www.polity.co.uk/book.asp?ref=9780745632889 Päivi Harinen aloittaa lukupiirin alla kirjoittamalla kirjan ensimmäisen luvun pohjalta.   

P. Harinen: Multiculturalism – luku 1 Johdantoluvussa Modood rakentaa perusteluja sille, mitä tuleman pitää. Tekstistä saa sen vaikutelman, että häneltä on tilattu monikulttuurisuusaiheinen kirjoitus aikalaisilmiöitä käsittelevään kirjasarjaan. Mitä ilmeisimmin Modood osallistuu johonkin, kenties pienissäkin piireissä käytyyn, monikulttuurisuuskeskusteluun ja -kiistelyyn. Hän kuljettaa rinnakkain/sisäkkäin puheenvuoroja sekä tutkimuksen (poliittinen teoria, filosofia), poliittisen päätöksenteon että ”suuren yleisön” kannanottajilta ja pyrkii sitten etupäässä ottamaan näihin kriittisen kannan. Modood tuntuu olevan kovin kriittinen Britanniassa käytävää monikulttuurisuuskeskustelua kohtaan. Osataan sitä täälläkin: juuri tänään YLEn teksti-tv:ssä oli uutinen tyyliin ”terrorismiin pitää varautua meilläkin”.  

Kirja lähtee tällaisen vanhan hipin näkökulmasta kiinnostavasti liikkeelle, kun siinä muistellaan 1960-luvun yleistä ”diversiteetti-innostusta” ja ”rajattoman rakkauden” ihannetta. Muistan hyvin sen länsimaisen kollektiivisen häpeän, jota liikehtivä valkoinen nuoriso tuolloin kantoi – erityisesti eteläafrikkalainen apartheid loi silloin kontekstin tälle kokemukselle. Voin kuvitella, että meistä vanhan polven tutkijoista monen rasisminvastaisuus on tuota perua, ja siksi se voi olla jotenkin erilaista kuin nuoremman polven tutkijoilla.  

Modoodilla on oma tapansa ymmärtää monikulttuurisuuden käsite. Saa nähdä, miten jatkossa asia tulee esille, mutta johdantoluvussa hän ottaa sen jotenkin annettuna – hyvänä, tavoiteltavana ja oikeana toimintana. Modoodille monikulttuurisuus näyttää olevan vahvasti kytköksissä sekä demokratian yksilönvapauteen että ryhmäoikeuksiin, ryhmien oikeuteen olla ”kollektiivisesti erilaisia”. Tämä ei kuitenkaan rajoitu vain oikeuteen ”olla”, vaan hän vaatii aktiivisen tunnustamisen politiikkaa. Modood esittää aika vahvoja lukumääriä vakuuttaessaan, että ”monikulttuurisuus on tullut jäädäkseen” ja että entiseen ei ole paluuta. Tarkastelukulma on länsimaisesta yhteiskunnasta, esimerkiksi Intia on ollut monikulttuurinen ”iät ja ajat”.  

Modoodin huomio siitä, että monikulttuurisuus on ja merkitsee hyvin erilaisia asioita eri yhteiskunnassa, on huomion arvoinen. Aika usein mekin vain ”otamme” jonkun määritelmän käyttöön pohtimatta sen soveltuvuutta Suomeen/Pohjois-Karjalaan/pikkukylään sen tarkemmin. (Surutta viemme Maffesolin pariisilaishuomiot tulkintavälineiksi Ilomantsin Möhkön kyläyhteisöllisyyden dynamiikkaa analysoidessammeJ.) Monikulttuurisuuskysymysten, jos minkä, voisi olettaa Suomessa olevan jotain omanlaistaan. Tässä tullaan taas lempiaiheeseeni, historialliseen materialismiin… Modoodin tekstissä on muuten kiinnostava käsite, johon en ole törmännyt aiemmin: ”post-immigration multiculturalism”. Kuka osaisi avata tämän? 

