Pitkät kihlajaiset -hankkeemme huipentui Loputtomat kihlajaiset -teoksen julkistamiseen torstaina 23.1.2020.
Loputtomat kihlajaiset -teoksen kirjoittajakunta julkistamistilaisuudessa 23.1.2020. Kuvaaja: Marie Vatjus.
Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta tammikuun kihlauksesta. Se oli Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton talvisodan keskellä antama julkilausuma, jossa järjestöt tunnustivat toinen toisensa ja lupasivat jatkossa selvittää työmarkkinakysymyksiä yhdessä neuvottelemalla.
Tästä melko vaatimattomasta alkupisteestä työmarkkinakeskusjärjestöjen suhde lähti kehittymään ja syvenemään vuosikymmenien kumppanuudeksi ja yhteiseloksi.
Kirjamme nimi ”Loputtomat kihlajaiset” viittaa tietysti näihin alkuperäisiin kihloihin, mutta sillä on myös muita merkityksiä.
Mielestämme suomalainen työmarkkinahistoria on kuin jatkumistaan jatkuvat juhlat. Pois ei pääse lähtemään, vaikka haluaisikin – ja moni, viime aikoina varsinkin työnantajapuoli, on sitä myös yrittänyt. Toisaalta tilaisuus on vain kutsuvieraille. Juhlapöydästä on työnnetty sivuun eri aikoina esimerkiksi kommunistit, toimihenkilöt, yrittäjäjärjestöt – ja puolet työvoimasta, eli naiset.
Kunniapaikoilla ovat itseoikeutetusti istuneet SAK ja STK sekä sen seuraajat TT ja EK, suomalaisten työmarkkinajärjestöjen suurimmat ja kauneimmat. Kirjassamme annamme äänen muillekin toimijoille, mutta näiden kahden suhde kulkee kirjan punaisena lankana.
Tässä suhteessa riittääkin käänteitä: sekä seesteisiä onnen ja yhteisymmärryksen hetkiä että raastavia riitoja ja vakaita eroaikeita.
Julkistamistilaisuuden yleisöä Tiedekulman Think Loungessa. Kuvaaja: Henrik Tala.
Työmarkkinapolitiikka saattaa ensiajattelemalta kuulostaa hieman puisevalta ja teknisluontoiselta. Sellaistakin se toki on, mutta myös täynnä suuria tunteita, intohimoja ja draamaa. Lisäksi työmarkkinapöydissä päätetään meidän kaikkien elämään vaikuttavista asioista, kuten palkoista, työajasta, lomista ja vapaista, työttömyysturvasta ja eläkkeistä. Työmarkkina politiikka koskettaa siis meistä jokaista.
Jotta työmarkkinahistoria tuntuisi juuri niin kiehtovalta ja merkitykselliseltä kuin se ansaitsee, olemme tietoisesti viljelleet kirjassa parisuhdevertauksia otsikoinneissa ja tekstin seassa. Kirjan osatkin seuraavat parisuhdekertomuksen kaarta.
I osa on nimeltään Järkikihlaus. Se kattaa tiiviisti työmarkkinasuhteiden esihistorian, mutta keskittyy erityisesti SAK:n ja STK:n kosiskelu- ja tutustumisvaiheeseen talvisodasta vuoden 1956 yleislakkoon.
II osa, Riitaisa liitto, käy läpi seuraavat 35 vuotta. Niiden aikana suhde vasta vakiintui, mutta alkoi samalla jo rakoilla. Vaihetta voisi luonnehtia nahistelun sävyttämäksi, arkiseksi yhteiseloksi.
III osa on nimeltään Erotaanko? ja se tulee 1990-luvun taitteesta niin lähelle nykypäivää kuin historiantutkimus suinkin voi. Tässä viimeisessä osassa suhde näyttää päättymättömältä eron tekemiseltä, jossa toinen osapuoli on jo päättänyt lähteä mutta ei vain saa otettua lopullista eroa.
Työnantajapuolen eroaikeissa ei ole mitään uutta, vaan niitä on elätelty jo kymmeniä vuosia, mutta Elinkeinoelämän Keskusliitto vaikuttaa nyt määrätietoisemmalta kuin koskaan ennen. Tutkimustulostemme valossa emme silti vieläkään uskalla julistaa juhlia päättyneiksi: aina ennen niitä on vastaavista julistuksista huolimatta sittenkin jatkettu.
Tervetuloa siis Loputtomiin kihlajaisiin ja antoisia lukuhetkiä kirjamme parissa!
Suomessa ja maailmalla on uutisoitu näyttävästi perinteikkään Financial Times -brittilehden kannanotosta, jossa lehti päätoimittajansa suulla vaatii markkinatalousjärjestelmän ”resetointia” eli uudelleen määrittelyä. Lehden mukaan vapaaseen kilpailuun perustuva markkinatalous ei enää toimi.
Lehti peräänkuuluttaa markkinatalousjärjestelmän uudelleen suuntaamista siten, että voitontavoittelun ja osakkeenomistajien edun ajamisen lisäksi yritysten tulisi pyrkiä työntekijöiden, asiakkaiden ja yleisen edun edistämiseen.
Kannanottoa käsittelevässä uutisessaan Helsingin Sanomat kytkee Financial Timesin avauksen osaksi ”liike-elämässä laajemminkin käynnissä olevaa arvojen muutosta”. Toisena esimerkkinä kehityksestä HS mainitsee Yhdysvaltain suurimpia yrityksiä edustavan Business Roundtablen elokuussa julkistetun periaatelinjauksen.
Perinteisesti Business Roundtable on korostanut, että yritysten ensisijainen tehtävä on palvella osakkeenomistajien etua. Tuore linjanveto korostaa osakkeenomistajien intressien ohella myös muiden sidosryhmien ja koko ympäröivän yhteisön edun puolustamista – siis yritysten yhteiskunnallista vastuuta.
Allekirjoittanut on kuluttajana ja kansalaisena innostunut asennemuutoksesta, josta Business Roundtablen ja Financial Timesin julkilausumat tuntuvat kielivän. Historiantutkijana aidon muutoksen mahdollisuuteen on pakko suhtautua skeptisemmin. Ulostulot ovat kuin toisintoa 1970-luvulta, jolloin liike-elämän edustajien äänenpainot olivat hyvin samankaltaisia.
Kuvakaappaus Financial Times -lehden internetsivustolta.
Yhteiskuntavastuun pitkät perinteet
Elinkeinoelämän Valtuuskunnan (EK) viestintäjohtaja Jenni Järvelä luonnehti Helsingin Sanomille yhdysvaltalaisten suuryritysten edustajien avausta räväkäksi. Suomessa vastuullinen yritystoiminta on kuitenkin Järvelän mukaan jo arkipäivää eikä mikään mullistava uutuus.
Ajatus yritysten yhteiskuntavastuusta on toden totta niin maailmalla kuin Suomessa peräisin vähintään viiden vuosikymmen takaa. Suomeen yhteiskuntavastuuajattelu jalkautui 1970-luvulla, jolloin yritysmaailma koki yhteiskunnallisen ilmapiirin vihamieliseksi ja koko olemassaolonsa uhatuksi.
Financial Timesin tuoreessa kannanotossa kuvastuvat vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingit; 1970-luvulla taas öljykriisit ja niiden aiheuttama sitkeä taloustaantuma synnyttivät vaatimuksia talousjärjestelmän ”uudelleensuuntaamisesta”. Yritysmaailman edustajien näkökulmasta vaatimukset vaikuttivat vallankumouksen ajamiselta.
Vallankumousvaatimuksista ja vasemmistolaisesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä pelästyneet suomalaiset liike-elämän järjestöt perustivat vuonna 1974 Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n puolustamaan vapaata markkinataloutta vasemmistovaaralta, julkisen sektorin paisumiselta ja taloudelliselta sääntelyltä. Vuotta myöhemmin perustettiin nykyisen EK:n edeltäjä Teollisuuden Keskusliitto (TKL), kun Suomen Teollisuusliitto ja Suomen Metsäteollisuuden Keskusliitto fuusioituivat. TKL liittyi EVA:n rinnalle markkinatalouden puolustusjoukkoihin.
