Talvipolku Helsingin Viikissä

Helsingissä Viikin arboretumin ympäristöön on avattu marraskuussa 2017 talvipolku. Polun varrella on 12 rastia, joiden infotauluissa esitellään kasvien talvehtimiseen liittyviä asioita. Taulut ovat maastossa vain talvikauden (marraskuu-huhtikuu) ajan.

Koko polun pituus on 1,8 km, mutta siitä voi kiertää myös lyhyemmän osan. Lähtöpisteeseen pääsee parhaiten Viikin ja Pihlajamäen suunnasta Viikin peltojen läpi kulkevaa tietä pitkin. Alueelle voi tulla ulkoilureittejä pitkin myös Vanhankaupungin tai Herttoniemen suunnasta.

Rastien aiheita ovat mm. talvivihreät kasvit, lumen suojaava vaikutus ja kasvien yhteyttäminen hangen alla, talventörröttäjät ja talvidendrologia. Rastien aiheet on listattu hiljattain avatuilla ”Kasvien talvi” –nettisivuilla. Sivuilla on myös talvipolun reittikartta.

Alueen poluilla ei ole talvikunnossapitoa. Varsinkin kevättalvella polut voivat olla erittäin liukkaita. Polulla liikutaan siten omalla vastuulla. Nettisivujen ja talvipolun koostamista on rahoittanut Tieteen tiedotus ry.

Koekasvien syysristeily Ahvenanmaalle

Kirjoitin tutkimusryhmämme haitallisia vieraslajeja koskevasta tutkimuksesta blogikirjoituksessa 14.7.2017. Kasvatamme kuivan kedon kasvilajeja ns. mesokosmeissa, monilajisissa luonnon kasvillisuutta jäljittelevissä laatikoissa. Osaan laatikoita on istutettu lisäksi komealupiini, juurinystyröillään ilmasta typpeä sitova haitallinen vieraslaji, joka syrjäyttää alkuperäislajeja kedoilla, niityillä ja pientareilla. Tutkimme miten ilmaston muutoksen myötä lämpenevät talvet vaikuttavat lupiiniin ja sitä kautta ketolajistoon.

Olemme kasvattaneet ketokasveja mesokosmeissamme yliopiston koekasvimaalla Helsingin Viikissä kahden kesän ajan. Pari päivää sitten lokakuun lopussa siirsimme puolet mesokosmeista talvehtimaan Etelä-Hämeeseen Lammin biologiselle asemalle. Puolet mesokosmeista puolestaan pääsi Viking Linen M/S Amorellalla syysristeilylle Ahvenanmaalle. Mesokosmit siirretään molemmista paikoista takaisin Viikkiin maaliskuun lopussa. Tällä tavoin muokkaamme vain talvikauden ilmastoa; kesän ajan kasvit ovat samanlaisissa olosuhteissa.

KUVA: TUTKIMUSPROJEKTISSA PRO GRADU –TYÖTÄÄN TEKEVÄ JALMAR DONNER TARKASTELEE MESOKOSMEJA AHVENANMAALLA (NÅTÖ).

Ahvenanmaan ja Etelä-Hämeen väliset ilmastolliset erot vastaavat talvien lämpenemistä tulevien vuosikymmenien aikana. Ilmastomallien mukaan talvet lämpenevät enemmän kuin kesät, ja talvien lämpeneminen puolestaan vaikuttaa kasveja suojaavaan lumipeitteeseen. Lumipeitteinen aika lyhenee, ja lumipeite on nykyistä ohuempi. Jos lämpötila vaihtelee toistuvasti plusasteiden ja pakkasen välillä, hankeen voi syntyä sulamisen ja jäätymisen seurauksena lukuisia jäisiä kerroksia. Ohuen ja jäisen hangen lämmöneristyskyky on huono, mikä voi altistaa kasveja pakkasvaurioille.

