Verbaalinen viestintä

Verbaalista merkkijärjestelmää, kieltä ja puhetta, voidaan tarkastella muun muassa sen funktioiden, ilmaisevuuden, tyylin, informatiivisuuden, havainnollisuuden ja vivahteiden näkökulmasta.

Puhekielellä tarkoitetaan puhetilanteessa syntyvää kieltä, kirjakielellä puolestaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Nämä kaksi kielen muotoa poikkeavat toisistaan huomattavasti samallakin henkilöllä. Kirjallisessa ilmaisussa välitettävä sanoma on tyypillisesti tehtävä ymmärrettäväksi pelkillä sanoilla. Kasvokkain viestittäessä avuksi tulee sanaton eli nonverbaalinen viestintä, joka antaa omalta osaltaan vihjeitä viestin tulkintaan. Lisäksi viestijöiden välillä on mahdollisuus suoraan palautteenantoon, jolloin viestin vastaanottajan on mahdollista muun muassa kysellä, tarkentaa ja ohjailla keskustelun kulkua.

Suomalaisen puhekasvatuksen juuret juontavat lukemiseen ja kirjallisuuden opetukseen. Lausuntaa ja kirjoitettujen puheiden pitämistä on vanhastaan arvostettu korkealle. Toisinaan puhutulle kielelle asetetaan nykyäänkin samanlaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin kirjoitetulle: puhutun kielen tulisi olla sujuvaa ja kielellisesti virheetöntä sekä muodoltaan mahdollisimman viimeisteltyä.

Puhuttuun kieleen, toisin kuin kirjoitettuun, kuuluu aina jossakin määrin sanojen hakemista, toistoa ja epäröintiä, saatetaanpa lauseita keskeyttää ja aloittaa kokonaan uudelleenkin. Myös tauot ja erilaiset täytesanat (”tota”, ”niinku”, ”öö” jne.), yksinkertaiset lauserakenteet ja lyhennetyt sanat ovat tavallisia. Tämä johtuu puheprosessin monimutkaisuudesta: samaan aikaan kun puhumme, me myös suunnittelemme seuraavia lauseita ja tarkkailemme vielä, että lausuttu tuotos on sellaista, millaiseksi se oli tarkoitettukin. Mikäli ”sujumattomuudet” eivät ole esityksen pääosassa, ne palvelevat kuulijaa antaen tälle aikaa tulkita, ymmärtää ja jäsentää kuulemaansa.