Keskeisenä osana puolustustaistelua EVA ja TKL halusivat tehdä tiettäväksi voittoa tavoittelevan yritystoiminnan merkityksen kansakunnan hyvinvoinnille. Järjestöt korostivat, että nimenomaan yritysten voitoista perittävät verovarat mahdollistivat sosiaaliturvan, kulttuuripalvelujen ja ympäristönsuojelun kehittämisen. TKL:n toimitusjohtajan Stig Hästön sanoin: ”Olisi saatava ‘perille’ se sanoma, että vain voittoa tuottava kannattava yritys voi olla kilpailukykyinen, suorittaa investointeja, taata turvallisen työpaikan ja olla palkanmaksukykyinen.”
EVA ehdotti, että yritykset voisivat tuoda positiivista yhteiskunnallista kontribuutiotaan esiin sosiaalisten tilinpäätösten avulla. Ne olivat 1970-luvulla kansainvälinen uutuus, jonka tavoitteena oli havainnollistaa yritystoiminnan yhteiskunnallisia vaikutuksia perinteisen tulostaseen rinnalla. Huomio haluttiin kiinnittää yritysten sosiaaliseen vastuuntuntoon ja siten suitsia kritiikkiä yritystoimintaa kohtaan.
EVA:n ja TKL:n näkemykset 1970-luvun puolivälistä ovat käytännössä identtisiä Financial Timesin ja Business Roundtablen tuoreiden ulostulojen kanssa. Niissäkin alleviivataan sitä, miten vapaa markkinatalous on paras perusta työpaikkojen, innovaatioiden, verovarojen, vaurauden ja yleisen hyvinvoinnin luomiselle. EK:n Järvelä puolestaan seurailee TKL:n toimitusjohtaja Stig Hästön sanoja muistuttaessaan, että vain kannattavat yritykset voivat kasvaa, työllistää ja investoida – siis ”tehdä asioita, jotka johtavat yhteiskunnan kannalta hyvään eli esimerkiksi verotuloihin, joilla … voidaan tarjota hyvinvointipalveluja kansalaisille”.
EVA järjesti syksyllä 1976 Helsingin Finlandia-talolla Minne menet markkinatalous -seminaarin, jonka tarkoituksena oli valaa osanottajiin uskoa yritystoimintaan ja markkinatalouteen. EVA painotti markkinatalousjärjestelmän roolia länsimaisen demokratian ja avoimen, moniarvoisen yhteiskunnan takaajana.
Samalla EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobson korosti, että markkinatalousjärjestelmän säilyminen edellytti myös sen uudistamistarpeen hyväksymistä. Hänen mukaansa yritysystävällinen yhteiskunta ja uudistusmyönteinen yhteiskunta eivät saaneet olla toistensa vastakohtia. Evalainen uudistusvalmius merkitsi käytännössä ennen kaikkea liike-elämän aktiivista osallistumista yhteiskuntapolitiikan määrittelyyn, valmisteluun ja toteutukseen. Aloitetta ei saanut luovuttaa ainoastaan vastapuolen eli vasemmiston käsiin. Vain uudistustyöhön mukaan lähtemällä voitiin uudistusten sisältöön edes yrittää vaikuttaa.
EVA halusi saada yritykset entistä paremmin kantamaan sosiaalista vastuutaan ja ottamaan toiminnassaan huomioon eri sidosryhmien edut. Vaikka lisävelvollisuuksien ottaminen rasittaisi ”lyhyen tähtäyksen kannattavuutta, niin pitemmällä tähtäyksellä liian rajoitettu linja johtaa helposti sekä yrityksen sisällä että yhteiskunnassa elinkeinoelämän poliittisiin tappioihin, jotka myöhemmin maksetaan taloudellisesti”.
Juuri poliittisten tappioiden ennaltaehkäisy kytkee yhteen 1970-luvun ja nykyhetken. Viisikymmentä vuotta sitten Suomen Metsäteollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja Gay Ehrnrooth tuskaili yleistä asennoitumista, joka syytti teollisuutta saastuttamisesta, resurssien tuhlaamisesta ja kuluttajien pakottamisesta ostamaan tuotteita, joita he eivät tarvinneet. Yritysten edustajat tuntevat olevansa hyvin samankaltaisten syytösten maalitauluna myös tällä hetkellä.
Vastaus haasteeseen on 2020-luvun taitteessa sama kuin 1970-luvulla. Ottamalla aloitteen käsiinsä ja vaatimalla omaehtoisesti ja ennakoivasti markkinatalouden uudistamista yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat ja brittiläisen talouslehden toimitus vain tukeutuvat vanhaan viisauteen siitä, miten hyökkäys on paras puolustus. Aika näyttää, johtaako asennemuutos käytännön toimiin vai jääkö se silkaksi sanahelinäksi.
Oheisessa tekstissä käsittelen työmarkkinajärjestöjen asemaa lainsäädäntöprosessissa. Tarkastelun kohteena on vuoden 1984 työttömyysturvauudistus, jossa työttömyystuista tuli verotettavaa tuloa, nykyiset nimet ”ansioturva” ja ”perusturva” lanseerattiin ja rinnakkaiset työttömyysturvajärjestelmät asetettiin saman lain alle. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt olivat mukana työttömyysturvan uudistusprosessissa heti sen ensiaskeleista lähtien. Lakivalmistelu aloitettiin työttömyysturvakomiteoissa, joissa molempien keskusjärjestöjen edustajia oli kirjoittajina ja asiantuntijoina.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) asetti työttömyysturvan uudistustavoitteen osaksi kevään 1984 palkkaneuvotteluja, joskin työajan lyhentäminen ja työsuhdeturva olivat keskusjärjestölle tärkeämpiä tavoitteita. Kalevi Sorsan hallituksen ratkaisu oli tukea jumiin jääneitä palkkaneuvotteluja nimittämällä selvitysmies Matti Pekkanen riitapukareiden väliin. Hallitus kosi SAK:ta lupaamalla työttömyysturvalain ja STK:ta lupaamalla lakkosakkojen korotuksen.
Helsingin Sanomat uutisoi 7.5.1984 ”Esitys ehkä viikonvaihteessa”, että Pekkanen ”melkein puhtaan matemaattisesti halkaisi riidan keskeltä” keskusjärjestöjen vaatimusten välillä. Saman päivän lehdessä otsikolla ”Järki voitti” Hämeen Sanomat raportoi, että mikäli SAK kieltäytyisi sopimuksesta, syntyisi suuri railo SDP:n ja SAK:n välille – olihan sosiaalidemokraattinen pääministeri ottanut selkeän kannan sopimuksen hyväksymisen puolesta. Koska pitkään toivotut laadulliset uudistukset – työttömyysturva ja työajan lyhennys – olivat pelissä, SAK:lla oli liikaa menetettävänä.
Vuoden 1984 tulopoliittinen kokonaisratkaisu, joka oli voimassa vuoteen 1986 asti, hyväksyttiin työmarkkinajärjestöjen kesken Pekkasen ehdottaman ratkaisun mukaan. Palkkoja korotettiin yhteensä 6,8 prosenttia, työaikaa lyhennettiin ja vastapainoksi laittomista lakoista määrättäviä hyvityssakkoja korotettiin. Työttömyysturvan peruspäivärahan summaksi tuli 70 markkaa päivässä ja ansio-osan kattavuudeksi 45 prosenttia palkasta. 10.3.1984 Helsingin Sanomien toimittaja Anu Seppälä kirjoitti jutussa ”Kouliintunut kovis”, että SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen pärjäsi hyvin tuponeuvotteluissa: ”Vähintään tasapelin hän tietää nyrkkeilleensä ja selvittäneensä tien raskaan sarjan politiikkaan.”
SAK harmitteli lakkosakoista, jotka korotettiin kertarysäyksellä kymmenkertaisiksi ja STK muistutti palkankorotusten inflatorisesta vaikutuksesta. Valitusten vyörytessä pääministerille, Sorsa tulkitsi 12.4.1984 Helsingin Sanomien jutussa ”Hallitus haluaa Pekkas-lait valmiiksi ennen kesälomia”, että loppujen lopuksi ratkaisu lienee tasapainoinen kun ”tässä näyttäisi nyt vallitsevan tyytymättömyyden tasapaino eri osapuolten näkemysten välillä”.