Talvien lämpenemisellä voi olla sekä suotuisia että haitallisia vaikutuksia kasveihin. Talven lauhojen jaksojen aikana talvivihreät kasvit voivat yhteyttää, ja fotosynteesissä muodostuvat sokerit voivat edistää kasvien talvehtimista. Jos kovia pakkasia ei esiinny, pakkasvaurioiden riski on pieni. Lämpimät talvet voivat myös edistää vaurioriskiä: mikäli lämmin jakso on pitkä, kasvuaan aloittavien kasvien pakkaskestävyys voi heiketä. Tämä johtaa vaurioihin, mikäli lämpimän jakson jälkeen tulee pakkasia.

Kasvien vasteissa lämpeneviin talviin on lajikohtaisia eroja: jotkin lajit voivat hyötyä lämpenemisestä, toisille lauha talvi voi olla haitallinen. Haitallisten vieraslajien arvioidaan yleensä hyötyvän lämpenemisestä, sillä useimmat vieraslajit ovat eteläistä alkuperää. Lupiinin erityispiirteenä on sen kyky sitoa ilmasta typpeä ja samalla vähitellen rehevöittää kasvupaikkaansa. Suuri typen saatavuus yleensä edistää kasvua, ja voi heikentää kasvien talveentumista. Siksi esimerkiksi puutarhakasveille ei anneta loppukesällä typpipitoisia lannoitteita.

Vaikuttaako lupiinin tuoma lisätyppi alkuperäisten ketokasvien talvehtimiseen? Tämä on eräs kokeemme kysymyksistä. Palaan näihin kysymyksiin blogissa ensi vuonna, kun kasvimme ovat risteilleet takaisin Helsinkiin.

Nurmilaukan kasvukausi on alkanut

Nurmilaukka (Allium oleraceum ) on mm. kedoilla ja niityillä kasvava sipulikasvi. Se kukkii ja tuottaa itusilmuja kesällä.  Keskikesän jälkeen lehdet alkavat lakastua, mutta varsi voi säilyä pitkään vihreänä ja yhteyttävänä. Maan yläpuoliset osat lakastuvat kokonaan loppukesällä. Mahdolliset loppukesän kuivat kaudet nopeuttavat lakastumista.

Sipuli säilyy lepotilassa syksyyn asti, jolloin sen kasvukausi alkaa. Kasvu alkaa maanalaisena: sipuliin kasvaa uusia juuria, ja ensimmäinen lehti kasvaa kohti maanpintaa. Syksyn aikana sipulista kasvaa 1-3 lehteä. Nurmilaukka yhteyttää lehdillään talven lauhojen jaksojen aikana, ja lehdet voivat kasvaa huomattavasti ”lepokauden” aikana.

KUVA: NURMILAUKAN UUSIA LEHTIÄ JA LAKASTUNEITA EDELLISEN KESÄN VERSOJA SUOMENLINNASSA JOULUKUUSSA 2015.

Keväällä lämpötilan kohoamisen myötä nurmilaukka kasvaa nopeasti, ja kesäkuussa siihen muodostuu kukintoranka. Kukinnossa on vaihteleva määrä kukkia sekä lukuisia itusilmuja, joiden avulla nurmilaukkaa leviää kasvullisesti.

Nurmilaukka on siten aktiivinen koko vuoden lukuunottamatta talven pakkasjaksoja ja loppukesän kuivaa kautta. Nurmilaukan vuosisykli havainnollistaa hyvin, että kasvien vuoden jakaminen perinteiseen tapaan ”kasvukauteen” ja ”lepokauteen” ei ole perusteltua.

Lue lisää itusilmuista blogikirjoituksessa 24.7.2017.

Ruskan punaiset sävyt – puiden suojaväri?

Näkyvä merkki lehtipuiden talveentumisesta on ruska. Lehtivihreämolekyylit hajoavat, ja puut siirtävät hajoamisessa vapautuvia yhdisteitä varteen. Toisin kuin usein luullaan, kasvit eivät siis varastoi lehtivihreää talveksi sellaisenaan, vaan ottavat talteen mm. typpeä sisältäviä hajoamistuotteita, joita voidaan hyödyntää kasvun alkaessa seuraavana keväänä. Lehtivihreän hajotessa muut lehden väriaineet tulevat näkyviin. Tällaisia väriaineita ovat esimerkiksi keltaisena näkyvät ksantofyllit ja kellanoranssit karotenoidit.

