”Elämässä sattuu, mutta tieteessä tapahtuu”

1.      Mitä tiedeviestintä on ja mihin sitä tarvitaan?

Tiedeviestintään sisältyy yhteiskunnallisia, poliittisia ja eettisiäkin ulottuvuuksia. Yksinkertaisimmillaan tiedeviestintää voidaan ymmärtää tieteen diskurssina, joka ei ole koskaan yksinpuhelu vaan vaatii aina yleisöä. Hans Peter Peters (2013) mainitsee artikkelissaan, että moni tutkijoista näkee tiedeviestinnässä toteutuvan ”kahden areenan mallia”, jossa tieteellinen yleisö ja tavallisesta kansasta koostuva yleisö erottuvat toisistaan. Tieteen julkisuuden areenoita on kuitenkin enemmän, jos niitä luokitellaan foorumin, ei yleisön perusteella. Tiedeyhteisöt, opetus- ja kulttuuriala, erilaiset professiot, kaupalliset markkinat, julkishallinto ja politiikka, media omana multimodaalisena kokonaisuutenaan ja koko kansalaisyhteiskunta vaikuttavat osaltaan siihen, mitä, milloin, miten ja kenelle kerrotaan ja kuinka tieteestä julkisuudessa keskustellaan. Verkkoviestinnässä taas nämä areenat saattavat olla yhtä aikaa läsnä: esimerkiksi asiantuntijablogia voi kuka tahansa lukea ja kommentoida, niin ”akateeminen yhteisö” kuin ”tavallinen kansa”.

Väliverronen (2015) on esittää mielenkiintoisen pohdinnan siitä, kenen käsissä on se, mistä, miten ja kenen johdolla keskustellaan tiedeviestinnän foorumeilla. Tutkijat eivät enää ole tieteen portinvartijoina. Mary Hamilton ja Kathy Pitt (2009) toteavatkin artikkelissaan, että perinteinen akateeminen julkaiseminen on varsin säädeltyä ja konservatiivista, mutta juuri uudenlaiset julkaisuvälineet ja internet tarjoavat enemmän liikkumavaraa ja tilaa myös luovuudelle. Pyrkimyksenä on, että tieteen tekijät, siitä raportoivat toimittajat ja myös yleisö voivat toimia keskustelun tasavertaisina osallistujina.

Parhaimmillaan tiedeviestintä on vuorovaikutuksellista ajatusten vaihtoa tutkijoiden ja yleisön välillä, jota toimittajat mahdollistavat tiedeviestinnän foorumeilla ilman, että hekään toimisivat portinvartijoina. Tiedeviestinnän muodot ja keinot vaihtelevat muun muassa kohderyhmän mukaan. Se, millä tavalla tieteestä puhutaan, riippuu myös siitä, mitä halutaan saavuttaa viestinnässä. Kyse on muun muassa siitä, mikä ”uppoaa” yleisöön ja mikä myy. Tavoitteena on useimmiten tieteen julkisuus, avoimuus ja tulosten altistaminen laajemmalle keskustelulle. Lisäksi tutkijoilla saattaa olla myös ”oma lehmä ojassa”: tutkija on saattanut huomata, että myös populaarisella julkisuudella voi olla merkitystä tieteellisen uran kannalta. Suurin osa tutkijoista ymmärtääkin tiedeviestinnän ennen kaikkea omien tutkimustulostensa yleistajuistamisen välineenä.

2.      Tiedeviestintä verkossa

 

Internettiin kirjoittaessa vuorovaikutus vastaanottajien kanssa on erilaista kuin perinteisessä tiedeviestinnässä. Internetissä voi julkaista tieteellisiä referee-artikkeleita tai vaikkapa ”mitä ajattelin tänään”-tyylisiä spontaaneja kirjoituksia. Tekstien sisältö ja genre saattavat vaihdella laidasta laitaan, vaikka kirjoittaja onkin sama henkilö. Tutkija voi siis halutessaan antaa itsestään monipuolisemman kuvan verkkoa hyödyntämällä kuin tukeutuen ainoastaan perinteisiin viestintäkanaviin ja -muotoihin.

Verkkokirjoittamisen erityispiirteisiin kuuluu keskustelunomaisuus: esimerkiksi blogikirjoituksia voi kommentoida välittömästi ja kirjoittaja saa tiedon myös siitä, kuinka monta ihmistä on käynyt lukemassa hänen tekstinsä. Verkko toimii ajasta ja paikasta riippumatta ja on täten aina silmien edessä ja käden ulottuvilla. Toisaalta, blogiartikkeli tai vastaava postaus saattaa hukkua verkkomaailman informaatiotulvaan. Kirjoittajan tehtävänä on lukijakunnan saaminen ja siitä kiinni pitäminen. Asiantuntijan tehtävänä on saada lukijansa huomio tärkeänä pitämälleen asialle. Blogi on onnistunut, jos lukijat suosittelevat ja välittävät tekstejä eteenpäin toisilleen.

