Kjell Westön romaani oli odotellut kirjahyllyssäni lukemista jo jonkin aikaa, suoraan sanoen useamman vuoden. Olin kyllä kirjan kertaalleen aloittanut, mutta se jäi kesken vain muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tämän kirjablogimme takia päätin antaa romaanille toisen mahdollisuuden. Luin kirjan noin viikon kuluessa: ehkä viimeksi aika tai hetki ei vain ollut sopiva?

Romaanin alkupuoli keskittyy kolmen keskenään kovin erilaisen  helsinkiläisnuoren, Jounin, Arin ja Adrianan musiikillisiin ja muihin pyrkimyksiin 1960-luvulla.  Romaanin nimi tulee tuon trion ainoasta levytyksestä “Älä käy yöhön yksin”. Folktrion historian kertojaksi osoittautuu romaanin minä-kertoja, Frank Loman, jolla on omat syynsä alkaa selvittää kolmikon myöhempiä vaiheita 1980-luvulla.

Romaanissa tullaan 1950-luvulta 2000-luvulle. Romaanihahmojen vanhentuessa ja osin vaihtuessa muuttuu myös kaiken taustana oleva Helsinki. Westö kuvaa mielestäni todella hienosti Helsinkiä eri vuosikymmeninä: historialliset faktat on ujutettu saumattomasti osaksi romaanikerrontaa. Tapa on tuttu  Westön aiemmista teoksista kuten Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran. Gå inte ensam ut i natten ei ole varsinaisesti jatko-osa em. teoksiin, vaikka niistä tuttuja hahmoja ja perheitä onkin tarinassa mukana.

Gå inte ensam ut i natten kannattaa lukea mahdollisimman tiiviin ajanjakson sisällä: henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä on muuten aika vaikea pitää mielessään. Vaikka tarina oli kiinnostava, aloin jossain vaiheessa pohtia, oliko pikkutarkka kerronta kaikista juonenkäänteistä todella tarpeen tarinan ymmärtämiseksi. Minä-kertojan ripustautuminen nuoruudenihastukseensa oli hämmentävää ja säälittävää. Vaikka kerronta oli taitavaa ja tarina kulki sujuvasti, ei Gå inte ensam ut i natten ollut läheskään yhtä hieno lukukokemus kuin Missä kuljimme kerran.

—kristiina