Ruskan punaiset värisävyt, jotka ovat tyypillisiä esimerkiksi vaahteralle ja pihlajalle, aiheutuvat pääosin antosyaaneista. Kesällä lehdissä on antosyaaneja vain vähän, ja niitä muodostuu vasta ruskan muodostumisen aikana. Miksi kasvin kannattaa muodostaa uusia väriaineita lakastuviin lehtiin on herättänyt keskustelua, ja antosyaanien merkityksestä lakastuvissa lehdissä on esitetty eri teorioita.

Antosyaanit ovat antioksidantteja, eli ne suojaavat toisia yhdisteitä hapettumiselta. Tällainen suoja on tarpeen alkusyksyllä, jolloin lehdet altistuvat melko voimakkaalle valolle alhaisissa lämpötiloissa. Tällaiset olosuhteet saavat aikaan lehdissä hapettumisstressiä. Ilman riittävää antosyaanien antamaa suojaa lakastuvien lehtien kyky ottaa lehtivihreän hajoamistuotteita talteen voisi heiketä, mikä olisi puun kannalta haitallista.

Antosyaanien punaisten sävyjen on myös esitetty suojaavan lehtiä tuhohyönteisiltä, esimerkiksi kirvoilta, jotka tuottavat kasvukauden lopussa talvehtimiskykyisiä munia. Kokeellisissa tutkimuksissa kirvojen on todettu välttävän punaista väriä, ja keltaisen värin on todettu houkuttelevan vihreääkin enemmän kirvoja. Punainen varoitusväri saattaa siten viestiä kirvoille elinvoimaisesta ja puolustuskykyisestä puuyksilöstä.

Edellä kuvatut kaksi teoriaa antosyaanien merkityksestä (suoja hapettumisstressiltä ja suoja tuhohyönteisiltä) eivät ole toisensa poissulkevia, vaan molemmat punertavan ruskan tuomat hyödyt voivat toteutua samanaikaisesti. Suomen lehtipuulajeilla kellertävät sävyt ovat vallitsevia värejä, ja punertava ruska on vain muutamalla lajilla. Pääosa kotimaisista lajeista pärjää siten ilman antosyaanien tuomaa suojaa.

Lue lisää:

Döring T.F., Archetti M. & Hardie J. 2009. Autumn leaves seen through herbivore eyes. –Proceedings of the Royal Society B 276: 121–127.

Lee D.W. & Gould K.S. 2002. Why leaves turn red. –American Scientist 90: 524–531.

Itusilmuista uusia kasviyksilöitä

Itusilmut ovat pientä sipulia muistuttavia rakenteita, joiden avulla eräät kasvilajit leviävät. Koska itusilmut edustavat suvutonta leviämistä, itusilmuista muodostuvat yksilöt ovat geneettisesti identtisiä emokasvin kanssa. Itusilmussa on runsaasti hiilihydraattivarastoja, mikä edistää taimen eloonjäämistä. Tästä voi olla hyötyä erityisesti pohjoisilla alueilla, missä kasvikausi on lyhyt. Tuntureiden kasvistossa onkin useita itusilmuja muodostavia lajeja, joskin myös monet eteläiset lajit ovat itusilmullisia.

KUVA: NURMILAUKKA VOI LISÄÄNTYÄ SEKÄ SUVULLISESTI (SIEMENET) ETTÄ SUVUTTOMASTI (ITUSILMUT).

Itusilmuja muodostuu lajista riippuen joko kukintoon tai lehtihankoihin. Kukintoihin itusilmuja kasvattavat esimerkiksi koko maassa yleinen nurmitatar (Bistorta vivipara), tunturiluonnossa melko harvinaiset itunata (Festuca vivipara) ja nuokkurikko (Saxifraga cernua), lehtoniityillä ja kalliokedoilla kasvava nurmilaukka (Allium oleraceum) sekä pari muuta lounaista laukkalajia.  Lehtihankoihin puolestaan itusilmuja kehittyy mm. mukulaleinikillä (Ranunculus ficaria) ja hammasjuurella (Dentaria bulbifera), jotka molemmat ovat lounaisia/eteläisiä lehtolajeja.

