Fiiliksiä tutkijatentin jälkeen

Valmistautumisprosessi tutkijatenttiin 

Saimme ohjeet tutkijatenttiä varten viidennellä tapaamiskerralla. Tartuimme ohjeisiin, ja aloimme miettimään kysymyksiä tutkijatenttiin. Halusimme luoda selkeitä, spesifejä kysymyksiä, jotka olisivat kuitenkin sopivan haastavia ja kriittisiä. Koimme parhaaksi jakaantua pareihin, ja jakaa jokaiselle parille aihealueen, josta kysyisimme kysymyksiä. Kukin pari oli vastuussa oman aihealueensa kysymyksistä tutkijatentin aikana. Puheenjohtajaksi valitsimme Riikan, joka jakaisi puheenvuoroja tutkijatentissä sen mukaan, miten olimme sopineet etenevämme. Arvioimme jokaiseen aihealueeseen kuluvan ajan, jotta saisimme tutkijatenttiin varatun puolituntisen kulumaan mahdollisimman jouhevasti. Edellisellä tapaamisellamme tutkijamme Jaana Kärnä-Behmin kanssa, huomasimme, että hän tapasi vastata kysymyksiin melko lyhyesti ja ytimekkäästi, jolloin tapaamisellemme varattua aikaa meinasi jäädä yli. Otimme tämän huomioon tutkijatenttiin valmistautuessamme, ja kehittelimme kysymyksiä, jotka haastoivat pidempiin vastauksiin. Keksimme myös jokaiseen aihealueeseen täydentäviä jatkokysymyksiä varsinaisten kysymysten lisäksi, siltä varalta, että aikaa näyttäisi jäävän yli. 

Valitsimme aihealueet Tutkimusten voimasanojen avulla, ja ne olivat: lähtökohdat, aineiston laatu, tutkimusprosessi, sekä lopputulokset, jonka jaoimme vielä varhaiskasvatuksen, sukupuolidiskurssin osa-alueisiin. Halusimme ottaa tutkijatenttiimme mukaan varhaiskasvatuksen näkökulman, vaikka tutkijamme Jaana Kärnä-Behmin väitöskirja kuuluikin käsityötieteen piiriin. Tulevina varhaiskasvattajina halusimme kuulla tutkijamme näkökulman siihen, miten käsityötutkimusta voitaisiin soveltaa myös varhaiskasvatukseen. Sukupuolidiskurssin otimme tarkempaan käsittelyyn, sillä Kärnä-Behm oli itse korostanut sukupuolidiskurssia väitöskirjassaan, sekä edellisessä tapaamisessamme. Sukupuoliasia tuntui myös meille tärkeältä, ja ajankohtaiselta aiheelta, josta oli mielekästä keskustella. Jälkeenpäin, varsinkin varjoryhmältä saamamme palautteen mukaan, mietimme, että olisimmeko voineet tarttua enemmän muihinkin Kärnä-Behmin tutkimusaineistossa esiintyviin diskursseihin. 

Kysymysten kehittelemisen, ja päättämisen jälkeen kokoonnuimme uudestaan eri päivänä, jolloin harjoittelimme tutkijatenttiä kuivaharjoitteluna. Jokainen pari sai kysyä, ja muodostella kysymyksensä, ja miettiä miten ne toimisi ääneen luettaessa. Kuivaharjoittelun tarkoituksena oli myös testata, miten totuudenmukainen aika-arviomme oli. Näin pystyimme myös lisäämään, ja muokkaamaan kysymyksiämme parempaan muotoon.  

Tenttitilaisuuteen valmistautumisemme oli mielestämme onnistunut. Koska olimme aikaisemmin kuivaharjoitelleet ja sopineet kysymysjärjestyksen, ei itse tenttitilaisuudessa ollut haparointia. Myös aikataulutus oli onnistunutta. Keskustelu eteni järjestyksenmukaisesti, mutta reagoimme myös Kärnä-Behmin vastauksiin spontaanisti, emmekä pakonomaisesti seuranneet suunnitelmaa. Vaikka aiheemme ei käsitellytkään varhaiskasvatusta, vaan käsityötä, onnistuimme tuomaan varhaiskasvatuksen relevantilla tavalla esille kysymyksissämme. 

Keskustelu pysyi asiapitoisena, emmekä harhautuneet keskustelemaan aiheen ohi. Vaikka Kärnä-Behmin aineisto onkin 2000-luvun taitteesta, niin esimerkiksi Nina onnistui tuomaan kysymyksellään aiheen ajankohtaisuuden esille. Ryhmämme tuki myös hyvin toisiaan ja auttoivat tarkentamaan toisten kysymyksiä, mikäli Kärnä-Behm ei ymmärtänyt täysin mitä kysymyksellä haettiin.
Muutenkin tenttitilaisuus oli asetelmastaan huolimatta luonnollisen oloinen, ja vaikka kyseessä olikin tentti, tunnelma ei ollut erityisen jännittynyt, vaan tilanne muistutti toisinaan tavanomaista keskustelua. Suunniteltujen kysymykset ja tutkijatentissä esitetyt kysymykset olivat myös onnistuneita, sillä ehkä  hieman viileän ensimmäisen tutkijatapaamisen jälkeen onnistuimme saamaan paljon enemmän irti Kärnä-Behmin kanssa keskustelusta, jonka seurauksena opimme ja ymmärsimme myös paremmin aineistoa ja saimme muutenkin paljon uutta informaatiota. 

Varjoryhmän palaute 

Saimme varjoryhmältä paljon positiivista palautetta. Varjoryhmä huomasi meidän tutkimusaiheemme olevan hankala, ja sen vuoksi he kehuivatkin meitä siitä, että olemme päässeet niinkin hyvin perille tutkittavasta tutkimuksestamme. Heidän mielestään keskustelu etenkin diskursseista oli mukaansatempaavaa seurattavaa. He myös kehuivat tutkijan ja meidän puheenvuorojen olleen tasa-painoisia. Varjoryhmä olisi kuitenkin toivonut keskustelua sukupuolidiskurssin lisäksi myös muista diskursseista. Olisimme ryhmämme kanssa toivoneet lisää kriittistä palautetta, joka olisi saattanut auttaa ja kehittää meitä tulevia mahdollisia samankaltaisia tilanteita varten. He myös huomauttivat päälle puhumisesta tentin aikana. Tätä emme olleet ryhmän kanssa huomanneet, johtunee jännityksestä ja innosta. Kuitenkin tulevaisuuttaa ajatellen tämä oli todella oleellinen huomio ihmisten kanssa toimimisessa ja heidän kunnioittamisessaan. 

Ajatuksia ryhmämme työskentelystä 

Pohdimme ryhmämme kesken kehitettäviä kohtia toiminnassamme. Olisimme voineet ryhmässä olla hieman järjestelmällisempiä. Ymmärsimme kurssin loppupuolella, että ajankäytöllisesti olisi saattanut olla järkevämpää jakautua useammissa tehtävissä pienempiin ryhmiin. Esimerkiksi blogin kirjoitus tuntui hankalalta koko ryhmän voimin ja silloin ymmärsimme jakaa tehtävää pienempiin ryhmiin. 

Vastuunjako tuntui välillä haastavalta. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut hyvä, jos jokaisessa tehtävässä olisi ollut vaihtuva tehtävänvetäjä, joka olisi ensisijaisesti ollut vastuussa esimerkiksi tehtävän palautuksesta. Näin ollen jokainen ryhmänjäsen olisi saanut osalleen vastuuta. 

Opimme tämän Kohti tutkivaa työtapaa- kurssin aikana ryhmätyöskentelystä, sillä näinkin ison, kymmenen hengen ryhmän työskentelyssä on hankalaa päästä aina tulokseen, joka miellyttää jokaista ryhmänjäsentä,  jolloin täytyy tehdä kompromisseja. Myös isossa ryhmässä hiljaisemmat ryhmänjäsenet saattavat helposti jäädä pienempään rooliin. Silloin on ollut hyödyllistä esimerkiksi ryhmän pilkkominen ja tehtävien jakaminen pienempiin osiin. 