Minun mielestäni me olemme kirjoitelleet aikalailla samalla tavalla monikulttuurisuudesta kuin Modood ja jäinkin miettimään, mikä tässä tekstissä nyt oli lopulta jotain uutta, oivaltavaa ja erityistä? Modoodin tavoin olemme puhuneet ”erilaisiksi määritellyistä”, ryhmäoikeuksista, siitä, kuinka monikulttuurisuus haastaa monet demokraattisina pitämämme instituutiot, kuinka sen täytyy olla muutakin kuin ”saris and steelbands”, kuinka tasa-arvo merkitsee yhtäläisiä mahdollisuuksia toteuttaa toiveitaan, kuinka ”erilaisia” on tuettava erityisesti jne. Sivulla 17 hän kuitenkin esittää minusta tärkeän ja konkreettisen huomion siitä, että jo päätöksenteon tasolla on sitouduttava jatkuvaan aktiiviseen työhön eriarvoisuuden vähentämiseksi.      

Pitkin matkaa mieleeni pompahteli Jouko Jokisalon monikulttuurisuus-käsitteen analyysi. Jokisalo on aatehistorioitsija, jonka mielestä monikulttuurisuus-ismi (kuten Modood sitä kutsuu) on tulkittavissa myös rasistiseksi, uuden oikeiston (jota muun muassa ”me intellektuellit” edustamme – vrt. Modoodin intellektuellit s. 15) ohjelmaksi. Modoodille monikulttuurisuus on integraatiota, Jokisalolle segregaatiota. Jokisalon kritiikki kohdistuu käsittääkseni juuri monikulttuurisuus-sanaan, joka sisältää ajatuksen siitä, että on olemassa toisistaan selkeästi erottuvia kulttuureita (jotka tosin ehkä ”sekoittuvat”) ja että ihmiset sitten edustavat jotain kulttuuria (joka on eri kuin joku toinen kulttuuri) tai sitten jotain ”sekoitettua”. Jokisalo ei tunnu pitävän tällaisesta maailmanhahmottamisesta – tai ainakin hän katsoo, että tämä tapa tulkita maailma antaa hyviä ”aseita” piilorasistiselle politiikalle (tutkimukselle?). Tässä on myös vanha hippi ja sosiologi ihmeissään. Vanha hippi iloitsisi maailmasta, jossa ei olisi kansoja ja kulttuureita ja jossa yksilöitä/ryhmiä ei eroteltaisi toisistaan joidenkin ”kulttuuristen ominaisuuksien” perusteella. Sosiologi taas on pienestä pitäen oppinut, että itse asiassa olemme ”vain” ruumiillistunutta kulttuuria. Ja että on toisia, jotka ovat jotain toista ruumiillistunutta kulttuuria. Tämä on dilemma, kun haluaisi uskoa molempiin, Jokisaloon ja sosiologiaan.  

Kirja on muuten harvinaisen selkeää ja helppolukuista englantia. Modood lupaa etsiä/tunnistaa kirjassaan ”monikulttuurisuuden intellektuaalisen ytimen”. Saa nähdä, löytääkö. Itseäni kyllä häiritsee yhteiskuntatutkijoissa sellainen tapa, että viestitetään oman näkökulman olevan oikea ja toisten väärä, ja tähän Modoodkin ajoittain sortuu (kuten me kaikki aika usein). Vaikka meille on pienestä pitäen opetettu, että sosiaalinen teoria on tulkintakulma – ei totuus. Samat asiat voidaan tulkita monin eri tavoin, eivätkä ne muutu sen vääremmiksi tai oikeammiksi tulkintakulman vaihtuessa. Kai.  

Mutta – miten te luitte, tulkitsitte ensimmäistä lukua? Olenko oikaissut omissa tulkinnoissani, jättänyt jonkin olennaisen juonilangan huomioimatta?