Kehittyneet itusilmut irtoavat emokasvit ja putoavat maahan. Sipulin tavoin itusilmut voivat säilyä jonkin aikaa lepotilassa ennen kasvun alkamista. Toisilla lajeilla (esimerkiksi nurmitatar ja itunata) kasvu voi käynnistyä itusilmun ollessa vielä kiinni emokasvissa. Emokasvista irtoaa siten pieniä taimia, jotka juurtuvat heti maahan. Tällaisiä lajeja kutsutaan vivipaarisiksi (”eläviä poikasia synnyttäviksi”).

Joskus itusilmut voivat olla kasvin pääasiallinen leviämistapa. Esimerkiksi nurmitatar kasvattaa tähkämäisen kukintorangan, jonka alaosassa on itusilmuja ja yläosassa kukkia. Ilmeisesti vain harvat kukat tuottavat itämiskykyisiä siemeniä, ja lisääntyminen tapahtuu lähinnä itusilmujen avulla. Vastaavasti nurmilaukalla on kukinnossa yleensä enemmän itusilmuja kuin kukkia. Vain osaan kukista muodostuu kotahedelmä, jossa on siemeniä. Vaikka tuotettujen siementen lukumäärä on pienehkö, siementen on todettu olevan itämiskykyisiä. Suvullisen lisääntymisen merkitys tunnetaan kuitenkin nurmilaukalla ja monella muullakin itusilmullisella lajilla puutteellisesti.

Lue lisää:

Åström H. & Hæggström C.-A. 2004. Generative reproduction in Allium oleraceum (Alliaceae). –Annales Botanici Fennici 41: 1–14.

 

 

Lupiini ja ketokasvit: mesokosmikoe

Haitalliset vieraslajit, esimerkiksi komealupiini (Lupinus polyphyllus), kilpailevat alkuperäisten lajien kanssa ja voivat muuttaa oleellisesti alkuperäistä kasvillisuutta. Kun tutkitaan kokeellisesti usean lajin, vaikkapa haitallisen vieraslajin ja alkuperäisten lajien vuorovaikutuksia, tarvitaan monilajisia koeyksiköitä. Luonnon eliöyhteisöjä jäljitteleviä tutkimuksissa käytettäviä koeyksiköitä nimitetään mesokosmeiksi. Tutkimusryhmämme Plant Ecophysiology and Climate Change  (www.helsinki.fi/plant-ecophysiology-and-climate-change) perusti vuonna 2016 ketoja kasvillisuutta jäljitteleviä mesokosmeja, joiden avulla tutkimme miten lupiini vaikuttaa ketolajeihin.

Ketomesokosmit perustettiin mataliin muovilaatikoihin, joissa on niukkaravinteista multaa. Keväällä 2016 kuhunkin laatikkoon istutettiin 12 ketolajia: ahdekaunokki, ahomansikka, ahosuolaheinä, ketoneilikka, keto-orvokki, kissankäpälä, kylänurmikka, jänönapila, mäkitervakko, lampaannata, rohtotädyke, ja syysmaitiainen. Mesokosmit pidetään ulkona koekasvimaalla Helsingin yliopiston Viikin kampuksella. Jo ensimmäisen vuoden aikana mesokosmeihin kehittyi sulkeutunut kasvillisuus, joka muistuttaa luonnontilaista ketoa. Luonnon ketoon verrattuna mesokosmit ovat kuitenkin tasalaatuisia: jokaisessa laatikossa on samat lajit, ja kunkin lajin runsauskin on jokseenkin sama. Siksi mesokosmit soveltuvat hyvin kokeelliseen tutkimukseen.