Kurssi kehitti myös paljon akateemista ja tutkimuksellista ajattelua. Kurssin kautta opimme ymmärtämään tutkimusta ja siihen liittyvää käsitteistöä. Opimme ymmärtämään tutkimusprosessia sekä siihen liittyviä ongelmia, menetelmiä ja ratkaisuja.  

// Ryhmä 6

Kirkon ja päiväkotien yhteistyölle loppu?

Helsingin Sanomat nosti 13.11.2017 esiin ajankohtaisen aiheen, katsomuskasvatuksen varhaiskasvatuksessa. Artikkelissa todetaan, että tällä hetkellä joissain kunnissa Opetushallituksen katsomuskasvatusta koskeva päivitetty linjaus on tulkittu niin, että yhteistyö päiväkotien ja kirkon välillä on lopetettu kokonaan. Toisaalta Vantaalla seurakunnat pyrkivät aktiiviseen yhteistyöhön päiväkotien kanssa, ja sen sisältöä on uudistettu. Uudet teemat liittyvät elämäntaitoon ja etiikkaan, jotka ovat yhteisiä kaikille riippumatta katsomuksesta. Vantaan seurakuntien kasvatusasiainsihteeri Iris Sotamaa toteaa ”–kirkon tehtävä ei ole enää mennä päiväkotiin evankelioimaan, se voi tarjota laadukasta ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaista sisältöä” (Helsingin Sanomat, 2017). Mielestämme on hienoa, että kirkko on valmis muokkaamaan omaa toimintaansa yhteiskunnan muuttuvien tarpeiden mukaisesti. Tämä onkin edellytys kirkon ja varhaiskasvatuksen yhteistyön jatkumiselle. Uusi katsomuskasvatus vaatii muutoshalua molemmin puolin.

Uuden varhaiskasvatussuunnitelman perusteella päiväkotien katsomuskasvatusta on päivitetty niin, että kaikki uskonnot ovat uskonnottomuuden ohella tasa-arvoisen tutustumisen kohteena. Varhaiskasvatussuunnitelmassa nousee esiin lapsen oman ajattelun tukeminen, tietämys eri uskonnoista, kulttuureista ja uskonnottomuudesta sekä kulttuurisen ja katsomuksellisen identiteetin kehittymisen tukeminen. (Vasu, 2016) Myös lapsen oikeudet vaativat jokaiselle lapselle taattavan ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden. Toisaalta yleissopimus lastenoikeuksista antaa myös vanhemmille oikeuden sekä velvollisuuden antaa ohjausta uskonnonvapauden käyttämisessä. (Lasten oikeudet, 1989)

Arjessa tulee joka tapauksessa vastaan tilanteita, joissa pohditaan etiikkaan ja moraaliin liittyviä asioita, kuten syntymää, kuolemaa sekä muita kaikille yhteisiä kysymyksiä. Mielestämme tämä pohjaa empatia- ja myötätuntotaitojen kehittymiseen. Varhaiskasvatuksella on iso rooli näiden taitojen tunnistamisessa ja kehittämisessä. Myötätunto on tekoja, kuten auttamista, lohduttamista, mukaan pyytämistä, jakamista ja suojelemista (Lipponen, 2017).

Pohdimme, että haasteeksi saattaa muotoutua, se miten henkilökunta pystyy perustelemaan uuden katsomuskasvatuksen vanhemmille. Toteutettava sisältö tulee pystyä perustelemaan koko joukolle vanhempia, jotka edustavat kirjavaa uskontojen ja uskonnottomuuden joukkoa. Esimerkiksi Helsingissä hieman yli 50% asukkaista kuuluu enää luterilaiseen kirkkoon, ja helsinkiläisellä päiväkotikentällä on alueita, joissa enemmistö lapsista on islaminuskoisista perheistä (Helsingin Sanomat, 2017). Ristipaine eri näkemysten ja odotusten välissä on valtava. Oulussa muutos on herättänyt vastarintaa, esimerkiksi äiti ja pappi Mirjami Dutton pelkää, että uskonnon opetus jää pelkästään perheiden vastuulle. (Helsingin Sanomat, 2017) Mielestämme huoli ei ole aivan aiheeton. Mikäli uskonnoista ei voida puhua varhaiskasvatuksessa, niin mikä sitten on oikea paikka? Vai onko uskonnoista edes tarvetta puhua tarkemmin kuin etiikan ja moraalin, eli uskonnoille yhteisten asioiden, kannalta ennen peruskoulua?

Ryhmä 10

 

Lähteet:

Lipponen, L. Varhaispedagogiikan luento 9.10.2017

Pölkki, M. & Valtavaara, M. (2017) Päiväkodit sulkevat oviaan kirkolta uusien linjausten myötä – Vantaalla järjestetään opetusta, jossa Jeesuksen ja Allahin on mahduttava samaan lauseeseen, Helsingin Sanomat. Viitattu 16.11.2017. Saatavissa: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005446797.html

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Opetushallituksen verkkosivut. Viitattu 16.11.2017. Saatavissa: http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf

YK:n yleissopimus lasten oikeuksista. Viitattu 22.11.2017. Saatavissa: https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/

Tutkijatentistä eväitä lastentarhanopettajan työhön!

Kurssimme tiivistyi tämän aamuiseen tutkijatenttiin nimikkotutkijamme Elina Fonsénin ja meitä opponoivan varjoryhmän kanssa. Päällimmäisenä mieliimme jäi kuinka ryhmällämme kävi erinomainen tuuri sekä tutkimusaiheen että aineiston suhteen. Kiinnostava aihe syvensi kurssin aikana ymmärrystämme tutkimuksen teosta ja aineistonamme ollut väitöskirja konkretisoi näppärästi “Tutkimuksen voimasanat”-teoksen saloja. Ryhmämme rikkautena on myös diversiteetti- monimuotoiset elämänkokemukset ovat luoneet loistavan pohjan keskusteluille ja oppimiselle.

Tentin päätteeksi kysyimme Fonsénilta vinkkejä tulevaan lastentarhanopettajan työhömme, pedagogisen johtajuuden asiantuntijan näkökulmasta:

Fonsénin mukaan vanha johtajuuden “päällepäsmäröivä” malli on aikansa elänyt, ja nyt kentällä tulisi olla vallalla vastuunkantamisen malli laadukkaan pedagogiikan toteutumiseksi.

Fonsén myös teroitti, kuinka johtajuus on ensisijaisesti palvelutehtävä ja sen keskiössä on lapsen etu ja hyvinvointi.

Lisäksi hän painotti pedagogisen johtajuuden edellyttävän tiimin tasolla sitä, että tiimin vastuulla on ottaa hankaliakin asioita puheeksi, keskustella rakentavasti, havaita epäkohtia ja kehittää pedagogiikkaa jatkuvasti.

Lopuksi Fonsén kehoitti meitä osallistumaan pedagogisen johtajuuden ja moniammatillisen yhteistyön kurssille, sekä lukemaan väitöskirjansa “Pedagoginen johtajuus varhaiskasvatuksessa” vielä perinpohjasesti (tähän tulisi hymiö).

Ryhmä 1

Erityistä tukea tarvitsevat lapset neurotyypillisten lasten ryhmissä    

Erityistä tukea tarvitsevat lapset neurotyypillisten lasten ryhmissä 

Tällä hetkellä varhaiskasvatuksessa on tavoitteena sekoittaa neurotyypillisten lasten ryhmiin erityistä tukea tarvitsevia lapsia, mutta pohdimme keitä tälläinen järjestely lopulta palvelee. Toivottavaa olisi, että taloudellisten motiivien lisäksi olisi muitakin syitä laittaa erityistä tukea tarvitsevat lapset tavallisiin ryhmiin. Erityistä tukea tarvitsevien lasten tilanne varhaiskasvatuksessa päiväkodeissa onkin ajankohtainen ja kiinnostava. Lainsäädännössäkään ei mainita, miten erityisvarhaiskasvatusta tulisi toteuttaa. Pohdimme siis hyötyvätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset olostaan ryhmässä neurotyypillisten lasten kanssa, vai olisiko heidän parempi olla omissa, mahdollisesti pienemmissä ryhmissään. Erityisen tuen tarpeitakin on hyvin monenlaisia, joten yhtä ainoaa hyvää ratkaisua ei taida olla. Tilanteesta voi kuitenkin olla hyötyä tai haittaa myös tavallisen lapsiryhmän muille lapsille, joilla ei ole kehityshäiriötä. Meidänkin ryhmästämme osa saattaa valita sivuaineekseen erityispedagogiikan, joten näitä asioita on senkin kannalta mielenkiintoista pohtia.