Svinhufvud (2013) neuvookin kohdistamaan sisältö suoraan lukijalle, muistamaan tämän lyhytpinnaisuus sekä ruudulta lukemisen työläys, huolehtimaan vuorovaikutuksellisuudesta antamalla lukijalle mahdollisuus kommentoida sekä kirjoittamaan sopivassa tahdissa ja laadukkaasti. Tekstin luettavuus ja mielenkiintoisuus lisääntyy, jos sivut ovat asettelultaan, värimaailmaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään miellyttäviä ja kuvitus yms. havainnollistava materiaali on sijoitettu tarkoituksenmukaisella tavalla. Verkkokirjoittaminen on siis kuin ravintola-annoksen teko: maku on tärkein, mutta annoksen esteettisyys saa vierailijan maistamaan tarjottua ruokaa.

Lähteet

Hamilton, M. E. & Pitt, K.2009. Creativity in Academic Writing : Escaping from the Straitjacket of Genre? In: A Carter, T Lillis & S Parkin (eds.) Why Writing Matters: Issues of access and identity in writing research and pedagogy. 12 edn, Studies in Written Language and Literacy, John Benjamins, Amsterdam, pp. 61-80.

Peters, H. P. 2013. Gap between science and media revisited: Scientists as public communicators. PNAS | August 20, 2013 | vol. 110 | suppl. 3.

Svinhufvud, K. 2013. Verkkoon kirjoittaminen. In: Urpu Strellmann & Johanna Vaattovaara (toim.) Tieteen yleistajuistaminen. Helsinki: Gaudeamus, s. 190-212.

Väliverronen, E. 2015. Ujot julkistutkijat. https://medykblog.wordpress.com/2015/07/05/ujot-julkkkistutkijat/

Akateemista verkkokirjoittamistako?

Kirjoita akateemisesta näkökulmasta, ”Senaatintorin laidalta”.  Kirjoita jotain väitöskirjan tekijänä tutkijan näkökulmasta. No, ihan vaan ”Ogelista” käsin tätä ensimmäistä blogikirjoitustani kirjoitan.   

Olen nyt miettinyt tätä tutkijan verkkokirjoittamista jonkin aikaa.  Sitähän varten tälle jatko-opiskelijoille tarkoitetulle Tutkijan verkkokirjoittaminen –kurssille tulin. Siksi tämänkin kirjoituksen kirjoitan, osana kurssin lopputehtävää. Tuskin muuten tänne verkkoon blogitekstiä laatisin. Muutenhan käyttäisin tämänkin ajan väitöskirjani kirjoittamiseen. Tai ainakin jonkun siihen liittyvän julkaisun, kirjan tai artikkelin, lukemiseen. Tai sitten vaan ihan sen väitöskirjan keskeneräisyyden stressaamiseen. Väistellen ”alati seuraavaa väitöskirjan varjoa”,  kuten joku blogin kirjoittajista aiemmin kirjoitti.   

Vierastan niin akateemista näkökulmaa ja itse akateemisuutta. En oikein osaa olla ”akateeminen”. Voiko väitöskirjaa tehdä ja kirjoittaa olematta kiinnostunut akateemisesta maailmasta?  En tiedä, mutta minä ainakin olen ollut.  Entä kun ei vaan osaa mieltää itseään tutkijana.  Teen tutkimusta valitsemastani tutkimusaiheesta omalta tieteenalaltani, mutta en vain koe olevani ”tutkija”.  Minä vain kirjoitan väitöskirjaani, ”never ending” projektiani, jonka loppu alkaa jo onneksi häämöttää.  Ja piipahdan silloin tällöin erilaisissa seminaareissa puhumassa tutkimuksestani.  

Voisiko tutkija kuitenkin kirjoittaa omasta tutkimuksestaan ”hienostelematta”, kuten tietokirjailija ja historioitsija Teemu Keskisarja (Teema 5/17) ohjeistaa. Hän kehottaa unohtamaan akateemiset viisastelut, englannin ja tieteellisen terminologian ja käyttämään niitä vain hämäyksenä apurahahakemuksissa. Sillä syvin itseilmaisu ja lukijan koskettaminen onnistuu vain selkeällä äidinkielellä.  

 

Miten kirjoittaa tutkijana (?)

Otsikossa oleva sulkeisiin asetettu kysymysmerkki viittaa tämän kirjoituksen kaksinaiseen luonteeseen: minulla on näkemyksiä siitä, miten tutkijapositiosta kannattaa kirjoittaa, mutta toisaalta en koe osaavani tehdä paljon muuta kuin pyöritellä kysymystä jonkilaisten esimerkkien kautta. Näin ollen tämä kirjoitus käsittelee tutkijaa kirjoittajana tai laajemminkin viestijänä ensisijaisesti hyvin teoreettisesta näkökulmasta.