Kuvakaappaus Helsingin Sanomista 6.3.1984.
Kolmikantaiset päätökset eivät kuitenkaan yksin riittäneet, sillä hallitusten lupausten tuli läpäistä vielä eduskunnan raati. Päätökset eivät menneet siellä mukisematta läpi. Miksi eduskunnassakin oltiin tyytymättömiä?
Eduskunta perästähuutelijana
Helsingin Sanomien toimittaja Janne Virkkusen mukaan 10.3.1984 jutussa ”Hallituksen nelinpeli vallasta” kevään tuloneuvotteluissa oli kyse vallan jaosta: ”Kysymys on vallan tasapainosta Mauno Koiviston Suomessa. Kysymys on Sdp:n vallasta. Kysymys on Keskustapuolueen ja kokoomuksen suhteesta eli siitä, kumpi on ei-sosialistien keskeinen puolue ja linjanvetäjä.”
Osin valtataistelusta lienee ollut kyse, kun hallituksen keskiryhmät antoivat yhteisen tiedonannon SDP:n tukemaa työttömyysturvaa vastaan tammikuun lopussa. Hallituksen kokoonpanosta Keskusta, RKP ja SMP julistivat yhdessä ohjelman, jossa ne vastustivat ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Jotta muut hallituspuolueet saatiin mukaan, Pekkas-paperin työvoiman liikkuvuutta koskeva ehto muutettiin hallituksen esityksessä lievemmäksi. Helsingin Sanomien 3.4.1984 julkaisemassa tekstissä ”Työnantajat napisevat”, STK syytti muutoksia hallituksen esitykseen Pekkas-paperin vesittämiseksi ja varoitteli poikkeaman aiheuttavan särön hallituksen ja etujärjestöjen yhteistyöhön.
Vuoden 1984 valtiopäiväkeskusteluissa kansanedustajat kokivat kätensä sidotuiksi jo siinä vaiheessa, kun hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi annettiin eduskunnalle 6.4.1984. Eduskunnan jäseniä harmitti huomata, että päätökset tunnuttiin tehtävän muualla. SKDL:n edustaja Niilo Koskenniemi ilmaisi happamasti, että kun ”’jossain on jo päätetty’ tai ’jossain on sovittu’ tarkoittaa, – -, että mitään muutoksia ei tulla sallimaan.”
Muutoksia saatiin läpi valiokuntakäsittelyissä, mutta ne eivät hiljentäneet työmarkkinajärjestöjä kritisoivia kansanedustajia. SMP:n edustaja valitti eduskunnan asemaa kumileimasimena työmarkkinajärjestöjen politiikalle. Tulosovittelija kiisti kaikki eduskunnan ohittamissyytökset vastaamalla Helsingin Sanomissa 6.3.1984 otsikon ”Pekkanen ja Sorsa tyytyväisiä” alla, että ”Eduskuntaa ei ole ohitettu kuin muutaman kerran autolla.”
Hallituspuolueista vain SDP kehui työmarkkinajärjestöjen roolia lain edistäjänä. Se piti uudistusta osoituksena järjestäytyneiden työntekijöiden solidaarisuudesta ja vastuunkannosta kaikkia työttömiä kohtaan. Sosiaaliministeri Vappu Taipale huomautti valtiopäiväkeskusteluissa, että olisi järjetöntä tehdä suurta poliittista uudistusta kuulematta ”merkittäviä osapuolia” ja niiden asiantuntemusta – olivathan ne myös mukana rahoituksessa. SDP sai sivustatukea Kokoomukselta, joka piti uudistusta lähes kaikin puolin onnistuneena ja työmarkkinoiden roolia perusteltuna.
Eduskunnalla oli viimeinen sana lakien hyväksymisessä, mutta käytännössä hallituksen hyväksymien lakien täystyrmäys olisi heikentänyt myös eduskunnan valtaa ja uskottavuutta. Erityisen kirpeän vastaanoton valtiopäivillä sai Matti Pekkasen Helsingin Sanomissa 1.6.1984 julkaistu moite aiheesta ”Muuttopakko lieveni”, jonka mukaan eduskuntaa ei voinut ottaa vakavasti huomioon sopimuksia tehtäessä, sillä se oli mennyt muuttamaan työttömyysturvaa liikaa työmarkkinaosapuolten sopimuksesta. Valtiopäivillä SKDL:n kiivain äänitorvi, Marjatta Stenius-Kaukonen vastasi tulisesti, että ” – – Pekkanen ei ole ymmärtänyt eduskunnan asemaa ainoana lakia säätävänä elimenä tässä maassa.” Myös Pekkas-ratkaisun vahvin kannattaja SDP huomautti edustajiensa suulla, että Pekkas-paperi ei sentään saanut rajoittaa suorien epäkohtien korjausta.
Helsingin Sanomat kommentoi 30.6.1984 pääkirjoituksessaan, että Pekkas-laeista juuri työttömyysturvaa muutettiin kaikista eniten. Helsingin Sanomain toimitus näki muutosten taustalla eduskunnan halun näpäyttää hallitusta ja etujärjestöjä päätöksenteon monopolisoinnista. Tämä toimituksen mukaan ”osoitti aiheettomiksi puheet eduskunnan toimimisesta pelkkänä kumileimasimena tuloratkaisuissa ja hallituksen esityksiä käsiteltäessä.”
Mukinoiden säestämänä työttömyysturvalaki hyväksyttiin eduskunnassa 29.6.1984.
SDP muistutti valtiopäivillä työmarkkinajärjestöjen peukalointia kritisoivia tahoja, että uudistusta ei ollut aikaisemmin saatu läpi yrityksistä huolimatta. Kun SAK otti tavoitteekseen työttömyysturvan uudistuksen osana laadullisia tavoitteitaan, oli työttömyysturva tuponeuvottelujen yksi vipu. Ylimääräisellä vipuvoimalla hallitus saattoi tarjota porkkanaa työntekijöille ja vaatia samalla inflaatiotavoitteissa pysymistä. Työttömyysturvalaki oli osa kokonaisratkaisua, jossa yhden osapuolen voitto yhdessä asiassa maksoi myönnytyksen toisaalla. Kun pelissä oli työntekijöille työttömyysturva osana laadullisia uudistuksia, työnantajille lakkosakkojen korotukset ja hallitukselle inflaation hillintä, niin lopulta tarjouksesta tuli niin houkutteleva, että siitä ei voinut yksikään osapuoli kieltäytyä.
Lähteet: Pohjana tekstille ovat Helsingin Sanomien uutiset ja vuoden 1984 valtiopäivämietinnöt. Tutkimustieto perustuu Tapio Bergholmin tutkimuksiin teoksessa Laatua ja vapaa-aikaa – tulopolitiikan aika II. Teksti on muokattu ote Pro gradu -tutkielman käsikirjoitusversiosta.
Kirjoittaja Helsingin yliopiston maisterivaiheen opiskelija, joka toimi keväällä 2019 Pitkät kihlajaiset -hankkeessa tutkimusavustajana. Hän kirjoittaa graduaan Suomen 1984 työttömyysturvalaista ja siihen liittyvistä reiluuskäsityksistä, unohtamatta taustalla myllertävää poliittista valtakamppailua, jossa tutut työmarkkinatoimijat ja tupot vilahtelevat.
Ruotsi on usein ollut Suomen politiikan ennustaja: mitä Ruotsi edellä sitä Suomi perässä, oli kyse sitten EU-jäsenyydestä tai vanhempainvapaista. Ei olekaan kovin yllättävää, että Ruotsi on tarjonnut mallin myös korporatistisessa päätöksenteossa. Tässä tekstissä esittelen Päivälehden arkiston digitoituihin lehtiin tekemäni haun perusteella, miten Helsingin Sanomat on kirjoittanut Ruotsin mallista vuosina 1904–1989.