Tämän vuoden toukokuussa puoleen mesokosmeista istutettiin lupiinin taimi. Lupiini on 1800-luvulla Pohjois-Amerikasta Eurooppaan alun perin koristekasviksi tuotu laji. Se on karannut puutarhoista tienpientareille, niityille ja kedoille, ja nykyisin lupiini luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi. Muiden hernekasvien tavoin sillä on juurissaan ilmasta typpeä sitovia juurinystyröitä. Tämän vuoksi se kilpailee tehokkaasti niukkaravinteisessa ympäristössä kasvavien alkuperäislajien kanssa.

Ulkona tehtävissä mesokosmikokeissa olosuhteet ovat luonnonmukaisia verrattuna kontrolloituihin laboratoriokokeisiin. Luonnossa tehtäviin kokeisiin verrattuna mesokosmikokeissa olosuhteita voidaan kuitenkin kontrolloida jossakin määrin. Lupiinikokeessamme kaikki mesokosmit pidetään kasvukauden ajan samoissa olosuhteissa Helsingissä. Talven ajaksi siirrämme osan mesokosmeista talvehtimaan lauhaan mereiseen ilmastoon (Ahvenanmaa) ja osan kylmempään mantereisempaan ilmastoon (Häme). Talvikauden jälkeen mesokosmit siirretään kasvukauden ajaksi takaisin Helsinkiin. Näin voimme tutkia millä tavoin lauhat talvet vaikuttavat lupiini menestymiseen ja sitä kautta alkuperäisiin ketokasveihin. Lauhojen talvien vaikutuksiin palaan myöhemmin tässä blogissa.

Lue lisää vieraslajeista:

www.vieraslajit.fi

Alkukesän lakastujat

Kesäkuukaudet ovat useimmille Suomen luonnonvaraisille kasveille parasta kasvun ja kukkimisen aikaa. Varhain kasvunsa aloittavat kevätaspektin lajit (blogikirjoitus 23.5.2017) kuitenkin lopettavat kasvukautensa varhain. Ne ovat sopeutuneet hyödyntämään lehtipuuvaltaisten metsien kenttäkerroksessa kevään suotuisia olosuhteita, kun vielä lehdetön latvus läpäisee riittävästi valoa. Monen kevätaspektin lajin, esimerkiksi valkovuokon (Anemone nemorosa), keltavuokon (Anemone ranunculoides), kiurunkannuksien (Corydalis spp.) ja kuvassa olevan mukulaleinikin (Ranunculus ficaria) lehdet lakastuvat jo alkukesällä pian kukkimisen jälkeen. Kasvien maanalaiset osat säilyvät lepotilassa kesän yli.

Yleensä on ajateltu, että kevätaspektin lajien varhaisen lakastumisen saa aikaan valon määrän väheneminen: varjoisassa lehdon kenttäkerroksessa yhteyttäminen olisi kesällä niin vähäistä, että lehtiä ei kannata enää pitää yllä. Valon määrän vaikutusta lakastumiseen on tutkittu varjostamalla kevätaspektin kasveja kokeellisesti. Jos valon väheneminen olisi merkittävä lakastumista edistävä tekijä kenttäkerroksessa, varjostuksen pitäisi aikaistaa lakastumista. Kokeissa eri lajeilla saadut tulokset eivät ole yksiselitteisiä, ja valon määrän ohella muut tekijät voivat vaikuttaa lakastumiseen.

Kanadalainen kasvitieteilijä Line Lapointe on esittänyt, että kevätaspektin lajien lakastumisen saa aikaan sokerien kertyminen kasvin varastoiviin rakenteisiin. Lyhyen kasvukautensa aikana kevätaspektin lajit varastoivat yhteyttämisessä tuotettuja sokereita tärkkelyksenä tai muina varastoyhdisteinä. Näiden varastojen turvin kasvu käynnistyy lepokauden jälkeen. Varastot sijaitsevat lajista riippuen esimerkiksi sipulissa (käenrieskat), mukulassa (kiurunkannukset, mukulaleinikki) tai juurakossa (vuokot). Lapointen mukaan nuo kooltaan rajalliset varastot ”täyttyvät” jo alkukesästä. Silloin lehdet ovat täyttäneet tehtävänsä, ja lepokausi voi alkaa.