Itsensä määritteleminen ”tutkijaksi” vaikkapa yleisönosastokirjoituksen lopuksi on keino antaa painoarvoa sellaisillekin sanomisille, jotka eivät sitä pelkkien asia-argumenttien perusteella ansaitsisi. Myönteisesti ajatellen tämä ilmiön voi ajatella kertovan jotain tieteen arvostuksesta: jos kerran joku on ”tutkija” ja siis tieteellisen metodin harjoittaja, kyllä häntä on uskottava hänen esittäessään näkemyksiä vaikkapa arvonlisäverosta, vaikka hänen tutkimuksensa keskittyisi keskiaikaisten latinankielisten käsikirjoitusten muinaisyläsaksankielisiin glossiin, sillä hän varmasti osaa soveltaa tieteellistä ajattelua myös sellaisiin asioihin, joista hänellä ei ole varsinaista muodollista koulutusta.

Tutkijapositio siis antaa tietynlaista valtaa esiintyä asiantuntijana eli auktoriteettina. Auktoriteettiasema mahdollistaa paljon jättämisen lukijan mielikuvituksen varaan. Jos esimerkiksi asiantuntijaoletettu kirjoittaa, että siinä-ja-siinä on ”tietysti omat ongelmansa”, lukija helposti nyökyttelee mukana. Jos lukija tuntee asiaan liittyvät ongelmat, hän olettaa tutkijankin tuntevan ne, vaikka tutkija ei puhuisi (tai edes oikeasti tietäisi) niistä mitään. Tällainen viestintä rinnastuu tietyiltä osin mentalistien ja huijareiden käyttämiin cold reading -tekniikoihin.

Jos taas lukija ei tiedä, mistä ”ongelmista” on kyse, hän ei välttämättä uskalla paljastaa asiaa kysymällä asiaa ainakaan julkisesti, etenkin jos muut ehtivät jo aloittaa nyökyttelyn ennen häntä. Tämä ilmiö on tuttu H. C. Andersenin sadusta ”Keisarin uudet vaatteet” (tai ainakin sen popkulttuuriosmoosista).

Edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että väittäisin tutkijoiden rutiininomaisesti puhuvan akateemisen sanahelinän somistamaa hölynpölyä johtaakseen suurta yleisöä harhaan. Haluan ensisijaisesti kiinnitää huomion siihen, että miten tutkijan ulostuloja voidaan lukea riippumatta siitä, missä asiayhteydessä ne on sanottu. Tähän liittyy myös se, että sivistysvihamielinen lukija lukee tutkijoiden lausuntoja kuin piru Raamattua. Ylipäänsä jos kirjoittaja saa lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi, on vastareaktio taattu.

Joskus sitä tuntee olevansa kuin mehiläisvahaan piirretty nokkaeläin.  (Nokkaeläin: E. L.; valokuva: Antti Ijäs.)

Eräs seikka, josta asiantuntijoita usein syytetään, on jargonin ja terminologian liiallinen viljeleminen. On totta, että käytettävä kieli on aina sovitettava kontekstiinsa: eihän kukaan puhu satavuotiaalle isoäidilleenkään samalla tavalla kuin lapsuudenystävilleen pubissa. Sama pätee erikoisalojen kieleen.

Toisaalta on kuitenkin huomattava, että käsite ei ole sama asia kuin termi, eivätkä erikoisalakäsitteistön aiheuttamat ongelmat ole välttämättä kiinni käytetyistä sanoista. Jokapäiväinen esimerkki kahden eri maailman yhteentörmäyksestä ovat rikosnimikkeet: laissa on selvästi määritelty, milloin rikos on ”törkeä”, vaikka arkikielessä sanan käyttö on huomattavasti laajempaa. Erikoisalatermejä pidetään usein oikeampina kuin sanojen arkikielisiä merkityksiä, vaikka tieteelliset termit ovat tietenkin useimmissa tapauksissa peräisin arkikielestä. Joissakin kielissä tämä yhteys on hämärtynyt lainasanojen käytön kautta: suomeksi pallo on sekä matematiikan käsite että leikki- tai peliväline, mutta englannissa ensiksi mainittu on kreikasta peräisin oleva sphere ja jälkimmäinen ball.

Mutta ymmärtääkö maallikko esimerkiksi kuunnellessaan keskiajan tutkijan yleisöluentoa sanan ”käsikirjoitus” oikeammin kuin latinasta lainatun sanan ”manuskripti”? Suomenkielinen sana tarkoittaa muutakin kuin käsinkirjoitettua kirjaa (erotuksena painetusta), joten siinä mielessä on ymmärrettävä kiusaus käyttää sanaa, joka tekee selväksi, että kyseessä on termi eikä arkikielen ilmaus. Tämä siis siinäkin tapauksessa, että termi itsessään ei ole välttämättä yksiselitteinen muuta kuin tietyssä asiayhteydessä.