Ruotsin malli on käsite, joka on vilissyt Helsingin Sanomissa jo vuodesta 1908. Ruotsin malli on yhdistetty lehdessä vuosien aikana lukuisiin muutoksiin: koulutuksen uudistuksiin, eläkesäädösten yhtenäistämiseen ja jopa pilkkikilpailujen sääntömuutoksiin. Toisin sanoen, Ruotsin mallilla on voitu perustella mikä tahansa muutoksen tarve suomalaisissa oloissa. Mielipidekirjoituksessaan nimimerkki ”Frenikko” on perannut esimerkin hakemista Ruotsista kovin sanoin:
”Nykyisinkin rakastamme maatamme. Osoitamme sen pyrkimällä tekemään Suomestamme miniatyyri-Ruotsia. ’Niin kuin läntisessä naapurimaassamme pitäisi myös meillä olla.’ Sen ohella yritämme kuitenkin korostaa persoonallisuuttamme, meiltä lähtee ’tavattoman erikoinen´ muoti. Lehdissä osoittelemme sitä ja tuota heikkoa kohtaa, jos sekin korjattaisiin Ruotsin malliin, niin pintasilauksemme olisi rakoilematon.” (3.8.1966)
Kuva: Pixabay/David Peterson
Ruotsin malli työmarkkinoilla
Ruotsin malli työmarkkinapolitiikassa viittaa yllätyksettömästi Ruotsin historialliseen kehityskulkuun. Valtiotieteilijä Mark Blythin mukaan (2001, 5–7) 1920-luvulla Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue haastoi liberaalien näkemyksen, että työttömyys olisi markkinoiden luonnollinen olotila. Ekonomistien kanssa he tarjosivat vaihtoehdon, jolla voitaisiin pitää sosiaalidemokraattien tavoite sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta mutta pysyä silti vapaana markkinatalousmaana. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan työntekijöiden ammattiliiton (LO) ja sosiaalidemokraattien ”välinen vuorovaikutussuhde on ollut niin kiinteä ja hallitseva, että marxilaisittain saatettiin puhua työn ja pääoman historiallisesta kompromissista.” (23.9.1986, ”Ruotsin LO etsii itseään”)
Ruotsin sosiaalidemokraattien taloudellinen malli tarjosi oman ratkaisunsa aikansa ongelmiin: työttömyyteen ja inflaatioon. Keinot siihen ovat tuttuja myös myöhemmistä Suomen tulopoliittisista ratkaisuista: maltilliset palkkavaatimukset, solidaarinen palkkapolitiikka sekä työvoiman liikkuvuutta korostava aktiivinen työvoimapolitiikka. Toteutus oli mahdollinen, koska mallin taakse saatiin niin työntekijät kuin työnantajatkin valtion täytäntöönpanovallan kera. 1950-luvulle mennessä tärkeimmät rajoittavat ja jakavat instituutiot olivat valmiita ruotsalaisessa järjestelmässä.
Työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa Ruotsin malli esiintyy Helsingin Sanomissa – joskin toisesta lehdestä referoituna – ensi kerran vasta vuonna 1963 tarkoittaen neuvottelujärjestelmää työmarkkinoilla (3.4.1963, ”Häiriötekijät”). Vuonna 1965 Helsingin Sanomissa Suomen Teollisuusliiton toimitusjohtaja Sakari Lehto halusi Suomeen Ruotsin mallin mukaisen aktiivisen työllisyyspolitiikan, ”- – joka nykyistä enemmän stimuloisi liikkeelle lähtöön” (30.4.1965, ”Suomen saatava suoria ulkomaisia sijoituksia”). Tosiasiassa liikkuvuutta oli pyritty edistämään täystyöllisyystavoitteen mukaisesti toisen maailmansodan jälkeen ja myös neuvottelujärjestelmän luomisen ensi askeleet otettiin jo sota-aikana. Helsingin Sanomien uutisointiin näiden kutsuminen Ruotsin mallina ilmestyy aikana, jolloin mallin sisältämiä ajatuksia oli toteutettu muilla nimillä jo vuosikymmeniä.
Jakolinjat eivät yksiselitteisiä
Kuten usein tapaa käydä, järjestelmän vakiintumisen mukana tulee myös kritiikki. Niin kävi myös Suomessa, kun Ruotsin malli oli vakiintunut myös lehdistössä tarkoittamaan sopimusjärjestelmää työmarkkinaosapuolten ja valtion kesken. Helsingin Sanomat Hufvudstadsbladetin sanoja lainaten tunnustaa, että vaikka vallan siirtäminen eduskunnalta työmarkkinajärjestöille ei tunnu mukavalta ajatukselta ”- – järjestöt jo nyt ovat kaventaneet ikivanhaa päätösvaltaa.” (9.1.1969, ”Virkamiesten…”).
Ruotsin mallin tärkeimmät puolustajat löytyivät SDP:n ja ay-liikkeen riveistä. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) puheenjohtaja Niilo Hämäläinen sanoi kuukausi Hufvudstadsbladetin kriittisten äänien jälkeen, että tulisi lähentyä lisää Ruotsin mallia kohti (8.2.1969, ”Ay-liike ja puolueet”). Edellisvuonna solmittuun Liinamaan keskitettyyn tuloratkaisuun oltiin niin tyytyväisiä, että järjestelmää oli syytä viedä vielä lähemmäs lähtömaan toimintatapaa.
Vuonna 1979 työntekijäjärjestöjen erimielisyys suhteessa Ruotsin malliin näkyi ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomien uutisoinnissa. Työntekijäjärjestöjen edustajat pohtivat Helsingin Sanomien sivuilla, voitaisiinko Suomessakin palkat suojata inflaatiolla sitomalla ne elinkustannusindeksiin. SAK:n ja SDP:n johto valtionvarainministeriä ja hiukan varautuneempaa pääministeriä myöten pitivät Ruotsin mallia käypänä pohjana indeksiehtokysymyksessä (12.11.1978, ”SAK:n johdolla lupa vaihtaa palkkapennejä indeksiehtoon”; 11.11.1978, ”Sorsa tukee nopeaa ratkaisua”). Sen sijaan Metalliteollisuuden työntekijöiden liiton puheenjohtaja Sulo Penttilä hyökkäsi Ruotsin mallia vastaan tarjoten ennemmin oman ehdotuksensa. Penttilän perusteluissa kuitenkin korostui Ruotsin mallin elimellinen osa: inflaation ehkäisy (30.11.1978, ”Penttilä hylkäsi Ruotsin indeksimallin”). Penttilä oli ruotsalaisiakin vankkumattomampi Ruotsin mallin kannattaja. Indeksiehtokysymyksessä SAK oli täysillä mukana Ruotsin mallissa, mutta ansiokehitystakuu-keskustelussa työnantajien lisäksi myös työntekijäpuoli suhtautui varauksella Ruotsin mallin kopioimiseen (5.1.1979, ”Tuloneuvottelijoita patistetaan ulos umpikujasta”).
1980-luvun alussa niin SAK, SDP, työnantajat kuin Helsingin Sanomat itsekin hylkäsivät Ruotsin mallin toimivuuden Suomessa koskien Ruotsissakin paljon kiistaa aiheuttaneita palkansaajarahastoja. Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan sanoo suoraan, että Suomessa olisi virhe seurata rahastokysymyksessä Ruotsia, ”niin epäonnistuneeksi se on havaittu” (21.8.1984, ”Rahastoselvitys perusteellisesti”). Rahastot näyttäytyivät sellaisinaan sekä SAK:lle että Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle liian solidaarisina ja kollektiivisina (5.10.1983 ”SAK:n Lundh: Palkansaajarahastoja työmarkkinasopimuksin”, ”19.2.1984, ”Demarit etsivät periaatteita”). Työnantajat vastustivat julkisesti ennen kaikkea Ruotsin tapaa muuttaa yritysomistusta pakon keinoin ja pelkäsivät sen johtavan ay-liikkeen vahvistumiseen. Metalliteollisuuden työnantajapuolella Rolf Widénin mukaan Ruotsin mallia seuraamalla päädytään ”talouselämää pahasti jarruttavaan myötämääräämisbyrokratiaan” (28.5.1981, ”Rolf Widén: Lattiatason asiantuntemus kuuluviin”). Widénin kritiikki on suunnattu yritysdemokratiaa kohtaan, jossa jokaisen kuuntelu hidastaa päätöksentekoa. Kritiikin voi nähdä koskevan neuvottelujärjestelmää laajemminkin: mitä useampaa kuunnellaan, sitä hitaammin päätökset tapahtuvat – hitaus on tietenkin myrkkyä talouden villeissä pyörteissä kamppaileville yrityksille.