Yksi huomionarvoinen asia, jonka myös haluaisimme nostaa esille, on erityislapsen leimaaminen. Päivi Pihlaja ja Maria Neitola tuovatkin esille artikkelissaan Varhaiserityiskasvatus muuttuvassa varhaiskasvatuksen kentässä (Kasvatus&Aika 11 (3) 2017), että erityistä tukea tarvitsevat lapset helposti luokitellaan ja tämä kohdistuu usein yksittäiseen lapseen. Ongelmana siis nimenomaan on se, että keskitytään liikaa yksilön häiriöön. Pohdimme myös, että varsinkin kun erityislapsia integroidaan tavallisten lasten ryhmiin, myös muut lapset saattavat huomata erityisyyden. Vaikka päiväkodin henkilökunta käyttäytyisikin ns. normaalisti erityislapsen kanssa, saattaa erityislapsi saada enemmän huomioita, jota hän todennäköisesti tarvitseekin. Onkin vaikea ajatella, miten muut lapset reagoisivat erityislapseen. Voi olla, etteivät he välittäisi, vaikka tämän erityisyyden huomaisivatkin. Jos ongelmia ilmenisi, olisi niitä varmaan haastavaa ratkaista päiväkodin hektisessä arjessa, mahdollisessa henkilökuntapulassa. Olisi myös mielenkiintoista tietää, saavatko näissä ns. sekoitetuissa lapsiryhmissä työskentelevät kasvattajat lisäkoulutusta tai muuta tukea, kun erityislapsi tulee ryhmään. Riittääkö kunnissa resursseja tarpeeksi moneen erityislastentarhanopettajaan?

Ryhmäläisillämme on tuttavissaan henkilöitä, jotka työskentelevät erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa, joten saimme heiltä haastatteluiden kautta näkökulmia aiheeseemme. Haastateltaviemme henkilöiden mielipiteet erosivat toisistaan. Toinen haastateltavamme on lastentarhanopettaja ja toinen lähihoitaja, joka toimii tällä hetkellä omaishoitajana omille lapsilleen.

Lastentarhanopettajan mielestä integroidut ryhmät, joissa on erityistä tukea tarvitsevia ja neurotyypillisiä lapsia voi toimia, jos ryhmässä on kunnon tukitoimet. Avustaja ja selkeä strukturoitu päivärytmi auttavat sekä erityistä tukea tarvitsevia lapsia että myös neurotyypillisiä. Hänen mielestään ryhmäkokojen pienentäminen, esimerkiksi yhdellä lapsella, ei auta kokonaiskuvaa. Hyvä puoli integroidussa ryhmässä on, että erityislastentarhanopettaja on aina käytössä.

Lähihoitajan mielipide oli inkluusiota vastaan. Hänen mielestään ajatus on huono, koska tyypillisesti erityistä tukea tarvitseva lapsi omaa autistisia piirteitä tai on mahdollisesti kehitysvammainen. Hän mainitsee, että: “Tällaisilla lapsilla on jo arjessa itsessään niin paljon suuria haasteita, muun muassa päivittäisissä toiminnoissa suoriutuminen. Oppimista ajatellen kuitenkin suurimmat haasteet ovat puheentuotto ja ymmärtäminen tai jopa sen puuttuminen ja tästä seuraava kuormittuminen”.

Omassa ryhmässämme on henkilöitä, jotka ovat työskennelleet erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa. Pohdimme omia näkökulmiamme aiheeseen.  Mielestämme lievän kehityshäiriön omaavat henkilöt voivat hyötyä integroiduissa ryhmissä, kunhan heidän erityiset tarpeensa huomioidaan. Tällöin esimerkiksi heidän sosiaalisia taitojaan saadaan harjoitettua vertaisikäryhmässä. Yhden ryhmäläisen henkilökohtaisen kokemuksen mukaan, lievän aspergerin oireyhtymän diagnoosin saanut lapsi oppi vuorovaikutusta, itsehillintää, kiittämistä ja muita arjen taitoja toimiessaan ryhmässä. Aikuisen rooli on mielestämme tärkeä lapsen kehityksen tukemisessa ja erityisesti silloin, mikäli toimitaan integroidussa ryhmässä.

-Liikuntaryhmä (ryhmä 7)

Lähteet
Neitola, M., Pihjala, P. (2017) Varhaiserityiskasvatus muuttuvassa varhaiskasvatuksen kentässä Kasvatus & Aika 11(3) 2017, s.70–91, Viitattu 18.11.2017. Saatavilla: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/ka4_2809171616.pdf

Haastattelut ryhmäläistemme tuttavilta, jotka eivät halua nimeään mainittavan. Haastateltu 11.11.2017 ja 12.11.2017.
Kuvalähde
http://www.stlukechatt.org/wp-content/uploads/2016/06/PNO.jpg

Ryhmätyötaidot – kurssin anti tulevassa opettajan työssä?

Kohti tutkivaa työtapaa- kurssin tärkeimpänä tavoitteena tutkimuksiin perehtymisen lisäksi pitäisi mielestämme olla opiskelijoiden ryhmätyöskentely tapojen kehittäminen ja monipuolisten sosiaalisten taitojen lisääminen. Sen takia haluammekin nyt pohtia sitä, mitä kurssista jää käteen ja kuinka voimme hyödyntää oppimaamme tulevassa lastentarhanopettajan työssämme.

Kurssin aikana olemme muun muassa keskustelleet kurssin teemoista omassa pienryhmässämme, sekä laajemmin muiden ryhmien kanssa. Oman ryhmämme dynamiikka on toiminut alusta asti ideaalisti ja jokainen ryhmän jäsen on päässyt vaikuttamaan ryhmän toimintaan. Kuitenkaan kurssilla tai työelämässä tällaista toimivaa ryhmää ei aina synny. Tämän pohjalta aloimmekin pohtimaan ryhmätyöskentelyä ja sen toimivuuden tärkeyttä tulevan ammattimme puolesta. Ryhmätyöskentely on yksi lastentarhanopettajan tärkeimmistä taidoista. Hyvät ryhmätyötaidot korostuvat muun muassa kokouksissa, työtehtävien jakamisessa sekä kasvatustehtävissä. Opetusalan ammattijärjestön mukaan lastentarhanopettajan rooli ryhmässä painottuu juuri toiminnan kehittämiseen, arviointiin ja toimintalinjojen muodostamiseen. Ryhmätyötaitojen hallitseminen onkin avainasemassa moniammatillisessa työyhteisössä.

Koemme, että emme tällä kurssilla ole päässeet kehittämään näitä moniammatillisia yhteistyötaitoja. Kurssin sujuvamman toteutuksen kannalta olisi ollut mielekästä toimia esimerkiksi yhdessä muiden kasvatustieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden kanssa. Näin olisimme saaneet omaan ajatteluumme uusia näkökulmia, sekä voineet herättää laajempaa keskustelua kasvatuksen kysymyksistä. Esimerkiksi oman nimikkotutkimuksemme käsittelyn lähtökohdat olisivat mahdollisesti olleet erilaiset, jos ryhmäämme olisi kuulunut myös luokanopettajan opintosuunnan opiskelijoita. Lisäksi olisimme toivoneet kurssin nimen perusteella enemmän sisältöä ja käytännön kokemuksia tutkimuksen tekemisestä. Esimerkiksi olisimme halunneet tulevaa työtapaa ajatellen suorittaa jonkinlaisen itse suunnitelmanne tutkimuksen. Uskomme, että olisimme saaneet enemmän irti.

