Helsingin yliopisto
Yhdellä jos toisella voi olla vaikeuksia oman runosuonen avaamisen kanssa. Väitöskirjan kanssa puurtaville kyseinen ongelma tuppaa olemaan varsin perustavanlaatuinen: jokaisen olemassaolon hetken voisi pyhittää tekstin luomiseen, tavalla tai toisella. Alati seuraava väitöskirjan varjo voi myös heijastua muihin kirjoittamisen muotoihin, kuten verkkokirjoittamiseen.
Mutta mitä pitäisi tehdä, jos esimerkiksi omaan blogiin ei ala syntyä tekstiä? Ongelma ei suinkaan ole vähäpätöinen, vaikka blogin ylläpitäminen ei tutkijan pakollisiin velvollisuuksiin tietenkään sisälly. Nykyaikaan nimittäin kuuluu nopea tiedonvälitys, mikä voi nostaa paineita myös omien verkkokirjoitusten ja niiden jatkuvan näkyvyyden suhteen. Hektisyyteen tottuneilla lukijoilla voi olla lyhyt muisti, ja näin ollen yksittäinen blogi voi painua unholaan pienenkin horroksen johdosta.
Moni tutkija voi siis tuntea suurta houkutusta julkaista kirjoituksia verkossa jatkuvalla syötöllä, laadusta viis. Verkossa kirjoittamiseen ei kuitenkaan kannata suhtautua turhan ylimalkaisesti, sillä tähän julkaisemisen muotoon liittyy monia varsin suuria ongelmatilanteita. Kurssilla totesimmekin, että verkossa julkaistu teksti on samanaikaisesti sekä välitön että ikuinen. Tästä johtuen esimerkiksi hetken mielijohteesta kirjoitettu teksti voi tuntua hyvältä idealta julkaisuhetkellä, mutta osoittautua vikatikiksi pidemmällä tähtäimellä.
Monet akateemiseen verkkokirjoittamiseen liittyvät ohjeet tuntuvatkin toistavan samaa mantraa: julkaise vain silloin, kun koet sen tarpeelliseksi. Näin tutkija kykenee tuottamaan itseään tai ammattikuvaansa edustavia tekstejä, eikä saturoi omaa verkkonäkyvyyttään turhanpäiväisillä julkaisuilla. Usein myös todetaan, että kannattaa harkita ainakin kahdesti ennen ”julkaise”-napin painamista. Kuten edellä jo huomautinkin, verkossa julkaiseminen jättää aina pysyvät jälkensä, jotka voivat joissakin tapauksissa olla hyvin haitallisia.
Näistä varoituksen sanoista huolimatta akateemisesta verkkokirjoittamisesta on turha luoda henkilökohtaista mörköä. Sen pitäisi olla rakentavaa ja omaa tutkimusta tukevaa tekemistä. Mitä kirjoittamiseen tulee, väitöskirjan ja muiden akateemisten julkaisujen luominen aiheuttaa jatko-opiskelijalle aivan riittävästi pulmia. Verkkokirjoittamisen soisi siis olevan huomattavasti rennompaa puuhaa, sillä stressin lähteitä tutkijoilla on jo riittämiin.
Blogi on hyvä alusta ajatella kirjoittamalla. Kynnys kirjoittaa ja julkaista on matala, sillä blogin voi itse määritellä vaikkapa brainstormausalustaksi, mutta tekstien julkisuus kuitenkin ”pakottaa” kirjoittamaan ainakin jollakin tasolla valmiita ajatuksia.
Itselläni keskeinen ongelma on, että siinä vaiheessa, kun olen johonkin asiaan perehtynyt niin paljon, että katson mielekkääksi alkaa kirjoittaa sitä koskevaa lukua tai artikkelikäsikirjoitusta, on mielenkiinto syttynyt jo seuraavaan asiaan, ja mekaaninen kirjoitustyö ei jaksa innostaa. En ole vielä keksinyt, miten päästä halutessaan kirjoittamisen flow-tilaan.
Hei Antti!
Kiitos kommentistasi. Mainitsemistani ongelmista huolimatta olen kanssasi samaa mieltä siitä, että blogi on hyvä alusta ajatusten kirjaamiselle.
Flow-tilaan pääseminen taitaa olla aika yksilöllinen juttu kaikille. Itse teen joskus niin, että ensiksi kirjoitan tekstin tärkeimmät virkkeet auki ranskalaisten viivojen avulla. Sitten vain poistan ranskalaiset viivat ja täydennän tekstiä kunnes siitä tulee ihan oikea kirjoitus.
Ajattelen kanssasi samoin, että akateemisesta näkökulmasta katsoen tutkijan verkkokirjoittamisen olisi hyvä olla rakentavaa ja omaa tutkimusta tukevaa kirjoittamista. Voi kun kykenisi suhtautumaan verkkokirjoittamiseen vähän rennompana puuhana. Pidin kirjoittamastasi lauseesta “alati seuraavasta väitöskirjan varjosta”. Niin tuttu tunne minulle.
Hei Hanna-Mari!
Kiitos kommentistasi. Tuo mielessä kolkutteleva väitöskirja taitaa vainota liki jokaista jatko-opiskelijaa. On sinänsä kyllä lohdullista tietää, että kaikki painivat saman ongelman kanssa.