Työnantajat eivät kuitenkaan pelkästään vastustaneet mallin omaksumista Ruotsista työmarkkina-asioissa. Työnantajat olivat aivan yhtä elimellinen osa Ruotsin mallia, vaikka eivät yhtä kovaan ääneen sitä puolustaneetkaan. 1970-luvun lopulla STK:n ja teollisuuden johtajat käyttivät yhtä lailla Ruotsin mallia esimerkkinä ajaakseen itselleen tärkeitä asioita: devalvaatiota vientiyritysten tueksi, työnantajien sosiaaliturvamaksujen alennuksia sekä yrityksille maksettavien työllistämistukien lisäyksiä. (30.8.1977, ”Kova kina devalvaation prosenteista”, 15.12.1978, ”Miljardipaketti lisäämään kysyntää”). Vuoden 1986 yhteislakon jälkeen STK:n toimitusjohtaja Tapani Kahri kyseenalaisti koko keskitetyn neuvottelujärjestelmän: Ruotsin malli ei enää sopinut käyttöön, koska historiallinen tilanne, jossa se oli luotu, oli toisenlainen (20.7.1986, ”Pitkä työmarkkinakevät osoitti sopimusjärjestelmän puutteet”).
Entä Helsingin Sanomat itse?
Helsingin Sanomien näkemystä on paljon vaikeampi saada esille, sillä pääkirjoituksia lukuun ottamatta se ei esiinny omilla kasvoillaan. Kuitenkin jo valittavat teemat sekä niihin otetut näkökulmat kertovat hienovaraisesti, mitä kansan olisi syytä ajatella. Jopa otsikkotasolla voi nähdä Helsingin Sanomien kriittiset kannanotot aina vuodesta 1980 lähtien: ”Mikä meni vinoon ’Ruotsin mallissa’” (24.5.1980), ”Ruotsi voi huonosti mutta suostuuko mallimaa tinkimään elintasostaan” (1.2.1981) ja ”Kansankodit ovat koetuksella” (14.11.1987). Toisaalta Helsingin Sanomat oli julkaissut Ruotsin mallia kannattavia ääniä sivuillaan. Erityisesti julkaistuissa asiantuntija-artikkeleissa tulee esiin, kuinka voidaan myös nähdä ”Realistinen Ruotsin malli” ja Kansankoti on nähty myös ilman ”ruotsintautia” eli valtiontalouden liiallista paisuttamista (29.3.1985, ”Kansankoti vailla ruotsintautia”, 14.3.1989, ”Naisten ja miesten työt olisi luokiteltava uudelleen”).
Selkeimmin Helsingin Sanomien mielipide tulee esiin pääkirjoituksista (21.4.1984, 14.4.1984, 21.8.1984, 23.9.1986). Helsingin Sanomat myöntää, että Ruotsin talouspoliittiset ratkaisut ovat toimineet niin hyvin, että Ruotsi vahvisti asemaansa kansainvälisillä markkinoilla Suomenkin kustannuksella. Toisaalta pääkirjoituksessa syytetään Ruotsin politiikkaa riittämättömäksi ja markkinoita vinouttavaksi. Kehujen ja pyyhkeiden jälkeen toimitus toteaa, että Suomessa ei ole tarvetta toimia samalla tavalla. Kaksi vuotta myöhemmin samalla osastolla kirjoitettiin, että Ruotsin malli ei ole edes Ruotsissa entisensä, mutta ihailee LO:n puheenjohtajan ennakkoluulotonta asennetta, jota kaipaisi myös suomen ay-johtajilta. ”Suomen ja Ruotsin olosuhteet poikkeavat toki toisistaan, mutta monet ongelmat ovat yllättävän samankaltaisia.”
Suomen tulopoliittista sopimisjärjestelmää laajassa mielessä voi kutsua myös Ruotsin malliksi, kuten Helsingin Sanomien uutisoinnissa tehtiinkin. Kuten tulopoliittinen järjestelmä, myös Ruotsin malli kohtasi kritiikkiä: kaikki ei ole aina auvoista Pohjanlahden toisellakaan puolen. Myös Suomessa vahvimmat mallin puolestapuhujat löytyivät työntekijäpuolelta, mutta sielläkin rivit rakoilivat Ruotsi-hypessä – Ruotsi oli Suomelle liian vasemmistolainen. Kannatusta löytyi myös työnantajapuolelta: eihän mallia oikein voi kutsua Ruotsin malliksi ilman työnantajien panosta. Helsingin Sanomat yhtyi kuitenkin enemmän työnantajien skeptiseen sävyyn: voiko Ruotsissa toimiva toimia Suomessa, saati toimiiko Ruotsin malli edes Ruotsissa.
Lähteet:
Päivälehden arkisto, Helsingin Sanomat, 1904 – 1989.
Mark Blyth, The Transformation of the Swedish Model: Economic Ideas, Distributional Conflict, and Institutional Change, 54 World Pol. 1 (2001)
Kirjoittaja on Pitkän kihlajaiset -projektin tutkimusavustaja ja Helsingin yliopiston maisterivaiheen opiskelija. Hän kirjoittaa graduaan Suomen 1984 työttömyysturvalaista ja siihen liittyvistä reiluuskäsityksistä, unohtamatta taustalla myllertävää poliittista valtakamppailua, jossa tutut työmarkkinatoimijat ja tupot vilahtelevat.
Monen kotimaisen sketsiviihteen ystävän mielessä ”työmarkkinaneuvottelut” yhdistyvät vääjäämättä YLE:n legendaariseen Studio Julmahuviin. Sketsisarja parodioi uutislähetystä, joka seuraa yleislakkouhkaa ja lakon torjumiseksi käytyjä neuvotteluja.
Sketsissä neuvottelujen kulkua raportoi sankarillinen työmarkkinatoimittaja Lasse Ernamo. Hän päivystää neuvotteluhuoneiston ulkopuolella viikkotolkulla yötä päivää, eikä ole koko aikana nukkunut silmäystäkään. Suljettujen ovien takana käydyissä neuvotteluissa paineet ovat käsin kosketeltavat. Kiista kiteytyy lopulta erimielisyyteen siitä, kuka saa leikata neuvottelutarjoiluksi varatut viinerit ja kenen suuhun päätyy viinerin keskellä oleva hillosilmä.
Sketsin hauskuus kumpuaa tietysti liioittelusta. Totta silti toinen puoli: Julmahuvin kuvaus perustuu ainakin siltä osin tositapahtumiin, että tupo-neuvotteluita todella oli tapana käydä öiseen aikaan. Kuten historiantutkija Ritva Savtschenko kuvaa väitöskirjassaan Kompuroiden korporatismissa: ”Tulopoliittisiin neuvotteluihin on sisällytetty aina suurta dramatiikkaa, yötä myöten neuvotelleita, väsymyksestä kalpeita työmarkkinamiehiä, jotka yrittävät pelastaa kansankunnan suurelta onnettomuudelta.”
Infernaalinen väsymys ei varsinaisesti kuulosta otolliselta olotilalta sopuratkaisujen syntymiselle. Miksi ihmeessä sitten työmarkkinaneuvottelijat halusivat ehdoin tahdoin neuvotella juuri öisin?
Aiemmassa blogitekstissä kirjoitin tupo-neuvotteluihin liittyvästä julkisesta mielenkiinnosta, jota neuvottelijat pyrkivät pakoilemaan. Yöneuvottelut olivat eräs tapa vältellä ei-toivottua huomiota. Tosin Julmahuvin Lasse Ernamon tavoin oikeatkin työmarkkinatoimittajat vartioivat neuvotteluhuoneen ovien takana kärsivällisesti. Esimerkiksi YLE:ltä eläköityneen Kari Klemmin henkilökohtainen päivystysennätys oli 17 tuntia.