Kurssi antoi meille aineksia sujuvan ryhmän toimintaan ja ymmärtämään, millainen ryhmätyöskentely tukee parhaiten onnistunutta lopputulosta. Koemme kehittyneemme työn jakamisessa ja avun pyytämisessä, kun omat resurssit eivät ole riittäneet. Tämä taito olisi tärkeää omata myös opettajan työtä ajatellen, ja toimivassa työyhteisössä avoin sekä toiset huomioon ottava ilmapiiri onkin keskiössä. Uskotko, että itse kykenisit toimimaan ryhmääsi koossa pitävänä voimana ja koetko, että olet saanut tästä kurssista aineksia tulevaisuutta varten? Millaiseksi haluaisit oman työtiimisi rakentuvan?

 

Ryhmä 9

Lähteet: Kohti tutkivaa työtapaa -kurssi, järjestetty Helsingissä syksy 2017 (Lipponen & Krokfors )

https://www.oaj.fi/cs/oaj/Varhaiskasvatus%20ja%20esiopetus1 (Saatavilla 17.11.2017)

Kuva:  http://www.edu.helsinki.fi/malu/kirjasto/yto/ryhmassa1.jpg (Saatavilla 17.11.2017)

 

Mistä alkaa menestyminen?

 

Löysimme kiinnostavan artikkelin, joka toi hyvän kontrastin kurssin aikana perehtymäämme tutkimukseen. Nimikkotutkimuksessamme tutkitaan yliopisto-opintojen etenemiseen vaikuttavia syitä, kun taas artikkelissa aiheena on lukion loppuvaihe. Käytimme artikkelia ¨Ylioppilastutkinto ennustaa opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin¨ (Mäki-Lohiluoma, 2017). Artikkelissa pohdittiin sitä, että ylioppilastutkinto ennustaisi opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin. Tekstistä heräsi paljon ajatuksia, joiden kanssa emme olleet täysin samaa mieltä.

 

Viime aikoina on suunniteltu muutosta, joka poistaisi useimmista korkeakouluista paljon valmistautumista vaativat pääsykokeet ja ne korvattaisiin ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Mäki-Lohiluoma kirjoittaa: “Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, että kahdentoista vuoden aikana koulussa tehty työ korvataan sillä, että on varaa ja aikaa lukea muutaman kuukauden ajan 15 tuntia päivässä.” Mielestämme tämä väittämä oli hieman ristiriidassa pohdintojemme ja tutkimuksemme tuloksien kanssa. Pohdimme, että pääsykokeisiin määrätietoisesti valmistautuminen vaatii samoja taitoja, jotka ovat yhteydessä opintomenestykseen eli muun muassa motivaatiota, itsesäätelyä sekä luottoa minäpystyvyyteen.

 

Toisaalta Hailikarin tutkimuksen ja Mäki-Lohiluoman väittämän välillä on myös yhtäläisyyksiä. Tutkimuksen perusteella esimerkiksi itsesäätelytaito ja  minäpystyvyyden kokemukset ovat tärkeitä tekijöitä opiskelumenestyksen kannalta. Sekä nimikkotutkimus että artikkeli antavat syytä olettaa, että nämä taidot vaikuttavat sekä yliopistossa että lukiossa opiskelumenestykseen. Tämän myötä lukion menestyksen perusteella voisi paremmin päätellä opintomenestyksen yliopistossa kuin vain yhden pääsykokeen perusteella.

 

Meidän nimikkotutkimuksemme yksi keskeinen huomio on, että positiivinen motivaatio ja asenne ovat merkittäviä opintomenestyksen kannalta. Motivaatio ja asenne tulee kiinnostuksen ja intohimon myötä, mikä tarkoittaa, että on tärkeää valita oikea opiskeluala. Ei ole aina itsestään selvää, että ensimmäisellä kerralla onnistuisi valitsemaan itselleen mieluisan opiskelupaikan. Jotkut ihmiset yrittävät pitkään löytää itselleen sopivaa opiskelualaa, mutta eivät kuitenkaan löydä sitä. Onko siis järkevää pakottaa mahdollisimman monia nuoria heti valitsemaan jokin koulutusala? Opiskelijan kohtuullisen valmistumisajan näkökulmasta tämä saattaa olla parempi.  Lopulta kuitenkin opiskelijoita saattaa valmistua prosentuaalisesti enemmän kuin päätyy alan töihin. He eivät ehkä työskentele koskaan alalla, johon valmistuvat, jolloin on kouluttauduttava uudelleen toiseen ammattiin.

 

Myös ryhmämme mielestä hakujärjestelmää tulisi kehittää. Yhtenä vaihtoehtona keskustelussamme nousi ajatus, että jo yläasteella ja lukiossa voisi parantaa eri tulevaisuuden ammattialojen esittelyä sekä opinto-ohjausta.

 

On myös tärkeää huomioida, että kehitys lähtee jo varhaisvaiheesta. Onhan tutkitusti todistettu, että sillä on vaikutusta tulevaan koulumenestykseen. Jo varhaiskasvatuksen aikana opitaan monia tärkeitä asioita, jotka luovat pohjan koko oppimiselle. Jos pohja on hatara, sen perustuksia on vaikea korjata, mitä enemmän vuosia kuluu. Silloin hakeutuminen ylimpiin koulutuksiin on todella haastavaa. Jotkut tietysti pystyvät siihen suurella työmäärällä sitten aikuisena, mutta se vaatii paljon motivaatiota ja kiinnostusta. Koska niin nimikkotutkimuksemme kuin artikkelinkin mukaan tietyillä taidoilla on yhteys opintomenestykseen, eikö silloin olisi olennaista kiinnittää jo varhain huomiota hyvien opiskelutaitojen oppimiseen?

 

Lähteet

Lindblom-Ylänne, S., Haarala-Muhonen, A., Postareff, L., & Hailikari, T. (2017). Exploration of individual study paths of successful first-year students: an interview study. European Journal of Psychology of Education, 32(4), 687-701.

Mäki-Lohiluoma, J. (23.09.2017). Ylioppilastutkinto ennustaa opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin. Ajatuspaja Linja. Viitattu 11.11.2017. Saatavissa: http://ajatuspajalinja.fi/ylioppilastutkinto-ennustaa-opintomenestysta-paasykoepisteita-paremmin/

 

Ryhmä 2

Katsomuskasvatus mediassa

Katsomuskasvatus ja uskonto ovat olleet viime aikoina paljon esillä mediassa. Huomasimme tämän heti Poulterin ja Kuusiston artikkelin saatuamme. Uskonnonopetus päiväkodeissa on aiheuttanut paljon eriäviä mielipiteitä. Keskustelua on käyty muun muassa siitä, saako päiväkodeissa puhua uskonnosta, ja jos saa, niin kuka ja miten. Uskonnon nostaminen ns. “kohu aiheeksi” juontaa ainakin osittain juurensa lisääntyneestä monikulttuurisuudesta Suomessa sekä ymmärryksestä erilaisia uskontoja kohtaan.  Varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa on ryhdytty muokkaamaan perinteisiä toimintatapoja uskonnon opetuksen suhteen.

Mediassa on käyty keskustelua esimerkiksi siitä, pitäisikö kaikille järjestää yhteistä uskonnon opetusta, riippumatta jokaisen henkilökohtaisesta uskonnosta. Monissa kouluissa on tähän asti erotettu oppilaat uskontojen perusteella eri luokkiin uskonnon opetuksen ajaksi. Esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa (13.9.2017) pohdittiin sitä, että jos eri kirkkoihin kuuluvat tai kuulumattomat lapset jaetaan eri luokkiin, heidän ymmärryksensä toisia uskontoja kohtaan ei pääse kehittymään. Kuten Poulterkin meille sanoi tutkijatapaamisessa, eihän päiväkoti/koulu ole mikään suljettu laitos, joka pitää tietoa ulkopuolella. Sen sijaan sen pitäisi vaalia erilaisuutta ja auttaa lapsia ymmärtämään sitä. Maailma päiväkodin ja koulun ulkopuolella on kaikkea muuta kuin yksitoikkoista ja samanlaista.

