“Taloyhtiön kokouksissa mielipiteet kiristyvät sähkönkulutuksesta tai jätteenkierrätyksestä puhuttaessa”, Matti 50 v.

“Jos julkinen liikenne olisi sujuvampaa, voisin käyttää sitä”, Jutta 35 v.

Matti ja Jutta ovat kuvitteellisia hahmoja, kärsijöitä, joiden kautta ryhmämme lähti pohtimaan kuinka innostaa kaupunkilaisia tavoittelemaan hiilineutraalia Helsinkiä 2050. Yhteistyökumppanimme Helsingin kaupungin ympäristökeskus kertoi keskivertokaupunkilaisen merkittävimpien hiilidioksidipäästöjen syntyvän kiinteistöjen energiankulutuksesta ja liikenteestä. Kaukolämpöverkosta itsensä eristäminen on hankalaa ja Helsingin Energia on osaltaan sitoutunut merkittäviin päästötavoitteisiin, miten siis yksittäinen kansalainen voi pienentää päästöjään ja kuinka häntä voi siihen kannustaa? Miltä kuulostaa henkilökohtainen hiilineutraalius ja miksi sitä pitäisi tavoitella?

Kuten Risto Isomäki kirjoitti kolme vuotta sitten keväällä 2011, “Ilmasto- ja energiakysymykset eivät vielä häiritse arkeamme merkittävästi. Mutta jos tällaisiin ongelmiin ei reagoida ajoissa, me ajaudumme pian tilanteeseen, jossa ne hallitsevat koko elämäämme ja jättävät vain hyvin vähän tilaa millekään muulle.”

Matti ja Jutta, samoin kuin me todellisuuden helsinkiläiset, eivät vielä tunne ilmastonmuutoksen kaikkia vaikutuksia nahoissaan. On vaikea hahmottaa oma rooli ja vaikutusmahdollisuudet, kun ongelma ei ole konkreettinen, näkyvä tai välitön. Niinpä se pitää konkretisoida joksikin niin käytännölliseksi kuin omien hiilidioksidipäästöjen leikkaus. Joka toisaalta kuulostaa varsin tekniseltä ja kaukaiselta.

Tämän pohjalta muotoilimme seuraavan teesin: ympäristöystävällisten tekojen ja omien hiilidioksidipäästöjen laskemisen pitäisi olla täysin arkista, helppoa ja tiedostamatonta. Kuin hurmoksessa ideoimme kansalaisia kannustamaan niin kiertäviä ekotalkkareita, pyörätelineitä parkkihalleihin kuin pienhiukkaslukemat Rautatientorin kellotauluun. Ja tietysti jonkun pitää mennä megafonin kanssa kertomaan faktaa kortteleihin.