Öisten rupeamien päätarkoitus ei kuitenkaan ollut piinata työmarkkinatoimittajia, tai edes estää median silmää valvomasta neuvotteluja. Yöneuvotteluissa neuvottelukumppanit pääsivät toden teolla ottamaan toisistaan mittaa. Työmarkkinaosapuolet kisasivat keskenään siitä, kenellä oli parhaat istumalihakset ja väsymyksen sietokyky. Kyse oli sekä henkisen kantin että fyysisen kunnon koettelemisesta.
Perusteellisimmin öisten neuvotteluiden maailmaa on avannut pitkän linjan työnantajavaikuttaja Lasse Laatunen. Hän tietää mistä puhuu. Laatusen työmarkkinauran pisin yhtäjaksoinen valvomisrupeama kesti torstaiaamusta lauantaihin puolilleöin eli kaksi ja puoli vuorokautta.
Öinen maisema Kauppatorin suunnasta veden yli kohti Etelärantaa. 1960-luku, kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.
Laatusen mukaan pitkät ja monipolviset neuvottelut yksinkertaisesti vain venyivät ilta- ja yömyöhälle, koska käsiteltäviä asioita oli paljon ja kompromissien saavuttaminen kesti kauan. Laatunenkin vahvistaa, että tavoitteena oli lisäksi minimoida ulkoiset häiriötekijät.
Häiriötä eivät aiheuttaneet ainoastaan itsepintaiset työmarkkinatoimittajat. Myös itse neuvottelijat oli tärkeää saada keskittymään vain ja ainoastaan käynnissä oleviin keskusteluihin. Siihen yöllinen ajankohta oli tehokas apu. Laatusen sanoin silmät ja korvat piti pystyä sulkemaan kaikelta ulkopuoliselta. Juuri tässä henkisesti ja fyysisesti keskittyneessä tilassa edellytykset ratkaisuun pääsylle aukesivat varmimmin.
Ja kun neuvottelut lähtivät toden teolla etenemään, niitä ei saanut pysäyttää. Väsymyksestä huolimatta lopputulos oli rutistettava kasaan ilman keskeytyksiä. Jos uupuneet neuvottelijat lepäsivät välillä muutamankin tunnin, he palasivat pöydän ääreen uusien vaatimusten kanssa. Momentum oli silloin auttamatta menetetty.
Ratkaisuun johtaneiden yöllisten neuvotteluiden jälkeen osapuolet saattoivat kömpiä suljettujen ovien takaa epäilemättä väsyneinä, mutta onnellisina ainakin siitä että lopputulos oli saavutettu. Tuloksen yksityiskohtainen arvioiminen sai odottaa levon jälkeen.
Yöllinen taikapiiri oli rauennut, ja suden hetkellä saavutettu neuvottelutulos oli nyt annettava eteenpäin päättävien elinten, jäsenliittojen ja julkisen sanan käsittelyyn. Öisen ratkaisun tenho oli kuitenkin vahva. Kuten Laatusen siteeraama työmarkkinasanonta toteaa, ”punasilmäiset neuvottelevat sopimuksen, jonka sinisilmäiset hyväksyvät.”
Lähteet:
Laatunen, Lasse (2017) Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Helsinki: Art House.
Savtschenko, Ritva (2015) Kompuroiden korporatismissa, : Eheytyneen SAK:n ristipaineet suomalaisessa korporatismissa 1968-1978. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/157980
Lasse Laatunen Mikä maksaa? -ohjelmassa 5.10.2017, YLE Radio 1, toimittaja Juho-Pekka Rantala, https://areena.yle.fi/1-4200959
Menneiden vuosikymmenten suomalaiset kutsuttiin säännöllisesti eturivin paikoille seuraamaan tupo-teatteria.
Pääosaa esittivät palkansaajien SAK ja työnantajien STK. Sivurooleja jaettiin toimihenkilöjärjestöille ja muille työnantajajärjestöille. Joinakin vuosina myös hallitus oli suuressa roolissa. Koko kansakunnan huomio kohdistui tupo-näyttämöön, jolla työmarkkinaosapuolet neuvottelivat seuraavasta keskitetystä ratkaisusta.
Keskitetyt tupot olivat 1970–1980-luvuilla kansallinen prioriteetti, ja niiden solmimista odotettiin henkeä pidätellen. Keskitetyn ratkaisun raukeaminen ja neuvottelujen siirtyminen liittotasolle oli kauhistus, jota pyrittiin viimeiseen asti välttämään. Työnantajien edustajat varoivat visusti päätymästä syypääksi keskitetyn ratkaisun kaatumiselle. Syntipukiksi päätymisen riskiä saatettiin jopa käyttää STK:n hallituksessa argumenttina sille, miksi työnantajajärjestön kannatti asettua ratkaisun hyväksymisen taakse.
Työnantajajohtajat kokivat tupo-neuvottelujen saaman suuren julkisen huomion häiritseväksi. STK:n puheenjohtaja Erkki Partanen kuvaa muistelmissaan, miten television, radion ja sanomalehtien edustajat seurasivat herkeämättä neuvottelujen kulkua viikkokausien ajan:
”Joka ainoana iltana esitettiin televisiossa eräänlainen näytelmä, jossa koetettiin tuoda esille, mitä sen päivän kuluessa on uutta saatu aikaan, ja jollei ollut mitään uutta saatu, niin ainakin heiluteltiin markkoja edestakaisin.”
Neuvotteluosapuolet yrittivät mediahuomiota välttääkseen etsiä paikkoja, joissa voisivat keskustella julkisuudelta salassa. Yrityksistä huolimatta tarkkavainuiset toimittajat olivat joka tapauksessa paikalla, kertoo Partanen. Samaa muistelee projektiamme varten haastateltu pitkän linjan työnantajavaikuttaja, Seppo Riski, jonka mukaan lehdistö ja televisio olivat koko ajan kimpussa.
Markan kolikoita lompakossa. Santeri Viinamäki, 2016. Wikimedia Commons.
Työnantajien kannalta oli kiusallista, että kun työmarkkina-asioita reposteltiin julkisuudessa, ay-liikkeen oli vaikeaa tuoda neuvottelupöytään maltillisia vaatimuksia. STK:n TES-valiokunnassa silloinen työntekijäsopimusosaston johtaja Juhani Salonius tuskaili toukokuussa 1976, miten neuvotteluvaatimusten ja tarjousten jatkuva julkistaminen vain kärjisti asetelmia ja teki neuvottelut vaikeiksi. Saloniuksen mukaan jokailtaiset markankuvat TV-ruudussa suorastaan ärsyttivät katsojia. Kun taloudellisten realiteettien selostaminen jäi taka-alalle, oli julkisuuden valokeilan tarjoama hyöty STK:n näkökulmasta kaiken kaikkiaan olematon.
Mediamylläkkä oli tupo-teatterin ulospäin näkyvä osa. Teatteria esitettiin samalla myös neuvottelijoiden kesken, ja esiintyjinä olivat neuvotteluosapuolet toinen toisilleen.
1970–1980-lukujen tuponeuvottelut SAK:n ja STK:n välillä käytiin kahdessa näytöksessä. Virallisessa osiossa mukana olivat STK:n edustajat ja SAK:sta sekä sosiaalidemokraattiset että kommunistiset ay-johtajat. Joko ennen tai jälkeen tämän virallisen osion neuvotteluita käytiin STK:n ja SAK:n sosiaalidemokraattien pienissä luottamuksellisissa piireissä, joissa asiat varsinaisesti ratkaistiin.
Paljonpuhuva on esimerkiksi Erkki Partasen muistelmien kuvaus kevään 1974 tuponeuvotteluista. Partanen – siis STK:n puheenjohtaja – joutui välillä poistumaan neuvotteluista puolustusvoimain komentajan läksiäispäivällisille. Palkkaneuvottelut keskeytettiin siksi aikaa. Partasen poissaolo tarjosi kuitenkin kätevän tilaisuuden välinäytöksen esittämiselle: viralliset SAK:n ja STK:n neuvottelukunnat kutsuttiin koolle Palacen yläkertaan, ja mukaan otettiin myös kommunistien edustajat.