Toisinaan asiantuntijan ensimmäinen reaktio jostaikin ilmiöstä puhuttaessa on kertoa sen nimi, yleensä jokin ns. sivistyssana, ja tässä kohden asiasta onkin jo jollakin tasolla sanottu jotain: koska käsitteellä on nimi, se on tutkijoiden hallussa, ja henkilöt, jotka eivät hallitse oikeaa sanastoa, tekevät oikein jättäessään asiasta keskustelemisen asiantuntijoille. Muistan tapauksen, jossa toimittaja kysyi ”positiivisesta syrjinnästä”, mihin haastateltava reagoi erityisesti korostamalla, että sehän on siis ”positiivista diskriminaatiota”.

Asioiden nimeäminen ei kuitenkaan ole pelkkää sanamagiaa. Eräässä keskustelussa paheksuttiin jonkun lehtijutun tyyliä ja epämääräistä sisältöä, mihin kanssakeskustelija tokaisi, että ”etkö ole kuullut gonzojournalismista”. Tekstilajin nimettyys ei tietenkään ole peruste sille, etteikö sen edustajaa voisi kritisoida, mutta toisaalta jos vakiintunut genre on sen edustajan kriitikolle tuntematon, ovat esitetyt mielipiteet melko tyhjänpäiväisiä, sillä tällöin ei eroteta genrepiirteitä ja konventioita yksittäistapauksen ominaispiirteistä. Kuten aina, konteksti on ratkaiseva.

Vaikka annoin ymmärtää tämän rönsyilevä kirjoituksen alussa, etten osaa antaa asiaa koskevia ohjeita, ehkä jonkinlainen käytännöllinen loppukaneetti on paikallaan. Mielestäni tutkijan (siis kirjoittaessaan tutkijana) tulee kertoa asioita asiantuntijan ottein, mikä tietysti edellyttää asioiden käsitteellistämistä. Tutkija tekee lukijalleen palveluksen selittäessään käsitteitä, kertoessaan jotain relevanttia niiden suhteista toisiinsa ja käyttäessään niistä asiayhteyteen sopivia, ymmärrettäviä sanoja. Oikeat termitkin voi siinä yhteydessä vaivihkaa opettaa lukijalleen, ja vaikka sanat eivät jäisi mieleen, niin käsitteen olemassaolo ainakin.

Verkkokirjoittamisen vaikeuksista: akateeminen näkökulma

Yhdellä jos toisella voi olla vaikeuksia oman runosuonen avaamisen kanssa. Väitöskirjan kanssa puurtaville kyseinen ongelma tuppaa olemaan varsin perustavanlaatuinen: jokaisen olemassaolon hetken voisi pyhittää tekstin luomiseen, tavalla tai toisella. Alati seuraava väitöskirjan varjo voi myös heijastua muihin kirjoittamisen muotoihin, kuten verkkokirjoittamiseen.

Mutta mitä pitäisi tehdä, jos esimerkiksi omaan blogiin ei ala syntyä tekstiä? Ongelma ei suinkaan ole vähäpätöinen, vaikka blogin ylläpitäminen ei tutkijan pakollisiin velvollisuuksiin tietenkään sisälly. Nykyaikaan nimittäin kuuluu nopea tiedonvälitys, mikä voi nostaa paineita myös omien verkkokirjoitusten ja niiden jatkuvan näkyvyyden suhteen. Hektisyyteen tottuneilla lukijoilla voi olla lyhyt muisti, ja näin ollen yksittäinen blogi voi painua unholaan pienenkin horroksen johdosta.

Moni tutkija voi siis tuntea suurta houkutusta julkaista kirjoituksia verkossa jatkuvalla syötöllä, laadusta viis. Verkossa kirjoittamiseen ei kuitenkaan kannata suhtautua turhan ylimalkaisesti, sillä tähän julkaisemisen muotoon liittyy monia varsin suuria ongelmatilanteita. Kurssilla totesimmekin, että verkossa julkaistu teksti on samanaikaisesti sekä välitön että ikuinen. Tästä johtuen esimerkiksi hetken mielijohteesta kirjoitettu teksti voi tuntua hyvältä idealta julkaisuhetkellä, mutta osoittautua vikatikiksi pidemmällä tähtäimellä.

Monet akateemiseen verkkokirjoittamiseen liittyvät ohjeet tuntuvatkin toistavan samaa mantraa: julkaise vain silloin, kun koet sen tarpeelliseksi. Näin tutkija kykenee tuottamaan itseään tai ammattikuvaansa edustavia tekstejä, eikä saturoi omaa verkkonäkyvyyttään turhanpäiväisillä julkaisuilla. Usein myös todetaan, että kannattaa harkita ainakin kahdesti ennen ”julkaise”-napin painamista. Kuten edellä jo huomautinkin, verkossa julkaiseminen jättää aina pysyvät jälkensä, jotka voivat joissakin tapauksissa olla hyvin haitallisia.