Uusi kirja ja hankkeen kuulumisia

“Muuttuva kansalaisyhteiskunta” -tutkimushankkeen koordinaattori Päivi Harinen kävi luennoimassa 8.4.2009 Kuopion yliopistossa luentosarjassa “Yhteisöllisyys liikkeessä”. Tässä kuopio-84.doc jossa vedetään yhteen mm. huhtikuussa julkaistavan Nuorisotutkimusseuran uuden julkaisun “Ovet auki!” tuloksia.

Sosiologipäivät 20.-21.3.2009

http://www.valt.helsinki.fi/sosio/sosiologipaivat09/sosio/

ESA 2009

http://www.esa9thconference.com/

Mietteitä kansalaisyhteiskunnasta

5.-6.2.2009 Jyväskylä: Kansalaisyhteiskunnan tutkimus- ja kehittämispäivät
Päivin mietteitä ja muistiinpanoja

Työryhmästä torstaina koottua

Päätöksenteon parlamentaarinen ohjaus on ohenemassa – laadukkuuden ja inklusiivisuuden vaatimukset (= informoidut, kaikkien näkökulmasta kohtuulliset päätökset) asettavat (liian?) korkeita vaatimuksia poliittiselle kommunikaatiolle.
Kansalaisten osallistuminen = ”symbolista politiikkaa” Demokraattiset innovaatiot = demokratiaa täydentävät uuden päätöksenteon muodot (mm. kansalaisfoorumit, suora demokratia, ICT-osallistuminen) – tarve kasvanut edustuksellisen demokratian ongelmien myötä (esim. asiantuntijuusvaatimukset) – pyrkimys kattavaan edustuksellisuuteen (minipopulus, edustava joukko kansalaisia) – ovat vailla päätösvaltaa mutta edistävät julkista keskustelua. Kansalaisyhteiskunta syntyy vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Kansalaisyhteiskunta on deliberaatiota, joka on erotettava (käsitteellisesti) muusta poliittisen kommunikaation muodoista (kansalaisyhteiskunta on siis poliittista kommunikaatiota?) – puheenvuoroissa vilahtelivat liberaation ja deliberaation käsitteet – Miikka! Osaatko avata näitä? Voisiko deliberaatiossa de olla jotain ei-keskitettyyn, hajautettuun viittaavaa? Deliberaatiosta puhuttaessa viitattiin Habermasin ajatuksiin: demokraattiselle deliberaatiolle perustuva kansalaisten itsehallinnon järjestelmä (siis kansalaisyhteiskunta?) on tärkeä myös oppimiselle – tässä varmaan on kytköksiä Habermasin yksityisen ja julkisen tematiikkaan? Kansalaisdeliberaatio ei ole todennäköistä, koska yleensä samanhenkiset keskustelevat keskenään, mikä johtaa mielipiteiden polarisaatioon (vrt. Siisiäisen ”ristikkäisjäsenyyksien” ajatus).
Nancy Fraser: kansalaisyhteiskunnan heikot ja vahvat julkisuudet riippuen kytkennästä päätöksentekoon Miten mitataan deliberaation (Habermasin ideaalikuvauksen) laatua? Keskustelun inklusiivisuudella, argumenttien sisällöillä, keskinäisen kunnioituksen asteella jne. Mahdollisuusrakenteet kontekstualisoivat kansalaisyhteiskuntaa – kansalaistoiminnan ulkopuolella ja sisäpuolella olevat. Järjestöiden sisäisten demokratiatilanteiden ongelmia: keskiluokkaisuus, aktiivisuus yksilöiden poliittisena ponnahduslautana, yhteistyön puute (sisällä ja järjestöjen välillä).

