Miten kirjoittaa tutkijana (?)

Otsikossa oleva sulkeisiin asetettu kysymysmerkki viittaa tämän kirjoituksen kaksinaiseen luonteeseen: minulla on näkemyksiä siitä, miten tutkijapositiosta kannattaa kirjoittaa, mutta toisaalta en koe osaavani tehdä paljon muuta kuin pyöritellä kysymystä jonkilaisten esimerkkien kautta. Näin ollen tämä kirjoitus käsittelee tutkijaa kirjoittajana tai laajemminkin viestijänä ensisijaisesti hyvin teoreettisesta näkökulmasta.

Itsensä määritteleminen ”tutkijaksi” vaikkapa yleisönosastokirjoituksen lopuksi on keino antaa painoarvoa sellaisillekin sanomisille, jotka eivät sitä pelkkien asia-argumenttien perusteella ansaitsisi. Myönteisesti ajatellen tämä ilmiön voi ajatella kertovan jotain tieteen arvostuksesta: jos kerran joku on ”tutkija” ja siis tieteellisen metodin harjoittaja, kyllä häntä on uskottava hänen esittäessään näkemyksiä vaikkapa arvonlisäverosta, vaikka hänen tutkimuksensa keskittyisi keskiaikaisten latinankielisten käsikirjoitusten muinaisyläsaksankielisiin glossiin, sillä hän varmasti osaa soveltaa tieteellistä ajattelua myös sellaisiin asioihin, joista hänellä ei ole varsinaista muodollista koulutusta.

Tutkijapositio siis antaa tietynlaista valtaa esiintyä asiantuntijana eli auktoriteettina. Auktoriteettiasema mahdollistaa paljon jättämisen lukijan mielikuvituksen varaan. Jos esimerkiksi asiantuntijaoletettu kirjoittaa, että siinä-ja-siinä on ”tietysti omat ongelmansa”, lukija helposti nyökyttelee mukana. Jos lukija tuntee asiaan liittyvät ongelmat, hän olettaa tutkijankin tuntevan ne, vaikka tutkija ei puhuisi (tai edes oikeasti tietäisi) niistä mitään. Tällainen viestintä rinnastuu tietyiltä osin mentalistien ja huijareiden käyttämiin cold reading -tekniikoihin.

Jos taas lukija ei tiedä, mistä ”ongelmista” on kyse, hän ei välttämättä uskalla paljastaa asiaa kysymällä asiaa ainakaan julkisesti, etenkin jos muut ehtivät jo aloittaa nyökyttelyn ennen häntä. Tämä ilmiö on tuttu H. C. Andersenin sadusta ”Keisarin uudet vaatteet” (tai ainakin sen popkulttuuriosmoosista).

Edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että väittäisin tutkijoiden rutiininomaisesti puhuvan akateemisen sanahelinän somistamaa hölynpölyä johtaakseen suurta yleisöä harhaan. Haluan ensisijaisesti kiinnitää huomion siihen, että miten tutkijan ulostuloja voidaan lukea riippumatta siitä, missä asiayhteydessä ne on sanottu. Tähän liittyy myös se, että sivistysvihamielinen lukija lukee tutkijoiden lausuntoja kuin piru Raamattua. Ylipäänsä jos kirjoittaja saa lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi, on vastareaktio taattu.

Eräs seikka, josta asiantuntijoita usein syytetään, on jargonin ja terminologian liiallinen viljeleminen. On totta, että käytettävä kieli on aina sovitettava kontekstiinsa: eihän kukaan puhu satavuotiaalle isoäidilleenkään samalla tavalla kuin lapsuudenystävilleen pubissa. Sama pätee erikoisalojen kieleen.

Toisaalta on kuitenkin huomattava, että käsite ei ole sama asia kuin termi, eivätkä erikoisalakäsitteistön aiheuttamat ongelmat ole välttämättä kiinni käytetyistä sanoista. Jokapäiväinen esimerkki kahden eri maailman yhteentörmäyksestä ovat rikosnimikkeet: laissa on selvästi määritelty, milloin rikos on ”törkeä”, vaikka arkikielessä sanan käyttö on huomattavasti laajempaa. Erikoisalatermejä pidetään usein oikeampina kuin sanojen arkikielisiä merkityksiä, vaikka tieteelliset termit ovat tietenkin useimmissa tapauksissa peräisin arkikielestä. Joissakin kielissä tämä yhteys on hämärtynyt lainasanojen käytön kautta: suomeksi pallo on sekä matematiikan käsite että leikki- tai peliväline, mutta englannissa ensiksi mainittu on kreikasta peräisin oleva sphere ja jälkimmäinen ball.

Mutta ymmärtääkö maallikko esimerkiksi kuunnellessaan keskiajan tutkijan yleisöluentoa sanan ”käsikirjoitus” oikeammin kuin latinasta lainatun sanan ”manuskripti”? Suomenkielinen sana tarkoittaa muutakin kuin käsinkirjoitettua kirjaa (erotuksena painetusta), joten siinä mielessä on ymmärrettävä kiusaus käyttää sanaa, joka tekee selväksi, että kyseessä on termi eikä arkikielen ilmaus. Tämä siis siinäkin tapauksessa, että termi itsessään ei ole välttämättä yksiselitteinen muuta kuin tietyssä asiayhteydessä.

Toisinaan asiantuntijan ensimmäinen reaktio jostaikin ilmiöstä puhuttaessa on kertoa sen nimi, yleensä jokin ns. sivistyssana, ja tässä kohden asiasta onkin jo jollakin tasolla sanottu jotain: koska käsitteellä on nimi, se on tutkijoiden hallussa, ja henkilöt, jotka eivät hallitse oikeaa sanastoa, tekevät oikein jättäessään asiasta keskustelemisen asiantuntijoille. Muistan tapauksen, jossa toimittaja kysyi ”positiivisesta syrjinnästä”, mihin haastateltava reagoi erityisesti korostamalla, että sehän on siis ”positiivista diskriminaatiota”.

Asioiden nimeäminen ei kuitenkaan ole pelkkää sanamagiaa. Eräässä keskustelussa paheksuttiin jonkun lehtijutun tyyliä ja epämääräistä sisältöä, mihin kanssakeskustelija tokaisi, että ”etkö ole kuullut gonzojournalismista”. Tekstilajin nimettyys ei tietenkään ole peruste sille, etteikö sen edustajaa voisi kritisoida, mutta toisaalta jos vakiintunut genre on sen edustajan kriitikolle tuntematon, ovat esitetyt mielipiteet melko tyhjänpäiväisiä, sillä tällöin ei eroteta genrepiirteitä ja konventioita yksittäistapauksen ominaispiirteistä. Kuten aina, konteksti on ratkaiseva.

Vaikka annoin ymmärtää tämän rönsyilevä kirjoituksen alussa, etten osaa antaa asiaa koskevia ohjeita, ehkä jonkinlainen käytännöllinen loppukaneetti on paikallaan. Mielestäni tutkijan (siis kirjoittaessaan tutkijana) tulee kertoa asioita asiantuntijan ottein, mikä tietysti edellyttää asioiden käsitteellistämistä. Tutkija tekee lukijalleen palveluksen selittäessään käsitteitä, kertoessaan jotain relevanttia niiden suhteista toisiinsa ja käyttäessään niistä asiayhteyteen sopivia, ymmärrettäviä sanoja. Oikeat termitkin voi siinä yhteydessä vaivihkaa opettaa lukijalleen, ja vaikka sanat eivät jäisi mieleen, niin käsitteen olemassaolo ainakin.