Näistä varoituksen sanoista huolimatta akateemisesta verkkokirjoittamisesta on turha luoda henkilökohtaista mörköä. Sen pitäisi olla rakentavaa ja omaa tutkimusta tukevaa tekemistä. Mitä kirjoittamiseen tulee, väitöskirjan ja muiden akateemisten julkaisujen luominen aiheuttaa jatko-opiskelijalle aivan riittävästi pulmia. Verkkokirjoittamisen soisi siis olevan huomattavasti rennompaa puuhaa, sillä stressin lähteitä tutkijoilla on jo riittämiin.

 

Kuva: Flickr (CC BY 2.0) / Drew Coffman – Writer’s Block I

Verkkokirjoittaminen – miksi vaivautua?

Kirjoittaminen on keino viestiä. Se on tehokas jakaa tietoa ja vaikuttaa. Kirjoitustaito erottaa ihmiset muista nisäkkäistä. Vanhimpina kirjoitusjärjestelminä pidetään sumerien nuolenpääkirjoitusta ja Egyptin hieroglyfejä. Molemmat järjestelmät ovat yli 5000 vuotta vanhoja. Noista ajoista kirjoittaminen on muuttunut valtavasti.

Kirjoitusjärjestelmien kehittymisen jälkeen seuraava iso harppaus oli kirjapainokoneen keksiminen 1400-luvun lopulla. Aiemmin kirjoja oli kopioitu käsin, mikä oli hidasta ja rajoitti painetun sanan leviämistä laajalle ja nopeasti. Kirjapainokokeen keksiminen jälkeen

Kolmas iso muutos on ollut Internetin keksiminen. Enää ei tarvitse levittää fyysisiä kirjoja ja muita tekstejä, vaan riittää että teksti on saatavissa verkossa. Sieltä kuka tahansa ja mistä päin tahansa pystyy lukemaan kirjoituksen. Riittää kun sinulla on Internet-yhteys käytössä.  Mitään muuta ei tarvita.

Tiedon leviämisen nopeus on johtanut siihen, että kirjallisen viestinnän määrä on räjähtänyt. Kukaan ei enää hallitse mitä kirjoitetaan. On alettu puhua fake news- ilmiöstä. Propagandaa on aina ollut, mutta tulevaisuudessa oikean ja väärän tiedon erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa. Mitä asialle voisi tehdä?

Kuva: IFLA/Creative Commons

Tutkijoilla ja asiantuntijoilla on suuri vastuu. Aiemmin akateeminen maailma on pysynyt etäällä verkosta. Vasta viime vuosina on ollut havaittavissa tutkijoiden läsnäolon vahvistuneen sähköisissä viestimissä. Heitä kuunnellaan ja he oikaisevat väärää tietoa. Kehityssuunta on ollut oikea. Joku voisi jopa sanoa, että väärän tiedon korjaaminen on tutkijoiden velvollisuus.

Verkkokirjoittaminen poikkeaa kuitenkin tavallisesta akateemisesta kirjoittamisesta. Se on monelle suuri haaste. Se miten on aina tottunut kirjoittamaan, ei toimi verkossa. Vaaditaan kykyä tiivistää, yleistää ja kärjistää. Tämä kaikki täytyy tehdä eettisesti ja perustellusti. Samalla tosiasioissa pysyen. Se ei ole helppoa. Ja siksi siinä onnnistuminen on niin nautinnollista.

Kielitietoisuutta, kiitos!

Jostain on aloitettava. En ole koskaan kirjoittanut blogitekstiä, mutta jatko-opiskelijoille suunnatulla Tutkijan verkkokirjoittaminen –kurssilla tämä on osa kurssisuoritusta. Vanhoina hyvinä aikoina, silloin kun Senaatintorin laitamilla viimeksi opiskelin, saattoi yliopistolainen suorittaa kurssin turvallisesta norsunluutornistaan käsin. Nykyisin panostetaan osallisuuteen, avoimuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Hyvä niin, mutta vaatii itseltä pientä uudelleenorientoitumista.

Tieteen avoimuus ja saavutettavuus ovat sinänsä hienoja tavoitteita. Koska olen palannut yliopistolle peruskoulun opetustehtävistä ja koska identifioidun tutkijan sijasta ennen kaikkea opettajaksi, pidän erityisen tärkeänä, että tietoa on saatavilla selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa myös Wikipedian ulkopuolella. Itseohjautuvan ilmiöoppimisen aikakaudella helposti saavutettavissa  olevalle tieteelliseen tutkimukseen pohjaavalle tiedolle on tarvetta.