Helsingin Sanomien uutisessa (13.9.2017) kerrotaan, etteivät vähemmistöuskontojen edustajat kannata uskonnonopetus ryhmien yhdistämistä. Sen sijaan he vetoavat Ruotsiin, jossa ei ole enää vuosiin opetettu uskontoja erillisinä aiheina. “Käytännössä uskontotiedosta on tullut yhteiskuntaopin luonteinen oppiaine, jonka taustalla on myös evankelisluterilainen eetos”, sanoo ortodoksien uskontopedagogiikan yliopistonlehtori Risto Aikonen Itä-Suomen yliopistosta. Mieleemme herää kysymys, mikseivät niin oppilaat kuin päiväkotilaisetkin, voisi istua yhteisellä uskonnon tunnilla, kun muualla Pohjoismaissa se on mahdollista. Tämä toki vaatisi ennakkoluulottomuutta ja avoimuutta, eritoten opettajalta. Lapset ovat luonnostaan hyväksyväisempiä ja oppisivat nopeasti uuden menetelmän.  Tämän lisäksi kiinnitimme huomiota siihen, ettei Suomessa edes elämänkatsomustieto ole vapaasti valittava aine, vaan lapsi opiskelee sitä uskontoa, johon hän kuuluu.

Helsingin sanomien uutisissa (12.9.2017) kerrotaan, että elämänkatsomuksen opetukseen osallistuvien lasten määrä on kasvanut tuhansilla viime vuosien aikana Helsingin peruskouluissa. Vuoteen 2016 mennessä peruskoulujen 37 000 oppilaasta joka viides osallistui elämänkatsomustiedon tunneille uskonnon tuntien sijaan. Elämänkatsomustietoa opiskelevien määrä ja suhteellinen osuus koko koulun oppilasmäärään vaihtelevat kouluittain. Artikkelin mukaan vähiten et-oppilaita suhteessa koko oppilasmäärään on Suutarila ala-asteella, Pakilan yläasteen koulussa ja Munkkiniemen ala-asteella. Kun taas eniten on Suomenlinnan ala-asteella, Kallion ala-asteella ja Arabian peruskoulussa. Perusopetuksen aluepäällikkö Taina Tervo selittää eroa eri alueiden kirkkoon kuuluvien määrän mukaan. Tervo ottaa esimerkiksi Arabian peruskoulun (37% et-oppilaita suhteessa koko oppilasmäärään), joka sijaitsee Paavalin seurakunnan alueella, jossa kirkkoon kuulumisen prosentti on ollut pitkään alhainen.

Et-opetusta on järjestetty Helsingin kouluissa eri tavoin riippuen et-oppilaiden määrästä eri luokka-asteilla sekä tilaresursseista. Joissain kouluissa jokaiselle luokka-asteelle on pystytty muodostamaan oma ryhmänsä. Kun taas esimerkiksi Malmin peruskoulussa et-ryhmiä on muodostettu useiden eri luokka-asteiden oppilaista. Et-opettaja Eeva Manner-Lipasti tuo esiin artikkelissa mietintönsä siitä, mikä ryhmässämmekin tuli puheeksi, eli mitkä aiheet sitten sopisivat esimerkiksi 3. ja 6. luokan oppilaiden yhdessä käytävään keskusteluun. Artikkelissa oppilaat ovat kiinnostuneita keskustelemaan ajankohtaisista aiheista, mutta voiko kaikkia aiheita käydä samalla tavalla läpi 9-vuotiaan kanssa kuin 12-vuotiaan?

Voimme nähdä että, uskonnonopetuksen vaihtuminen katsomuskasvatukseksi on yksi varhaiskasvatuksen keskeisistä haasteista. Se on luonut vaikeuksia kasvattajien parissa muun muassa siitä, kuinka käytännössä tulisi toimia. Asiaa käsiteltiin Ylen uutisessa (15.9.2017), jossa puhuttiin ruokarukouksen poistumisesta päiväkodeista. Uutinen synnytti monenlaisia mielipiteitä, sillä aihe on hyvin tunnelatautunut. Käytännössä uskontokasvatuksen poistuminen tarkoittaa sitä, että varhaiskasvatuksessa ei enää harjoiteta uskontoa missään muodossa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö eri katsomuksista, mukaan lukien uskonnottomuudesta, saisi puhua enää ollenkaan. Uutisessa korostetaankin varhaiskasvatuksen tavoitteita, joihin kuuluu lasten yksilöllisen kasvun tukeminen sekä identiteetin löytäminen. Tähän kuuluu osanaan myös se, ettei erilaisia vaihtoehtoja tulisi sulkea lapsilta pois, vaan katsomuksista olisi hyvä keskustella yhdessä lasten kanssa.Niin lapset oppisivat tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja ennakkoluulottomuus vähenisi.  Myös Poulter puhui katsomuskasvatuksen tärkeydestä. Hänen mukaansa katsomuksia ei tulisi täysin kieltää päiväkodeista, vaan asioista voisi puhua vapaasti ja oppia keskustelujen kautta.

 

Lähteet:

Poranen, K. (2017). Ruokarukous vaihtui loruun tänä syksynä – päiväkodeista katosi uskontokasvatus. Yle Uutiset. Lainattu 12.11.2017. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-9826733

Valtavaara, M. (2017). Professori: Uskonnonopetus estää meitä ymmärtämästä muita uskontoryhmiä – ”Malli, jossa lapset jaetaan eri luokkiin uskonnon perusteella, ei ole tätä päivää”. Helsingin Sanomat. Lainattu 12.11.2017. Saatavilla: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005365153.html

Varmavuori, M. (2017). Uskonnonopetus jakaa Helsingin kahtia: et-luokat pullistelevat Kalliossa, Arabiassa ja Käpylässä – toisin kuin Paloheinässä, Lauttasaaressa ja Munkkiniemessä. Helsingin Sanomat. Lainattu 12.11.2017. Saatavilla: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005363606.html

Vihavainen, S., Valtavaara, M. (2017). Kaikille lapsille yhteinen uskonnon­opetus saa vähemmistö­uskonnot kavahtamaan – Islamin asian­tuntija: ”Luulen, että paine islamilaisen koulun perustamiselle kasvaisi”. Helsingin Sanomat. Lainattu 12.11.2017. Saatavilla: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005366442.html

Kuvalähde:

Helsingin Sanomat (13.9.2017). Saatavilla: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005365153.html

 

Ryhmä 5 / Poulter

Osallisuus; sadutus ja lapsen kuunteleminen sekä toiveiden toteuttaminen

 

OSALLISUUS; SADUTUS JA LAPSEN KUUNTELEMINEN SEKÄ TOIVEIDEN TOTEUTTAMINEN

 

JOHDANTO

Ensimmäinen oppimistehtävä oli ideoida, miten voisimme lähteä tutkimaan “lööpissä” esitettyä asiaa. Valitsimme tutkimustavaksi sähköisen kyselylomakkeen päiväkodin kasvatushenkilökunnalle selvittääksemme, millaisia lasten osallisuutta lisääviä menetelmiä päiväkodeissa käytetään. Tähän kyselyyn määrittelimme osallisuutta lisääviksi menetelmiksi lapsen kuuntelemisen ja toiveiden toteuttamisen (Leinonen, 2010, s.20), pienryhmätoiminnan (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005), lastenkokoukset (Haapamäki, 2000) ja toiminnan dokumentoinnin ja sen näkyväksi tekemisen, johon sisältyy sadutus, valokuvaaminen ja kasvunkansiot (opetushallitus, vasuverkkokysely 2015). Tässä blogitekstissä haluamme avata sadutuksen sekä lapsen kuuntelemisen ja toiveiden toteuttamisen merkitystä lapsen osallisuuden tukemisen menetelminä.