Trägårdhin esitelmästä poimittua

Kansalaisyhteiskunta = vanha käsite (1700-l.), ”modern usage” (1980-l). Vitaalisen demokratian tärkeä osa Kansalaisyhteiskuntamääritelmissä nojataan yleisesti angloamerikkalaiseen yhteiskuntanäkemykseen, jossa ”valtio on uhka”, vastakkainasetteluajatus – Pohjoismaissa ei ”anti-statismia” vaan ”a state-friendly political culture” ”Yleinen luottamus” Pohjoismaissa maailman korkein
Pohjoismainen erityisyys ja kansalaisyhteiskuntamalli, koska pohjoismainen yhteiskuntasopimus on jotain erityistä, uniikkia Lyhyet vallan välimatkat, ”the people” ollut aina tärkeä. Valtio ollut kansalaisten sosiaalisten välimatkojen tasapainottaja
Protestantismi: yksilön ja Jumalan (”suuren vallan”) välinen linkki suora, ilman paavinkaltaisia välittäjiä. Perhekulttuuri: avioliitot solmittu aikuisina, puolisot suunnilleen samanikäisiä (yhdenvertaisuus, myös omistuksessa), ei suurperheitä (asuttu omissa talouksissa).
 -> historiallisten perintöjen moderni institutionaalistuminen (kansalaisyhteiskunnassa?)
Kansalaisyhteiskunnan ”koko” epätavanomaisen suuri Pohjoismaissa (myös Hollannissa) – vrt. Putnamin sosiaalinen pääoma.
Kansalaisyhteiskunta Pohjoismaissa enemmän intressitoimintaa kuin hyväntekeväisyystyötä.

Kansalaisyhteiskunnan taloudellinen kiinnitys valtioon (muualla pelätään tällaista valtioriippuvuutta).

Kansalaisyhteiskunnan moraalinen logiikka: yksilöautonomian korostaminen.

Kansalaisyhteiskunnan valtiosuhde: formaali korporativismi mutta myös demokratian osapuoli (vaikuttaa hallinnon prosesseihin).

”Valtiollinen individualismi” (state individualism) – arvomaailma: sekulaari ja rationaalinen itsensäilmaiseminen sallittua (ei sellaisia traditionaalisia arvoja kuin uskonto tai kansakunta??? Eikö muka???) – näkyy myös hyvinvointipolitiikassa pyrkimyksinä erilaisiin riippumattomuuksiin – on tietysti Pohjoismaiden välisiä variaatioita (katoavat globaalin mittakaavan vertailuissa).

Hyväntekeväisyys = ruma sana Pohjoismaissa, koska sisältää valtasuhteen – puhumme mieluummin jokaisen sosiaalisista oikeuksista -> associative democracy, emansipatorisuus.
Eli kokoavasti: valtioystävälliset yhteiskunnat, tasa-arvon perinne, protestanttinen traditio ja perhekulttuuri muovaavat erityistä pohjoismaista kansalaisyhteiskuntamallia.
Kysyttävä kuitenkin, onko Pohjoismainen yhteiskuntasopimus heikkenemässä, kun kansalaisyhteiskuntaa huudetaan apuun säästösyistä. Jos ymmärsin oikein, Trägårdh pitää pohjoismaista yhteiskuntasopimusta ja kansalaisyhteiskuntamallia kuitenkin hyvänä, koska pohjoismaiset valtiot ovat menestyneet hyvin.