Saavutettavuus ei tarkoita pelkästään avoimia julkaisukäytäntöjä. Osallisuus tieteellisistä teksteistä mahdollistuu, kun lähtökohtaisesti kirjoitetaan niin selkeästi, että teksti avautuu myös asiaan vihkiytymättömille. Tämä ei vaadi tieteenalalle tyypillisistä käsitteistä luopumista, vaan käsitteiden riittävää avaamista ja huomion kiinnittämistä kieliasuun. Kielitietoisesta lähestymistavasta ei ole kenellekään haittaa. Luen itsekin mieluummin tekstiä, jota on helppo lukea ja jota ymmärrän.

Opetustyössä kielitietoisuus tarkoittaa yksinkertaistetusti sen huomioimista, että kieli on – tai, monikulttuurisessa yhteiskunnassa, kielet ovat – ”oppimisen tärkein voimavara”. Eri oppiaineiden opettajat ovat samanaikaisesti oman alansa akateemisen kielen ja yleisen opiskelukielitaidon opettajia. Kieltä ei voi erottaa sisällöstä. Asiantuntijuus on sisältöosaamisen ohella taitoa tehdä olennainen ymmärrettäväksi. Oppiminen rakentuu vuorovaikutuksessa. Nämä periaatteet soveltunevat ohjenuoraksi myös akateemiselle kirjoittajalle.

Itselleni verkkokirjoittaminen näyttäytyy tällä hetkellä erinomaisena oppimisen ja itsensä haastamisen välineenä. Saatanpa, jos viitsin, kirjoittaa toisenkin blogitekstin. Lupaan kirjoittaa lyhyitä lauseita. Ja jos joku muukin jotain tämän kautta oppii, sitä parempi.

Kuva: Pixabay/Creative Commons

Saanko kuusi sekuntia aikaasi ?

Saanko 6 sekuntia aikaasi ?

 

Kuusi sekuntia – se on aika, minkä joidenkin tutkimusten mukaan yksi henkilö käyttää yhden verkkojulkaisun parissa. Jos pohditaan hetki verkkokirjoittamista: jos olet lukija, haluat helppolukuista ja selkeää tekstiä, eikö ? Samat seikat toisaalta houkuttelevat myös verkkoon kirjoittajaa. Tämä näennäinen helppous yhtäältä houkuttelee; toisaalta haastaa. Ajatella, saada välittömästi viestinsä koko maailman ulottuville. Mutta tämä ei todellakaan ole koko totuus.

Verkkokirjoittaminen – jos sen nimittäin haluaa toteuttaa laadukkaasti – on haastavaa. Jos kyse on asiantuntijatekstistä, minkä tavoitteena on osoittaa kirjoittajan osaamista, niin mistä pitäisi tinkiä ? tekstin pituudesta ? pitkistä lauseista ? vai ammatti-jargonista ? Ehkäpä toteamus, että kaikkea ei voi saada kerralla pätee tässäkin. Valintoja on siis tehtävä. Monella akateemisella tieteenalalla tiettyjä perusasioita kuten terminologiaa, käsitteitä, tai määritelmiä, on kuitenkin vaikea kiertää, ilman että tulee väärinymmärryksen vaara. Ja kuitenkin, pelkkään oman alansa jargoniin sortuminen voi verottaa kiireisiä lukijoita.

Verkkojulkaisuissa voi hyödyntää laajasti myös erilaisia visuaalisia tehokeinoja, joiden avulla tekstiään voi havainnollistaa ja rikastuttaa. Kuvat usein myös viehättävät visuaalisesti. Näillä voi myös saada tekstiä ytimekkäämmäksi. Toinen asia mikä voi auttaa on se, että asettaakin jo lähtökohdakseen maailmojensyleilyn sijaan rajatumman näkökulman tai asian, mistä voikin onnistua kertomaan juuri jotain sellaista mielenkiintoista, mitkä kaikki eivät vielä tiedä. Myös aiheen ajankohtaisuus on eräs apu. Ja kuitenkin on syytä muistaa, että verkossa teksti on mitä todennäköisimmin ikuinen.

Mallejahan ja opuksia löytyy tänäpäivänä näihinkin; eräs esimerkki Chip Health & Dan Heath (2007): Made to Stick teos, missä esitellään mm. ”SUCCESS” akronyymille rakennettua mallia. Lyhyesti kyse on siis siitä että viestin tulee olla yksinkertainen, yllättävä, konkreettinen, uskottava, tunteellinen ja sisältää tarinan tai kenties jopa rakentua sellaisen varaan. Mitenköhän minä onnistuin tässä ? Sen päätät sinä!

 

P.S. Toivottavasti viivyt sivustolla pidempäänkin…

By Ragnvald (Own work) [CC BY-SA 2.5 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.5)], via Wikimedia Commons

Voi mikä soppa… mutta siitäkin selvittiin

Istun Senaatintorin laidalla verkkokirjoittamisen kurssilla ja opettaja kysyy, ovatko kaikki kirjoittaneet aiemmin blogia. Taidan olla ainoa, jolla ei ole siitä aiempaa kokemusta. Muutenkin sosiaalisen median käyttötaitoni ovat suoraan sanoen surkeat.