Tämän tupo-teatterin toi julkisuuteen silloinen Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton johtaja Kauko Parkkinen kirjassaan Näin tehdään tuhopolitiikkaa (1981). Siinä Parkkinen vetäisi esiripun syrjään kuvaamalla, miten öisissä neuvotteluissa työnantajien ja demareiden kesken päätettiin keskeisistä asioista, jotka sitten päiväsaikaan vietiin teatterin keinoin osaksi virallista sopimusta.
Ovelat näyttämöratkaisut olivat tietysti tärkeässä roolissa tupo-teatterin pyörittämisessä. Moni onkin kuullut Eteläranta 10:n demariovesta. Sen kautta sosiaalidemokraatit palasivat diskreetisti jatkamaan keskusteluja työnantajien kanssa sen jälkeen, kun he olivat olleet poistuvinaan paikalta yhdessä kommunististen ay-toveriensa kanssa.
Vähemmän tunnettua lienee, että myös Hakaniemessä oli vastaava lavaste. Siitä kertoo Raimo Sailas elämäkerrassaan. Sailaksen mukaan Suomen Työväen Säästöpankin edustustiloissa oli ”teollisuusovi”, jonka kautta työnantajat pääsivät huomaamatta sosiaalidemokraattisten SAK:laisten neuvottelukumppaniensa luokse.
Keskitetyt työmarkkinaneuvottelut venyivät usein jopa yökausia kestäneiksi rupeamiksi. Pitkään istuessa iskee tietenkin ennen pitkää nälkä. Ruoilla – ja juomilla – on siten ollut tärkeä roolinsa neuvotteluissa.
STK:n pitkäaikainen toimitusjohtaja Tapani Kahri kertoo muistelmissaan, miten 1970-luvun alussa syntyi tapa kokoontua neuvottelemaan illansuussa ja jatkaa töitä myöhään. ”Välillä aterioitiin ja joskus lopettajaisiksi syötiin vielä yöpalakin.”
Työmarkkinananeuvottelujen menusta ja siihen liittyneestä symboliikasta kertoo toimittaja Juho-Pekka Rantalan haastattelema Lasse Laatunen. Neljä vuosikymmentä kestäneellä uralla työnantajakeskusjärjestöjen palveluksessa Laatuselle kävivät tutuiksi neuvottelutarjoiluihin liittyneet hienovaraiset makuvivahteet.
Pitkät kihlajaiset -hankkeemme tavoitteli oikeaa tunnelmaa projektipalaverissa Vichy-veden ja wienereiden voimin 30.8.2018. Kuva: Maiju Wuokko
Kun neuvottelut käytiin Eteläranta 10:ssa eli Palace-hotellin alakerrassa, ruokahuolto pelasi luonnollisesti erittäin hyvin. Lyhyistä palavereista selvittiin Laatusen mukaan kahvin ja sämpylän voimin. Yöhön asti venyneiden neuvottelujen tueksi kaivattiin tukevampaa ravintoa.
Öisten neuvottelujen alkuvaiheessa, kun ratkaisua ei vielä ollut odotettavissa, tarjolla oli Janssonin kiusausta. Läpimurron ja ratkaisun hetken lähestymisen saattoi puolestaan aistia paitsi neuvotteluväsymyksen yltymisestä, myös siitä, että pöytään kannettiin nakkia ja perunasalaattia.
1980-luvulle saakka neuvotteluita voideltiin myös viinalla. Lasse Laatunen kertoo muistelmissaan, että viinakärryt poistettiin yöneuvotteluista 1980-luvun loppupuolella ja toteaa, ettei kukaan jäänyt niitä kaipaamaan. Raimo Sailaksen elämäkerran mukaan samoihin aikoihin myös hallitusten budjettiriihet siistiytyivät alkoholinkäytöstä. Vielä 1980-luvulla niissä nautittiin runsaasti alkoholia ja budjettiriihen päätteeksi pääministeri tarjosi samppanjaa. 1990-luvun alun lamassa perinteestä luovuttiin.
Myös työmarkkinakeskusjärjestöillä oli tapana kilistää kuohuvalla neuvottelutuloksen saavuttamisen kunniaksi. Aina korkin poksauttaminen ei kuitenkaan sinetöinyt saavutettua sopua. Esimerkiksi keväällä 1986 Nokian varatoimitusjohtaja ja pitkän linjan työnantajavaikuttaja Harry Mildh tuskaili tulopoliittista tilannetta STK:n johtokunnassa. Mildh julisti, ”ettei käy päinsä se, että juodaan shampanjaa ja sitten irtaannutaan” tehdystä ratkaisusta.
Alkoholinkäytön varjopuoliin kuului myös, että kilistely johti toisinaan kiusallisiin ylilyönteihin. Tapio Bergholm kertoo SAK:n historiateossarjansa viimeisimmässä osassa, miten SAK myöntyi 1970-luvun lopun talouskurimuksessa siirtämään jo sovittuja palkankorotuksia vuoden 1978 keväältä syksylle.
Palkankorotusten myöhentämisestä sovittiin muodollisesti joulun alla 1977. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen työnantajajärjestöt tarjosivat perinteiseen tapaan sopimuskumppaneilleen samppanjaa. SAK:n puheenjohtaja Pekka Oivio erehtyi uutiskameroiden edessä kohottamaan lasinsa palkankorotusten siirtämiselle. Kohu oli valmis, ja palkansaajaleirin johtajan maljannosto sai sanamukaisesti monen lehdenlukijan maljan kuohumaan yli.
Helsingin Sanomat 23.12.1977. Kuva SAK:n puheenjohtajasta kilistelemässä palkankorotusten siirrolle herätti tuohtumussa yleisössä.
Kirjallisuus:
Bergholm, Tapio (2018) Laatua ja vapaa-aikaa: Tulopolitiikan aika II. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö vuodesta 1977. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kahri, Tapani (2001) Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Helsinki: Otava.
Laatunen, Lasse (2017) Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Helsinki: Art House.
Vesikansa, Jarkko (2016) Laman taittaja: Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Helsinki: Otava.
Ulkoministeri Paavo Väyrysellä (kesk) oli syksyllä 1986 suomalaisille teollisuusjohtajille kahtalaista viestiä.
Ulkoministeri Paavo Väyrysen haastattelu Helsingin Sanomissa 12.10.1986 oli otsikoitu raflaavasti. Kuvakaappauksen lähde: Helsingin Sanomat 12.10.1986. HS Aikakone
Ensin huonot uutiset: Öljyn maailmanmarkkinahinta oli romahtanut, mikä loi idänkauppaan valtavan tuontivajeen. Öljylle oli vaikeaa löytää korvaavia neuvostoliittolaisia tuontituotteita joten kauppa ajautui pahaan epätasapainoon. Tilanteen tervehdyttämiseksi ja koko idänkauppajärjestelmän pelastamiseksi Väyrynen vaati rajuja supistuksia Suomen idänvientiin. Viesti ei luonnollisestikaan miellyttänyt Suomen teollisuuden johtohahmoja, jotka toivoivat mahdollisiin supistuksiin riittävää ylimenokautta.
Sitten hyvät uutiset: Väyrynen ehdotti samaan hengenvetoon Suomen kilpailukykyä parantavia toimia länsiviennin lisäämiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa 12.10.1986 ulkoministeri Väyrynen väläytti muun muassa leikkauksia työntekijöiden palkkoihin, maataloustuloon ja puun kantohintoihin yritysten kustannustason ja siten kilpailukyvyn korjaamiseksi. Väyrynen vetosi kokemuksiin 1970-luvulta, jolloin palkankorotuksia oli heikossa taloustilanteessa siirretty työllisyyden puolustamisen nimissä, ja peräänkuulutti samanlaista ennakkoluulottomuutta myös nyt.