Vaikka monet kevätaspektin lajin päättävät kasvukautensa varhain, niiden lepokausi ei välttämättä jatku seuraavaan kevääseen asti. Esimerkiksi sipulina talvehtivilla lajeilla kasvu alkaa jo syksyllä maan alla (hypogeeinen kasvu): uusia juuria alkaa kehittyä, ja myös ensimmäiset lehdet kasvavat sipulista lähelle maanpintaa.  Tämä vuoksi kasvu voi alkaa varsin nopeasti seuraavana keväänä.

 

Lue lisää:

Lapointe, L. 2001. How phenology influences physiology in deciduous forest spring ephemerals. Minireview. –Physiologia Plantarum 113: 151-157.

Dion, P.-P., Brussières J. & Lapointe, L. 2017. Late canopy closure delays senescence and promotes growth of the spring ephemeral wild leek (Allium tricoccum) ­–Botany 95:457-467.

 

Huijaava pölyttäjä

Ahvenanmaan lehtoniittyjen näyttävimpiä myöhäisen kevään ja alkukesän kukkijoita on seljakämmekkä (Dactylorhiza sambucina), jota pölyttää mm. kimalaiskuningattaret. Kukissa vierailevat kimalaiset eivät kuitenkaan saa työstään palkkiota, sillä kukissa ei ole lainkaan mettä. Tällaisia medettömiä kämmeköitä on seljakämmekän lisäksi useita muita lajeja.

Erityistä huomiota herättää seljakämmekän kukkien väri: osalla yksilöistä kukat ovat purppuranpunaisia, toisilla puolestaan kellanvalkoisia. Suomessa punakukkaisten yksilöiden osuus on yleensä suuri, mutta Keski- ja Etelä-Euroopan populaatioissa kellanvalkoiset yksilöt voivat olla vallitsevia.

Kahden värimuodon merkitystä on tutkittu evoluutiobiologian näkökulmasta. Aiemmin ajateltiin, että seljakämmekkä huijaa pölyttäjiä värityksellä: kun kukkia on kahden värisiä, pölyttäjän on vaikeampi oppia tunnistamaan huijaava laji. Jos pölyttäjä oppii tunnistamaan tietyssä populaatiossa vallitsevan värimuodon, tämä voisi edistää harvinaisemman värimuodon pölytystä. Seljakämmekän pölytysbiologiaa koskevat tutkimukset eivät kuitenkaan tue tätä teoriaa.

Vaihtoehtoinen selitys on, värimuotojen olemassaolo liittyy kasvupaikan muiden lajien kukkien väriin. On esitetty, että kellanvalkokukkaisia seljakämmeköitä pölyttävät hyönteiset vierailevat muissa kellertäväkukkaisissa mettä tuottavissa lajeissa, ja vastaavasti purppuranpunaisia seljakämmeköitä pölyttävät hyönteiset vierailevat muissa punertavakukkaisissa lajeissa. Tämänkään teorian tueksi ei kuitenkaan ole yksiselitteistä näyttöä.

Lue lisää:

Jersáková, J., Traxmandlová, I., Ipser, Z., Kropf, M., Pellegrino, G., Schatz, B., Djordjevic, V., Kindlmann, P. & Renner, S. 2015. Biological flora of Central Europe: Dactylorhiza sambucina (L.) Soó. –Perspectives in Plant Ecology, Evolution and Systematics 17: 318-329.