Siisiäisen esitelmästä etsittyä

Kansalaisyhteiskuntakäsite sekä teoriahistoriallinen (teoreetikoiden määritykset) että formaaliskäsitteellinen (kansalaisten yhteiskunta, ”kolmas”). Ei taloutta, ei valtiota (vrt. Trägårdhin ajatukset) – päällysrakenteen ulkopuolinen osa, itseorganisoitumisen alue (Gramsci). Kansalaisyhteiskunnasta puhuttaessa kannattaa kytkeä se johonkin konkreettiseen (esim. liikemuotoisuus tms.). Kansalaisyhteiskunta osa uutta suurta hegemonista projektia/käännettä/totuuspuhetta – suuret projektit = teorian ja ideologian ”sekasikiöitä” (totuusregiimit). Muutoksia: hyvinvointivaltiosta yksilötoimijoita mahdollistavaksi valtioksi – jakautuneesta kollektiivista (esim. luokka) jakautuneeksi yksilöksi – solidaarisuudesta hajoita-ja-hallitse -totuuteen ->yhdistyksille uusia vaatimuksia ja kriteereitä – demokratiassa yhdistykset suostuvat kuitenkin vain neuvottelujen ja kamppailujen kautta (kaikki hegemoniset projektit edellyttävät konsensusta). Eli: totuuspuheen muutos näkyy myös yhdistyskäytännöissä
Latour: kansalaisyhteiskunta = toimijaverkkoja (tarvitaan ideoiden liikuttajia, voimaa) – ei siis vain hegemonian ”palvelua” – hegemonia = kyky kytkeä ja luoda verkostoja. Teoria on vaikuttava, jos se pääsee ”hegemoniseen verkostoon” (eli jos aktantit hyväksyvät sen) ja sillä luodaan jotain (esim. suomalaista hyvinvointivaltiota, kansalaisyhteiskuntaa, pohjoismaista mallia jne.) – jos esim. talousteoria on osa totuuspuhetta kansalaisyhteiskuntaa määriteltäessä, niin… siinäpä ollaan.

Kansalaisyhteiskuntatutkimuksessa havaittua: Yhdistysteoriat tiukemmin empiriaan kytkettyjä kuin yleiset yhteiskuntateoriat – vallalla ”villi tilanne” – joutuvat vastaamaan aikalaiskysymyksiin (esim. internettoimintaan). Yhdistysten sosiologiassa yhdistyvät yleinen sosiologinen teoria (esim.marxilainen, symbolinen interaktionismi, systeemiteoria, strukturalismi jne.), erityisteoriat (”liiketeoriat”) ja aikalaisdiagnoosit – EI SAA SOTKEA ANALYYTTISTA JA NORMATIIVISTA TEORIAA, sanoi Martti S.

Yhdistysten ja yhteiskunnan (ja sen alajärjestelmien) suhteiden teorioita mm. hallinnan analytiikka, pluralismiteoria, korporatismiteoria – hyödyntävät aikalaisanalyyseja (keveysteoriat, globalisaatioteoriat, sosiaalisen pääoman ja luottamuksen teoriat, elämänpolitiikkateoriat, ”keskiluokkaa kaikki” -teoriat, egoismi-altruismi -teoriat jne.

Yhteiskunta ei muodostu puhtaista alajärjestelmistä (jotka ovat ideaalityyppejä, kansalaisyhteiskuntakin tällainen?) vaan kentistä ja kamppailujen kohteista niillä, erilaisista jännitteisistä tiloista. Suomessa kuitenkin paljon ”silloittavaa pääomaa” (yhdistykset) ja yleistä luottamusta (asiat seisovat tai kaatuvat yhdistystensä myötä), mutta vähän ”sitovaa pääomaa” (naapurit, sukulaiset yms.) ja vapaaehtoistyötä – nykyään myös ns. kevytaktivismia.

Poliittisen kansalaisuuden heikkous (ei barrikaditoimintaa?)
Yhdistyksillä yhteiskuntaa muuttava toimintaluonne “tästä syntyy kansalaisyhteiskunnan teoriaa koetteleva luonne ”ratkaisee” toimijan ja rakenteen suhteen ongelman (vrt. Marx).

Simpuralta saatua

Ovatko järjestöt muuttuneet yrityksiksi? (Päivi pohtii joensuulaisen Nuorisoverstaan tapausta, jossa pieni ”aatteellinen yhdistys” on muuttunut kohtalaisenkokoiseksi työnantajaksi ja kokousten anti saldojen tarkasteluksi). Traditionaaliset kansalaistehtävät (työntekijä, sotilas, lisääntyjä) eivät kuulu kansalaisyhteiskuntaan.
 
Aito kansalaisyhteiskunta = spontaani, vapaaehtoinen, vapaa järjestäytymään, rahoituksellisesti riippumaton, määrittelee itse toiminnan tavoitteet (tämä on kyllä ideaalimääritelmä) – suhde kansan ja vallan välillä.