Ai… pitää siis kirjoittaa julkinen blogiteksti. Mietin, että mihinkähän soppaan olen itseni taas laittanut.

 

Kuva: Flicker/Selma Boeder

Tätä kysymystä olen itse asiassa pohtinut useamman kerran tänä vuonna. Aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa 2017 vuoden alussa. Koska edellisestä opiskelusta on jo hieman aikaa, opiskelukulttuuriin totuttautuminen ei sujunut ihan helposti. Vasta nyt syksyllä oli tilaisuus, jossa sain tietoa niistä opiskelun aloittamiseen liittyvistä asioista, joita olisin jo kaivannut alkuvuodesta. Monesti sitä ennen olin hieman epätietoinen siitä, teenkö ollenkaan oikeita asioita ja mistä saisin lisää tietoja. Monesti mietin, että olikohan tämä järkevä päätös hakeutua taas opiskelemaan, ja vielä töiden ohella…? Nyt asiat ovat kuitenkin onneksi hieman selvinneet ja päätös tuntuu taas oikealta.

Verkkokirjoittamisen kurssi, ja yleensäkin opiskelun aloittaminen, ei ole ollut ainoa asia, jonka kohdalla mietin, että mihin soppaan olen itseni pistänyt. Tänä syksynä valitsin opintojakson, jossa tulee lukea kaksi kirjaa englanniksi tenttiin. Pärjään jotenkuten englannilla perusasioissa, mutta ammattisanaston hallitseminen on hieman hukassa. Vielä jää nähtäväksi pääsenkö tentistä läpi, mutta pakotan itseni ainakin yrittämään.

Opiskelun lisäksi ammatillisesti tuntuu, että koko ajan hakeudun tilanteisiin jotka eivät ole mukavuusalueeni sisällä. Hakeudun esimerkiksi vetämään eri projekteja tai opettamaan toisille asioita, joita itsekin samalla vasta opettelen. Vaikka nämä kaikki asiat vaativat paljon uuden opettelua, aikataulujen jatkuvaa sovittelua ja venymistä, niin se tunne, kun saa asiat selvitettyä ja tehtyä, on todella hieno. Ja on mukavaa oppia aina uutta.

Mielestäni Tommy Helsten on kiteyttänyt tämän hyvin:

”Joskus on niin, että juuri pelkomme osoittaa tien jota pitäisi ruveta kulkemaan. Tekemällä sitä mikä pelottaa, tulet siksi mikä olet! Ei nimittäin ole sattumaa, että juuri tietyt asiat pelottavat. Sisimpäsi kutsu saattaa olla niissä kuultavissa.”

Vaikka uudet asiat pelottaa, esimerkiksi ensimmäisen blogikirjoituksen kirjoittaminen, niin kun sen uskaltaa tehdä kerran, kynnys lähteä tekemään asiaa uudelleen pienenee. Eli eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka minäkin innostun vielä kirjoittamisesta tämän blogitekstin myötä.

Kuva: Flicker/Willowscabin

”Ihminen ei saisi tehdyksi mitään, jos hän odottaisi, kunnes osaisi tehdä sen niin hyvin, ettei kukaan löytäisi siitä moitteen sijaa.”

J.H. Newman

Onko apurahatutkija ammatti?

Kuva: Pixaplay/Creative Commons

Olen silloin tällöin miettinyt, mitä on ammatti.  Onko esimerkiksi kotiäitiä pidettävä ammattina? Monet vastannevat, että ei ole, ja sen perusteena olisi, että kotiäiti ei saa ansiotuloa. Tämän perusteen paikkansapitävyyttä vahvistaisi se, että kotiin palkattua kodinhoitajaa voi pitää ongelmitta amattina, vaikka se ei eroaa työn sisällöltään kotiäidistä.

Mihin sitten ammatillisuus perustuu? Mielestäni se perustuu siihen, että ammattiin kuuluvan työn kohteet ovat erilaisia ja vaihtelevia. Kotiäidin työ suuntautuu vain omaan perheensä, eikä hänen tarvitse tehdä töitä muita perheitä varten. Kotiäidin työ on siis täysin henkilökohtainen. Kodinhoitajan työ taas ei suuntaudu omaan perheensä, eikä voi rajautua tekemään töitä vain yhtä perhettä varten, vaan hänen pitää olla käytettävissä mahdollisimman monille, mikäli hän haluaa elettää itsensä siivojan työllä.