Voisi kuvitella, että Väyrysen vaatimus palkankorotusten siirtämisestä olisi otettu työnantajajärjestö STK:ssa riemuiten vastaan. STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto suhtautui kuitenkin ulkoministerin haastatteluun varauksella. 1980-luvun nousukauden keskellä ei tilannetta Somerton mukaan voinut verrata edellisvuosikymmenen sitkeään taantumaan. Sitä paitsi vuonna 1978 palkankorotusten siirto oli kompensoitu työntekijöiden sosiaaliturvamaksun alennuksella. ”Hyvää esityksessä oli tosiasioiden tunnustaminen”, kommentoi Somerto STK:n hallituksen kokouksessa 15.10.1986, mutta jatkoi: ”Sen huonona puolena oli, että väärä mies ehdotti palkankorotuksista pidättäytymistä.”
Nokian varatoimitusjohtaja Harry Mildh puolusti Väyrystä huomauttamalla, että ”[e]nsimmäistä kertaa keskiryhmien taholta on esitetty sellaisia näkökohtia, joihin myös teollisuus voi yhtyä”. Mildhin suopeutta selittää Väyrysen ja eräiden merkittävien yritysjohtajien lähentyminen toisiaan 1980-luvun kuluessa epämuodollisen yhteydenpidon merkeissä niin kutsutussa Kairamon–Väyrysen-keskusteluryhmässä. Loppupuolella vuotta 1986 yhteydet huipentuivat kassakaappisopimukseen eli teollisuuden ja porvaripuolueiden hankkeeseen porvarihallituksen luomiseksi kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen.
Ulkoministeri Paavo Väyrynen 1982. Studio Kuvasiskojen kokoelma, Museovirasto – Musketti.
Lähentyminen liittyi teollisuusmiesten haluun valistaa keskustajavaikuttaja Väyrystä teollisuuden talouspoliittisista toiveista ja tarpeista. Heidän näkökulmastaan keskustapuolueen talouspolitiikka oli pahimmillaan ollut pähkähullua. Mitä työmarkkina-asioihin ja sosiaalietuuksiin tulee, keskustapuolue on kansaneläkepainotuksineen näyttäytynyt perinteisesti vastavoimana STK:n ja SAK:n muodostamalle ansiosidonnaiselle akselille. STK-johtaja Lasse Laatusen mukaan keskustapuolueessa suorastaan ”inhottiin työmarkkinajärjestöjä”.
Kun kuvioon liittää SDP:n ja keskustan välillä roihunneen valtataistelun Suomen ykköspuolueen paikasta, Somerton varauksellisuus Väyrysen palkanalennusvaatimuksia kohtaan vaikuttaa jo väistämättömältä. Hegemoniakamppailu kulminoitui pääministeri Kalevi Sorsan (sd) ja ulkoministeri Väyrysen tulehtuneissa väleissä; edellisvuonna Sorsa oli ilmoittanut neuvottelevansa Väyrysen kanssa vain julkisen notaarin läsnä ollessa.
Puolueiden kädenvääntö oli Sorsan luotsaaman SDP:n ja SAK:n välisen tiiviin kytköksen takia omiaan vain kärjistämään jo ennalta kireitä ay-liikkeen ja keskustapuolueen suhteita. Työnantajajärjestön johto pelkäsi joutuvansa sijaiskärsijäksi, jos ja kun keskustapoliitikon puheet suututtaisivat ay-liikkeen. STK puolestaan pyrki parhaillaan paikkaamaan yhteislakkokeväänä esiin leimahtanutta luottamuspulaa sen ja SAK:n väliltä.
Ei sitä paitsi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun työmarkkinakeskusjärjestöt haluavat ampua alas ”väärien” tahojen tekemiä ehdotuksia. Ne ovat menneinä vuosikymmeninä varsin mustasukkaisesti vartioineet omaa rooliaan työmarkkina-asioiden aloitteentekijöinä. Närästystä ovat aiheuttaneet Kalevi Sorsa lakkosakkojen korotuksillaan, Harri Holkeri (kok) työelämän uudistuksellaan, Esko Aho (kesk) ja Paavo Lipponen (sd) työttömyysturvan leikkaussuunnitelmillaan, Matti Vanhanen eläkeiän nostoaikeillaan ja Juha Sipilä pakkolakiuhkailuillaan. Oleellisinta ei vaikuta olleen ehdotetun uudistuksen sisältö kuin työmarkkinajärjestöjen ulkopuolinen ehdottaja: siis ”väärä mies”, kuten Paavo Väyrynen syksyllä 1986.
Kirjallisuus:
Koroma, Johannes (2015), Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa: Teollisuuden Keskusliiton historia (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).
Laatunen, Lasse & Nieminen, Arto (2017), Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Helsinki: Art House).
Wuokko, Maiju (2016), Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa (Helsinki: Helsingin yliopisto).
SAK:n mielenosoitus työttömyysturvan aktiivimallia vastaan Senaatintorilla 2.2.2018. Kuva: Henrik Tala
Liike-elämää edustavat järjestöt ovat nousseet sotajalalle ay-liikkeen perjantaina 2.2.2018 organisoimaa vuorokauden mittaista lakkoa vastaan. Lakko oli poliittinen eli sillä ei tavoiteltu muutoksia työehtoihin. Protestin kohteena olivat eduskunta ja pääministeri Juha Sipilän hallitus, tarkemmin sanottuna niiden päättämä työttömyysturvan aktiivimalli. Uudistus pitäisi SAK:n mielestä perua.
Työnantajapuolen edustajat ovat tuominneet poliittisen lakon vastuuttomana. Heidän mielestään yritykset joutuvat sijaiskärsijöiksi kiistassa, jossa ne eivät ole osallisia eivätkä sopimusosapuolina. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaiseman analyysin mukaan ”poliittisten lakkojen vaikutukset kohdistuvat suoraan työnantajiin, jotka eivät voi vaikuttaa mielenilmauksen taustalla olevaan syyhyn”.
Nimenomaan työttömyysturvan uudistusta vastustavan lakon yhteydessä väite tuntuu älyllisesti epärehelliseltä käsien pesemiseltä. Työttömyysturvajärjestelmän kehittäminen on perinteisesti kuulunut työmarkkinajärjestöjen yhteiselle tontille. Myös tällä kertaa uudistusta on valmisteltu kolmikantaisesti valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on siis ollut mukana vaikuttamassa perjantaisen ”mielenilmauksen taustalla olevaan syyhyn”. Sitä paitsi aktiivimalli on työnantajapuolen toiveiden suuntainen – tosin EK olisi toivonut työttömyysturvaan ja siten -menoihin rajumpia leikkauksia.
Mielenosoittajia Tuomiokirkon portailla 2.2.2018. Kuva: Henrik Tala
SAK vastaa kritiikkiin ILO:n eli Kansainvälisen työjärjestön periaatteisiin. Niiden mukaan ay-liikkeellä tulee olla mahdollisuus protestilakkoihin ja mielipiteensä ilmaisemiseen yhteiskunnallisissa kysymyksissä silloinkin, kun ne eivät suoraan kuulu työehtosopimuksissa sovittuihin asioihin.
Työnantajaliitot myöntävät, että eduskuntaa vastaan suunnattu poliittinen lakko on Suomessa laillinen. Samalla ne kuitenkin katsovat, ettei tällaisen järeän painostuksen kohdistaminen ulkopuolisiin yrityksiin kuulu sopimusyhteiskuntaan.
Tämäkin väite on mielenkiintoinen. Työnantajat ovat itse pyrkineet irtautumaan keskusjärjestöjen välisistä neuvotteluista; EK:han ei enää sääntömuutoksensa jälkeen saa osallistua keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen solmimiseen. Työnantajapuolta ei muutoinkaan enää kiinnosta sopia perinteiseen tapaan talous- ja sosiaalipolitiikasta yhdessä ay-liikkeen kanssa. Poliittiset (ja taloudelliset) voimasuhteet ovat työnantajille niin edulliset, että he uskaltavat jättää ratkaisut hallitusten ja eduskunnan käsiin.
Sopimusyhteiskunnan rappiosta voisi siis vähintään yhtä perustellusti syyttää työnantajia kuin ay-liikettä. Kun työnantajat eivät enää halua asettua ay-liikkeen kanssa neuvottelupöytään, sen neuvottelu- tai kiistakumppaniksi jää entistä selkeämmin hallitus. Ehkäpä saamme jatkossa odottaa enenevissä määrin poliittista lakkoilua?