Nuorilta naisilta” bongattua

Mistä ”aito” kansalaisyhteiskunta löytyy? Sieltä, mistä sitä ei osata etsiä.
Kansalaisyhteiskunta tulisi määritellä enemmän on-alueena kuin ei-alueena (non-profit, non-private jne.) – vapaaehtoinen, julkinen, yleishyödyllinen

Sakari Möttösen mielipiteitä

Järjestöt = demokratian kouluja (noinkohan aina, kysyy Päivi), sosiaalista pääomaa, ”terveyttä ja pitkää ikää” (kuorolaulajat elävät vanhoiksi). Mitä kolmannen sektorin markkinoituminen merkitsee ”alhaalta ylös” -mentaliteetin suhteen? Yhteiskuntasopimus ei voi olla sama kuin markkinasopimus.

Työryhmästä perjantaina napsittua

Diskursiiviset toimijuuspositiot – välineellinen diskurssi (esim. rahallisen tuen kohdentaminen), kehitysdiskurssi (focusing often on service delivery).
Euroopan huoltosuhteen muuttuminen lisää kysymyksiä integraatiosta myös kansalaisyhteiskuntateemassa (työperäinen maahanmuutto) – tässä(kin) yhdistyvät maahanmuutto-, työllisyys- ja demokratiapolitiikat.

Kahvilakeskustelustamme kirjattua

Kansalaisyhteiskunta tarpeiden toteutumisen, solidaarisuuden ja hyvän elämän kontekstina. Kansalaisyhteiskunta myös organisoituu (esim. järjestöissä, kansalaisfoorumeilla jne.) – ”avoin tila” ei kestä yleensä kauan vaan järjestyksen luominen alkaa.

Yhdistää yksilönvapauden ja yhteisöllisyyden
Kansallisvaltio on kuitenkin yhä kansalaisyhteiskunnan kehys
Yhdenvertaisuuden (esim. osallistumisessa) käsitteen sosiologinen ongelmaisuus (”esteiden” yksilökohtaisuus).Kansalaisyhteiskunta = osa sivistysprojektia (ainakin suomalaisessa historiassa). Valtiokansalaisuus: rakenteet ”saatuja” (oikeusperiaatteet: syntyperä, (maa)omistusoikeus, kotipaikkaoikeus).

Päivin pähkäilyt
Olisiko kuitenkin niin, että kun kansalaisyhteiskuntaa katsoo poliittisen teorian ja käsitteenmuodostuksen kautta, se jää tyhjäksi? Vertaa esim. kansalaisuuden käsite. Tai valtion. Ylipäänsä näyttää siltä, että poliittisen teorian käsitteet ovat samanlaisia kuin esim. pedagogisen teorian käsitteet – ideaalitilamääritelmiä, tavoitetiloja. Arki on sitten aina jotain muuta, ”sosiaalinen” tulee väliin. Ja tämä aukeaa sitten yhteiskuntateoreettisesti ja etnografisesti. Ehkä.

KS. tästä myös tutkimushankkeen yhteinen esitys “Civic Culture as an Emerging Question in Multiethnic Societies”civic-culture.ppt

Tutkimushankkeen kuulumisia

Muuttuva kansalaisyhteiskunta -tutkimushanke piti kolmannen projektitapaamisen Jyväskylässä järjestetyn kansalaisyhteiskuntaseminaarin yhteydessä. Tapaamisessa keskusteltiin mm. hankkeen menneistä tapahtumista, budjetista, tutkijoiden työvaiheista, sekä käytiin käsitteellistä keskustelua monikulttuurisuudesta ja kansalaisyhteiskunnasta. Tapaamisessa päätettiin, että blogiin perustetaan lukupiiri, jossa käydään läpi kansalaisyhteiskuntaan liittyvää kirjallisuutta. Esille tulleita teoksia olivat esim. Marjaneh Bakhtiarin “Mistään kotoisin“, Beckin ja Beckin artikkeli (2008), Mika Ojakangas: Kenen tahansa politiikka.