Kuva: Pixaplay/Creative Commons

Palaan otsikkona esittämääni kysymykseen. Apurahatutkija on yleensä sellainen, jonka työ on tuottaa tieteellisiä julkaisuja kuten väitöskirja, artikkeli, artikkelikokoelma jne. Apurahatutkijoita rahoittavat yksityiset säätiöt. Hän voi kuulua johonkin yhteiseen hankkeeseen tai toimia itsenäisesti. Apurahatutkijat eroavat yliopiston kanssa työsuhteessa olevista tutkijoista siinä, että heillä ei ole opetusvelvollisuutta yliopistolla. Myöskään veroilmoituksessa apurahaa ei lueta palkkaan vaan muihin ansiotuloihin, joten apurahatutkijoilla ei ole työttömyyskassan jäsenyyttä. 

Mainitsemani yksityiskohdat eivät kuitenkaan ratkaisse sitä kysymystä, onko apurahatukija ammatti vai ei. Minua on sen sijaan pitkään askarruttanut se, integroiko apurahatukijan työ eli tutkimus yhteiskuntaan, kun se on aiheeltaan niin spesifinen, että suurin osa yleisöä ei ymmärrä sen sisältöä tai ei edes heitä kiinnosta.

Esimerkiksi väitöskirjani aiheena on suomen onomatopoeettisperäisten sanojen äänen taka-alaistuminen (esim. kapina ’kahiseva ääni’ > ’joukon nousu’), mutta sen tulokset eivät ole merkityksellisiä eivätkä tarpeellisia yhteiskunnalle vaan itselleni ja hyvin pienelle suomen kieltä tutkivalle piirille. Päämääräni väitöskirjan kirjoittamisessa on asetella kysymykset, joista olen kiinnostunut, ja perustella vastauksia niihin kysymyksiin. Siihen nähden minulle on yhdentekevää, ketkä ja kuinka monet lukevat tutkimustani. Kyllä olisin iloinen, jos joku kehuisi tutkimustani perustelluksi, mutta en silti loukkaantuisi siitä, ettei kukaan lukisi väitöskirjaani julkaistumisen jälkeen. Väitöskirjatyöni suuntautuu siis itseeni. Olisinko ainoa apurahatutkija, joka kirjoittaa tutkimusta itseään varten?

Siitä huolimatta, että teen töitä vain itseäni varten kuten kotiäiti perhettä varten, olen saanut kolme vuotta apurahaa (ja mahdollisesti saan ensi vuonna myös). Miksi minua rahoitetaan? En itse asiassa tiedä (vaikka kyllä se on hyvä asia minulle). Silti kirjoitan ammatikseni apurahatutkijan, ja nautin rahoituksesta. Pahoittelut kotiäideille.

Kirjoittaisitko toisinaan selkeämmin, tutkija?

En varmaankaan ollut kurssiltamme ainoa, joka viehättyi vanhaa akateemisuutta tuoksuvasta luentosalista ja ikkunamaisemista kohti jylhää Helsingin tuomiokirkkoa. Tuntuu jopa etuoikeutetulta Oulun teknologikylän laitamille rakennetusta yliopistosta valmistuneena opiskella tohtoriksi Helsingissä.

Opintojeni teema on tänä syksynä ollut selvästi kirjoittaminen. Alkusyksyn tiedeviestinnän kurssilla havahduin heti kättelyssä siihen, miten tärkeää tutkijan verkkovaikuttaminen on. Koska tiede kuuluu kaikille, en voi tutkijanalkuna sulkeutua sisääni ja tehdä tutkimustani vain itseäni varten. Lisäksi avoin tiede, josta onneksi jatkuvasti puhutaan, on mielestäni tärkein herätys tämän päivän tutkijoiden maailmaan. Opin sen käsitteen merkityksen vasta itsekin syksyn opintojeni aikana.

Tutkijoita kannustetaan yhä enemmän kirjoittamaan tutkimuksestaan verkkoon eli harrastamaan siis jonkinmoista tiedeviestintää. Minusta on huvittavaa, jos tutkijoiden sosiaalisen median päivitykset ovat täynnä lyhenteitä (englanniksi) ja valtaväestölle tyhjää puhuvia ajatuksia kohdennettuna vain samaa tutkijakieltä puhuville tutkijoille. Tiedeviestintä ei ole mielestäni parhaimmillaan silloin; on huomioitava saavutettavuus ja esteettömyys.

Tiede kuuluu kaikille, ja tutkijan ulosanti on yksi osa tutkijan roolia. Haastankin tutkijat nyt viestimään verkkoon edes yhden kerran viidestä selkokielellä suomeksi. Selkokieltä käyttämällä on suuri riski saavuttaa ne Suomessa asuvat kymmenet tuhannet ihmiset, jotka selkokielen käyttöä puhevammaisuutensa vuoksi tarvitsevat, ja joille tiede ihan yhtä lailla kuuluu. Ja viestimällä selkokielellä tutkija tulee yleisölleen todennäköisesti helpommin lähestyttäväksi ja inhimillisemmäksi.

Kuva: Pixabay/Creative Commons