 

SADUTUS OSALLISUUTTA LISÄÄVÄNÄ MENETELMÄNÄ

Koulupsykologi ja valtiotieteen tohtori Monika Riihelä kehitti sadutusmenetelmän Suomessa 1980-luvulla. Hän käytti sitä terapeuttisena menetelmänä lapsen osaamisen ja itsetunnon vahvistamisessa. Sadutusmenetelmän kehittymiseen on olennaisesti vaikuttanut tuhannet lapset, vanhemmat ja monien eri alojen ammattilaiset. (Karlsson, 2014, s.192.)

Sadutus on menetelmä, joka sisältää toisen kuuntelua ja osallisuutta. Sen avulla kuunnellaan lasta, mutta se toimii myös nuorten tai aikuisten kanssa. Sadutus tuo turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta ja siinä pysähdytään kuuntelemaan, mitä toinen haluaa kertoa. Sadutuksessa nimensä mukaisesti kerrotaan satu tai tarina ja se syntyy kertojan ja saduttajan välille. Kyseessä on narratiivinen, eli kerronnallinen, menetelmä. Perinteisen sadun kertomisesta sadutus eroaa siten, että lapsen (tai lapsiryhmän) kertoessa aikuinen kirjoittaa sadun aivan kuten kertoja on sen kertonut. Lopuksi saduttaja lukee kertojalle tekstin ja hän voi tehdä korjauksia, jos tahtoo. Sadutus mahdollistaa osallisuuden tunteen ja näin ollen ehkäisee ulkopuolisuutta. (Karlsson, 2014, s. 24.)

Pienimpiäkin lapsia voi saduttaa. Kaikilla ihmisillä on jotain kerrottavaa eikä kertomisen taitoa tarvitse opettaa.  Pienten lasten tavassa kertoa on kehonkielellä usein iso rooli. Sadutusta voikin toteuttaa kerronnan lisäksi esimerkiksi tanssien, erilaisten kuvien kautta, tekstiilien avulla, sekä liikkeen ja piirtämisen avulla. Myös leikin sadutus on tärkeä muoto. Pienet seuraavat usein isompien esimerkkiä ja innostuvat näin kertomaan omia tarinoitaan. (Karlsson, 2014, s.87-90.)

Säännöllisen sadutuksen avulla lapsi rohkaistuu kertomaan ajatuksistaan aikuisille myös muissa tilanteissa. Lapsi huomaa, että hänen ajatukset ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Hän kokee myös tulevansa ymmärretyksi. Saduttamalla samaa lasta pidemmän ajan myös aikuiselle avautuu uusia näkökulmia. Lapset usein kertovat satujen avulla sellaisia asioita joita eivät muuten toisi esille. Lapsista on usein hauskaa palata vanhoihin satuihinsa ja näiden avulla tutkailla sitä millaisia he olivat nuorempina. (Karlsson, 2014, s.74.)

 

LAPSEN KUUNTELEMINEN JA TOIVEIDEN TOTEUTTAMINEN

Menetelmistä lasten kuunteleminen ja toiveiden toteuttaminen perustuvat Leinosen (2014) tekstissä Harry Shierin (2001) osallisuuden polkuun. Osallisuuden polussa on viisi askelmaa: 1. Lapsen kuunteleminen, 2. lapsen mielipiteiden kysyminen, 3. Lasten mielipiteiden ja aloitteiden huomioiminen, 4. lasten mukaan ottaminen päätöksentekoprosessiin ja 5. lapset jakavat valtaa ja vastuuta aikuisten kanssa. Näitä jokaista tasoa määrittävät kolme aikuisen sitoutumisen astetta, jotka ovat uusien asioiden vastaanottaminen ja vanhojen kyseenalaistaminen, muutoksen mahdollistaminen sekä sitoutuminen uuteen malliin. Tarkastelemme nyt tarkemmin lasten kuuntelemista ja heidän aloitteidensa huomioimista, jotka olimme maininneet ensimmäisen oppimistehtävämme tutkimussuunnitelmassa osallisuutta lisäävinä menetelminä.

Osallisuuden polun ensimmäinen taso on lapsen kuunteleminen aikuisen ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Leinonen (2014) viittaa Clarkin (2005) kuuntelemisen määritelmään, jonka mukaan kuunteleminen on aktiivista vuorovaikutusta, jossa keskitytään sanojen merkityksen lisäksi myös sanattomaan viestintään. Tässä määritelmässä tuodaan esille myös se, ettei ilman kuuntelemista ja kuulluksi tulemista voi osallistua tavanomaiseen kanssakäymiseen tai päätöksentekoon.

Aktiivisen kuuntelun tavoitteena on pelkän kuulemisen sijaan pyrkiä myös ymmärtämään, mitä puhuja sanoo ja mitä hän tarkoittaa. Aktiivinen kuuntelu edellyttää kuuntelijalta keskittymistä, huomion kohdistamista, asiakokonaisuuden muistamista, persoonallista tulkintaa ja kykyä arvioida nonverbaalista viestintää. Aktiivinen kuuntelija ei kritisoi, vaan haluaa ymmärtää puhujan näkökulmia. (Pruuki, 2008.) Lasten osallisuuden toteutumisessa lasten kuunteleminen ei siis tarkoita pelkästään lasten kuulemista, vaan kyse on aikuisen kannalta vaativammasta vuorovaikutustilanteesta. Vaikka päiväkodin henkilökunta kokisi kuuntelevansa lapsia, eivät lapset välttämättä silti tule kuulluiksi.

Shierin (2001) osallisuuden polun kolmannella askelmalla lasten aloitteet ja mielipiteet otetaan huomioon. Tämä edellyttää toisen askeleen toteutumista, eli lapsia on tuettava ilmaisemaan mielipiteitään. Jos mielipiteiden ilmaisemista ei mahdollisteta, ei niitä voida myöskään ottaa huomioon. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lasta kuunnellaan ja hänen näkemyksensä huomioidaan häntä koskevissa asioissa iän ja kehitystason mukaisesti.

 

POHDINTA JA YHTEENVETO

Tieteellistä tietoa osallisuuden menetelmistä oli melko vähän. Kuitenkin tutkiessamme aihetta, löysimme muutamia kirja- ja verkkolähteitä. Tämän kertaisessa blogipostauksessamme avasimme lähinnä sadutusta ja lasten kuuntelemista. Sadutus on tärkeä kuuntelemisen ja kertomisen menetelmä läpi elämän ja sen avulla hiljaisempiakin lapsia voidaan rohkaista kertomaan erilaisista asioista. Sadutuksen avulla lapset voivat saada onnistumisen kokemuksia ja kokea, että heidän ajatukset ovat tärkeitä.

Lapsen kuunteleminen saattaa aluksi vaikuttaa abstraktilta tai toisaalta hyvin itsestään selvältä asialta. Jos kysytään päiväkodin henkilökunnan näkemystä asiaan, varmastikin jokaisessa päiväkodissa ajatellaan, että lapsia kuunnellaan. On kuitenkin eri asia, tulevatko lapset oikeasti kuulluiksi ja otetaanko heidän toiveitaan ja mielipiteitään huomioon. Tarkemmin määriteltynä lasten kuunteleminen on paljon syvällisempi tapahtuma kuin vain passiivinen kuuleminen, eikä tällaisen osallisuutta lisäävän menetelmän tutkiminen ole helppoa. Jotta saataisiin tietää, tulevatko lapset todella kuulluiksi ja sitä kautta mahdollisesti kokevat osallisuutta, pitäisi tarkastella henkilökunnan sijaan lasten omia kokemuksia.

Koska lasten osallisuutta lisäävistä menetelmistä on kovin vähän tieteellistä tietoa, ja kuitenkin lasten osallisuutta edellytetään esimerkiksi uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassa (2016), olisi aihetta ehkä syytä tutkia lisää. Ilman lasten näkökulmaa ei voida saada selville, miten ja mitkä menetelmät todella lisäävät lasten osallisuutta päiväkodissa.