Vikkelät ja viileään sopeutuneet kevätaspektin kasvit

Kevätaspektin kasvin ovat varhain keväällä kasvunsa aloittavia ja nopeasti kukkivia lehtipuuvaltaisten metsien lajeja. Ne ovat tyypillisiä lauhkean vyöhykkeen lehtipuumetsissä ja Suomessa Ahvenanmaan ja lounaisrannikon lehdoissa. Kevätaspektin kasvien kasvu tapahtuu pääosin lumen sulamisen ja puiden lehtien puhkeamisen välisenä aikana. Keskikesällä puiden lehdet pidättävät pääosan auringon valosta siten, että kenttäkerroksessa valoa on vain alle 10 % avoimen paikan valosta. Varhain keväällä ennen puiden silmujen puhkeamista lehdetön latvus läpäisee hyvin valoa kenttäkerrokseen, ja lämpötilat ovat riittävät korkeita kasvuun. Tyypillisiä kevätaspektin lajeja ovat esimerkiksi kevätesikko (Primula veris), käenrieskat (Gagea spp.), vuokot (Anemone spp.), kiurunkannukset (Corydalis spp.) ja mukulaleinikki (Ranunculus ficaria).

Kuva: Kevätaspekti pähkinäpensaslehdossa Ahvenanmaalla (Nåtön luonnonsuojelualue, Lemland).

 

Etelä-Suomessa ja Ahvenanmaalla kevätaspekti on näyttävimmillään toukokuun puolivälin jälkeen. Vaikka keväinen kukkaloisto aurinkoisessa lehdossa tuo mieleen tulossa olevan kesän, kevätaspektin lajit ovat itse asiassa kylmään sopeutuneita kasveja. Niiden kasvu alkaa heti lumen sulamaisen jälkeen, ja alhaisista lämpötiloista huolimatta ne ovat nopeakasvuisia lajeja. Niille on ominaista alhainen fotosynteesin optimilämpötila, ja siten ne pystyvät yhteyttämään tehokkaasti jo varhain keväällä. Nopea kasvun alhaisissa lämpötiloissa edellyttää myös muita fysiologisia sopeumia. Kevätaspektin lajit kykenevät ottamaan tehokkaasti vettä ja ravinteita kylmästä maasta ja kuljettamaan aineita juuristosta kasvaviin versoihin. Varhaisen kukkimisen jälkeen useimpien kevätaspektin lajien kasvukausi myös päättyy varhain, sillä niiden lehdet lakastuvat puiden lehtien puhjettua.

Lue lisää (katsausartikkeli kevätaspektin lajien fysiologiasta):

Lapointe, L. 2001. How phenology influences physiology in deciduous forest spring ephemerals. Minireview. –Physiologia Plantarum 113: 151-157.

Aika vaihtaa lehdet

Monet ruohovartiset kasvit ovat talvivihantia: ne säilyttävät lehdet vihreinä talven ajan. Tällainen laji on esimerkiksi käenkaali eli ketunleipä, jonka varsin ohuet ja hennon oloiset lehdet talvehtivat. Ainavihantien kasvien (esimerkiksi puolukka) tavoin lehdet eivät kuitenkaan ole monivuotisia, vaan ne lakastuvat keväällä kasvukauden alussa.

Kuva: kesälehdet korvaata käenkaalin talvilehdet, jotka lakastuvat jo ennen kukkimisen alkamista.

Toukokuussa käenkaalilla erottaa helposti tummanvihreät ja usein talven vaurioittamat edellisvuotiset lehdet helakanvihreistä uusista lehdistä. Talvehtineet lehdet lakastuvat pääosin ennen kukkimisen alkamista. Vaikka lehdet lakastuvat, lehtiruotien pulleat ja varastoina toimivat tyviosat jäävät kuitenkin kiinni käenkaaliin suikertavaan maavarteen. Toinen lehden elämänkaareltaan samankaltainen laji on sinivuokko; sillä tosin uudet lehdet muodostuvat vasta kukkimisen jälkeen.

Mitä hyötyä talvehtivista lehdistä on? Sekä käenkaali että sinivuokko ovat varhain kasvunsa aloittavia lajeja, ja talvilehtien avulla ne voivat yhteyttää heti, kun olosuhteet lumen sulettua sen sallivat. Lehdet voivat yhteyttää myös varsinaisen kasvukauden ulkopuolella talven lauhojen jaksojen aikana. Keväällä lehdissä huomaa jo paljain silmin vaurioita, esimerkiksi ruskehtavia laikkuja, mikä heikentää niiden yhteyttämiskykyä. On siis aika vaihtaa lehdet.