 

Osalliset/ryhmä 4

 

LÄHTEET

Haapamäki, J. (2000). Yhteisö kasvattaa: Päivähoito oppimis- ja kasvatusyhteisönä. Helsinki: Tammi.

Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Leinonen J. (2010). Lapsen osallisuuden mahdollistaminen päiväkodin toimintakulttuurissa. Pro Gradu (s.21-22) Viitattu 1.11.2017. Saatavissa: http://www.mv.helsinki.fi/jonkanga/gradu_nettiin.pdf

Leinonen, J. (2014) Pedagogisia näkökulmia ja välineitä lasten osallisuuden tukemiseen varhaiskasvatuksessa. Teoksessa J. Heikka, E. Fonsén, J. Elo & J. Leinonen (toim.), Osallisuuden pedagogiikka varhaiskasvatuksessa (s. 16-40). Tampere: Kopio-Niini

Pruuki, L. (2008). Ilo opettaa: Tietoa, taitoa ja työkaluja. Helsinki: Edita.

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2017) Opetushallitus. Viitattu 3.11.2017. Saatavissa: http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf.

Yhteenveto VASU2017 – verkkokommentoinnin vastauksista (2015) Opetushallitus (2015). Viitattu 3.11.217. Saatavissa: http://www.oph.fi/download/173619_vasuverkkokysely.pdf.

YK:n Lasten oikeuksien sopimus. Viitattu 1.11.2017. Saatavissa:

http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1991/19910060#idp451049904.

 

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Kangas, J. (2017). Henkilökohtainen tiedonanto. Viitattu 1.11.2017.

Katsomuskasvatus ja indoktrinaation vaara

Edellisen kirjoituksemme ”Katsomuksellinen kasvatus pohjautuu lakiin ja on pedagoginen oikeus” kommenteissa pohdittiin voisiko katsomuskasvatus johtaa lasten indoktrinointiin, erityisesti silloin, kun lapset saavat tietoa katsomuksista suoraan uskontojen edustajilta. Tämä asiaa jäi selkeästi puuttumaan edellisestä tekstistä ja kiitämme kommentista, koska se osui juuri asiaan, joka jää mietityttämään monen lasten vanhemmat ja kasvattajat, muodostaen katsomuskasvatukselle ongelmallinen toteutus.  Nyt haluaisimmekin avata tämä asia vielä hieman lisää.

Poulterin artikkelissa (2017) epäsuorasti viitataan indoktrinaatioon, vaikka itse sana ei ilmenee siinä kertaakaan. Artikkeli kertoo kolmesta eri asenteesta käsitellä katsomuksia:

  1. Uskonnosta ja katsomuksista ei puhuta, vaan uskonto on eräänlainen tabu
  2. Katsomuksiin liittyviin kysymyksiin vastataan kysyttäessä
  3. Katsomuksiin tutustutetaan aktiivisesti.

Artikkelissa Poulter (2017) osoittaa, että tietoinen vaikeneminen katsomusasioista on itse asiassa indoktrinointia (hän ei käytä tätä sanaa). Samalla kun uskonnon käsitteleminen on tabu, itse asiassa tuodaan esiin oma arvomaailma, joka on katsomuksellisesti aina värittynyt, vaikka emme tiedostaisi sitä. Jouluna on tontut ja jouluperinteet, pääsiäisenä askarrellaan pääsiäispupuja ym.. Päiväkodissa on myös asymmetrinen suhde aikuisten ja lasten välillä. Tästä syystä lapset, joiden tausta on erilainen, voivat tuntea itsensä ulkopuolisiksi ja omat perinteensä toisarvoisiksi verrattuna valtakulttuuriin.

Katsomuskysymyksiin vastaaminen on artikkelin mukaan vähittäisvaatimus, jotta lapset voivat tuntea luottamusta siihen, että päiväkoti on avoin kaikelle keskustelulle ja että aiheet, jotka voivat olla lähellä omaa sydäntä, eivät tule tyrmätyksi. Silti jää vielä kuilu valtakulttuurin katsomukselliseen näkökulmaan kaikkiin muihin perinteisiin ja katsomuksiin verrattuna. Nimenomaan aktiivinen katsomuskasvatus ehkäisisi tätä asymmetrisyyttä ja auttaisi välttämään indokrinaatiota.

Tämä edistäisi kaikkien lasten hyvinvointia, koska myös ryhmän muslimit tai hindut saisivat osoituksen siitä, että heidän uskomukset ja perinteet koetaan yhtä arvokkaina. Se edistäisi lapsen ymmärrystä siitä, että päiväkodin arjen taustalla olevien arvojen rinnalla on olemassa myös muita näkökulmia ja arvojärjestelmiä, jotka saattavat koskea osaa ryhmän lapsista.

Kasvattajien tehtävä ei ole arvioida tai kertoa uskomusten pätevyyttä, vaan auttaa lasta tiedostamaan, että on olemassa erilaisia katsomuksellisia kantoja. Se antaisi tärkeän pedagogisen opetuksen siitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Uskonnollisesta perheestä olevat lapset voisivat saada tietoa, että kaikki eivät usko samoin tai että toiset eivät usko mihinkään ja sekin on sallittua ja hyväksyttävää. Vastaavasti ateistiperheestä olevat lapset saisivat tietoa, että on olemassa eri uskomuksia ja vaikka niiden kanssa ei olla samaa mieltä, se voi olla toisille tärkeä asia. Kun kasvattajien intentiona on antaa tällaista tietoa joidenkin doktriinien sijasta, on vaikea nähdä mahdollisuutta indoktrinaatioon. Mutta kasvattajilla ei ole välttämättä täsmällistä tietoa erilaisista uskonnoista ja filosofioista, joten olisi tarpeellista, että eri uskonnon edustajat tulisivat tutustuttamaan lapsiryhmiä uskontoihinsa. Nämä ihmiset ovat toisaalta kirkkonsa ”valtuutettuja” ja osaavat kertoa asiasta informatiivisemmin kuin kasvattajat. Inhimillisenä pelkona on, että näillä uskontojensa edustajilla on latautunut suhde omaan uskontoonsa ja siksi syntyy epäilys indoktrinaation vaarasta.

Mutta voiko realistisesti olettaa, että näillä uskontonsa edustajilla olisi niin vahva karisma, että he saisivat lapset uskomaan omaan doktriiniinsa? Voiko olla mahdollista, että parissa tunnissa tuntematon täti tai setä saisi lapset muuttamaan oman maailmankatsomuksensa? Ehdollistuminen ja aivopesu vaativat aikaa ja se, että informaatio on aina samaa. Erilaisten näkemysten kuunteleminen ei siten olisi itse katsomusten iskostamista lasten päähän. Sen sijaan tarkoituksena olisi herättää tietoisuutta sitä, että on olemassa erilaisia tapoja vastata perimmäisiin kysymyksiin ja että erilaiset katsomukset ovat ihmisille arvokkaita. Tämä kasvattaisi lasten sensitiivisyyttä toisia kohtaan. Indoktrinaation sijaan katsomuksellinen kasvatus ehkäisisi indoktrinaation vaaraa, koska se viestittäisi myös muiden katsomusten arvokkuudesta. Kun vanhempi kieltää lastansa osallistumasta retkelle, jossa puhuu joku uskonnon edustaja, hän varmasti ajattelee lapsen parasta. Tosiasiassa hän altistaa lastaan indoktrinaatiolle, koska ei anna lapselle mahdollisuutta tietää muista näkemyksistä ja riistää häneltä perspektiivin asiasta.

Vaikka tästä näkökulmasta katsomuskasvatus osoittautuu indoktrinaation vaaran estämisen välttämättömäksi välineeksi, asiaa ei ole vielä käsitelty loppuun. Indoktrinaatiosyyte voi vielä virittää osoittamalla, että katsomuskasvatus pohjautuu itsekin tiettyyn arvomaailmaan. Tällaisen arvomaailman, joka pitää katsomukset jotenkin tasavertaisina, ei voida olettaa olevan kaikkien hyväksymä, varsinkin kun ottaa huomion, että tyypillisesti katsomukset pitävät toisia katsomuksia toisarvoisina ja jopa haitallisina. Sen vuoksi esimerkiksi ateisti, joka on vakuuttunut oman katsomuksensa olevan ainoa rationaalinen vaihtoehto, ei välttämättä halua omalle lapselleen kerrottavan uskonnoista. Samoin uskonnollinen henkilö voi pitää epäilyttävänä, jos lapsi saa päiväkodissa tietää erilaisista tavoista käsitellä uskontoa tai että on mahdollista ja hyväksyttävää, että jotkut ihmiset eivät edes usko jumalaan.

Indoktrinaatioepäilykseltä on vaikea välttyä, on syytä sitten pitää mielessä opetuksen ja kasvatuksen tavoitteet. Rauno Huttunen (1998) pohtii Tapio Puolimatkan käsitystä indoktrinaatiosta opetuksessa seuraavasti:

Itse olen havainnollistanut tätä seikkaa esittämällä kuvitellun ateistin ja uskovaisen välisen keskustelun, jossa kummatkin pitävät toista indoktrinoituna persoonana (..). Kummastakin tuntuu siltä, että he puhuvat kuuroille korville, ja he kumpikin ajattelevat opponentin olevan mieleltään sulkeutunut. Kummatkin pitävät taustaoletuksiaan niin ilmeisi, etteivät kykene kommunikoimaan toistensa kanssa. Mielestäni indoktrinaatiokritiikkiä voidaan asettaa sellaista opetusta kohtaan, joka pyrkii tuottamaan kuvaillun kaltaisia sulkeutuneita persoonia (traditionaalinen identiteetin muoto) (Huttunen, R1997,26 ja 111-112). Tietenkin ihmiset saavat tulla sellaisiksi persooniksi, mutta sen pitää olla heidän oma valintansa eikä sen enempää kotikasvatuksen kuin koulutuksenkaan seuraus.

Terveisin  Ryhmä 5/Poulter

Lähteet:

Huttunen R. (1998) Puolimatkan käsitys indroktrinatiivisesta opetuksesta. Lehti: Niin & Näin numero 4 vuonna 1998, S.24-28, Tampere: Europpalaisen Filosofian Seura ry.

Kuusisto A. & Poulter S., (2017) Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä. Teoksessa: Haapasalo, Petäjä, Vuorelma-Glad, Sanden, Pulkkinen, Tahvanainen (toim.) in press., Varhaiskasvatus katsomusten keskellä, Helsinki: Lasten Keskus.

Puolimatka, T. (1999). Kasvatus ja filosofia. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.

 

“Penkittämisestä lapsilähtöisyyteen” – eri ammattisukupolvet yhteisen toimintakulttuurin rakentajina

“Päiväkotiryhmän tiimi, jonka työntekijöillä on eri koulutustaustoja ja eri määrä työkokemusta, käsittelee yhdessä päiväkodin esimiehen kanssa, nelivuotiaan Kallen haasteita leikkitilanteissa. Kalle päätyy usein käyttäytymään aggressiivisesti muita kohtaan ja sotkemaan muiden leikit. Henkilökunnalla on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka sekä Kallea että muita lapsia turhauttavaan tilanteeseen tulisi tarttua.”

Monet edellä kuvatun esimerkin kaltaiset tilanteet haastavat tiimejä pohtimaan omia arvojaan ja kasvatusnäkemyksiään. Fonsénin (2014) mukaan kasvatushenkilöstön tuottama laadukas pedagogiikka takaa lapselle mahdollisuuden kasvuun, kehitykseen ja oppimisen. Jotta tähän päästään, onkin jokaisessa toimintaympäristössä työskentelevässä henkilössä, taustasta riippumatta, herätettävä pedagoginen vastuu. Pedagoginen vastuu on siis paljon enemmän kuin pelkkää toimintojen delegointia. Se on yhteinen näkemys lapsesta ja kasvatuspäämäärästä. Yhteisiä linjauksia luodessa työntekijän on hyvä tiedostaa työhönsä vaikuttavien henkilökohtaisten tietojen, arvojen ja uskomusten merkitys. (Fonsén, 2014, s.194.)

Valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaan (2016) työntekijöiden tulee myös tunnistaa ja pyrkiä korjaamaan omassa toiminnassaan ilmeneviä ei-toivotuttuja piirteitä, kuten jämähtäneiden toimintamallien ylläpitoa tai mutu-tuntumaan perustuvaa toiminnan perustelua. Nämä ovat varmasti askelia kohti sitä päämäärää, jolla saadaan pedagogisesti suunnitelmallinen ja tavoitteellinen toiminta myös näkyväksi käytäntöön.

Päiväkodeissa työskentelee henkilökuntaa, jotka ovat opiskelleet ammattiin eri vuosikymmenien aikana. Päivähoitolain (1973) voimaantulon jälkeen työuransa aloittaneiden pedagogiikkaa ohjasi aikuisjohtoisuus ja näkemys lapsesta passiivisena virikkeiden vastaanottajana, eikä lapsen oma näkemys ollut keskiössä. Taitavan pedagogin merkki oli vahva ryhmänhallintataito. (Karila, 2013, s.14-17.)

Myöhempien ammattisukupolvien myötä pedagogiikassa alkoi pikkuhiljaa korostua silloisten vallitsevien käytänteiden kritiikki (esim. “Penkittämispedagogiikan” kyseenalaistaminen) ja pyrkimys lapsilähtöisyyden vahvistamiseen. Keskiöön nousi myös lasten äänen kuuluviin saaminen. (Karila, 2013, s.18-20.)

1990-luvulta alkaen varhaiskasvatuksessa on painotettu lapsen kuulemista ja yksilöllisyyttä. Pienryhmätoiminnasta on tullut yleinen tapa organisoida toimintaa. (Karila, 2013, s. 26-27.) Viime vuosina lapsen osallisuudesta on tullut pedagogiikan painopiste.

Erilaiset koulutustaustat ja työkokemus saattavat tuoda haasteita arkityöhön ja yhteisen pedagogisen näkemyksen löytämiseen. Yhteisten toimintaperiaatteiden konkretisoiminen on kuitenkin välttämätöntä laadukkaan varhaiskasvatuksen takaamiseksi. Parrilan ja Fonsénin (2016) mukaan ryhmävasu on arkea määrittävä työkalu arjen suunnitteluun, ja toimii myös arvioinnin ja pedagogiikan kehittämisen välineenä. Tiimin luodessa ryhmävasua on tärkeää käydä pedagogista keskustelua tiimin yhteisistä toimintaperiaatteista ja niiden perusteista. Keskustelun avulla luodaan yhteinen ymmärrys ryhmävasun sisällöstä, joka laaditaan hyödyntäen valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. (Parrila&Fonsen, 2016, s.76-77.)

– Voisiko eri ammattisukupolvien kohtaaminen muodostua yhteiseksi ammatillisuutta vahvistavaksi oppimisprosessiksi?

– Kannattaako kaikkea vanhaa hylätä?

– Edustaako pedagogisen johtajuuden käsite samoja asioita eri ammattisukupolville?

Ryhmä 1

Lähteet:
Fonsén, E. (2014). Pedagoginen johtajuus varhaiskasvatuksessa. Tampere: Tampereen yliopisto. Viitattu: 8.11.2017, saatavilla: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95050/978-951-44-9397-3.pdf

Karila, K. (2013). Ammattisukupolvet varhaiskasvatuksen pedagogiikan toteuttajina ja kehittäjinä. Teoksessa K. Karila & L. Lipponen (toim.), Varhaiskasvatuksen pedagogiikka (s. 9-29). Tampere: Vastapaino.

Parrila, S.& Fonsén, E. (2016). Pedagogisen johtamisen prosessi. Teoksessa S. Parrila & E. Fonsén (toim.), Varhaiskasvatuksen pedagoginen johtajuus. Käsikirja käytännön työhön (s.59-90). Helsinki: PS-Kustannus.

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. 2016. Helsinki: Opetushallitus. http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf