Muu – Kontakti-blogi

Seija Sociologist

LinkedIn

Seija Sociologist
Master’s degree of Sociology
University of Helsinki, Faculty of Social Sciences

I am a Nth-year sociology student and I have been confused about what I want to do when I grow up since forever. This has made me extremely efficient in prolonging my studies, avoiding responsibility and exercising hard-core escapism. Do not ask me what sociology actually is; I have no answers for that.

Recently I have felt incredibly inspired by the US election. I have come to realize that my deepest desire is to be the next president of the United States of America. In order to reach this goal, I’ve immersed myself in American culture, through the medium of TV. This has given me a broad insight into the lives and mindsets of hard-working average Joes. My expertise is profound in subjects such as: Dance Moms, Duck Dynasty, Keeping up with the Kardashians (all 12 seasons, I have better stamina than Kanye), the Real Housewives of New York, the Real Housewives of New Jersey, the Real Housewives of Orange County and the Real Housewives of Atlanta. In the future I expect to master Rob & Chyna, the Real Housewives of Miami and the Real Housewives of Beverly Hills as well. I’m also curious about expanding my knowledge of the Marvel Cinematic Universe.

I am passionate about the environment and I want to make the world a better place. Since IKEA makes everything cozier, I have made myself an IKEA-expert. I can build IKEA-furniture independently, efficiently and without the required tools. Also, I am willing to eat horse or pony meat if it makes the world better.

I am minoring in political science and Assyriology. I have learned that these can be just as tedious as sociology. I’m very good at browsing through books quickly and then forgetting everything I’ve read. Therefore I have an endless capacity for learning new things!

The really important facts are obviously stuck in my brain forever. Let us all not forget how Comte de Saint-Simon fucked up his suicide – the poor geezer shot himself in the head SIX times, but still did not succeed in dying.

As a start-up enthusiast, I am looking for opportunities to develop small-scale businesses into superstardom. With the help of my presidency and tax fraud, this can be done very conveniently.

Finally, I have a life-long dream of changing Emile Durkheim’s official name to Gerbil Orcheim. If this is a cause you care about, don’t hesitate to contact me and help me make me your president.

Connections: 0 people, 23 cats, 72 gerbils

Languages:
Sindar – full working proficiency
Dothraki – limited working proficiency
Swedish – native or bilingual proficiency (when intoxicated)
English – limited working proficiency (only Geordie)

Also:
Member of the Board of Finnish Gerbil Association
Member of the exotic dance group University Babes (UB)

Opportunities Seija is looking for:
Discount coupons
Joining a decent-profit board

Causes Seija cares about:
Gerbil welfare
Gerbil sexual health
Breaking the Internet

Skills:
SPSS (just kidding lol)
HTML (I have done one web page)
Social media
Cyber security (no one has hacked my cloud yet)
Event planning
Organizing
ATLAS.TI
Reciting Queen Bey

Sosiologia..Sosiologia? Sosiologia!

Sosiologia.. Sosiologia? Sosiologia!

Teksti ja kuvat: Katariina Pietiläinen

kata1

Luultavasti jokainen opiskelija kokee ainakin kerran yliopistovuosiensa aikana opiskelumotivaation katoamisen synkeän suon. Omalla kohdallani se osui alkusyksyyn. Mitä järkeä oli ”haaskata aikaansa typerien teorioiden ja metodien kanssa, jotka eivät koskaan kuitenkaan täysin tavoita totuutta?”. Olinko hullu, kun kiinnostuin aineesta, joka ”ei edes takaa työpaikkaa”? Haaveilemani tutkijan elämänpolunkin olin hylännyt, sillä ”minähän en ala mitään juostenkustuja liukuhihna-tutkimuksia tekemään.” Olin lukion jälkeen nähnyt sosiologiassa tien ja totuuden, mutta nyt siitä säteili vain turhautumista ja mielipahaa.

Pään seinään lyömisen ja sen jälkeisen palikoiden uudelleen järjestelyn jälkeen ei viimeisin Sosiologia -lehti olisi voinut parempaan hetkeen ilmaantua eteisen lattian kautta sohvalleni. Ahmin lehden, kuin erakkopappi paastosta päästyään. Erityisesti Johanna Hokan artikkeli, jossa käsiteltiin illuusioita suomalaisessa sosiologiassa, oli kuin hoitoainetta takkuuntuneelle tukalle. Sosiologia, mitä sinä olet ja minne olet menossa?

Sosiologian identiteettikriisistä on käyty keskustelua jo hyvän tovin. Narratiivi tuntuu aina olevan se sama vanha; 60-70 -luvuilla sosiologiaa vielä osattiin arvostaa, mutta näinä päivinä taloustiede on ottanut sen paikan yhteiskuntatieteiden kuningattarena. Sosiologiastakin voi olla johonkin, kunhan se ymmärtää pitää itsensä kurissa – siis imitoida taloustiedettä painottamalla tilastollista päättelyä talouskasvun lannoittamiseksi. Epämääräisesti yhteisöllisyydestä tai muusta haihattelusta joriseva sosiologi on vitsi, mutta onneksi opiskelijoita pyritään välttämään tämä karikkoinen tie mm. jatkuvalla puheella akateemisen yrittäjyyden iloista ja työelämäkompetenssista huolehtimisen tärkeydestä.

Samaan aikaan saamme seurata kapitalismin tämän kertaisen kriisiytymisen seurauksen jälkilöylyjä. Vuotta 2016 on värittänyt niin vihapuheen yleistyminen, Syyrian tragedian loppumattomuus, EU:n kriisiytyminen, Turkin lopullinen demokratian hylkääminen kuin viimeisimpänä Trumpin voitto USA:n presidentinvaaleissa. Eräänlainen toivottomuus ja apatia näyttävät – Slush:in kaltaisia maskuliinisia hömpöttelytapahtumia lukuunottamatta- olevan vallitseva viritys. On historiatonta luulla oman aikansa jotenkin erityisen turbulentiksi, mutta on yhtä lailla hölmöä kuitata historiallinen murroskausi normaalina variaationa.

Ja tällaisessa tilanteessa sosiologit, joilla olisi kädet täynnä työtä, pohtivat, että onkohan heillä enää paikkaa yhteiskunnassa?

Neljän opiskeluvuoteni aikana olen yllättävän monesti törmännyt sosiologian opiskelijoiden parissa eräänlaiseen huonoon itsetuntoon ainevalintansa vuoksi. Tuntuu siltä, että usko omaan tekemiseen on vain harvojen herkkua. Jatkuvat leikkaukset, uudelleen järjestelyt ja poliittisen eliitin puheet ”kaikenmaailman dosenteista” eivät auta hämmentynyttä opiskelijaa. Yliopistoon tulon piti olla portti parempaan ymmärrykseen ja elämään, mutta monet signaalit tuntuvat kertovat sosiologian opiskelijan vetäneen lyhimmän orren.

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi niillä harvoilla luennoilla, joita enää järjestetään, opiskelijoiden passiivisen kuuliaisessa hiljaisuudessa. Tulkintani voi tietysti kertoa lähinnä itsestäni, mutta hyvin usein olen saanut luennoilla vaikutelman, että olisi kaikille parempi, jos kukaan ei häiritsisi luennoitsijaa kysymyksillä, jotta kaikki pääsisivät seuraaviin rientoihinsa. (Toinen tarina on opiskelijat, jotka eivät malta olla johtamatta luennon aiheista jatkuvasti siltoja johonkin henkilökohtaiseen anekdoottiinsa..) Toisaalta on yleinen puhetapa kerskailla ennen tenttiin menoa vähäisellä lukemisellaan tai esseen tekemisen aloittamisella deadline-päivänä. Olenko yliopistossa vai yläkoulussa?

kata2

Etsiessäni selitystä tähän hämmentävään tilanteeseen, jota kapitalistisen sanaston avulla voisi luonnehtia kysymyksenä ”Miksei tuote (sosiologia), jolla olisi kiistatta tilausta, myy markkinoilla (yhteiskunnassa)?” Perinteisten selitysten, jotka yleensä alkavat tarkastelemalla ulkoisia rakenteita, lisäksi olen alkanut pohtia sosiologian alennustilaa itsekritiikistä käsin. Nostan esille kaksi näkökulmaa, josta toivoisin käytävän keskustelua enemmän.

Toista havainnollistan esimerkillä viimeisimmiltä Sosiologipäiviltä Jyväskylässä. Harmillisista henkilökohtaisista syistä johtuen olen jo ennen viimevuotista ”maahantulijoiden sumaa”, pohdiskellut maahanmuuton, ja siihen liittyen erityisesti globaalia kapitalismia sekä islamilaisen ja krisitillisen kulttuurin keskinäistä suhdetta. Kaiken ideologisen puheen keskellä olen kokenut enemmän kuin usein turhautumista sen ympärillä käytävän keskustelun kehnoon tasoon. Odotin innolla, mitä suomalaisilla sosiologeilla olisi aiheesta sanottavaa Sosiologipäivien viimeisessä paneelikeskustelussa. En voinut olla pettyneempi. Sinänsä vilkas keskustelu tuntui toistavan aika pitkälti jo tuttua kaavaa, lisämausteena jumittuminen loppumattomaan käsitteiden määrittelemiseen. Terminologian määritteleminen on toki kaiken asiallisen keskustelun perusta, mutta siihen jämähtäminen ei vie keskustelua eteenpäin. Voin vain kuvitella millaiselta vastaavat sosiologian keskustelut vaikuttavat tieteenalaan vihkiintymättömien korvissa. Sanahelinää ja norsunluutorneja.

Toisen näkökulman sain naisia ja miehiä käsittelevällä taloustieteen kurssilla. Sain siellä taloustieteellisen vahvistuksen arkihavainnoilleni siitä, miten naisilla on tapana olla toista sukupuolta varovaisempia toiminnassaan. Kuinka usein olenkaan törmännyt asiansa osaaviin naisiin, joilla on kummallinen tapa painaa itseään alas ja vähätellä omia ansioitaan ja kykyjään! En itsekään ole tästä taipumuksesta välttynyt, mutta itsereflektion avulla olen pyrkinyt tietoisesti siitä eroon. (Työtä vielä riittää!) Kun tiedämme, että sosiologia on sosiaalityön ohella naisvaltaisimpia valtiotieteiden oppiaineita, niin olisiko tällä tekijällä vaikutusta sosiologien suhteessa hiljaiseen ääneen?

Tämän syksyn aikana olen päättänyt, että en aio enää antaa ulkoisten tekijöiden pilata omaa intohimoani yhteiskunnan ymmärtämiseen ja mahdollisesti jonakin päivänä sen epäkohtien esilletuomiseen. Kannustan tähän muitakin: löydä ylpeys ja kunnianhimo omaan opiskeluun. Jos sitä ei pitkienkään etsintäyritysten jälkeenkään löydy, kannattaa pohtia aineenvaihtoa. On rajallisen elämän ja yhteisten resurssien tuhlausta piinata itseään tervanjuonnilla.

Jos rakenteet eivät yksilöä miellytä, lienee yksilön parasta rakentaa paremmat. Se ei yksin onnistu ja siksi käyttänenkin seuraavan kahvitaukoni opiskelijoiden yhteisöllisyyden mahdollisuuksien pohdiskeluun.

Katariina Pietiläinen

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Teksti: Tuomas Hallamaa

eichmaan

Docendo on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla suomennetun version saksanjuutalaisen poliittisen filosofin Hannah Arendtin vuonna 1963 julkaistusta kirjasta Eichmann in Jerusalem. Kirja on raportti Adolf Eichmannin Jerusalemissa 1960-luvun alussa käydystä oikeudenkäynnistä. Sitä voi pitää eräänlaisena jatkona Arendtin aiemmalle merkkiteokselle Totalitarismin synty, vaikka Arendt (2016) itse korostaa kirjan olevan vain raportti oikeudenkäynnistä, sen pätevyydestä ja siihen liittyvistä taustatekijöistä, ei niinkään teoria pahuudesta yleensä, vaikka näin voisi päätellä kirjan alaotsikosta. Arendtin kirja aiheutti aihepiirinsä ja moraalisten implikaatioidensa vuoksi valtavan kohun, joka ei oikeastaan perustunut kirjan sisältöön. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi juutalaisjohtajien osuutta juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, jonka vuoksi Arendtin väitettiin syyttävän juutalaisia omasta kansanmurhastaan (Arendt 2016).

Eichmann Jerusalemissa on hämmästyttävä ja ajankohtainen sosiologis-psykologinen teos, joka käsittelee Eichmannin oikeudenkäynnin kautta kansallissosialistisen Saksan totalitaarista järjestelmää, byrokraattisten järjestelmien dehumanisoivaa vaikutusta, yksilön ja kollektiivisen vastuun kysymyksiä tilanteessa, jossa oikeudenmukaisuuden normit ovat kääntyneet päälaelleen. Se käsittelee myös oikeusjärjestelmien mahdollisuuksia käsitellä uudenlaisia, valtavien byrokraattisten järjestelmien tekemiä rikoksia. Nämä rikokset näyttäisivät hävittävän yksilön vastuun, sillä jokainen rikollinen toimii koneiston osana ja noudattaa ylempiensä käskyjä. Arendt (2016) katsookin, että jos Eichmann olisi toiminut jonkin muun järjestelmän alaisuudessa, hän ei olisi joutunut tuomiolle. Juuri järjestelmän rikollisuus teki myös Adolf Eichmannista rikollisen. Tämä ei kuitenkaan Arendtin (2016) mukaan vapauta Eichmannia vastuusta.

Arendt (2016) kuvaa Adolf Eichmannin persoonallisuutta ja uraa käyttäen lähteinään oikeudenkäynnistä tehtyjä raportteja. Oikeudenkäynnin syyttäjä Hausner pyrkii esittämään Eichmannin juutalaisten kansanmurhan pääarkkitehtina, alullepanijana ja totaalisena hirviönä. Todellisuudessa Eichmann oli keskitason byrokraatti, joka vastasi juutalaisten kuljetuksista tuhoamisleireille. (Arendt 2016.) Arendt näkee Eichmannin tavallisena pyrkyrinä, joka ei kykene asettumaan toisten asemaan, vaan kykenee keskittymään ainoastaan omaan uraansa. Eichmann tottelee ylempiensä määräyksiä kyselemättä ja nauttii, kun asiat sujuvat. Erityisesti Eichmann tuntuu nauttivan tilanteista, joissa hän kykenee toimimaan eri osapuolten välillä ja onnistuu välittämään kaikkia osapuolia tyydyttävän kompromissiratkaisun. (Arendt 2016.)

Eichmann kiisti olleensa koskaan antisemitisti ja hänellä oli myös juutalaisia sukulaisia (Arendt 2016). Hän näki itsensä epäonnisena henkilönä, jonka pyrkimykset epäonnistuivat jatkuvasti ja jonka tottelevaisuutta rikollinen järjestelmä käytti hyväksi. Ennen sotaa ja juutalaisten kansanmurhan alkua Eichmann toimi SS:n turvallisuuspalvelun SD:n juutalaisasiantuntijana. Pätevyyden tähän hän oli saanut lukemalla Theodor Herzlin kirjoittaman sionismin klassikon Der Judenstaat ja Adolf Böhmin teoksen History of Zionism. Eichmannin tehtäviin kuului juutalaisten pakkoemigraation järjestäminen. Tässä tehtävässä hän teki yhteistyötä useiden merkittävien sionistien kanssa. Eichmann sanoi oikeudessa nauttineensa siitä, että kykeni olemaan hyödyksi sionistien pyrkimyksissä. (Arendt 2016.)
Myöhemmin Eichmann pyrki löytämään alueen, jonne Euroopan juutalaiset olisi voitu karkottaa (Arendt 2016).

Tässä yhteydessä Eichmann mietti esimerkiksi Euroopan juutalaisten asuttamista Madagaskarille, tai valloitetun Puolan alueelle (Arendt 2016; ks. myös Kershaw 2001b). Eichmann sanoi järkyttyneensä, kun juutalaisten pakkoemigraatio lopetettiin ja hänet määrättiin järjestelemään juutalaisten kansanmurhaan liittyviä asioita. Eichmann pyrki aluksi hidastamaan kansanmurhaa lähettämällä juutalaisia leireille, joiden päämääränä ei ollut vankien tuhoaminen. Saatuaan esimiehiltään moitteet tästä toiminnasta, Eichmann rupesi toteuttamaan saamaansa käskyä viivyttelemättä. Eichmannin käännös asiassa oli täydellinen. Sodan loppuvaiheessa, Saksan tappion jo häämöttäessä Himmler kielsi juutalaisten kuljettamiset tuhoamisleireille parantaakseen neuvotteluasemaansa liittoutuneiden kanssa. Eichmann kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta Himmlerin käskyä, koska piti sitä Hitlerin tahdon vastaisena ja siten laittomana. (Arendt 2016.)

Saksan kansallissosialistisen järjestelmän keskeinen piirre oli järkyttävän monimutkainen ja alati muuttuva, useita päällekkäisiä toimintoja sisältävä byrokraattinen järjestelmä, jonka eri haarat kilpailivat jatkuvasti keskenään siitä, mikä niistä kykenee toteuttamaan Hitlerin tahdon parhaiten (Kershaw 2001a, 2001b; Mazower 2009). Eichmannin sanojen mukaan Kolmannessa valtakunnassa Hitlerin suullisilla käskyillä oli lainvoima ja lainkuuliaisen kansalaisen velvollisuus oli noudattaa näitä käskyjä (Arendt 2016). Byrokraattisen järjestelmän sisäiseen kilpailuun kuului myös pyrkimys arvata ja toteuttaa Hitlerin tahto, ennen sen julkituloa. Ian Kershaw (2001a, 2001b) kutsuu tätä johtajaa kohti työskentelyksi (working towards the führer, suomennos T.H.). Näistä ilmiöistä seurasi järjestelmän jatkuva radikalisoituminen, joka eskaloitui sodan alettua. Natsien systemaattiset murhaohjelmat käynnistyivätkin vasta Saksan hyökättyä puolaan (Arendt 2016; Kershaw 2001b), eikä niitä suinkaan aloitettu juutalaisista. Hitlerin murhaohjelmien ensimmäiset uhrit olivat kehitysvammaisia ja mielisairaita Saksan kansalaisia, joiden elämä oli määritelty arvottomaksi (Kershaw 2001b).

Ensimmäiset juutalaisiin kohdistuneet murhaohjelmat tapahtuivat puolestaan miehitetyssä Puolassa, jonka Saksa oli jakanut Neuvostoliiton kanssa (Kershaw 2001b). Saksan miehittämä osa Puolasta jaettiin edelleen kahteen osaan. Toinen osa liitettiin suoraan Saksan valtakuntaan ja toisesta muodostettiin natsien oikeusgurun Hans Frankin johtama kenraalikuvermentti. Puolan valtio lakkasi käytännöllisesti katsoen olemasta ja sen asukkaista tuli valtiottomia. (Arendt 2016; Kershaw 2001b; Mazower 2009.) Juuri ihmisten valtiottomuus mahdollisti Arendtin (2016) mukaan kansanmurhan toteuttamisen.

Hallinnollisesti Puolan juutalaisten kansanmurha ei ollut yhteydessä juutalaiskysymyksen ”loppuratkaisuun”, vaan Hitler oli antanut käskyn Puolan juutalaisten murhaamisesta hyökkäyksen yhteydessä, eikä Puola edes kuulunut Eichmannin toimialueeseen (Arendt 2016). Koko Euroopan laajuinen juutalaisten kansanmurha käynnistettiin vasta vuonna 1942 pidetyn asiaa käsitelleen Wannseen konferenssin jälkeen. Konferenssin oli tarkoitus kartoittaa murhaprojektiin liittyviä ongelmia ja selvittää saksalaisen virkakoneiston myöntyväisyyttä. Virkakoneiston ei-natsististen elementtien myöntyväisyys mahdollisti Eichmannin mukaan hänen osallistumisensa kansanmurhaprojektiin puhtaalla omallatunnolla. (Arendt 2016.)

Teoksessaan Totalitarismin synty Arendt (2013) pitää totalitarististen järjestelmien olennaisena piirteenä kykyä hallita valtavia ihmismassoja. Suhteellisen pieni totalitaarinen virkakoneisto pystyy pidättämään, kuljettamaan ja tuhoamaan valtavia määriä ihmisiä. Arendtin mukaan Kolmannesta valtakunnasta tuli totalitaristinen vasta, kun se sai miehitettyjen alueiden väestön haltuunsa (Arendt 2013). Tätä ennen Saksa oli näyttäytynyt vain autoritaarisena valtiona, joka vertautui Mussolinin fasistiseen Italiaan. Myöskään natsien antisemitismi ei näyttänyt eroavan olemuksellisesti perinteisestä eurooppalaisesta antisemitismistä (Arendt 2016). Sotaan mennessä Saksan byrokraattinen koneisto oli radikalisoitunut jo niin pahasti, että Eichmannin kaltaiset ”lainkuuliaiset kansalaiset” ja natsipuolueeseen kuulumattomat byrokraatit osallistuivat kansanmurhaan mukisematta.
Natsijärjestelmän kammottavin piirre oli sen turmeleva vaikutus kaikkien sen kanssa tekemisiin joutuneiden tahojen moraaliseen harkintakykyyn. Tämä päti tavallisiin saksalaisiin, natsien uhreiksi joutuneisiin juutalaisiin, miehitettyjen alueiden väestöön ja niiden hallintokoneistoihin. Arendtin (2016) mukaan saksalaiset miehittäjät olivat riippuvaisia miehitettyjen alueiden virkakoneistojen yhteistyöhalusta juutalaisten kansanmurhan toteuttamiseksi. Tämän todistaa fasistisen Italian nuiva suhtautuminen Saksan vaatimiin juutalaisvastaisiin toimenpiteisiin ja Saksan miehittämien Tanskan ja Bulgarian juutalaisväestön selviäminen sodasta, koska näiden maiden virkakoneistot kieltäytyivät yhteistyöstä miehittäjien kanssa (Arendt 2016).

Pahuuden arkipäiväisyydellä Arendt (2016) tarkoittaa sitä, että Eichmann ei ollut sellainen hirviö, jona hänen oikeudenkäyntinsä syyttäjä Hausner pyrki hänet esittämään. Eichmannissa ei ollut mitään merkittävää ja muissa olosuhteissa hänen suurin syntinsä olisi ollut se, että hän valehteli valmistuneensa insinööriksi. Ainoastaan laiton järjestelmä, jonka palveluksessa Eichmann toimi, teki hänestä rikollisen. Arendt näkeekin, että pohjimmiltaan ei ole merkitystä, kuka on tehnyt rikoksen ja kuka on joutunut sen uhriksi. Natsien kansanmurha on Arendtin mukaan uudenlainen rikos, joka eroaa aiemmasta antisemitismistä ja siihen liittyneistä pogromeista. Nürnbergin ja Jerusalemin oikeusprosessit epäonnistuivat, sillä ne eivät kyenneet käsittelemään uudenlaisia rikoksia, jotka kohdistuvat koko ihmiskuntaan ja vaatisivat kansainvälisen käsittelyn. Arendt suhtautuu tulevaisuuteen pessimistisesti. Hänen mukaansa natsien esimerkki tekee uusien teollisten kansanmurhien tapahtumisen todennäköiseksi. (Arendt 2016.)

Eichmann Jerusalemissa on tärkeä ja ajankohtainen kirja, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1963. Kirja piirtää lohduttoman kuvan ihmisyydestä. Eichmann syyllistyi Arendtin mukaan rikoksiinsa, koska hän ei kyennyt ajattelemaan tekojensa seurauksia, eikä asettumaan toisten ihmisten asemaan (Arendt 2016). Natsijärjestelmä puolestaan korruptoi kaikki, jotka joutuivat sen kanssa tekemisiin, kunnes tappamisesta tuli velvollisuus ja tappamatta jättämisestä tuli rikos. Kirjan lukeminen nostaa mieleen maahanmuuttovirastoon virkamiehet, jotka lähettävät kyynisten poliittisten päättäjien antamien ohjeiden mukaan sotaa ja vainoa pakenevia ihmisiä maihin, joissa he saattavat joutua kidutetuiksi tai tapetuiksi. Myös poliittisten päättäjien harjoittama kylmä taloudellinen kalkylointi, joka ei ota huomioon inhimillisiä seurauksia edustaa tätä eichmannilaista traditiota. Tilannetta pahentaa alati radikalisoituva julkinen keskustelu, joka normalisoi ihmisryhmien dehumanisointia. Tämän tilanteen keskelle Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevä kirja tuo tärkeän esimerkin siitä mihin kylmä byrokraattis-taloudellinen laskelmointi yhdistettynä vihanlietsontaan johtaa. Sanomaa meidän aikamme ihmiselle!

Kirjallisuus
Arendt, Hannah. 2013. Totalitarismin synty. Tampere: Vastapaino.
———. 2016. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Jyväskylä: Docendo.
Kershaw, Ian. 2001a. Hitler: 1889 -1936 Hubris. London: Penguin.
———. 2001b. Hitler: 1936 – 1945 Nemesis. London: Penguin Books.
Mazower, Mark. 2009. Hitler’s Empire: Nazi rule in Occupied Europe. London: Penguin.

Gendered Mobilities – Sukupuolta ja liikkuvuutta Itä-Suomen yliopiston kampuksella

Gendered Mobilities – Sukupuolta ja liikkuvuutta Itä-Suomen yliopiston kampuksella

Teksti ja kuvat: Elina Huttunen

Gendered Mobilities-konferenssi on varsin antoisa tapahtuma yhteiskuntatieteilijälle niin tieteellisesti, taiteellisesti kuin kulinaristisesti ja vetää vertoja vuosittain järjestettäville sosiologipäiville, jossa olen käynyt useampana vuonna aiemmin. Gendered Mobilities-konferenssi järjestetään yhteistyössä Etnisen suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimusseuran ETMUn sekä Sukupuolentutkimuksen seuran SUNSin yhteisenä konferenssina alan opiskelijoille. Sukupuolentutkimuksen päiviä on järjestetty Suomessa vuodesta 1989 alkaen ja ETMU-päiviä vuodesta 2004 alkaen.

Vuonna 2016 konferenssi järjestettiin lumituiskuisessa Joensuussa, joka oli kuin toinen mantere helsinkiläistyneelle junamatkaajalle – Joensuu kaupunkina toivotti paikalle saapuneet tervetulleeksi hyytävällä ilmalla ja kauniilla nietoksilla, mikä oli varsin miellyttävää ja hieman yllättävääkin vaihtelua aiemmille paikalle suunnatuille matkoille kesäisille Ilosaarirock-festivaaleille musiikin ja kulttuuriharrastamisen pariin.

gendered-1

Konferenssiviikonloppu alkoi Sukupuolentutkimuksen seuran puheenjohtajan Tuija Pulkkisen puheella, jonka jälkeen saimme kuulla upeita esityksiä myös keynote-puhujilta. Keynote-puhujina päivillä olivat tänä vuonna Yasmin Gunaratnam Goldsmiths University of Londonista sekä professori Sarah Green Helsingin yliopistosta ja politiikan tutkija Anitta Kynsilehto Tampereen yliopistosta.

Yasmin Gunaratnam on tutkinut sosiaalista kipua etenkin kriisialueilla elävien ja maahanmuuttajien tarinoissa ja tutkinut niin kutsuttua diasporista neurologiaa. Hän on mielenkiintoisella tavalla yhdistellyt lääketieteen ja psykologian termistöä ja sosiaalitieteitä omassa tutkimuksessaan tutkiessaan maahanmuuttajien koettua sosiaalista kipua, jota he kohtaavat sosiaalisen ekskluusion kautta elämissään ja asuttamissaan tiloissa, jotka eivät ole heidän omaa kotimaataan. Gunaratnamin mukaan henkisellä koetulla kivulla on sosiaalinen pohja, joka vaikuttaa myös ihmisten neurologiaan ja ilmentyy myös fyysisenä kipuna. Koetun sosiaalisen kivun lieventämisen haasteita ovat etenkin sen nimeämättömyys, liikkuvuus, kokemusten muuntuvuus, jaksottaisuus ajassa sekä sukupolvien välinen jatkuvuus.

Yasmin Gunaratnamin puhe oli inspiroiva ja toi aivan uudenlaisia näkökulmia maailman kriisipesäkkeissä elävien ihmisten sekä maahanmuuttajien tutkimiseen, eli liikkuvissa välitiloissa elävien ihmisten tutkimiseen. Neurologian yhdistäminen sosiaalitieteiden termistöön toisi uusia tulokulmia tutkimusalaan myös Suomessa. Sarah Greenin keynote-puheenvuoro keskittyi Lesbos-saaren ja sisämaan välillä tapahtuvaan ihmisten liikkuvuuteen ja havainnollistavien karttojen avulla aiheesta sai enemmän irti – liikkuvuus Euroopan Unionin ja Turkin rajamailla herättää varmasti mielenkiintoa muuallakin kuin pelkästään tutkijoiden keskuudessa. Anitta Kynsilehdon keynote-puheenvuoro keskittyi etenkin Pariisiin ja maahanmuuttajiin ranskalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä muualla ja heidän nykyiseen tilanteeseensa, toimijuuteensa ja haavoittuvuuteensa.

gendered-2

Työryhmät päivillä olivat varsin antoisia myös – osallistuin torstai-iltana Feministisen tutkimuksen työryhmään, jossa keskustelunaiheet liikkuivat etenkin menetelmäkokeiluiden, osallistuvan feministisen tutkimuksen sekä luovien metodien parissa. Työryhmien puhujista Lotta Palmgren oli mm. haastatellut suomalaista nuorisoa ja tutkinut etnografisesti heidän liikkumisen tapoja julkisissa tiloissa, Susanna Rönn oli tutkinut amerikkalaista zine-magazine -kulttuuria, Nina Järviö feministisviritteisen aktivismin mahdollisuuksia sekä Kathy Saranpa 1800-luvun lopussa salanimellä Daniel Sten realismia julkaisseen Ina Langen elämää. Työryhmä sopi myös asiaan aiemmin perehtymättömälle, kysymyksiä kun sai puhujille esittää – työryhmät toimivat aloitteleville tutkijoille esiintymispaikkoina ja –harjoituksina ja yleisön kysymyksistä he saavat uusia ajatuksia tutkimustyön avuksi.

Illallinen oli runsas ja tunnelma varsin hyvä Teatteriravintolassa, johon konferenssiin osallistujat siirtyivät iltaa viettämään innostavan konferenssipäivän jälkeen. Ilta avattiin Able Art Groupin esittämällä kiehtovalla tanssiperformanssilla. Menu oli vegaani, eikä menuun eksynyt lohichevice haitannut puheensorinan ja hyvän tunnelman lomassa. Teatteriravintolassa palkittiin myös Sukupuolentutkimuksen vuoden 2016 paras pro gradu -työ, joka käsitteli kuntosaliliikuntaa. Ilta jatkui tanssilla yöhön.

Ennen lauantain paneelikeskusteluja tarjoutui mahdollisuus tutustua myös joensuulaisen Henna Middeken valokuvanäyttelyyn Fear Place päärakennus Auroran aulassa. Middeken oli valokuvannut paikkoja, joita hänen haastattelemansa naiset ovat pelänneet Suomessa, Saksassa ja Alankomaissa. Näyttely oli varsin hyvin konferenssin teemaan sopiva ja valokuvaprojekti mielenkiintoisesti toteutettu – Middeken on nostanut valokuvillaan esiin asioita, joihin tuskin muutoin kiinnitettäisiin huomiota esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kautta.

gendered-3

Konferenssilauantai oli varattu työryhmille ja panelistipuhujille, paneelien aiheina olivat tänä vuonna Mobilities and Family Relations, Gendered Work on the Move, Liikkuvuus kirjallisuudessa ja Contextualised Encounters. Panelistit kävivät lauantaina keskustelua useista aiheista, muun muassa latvialaisten ja virolaisten pohjoismaihin muuttaneiden maskuliinisista positioista perheenpäänä ja yhteiskunnassa. Olisi ollut toki mielenkiintoista, jos Darius Daukšas olisi kohdistanut tutkimuksellista näkökulmaansa koskemaan myös latvialaisia miehiä Suomessa, sillä hän oli keskittynyt vain virolaisiin. Kaikki latvialaiset maahanmuuttajat olivat Daukšasin tutkimuksessa emigroituneet jostain syystä Norjaan.

Driss Habti Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut korkeakoulutettujen maahanmuuttajanaisten integroitumista työelämään ja piti paneelipuheenvuoronsa liittyen aiheeseen. Marko Juntunen Helsingin yliopistosta puhui marokkolaisesta urban poor-kulttuurista ja etenkin sitä edustavista miehistä ja Tiina Sotkasiira piti tutkimuksensa pohjalta mielenkiintoisen paneelipuheenvuoron Suomeen muuttaneista ja Pohjois-Karjalaan (tarkemmin Lieksaan) muuttaneista somaleista ja heidän integroitumisestaan suomalaiseen kulttuuriin sekä integroitumisen haasteista. Kaikille paneeleille ei kuuntelijalla ollut aikaa päällekkäisyyksistä johtuen, joten kirjallisuuteen keskittyvät paneelipuheenvuorot jäivät itseltä valitettavasti tällä kertaa näkemättä.

Päivät päätettiin Sukupuolentutkimuksen seuran gradupalkinnon saajan puheeseen ja ihmiset alkoivat liikkua omiin suuntiinsa virkistyneinä ja täynnä uusia ajatuksia. Vuoden 2016 konferenssi tarjosi mukana olleille paljon ja toivottavasti myös ensi vuonna. Kiitos Joensuu!

gendered-4

Kansaa etsimässä

Kansaa etsimässä

Teksti: Sini Järnström

kansa

Perussuomalaisten äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan mukaan kansa on räävitöntä ja se löytyy Lidlin parkkipaikalta sekä Teboilin kahvilasta. Sisäinen sosiologini huutaa “Hurraa!”. Vihdoinkin joku tietää missä tai mitä kansa on! Mikään ei ole ikinä ollut näin yksinkertaista.

On joulukuinen perjantai-ilta, pakkasta noin kaksi astetta. Tuulee. Autoja tulee parkkipaikalle tasaisin väliajoin. Ihmiset kävelevät yksin tai kahdestaan autolta pois tai autolle. Keski-ikäinen mies istuu kaupan seinän vieressä ja juo olutta tölkistä. Hän tuijottaa minua, olenhan omituisen toimeton seisoessani reppu selässä parkkipaikan nurkalla. Yritän kehittää mielessä itselleni peitetarinaa, syytä seistä täällä. Ehkä odotan jotakuta kaupasta. Parkkipaikalla ei seistä ilman syytä varsinkaan pikkupakkasella, siellä ollaan liikkeessä päämäärätietoisina.

Olen Kehä III:n varrella olevan Tikkurilan Lidlin parkkipaikalla tarkoituksenani etsiä kansaa. Täältä sen perussuomalaisten verkkolehden Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan haastattelusta päätellen pitäisi löytyä. Hän puhuu 12. marraskuuta julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa populistien “essentiaalisesta tarpeesta puhua suoraan ihmisille”. Turkkilan mukaan perussuomalaisten “möläytykset” ovat harkittuja ja suunnattuja kansalle, joka puhuu niin. “Kansa ei jaa samoja soveliaisuusnormeja kuin eliitti. Me käytetään termiä Teboilin kahvila tai Lidlin parkkipaikka. Jos käytät sanoja, joita siellä käytetään, se on luonteeltaan räävitöntä. Jos puhut tonyhalmetta, niin ihmiset havahtuvat, että hetkinen, tuolla on sitä, mikä resonoi meidän korvaan”, sanoo Turkkila (Helsingin Sanomat 12.11.2016).

Kuuluu moottorien hurinaa, käynnistymisääniä ja nastarenkaiden ropinaa hiekoitettua asfalttia vasten. Ihmiset kävelevät hiljaisina, välillä yksittäisistä satunnaisista ihmisistä muodostuu epämääräisen jonon kaltainen, matkalla kauempana häämöttävää pääovea kohti.

Olen parkkipaikalla 45 minuuttia enkä kuule yhtä kokonaista lausetta. Autojen äänet peittävät keskustelut, ne vähäisetkin joita havaitsen. Päätän mennä ostoksille ja katsomaan, löytäisinkö keskusteluja sisätiloista. Ulkona on kylmä, eikä sinne mielellään kukaan jää kuulumisia vaihtamaan.

Sama hiljaisuus jatkuu sisällä kaupassa. Korvia huumaava hiljaisuus. Lapsi ja mahdollisesti isä keskustelevat leipomotuotehyllyllä erilaisista croissanteista. Joku toinenkin sanoo jotain. Kassojen lähistöllä piippaa, tuotteita näytetään viivakoodinlukijalle. “Kassa kolme avautuu”. Tätä se kansa ehkä on, hiljaista kaupassakävijää ensimmäisen adventin aattona, kuka mistäkin tulossa, viikonloppueväitä ostamassa.

Käyn Teboililla, mutta siellä ei ole lisäkseni ketään muita asiakkaita, joten menen Shellille josta löytyy enemmän ihmisiä. Täälläkin se kansa varmaankin on. Tällä kertaa on maanantai, kello on noin kuusi. Suojasää. Kahviossa on yhteensä yhdeksän asiakasta. Radiossa soi “Born in the USA”. Neljän miehen ja yhden naisen seurue istuu pöydän ääressä. Ostan teen ja menen viereiseen pöytään kuuntelemaan. Keski-ikäisten, tummiinpukeutuneiden henkilöiden seurue puhuu erilaisista sähkötöistä ja käy ilmi että kyseessä on porukan kuukausittainen kokoontuminen kyseisellä huoltoasemalla. Keskustelu on leppoisaa ja noudattaa nähdäkseni jonkinnäköisiä soveliaisuussääntöjä. Tulee tunne, että kyseessä on jo pitkään toisensa tuntenut kaveriporukka. Ainakaan täällä kansa ei ole kovin räävitöntä saati puhu tonyhalmetta.

Herää ajatus, että jospa kansa on kuitenkin jotain muuta mitä Turkkila väittää. Ehkä se onkin yksittäisiä ihmisiä kaupoissa, ostoskeskuksissa, kaduilla, tietokoneen ääressä. Ehkäpä se on ryhmiä ja ryhmittymiä. Mutta kuka tietää miten kansa puhuu? Havainnontini perusteella epäilen Matias Turkkilan ajatusta yhteinäisestä lidlinparkkipaikkakansasta. Myös yhtenäinen puhetapa kuulostaa epäuskottavalta. Mysteeri kansan olemuksesta jää siis vielä vaille ratkaisua ja sosiologien pohdittavaksi tulevaisuudessakin.

Valinnan vaikeus

Valinnan vaikeus

Teksti: Oskari Lappalainen

Yliopisto ei ole kovin helppo paikka sellaisille henkilöille, joita vaivaa valinnan vaikeus. Yhdet tuskailevat sivuainevalintojen kanssa, toiset kandinsa aiheen parissa, toiset taas yrittävät valita gradunsa teoriapohjaa lukuisista vaihtoehdoista.

Erilaiset valinnat värittävät opiskelijoiden elämää myös suoraan opintoihin liittyvien valintojen ulkopuolella. Pahamaineinen ”work-life-balance” vaatii myös valintoja. Pitäisikö hakeutua töihin ja riskeerata opintojen myöhästyminen, vai keskittyä opintoihin ja syödä soijarouhetta ja makaroonia? Lähtisikö mukaan opiskelijajärjestötoimintaan, vai käyttäisikö vapaa-aikansa omiin harrastuksiin? Käyttääkö sunnuntai-iltapäivän kurssin loppuesseen hiomiseen vai siihen, että kirjoittaa Kontakti-lehteen?

vaaka-1024x695

Monet valinnat tuntuvat lopullisilta, ja sitä ne joskus ovatkin. Osa valinnoista myös tuntuu ulkopuolisten pakottamilta. Filosofia olisi kiinnostava sivuaine, mutta ehkäpä tilastotiede tarjoaa varmemman tien työllistymiseen… Pitäisikö gradu tehdä nopeasti ja pragmaattisesti valmiista aineistosta, vai pitäisikö lähteä rohkeasti tekemään omaa tutkimusta? Käytänkö aikani täytekursseihin jotta saan sen 55-60 opintopistettä kasaan?
Akatemian, työelämän ja oman elämän rippeiden ristiaallokossa seilaaminen käy välillä varsin raskaaksi. Aina välillä tuleekin tehtyä päätöksiä, joissa on pakko uhrata joku oman elämänsä tai akateemisen uransa osa-alue toiselle. Välillä päätösten tekeminen saattaa käydä niin uuvuttavaksi, että tulee tehtyä tyhmiä päätöksiä väsyneenä.

Jatkuva erilaisten päätösten tekeminen on kuitenkin toisaalta opettavaista. Monet asiat yliopistossa ovat sellaisia, että niitä opitaan muualla kuin luennoilla tai tenteissä. Kyky tehdä erilaisia päätöksiä harkitusti on yksi näistä asioista. Kyky elää tekemiensä päätösten kanssa on toinen. Näiden kahden taidon yhdistelmä onkin itse asiassa ehkä yksi tärkeimpiä asioita joita yliopistossa voi oppia.

Näin Kontaktilaiset sen kokivat: parhaat ja karseimmat asiat Helsingissä

Teksti: Oskari Lappalainen, kuva Jenni Tuhhaknen

Päätoimitus jalkautui oppiainekahveille kyselemään Kontaktilaisten mielipiteitä Helsingin parhaista ja ikävimmistä piirteistä. Saimme vastaukseksi seuraavanlaiset listat.

Hyvät jutut:
+ Kumpula
+ Lauttasaaren ja Herttoniemen pururadat
+ Lenininpuisto
+ Töölönlahden huvilat
+ Lapinlahden sairaala
+ Ruoholahden Citymarket
+ Klixi ja Synnäri
+ Liisanpuistikon keinut
+ Kampin Lidl
+ Uuden Ylioppilastalon edessä oleva Fafa’s-kiska
+ Kruunuhaka
+ Kruunuvuorenranta ”luontoa, merta ja hylättyjä huviloita”
+ Suvilahti
+ Lammassaari ja Viikin ulkoilualue ”aivan kuin olisi maalla!”
+ Kauppahallit
+ Paloheinän lenkkipolut
+ Suomenlinna
+ Taka-Töölö

Huonot jutut:
– Länsimetro
– Metro ylipäätään
– Bussi 615
– P-juna
– HSL
– Lokkitorit
– Piritori
– Kaisaniemen metroasema
– porttikongeihin kuseskelevat ihmiset ja koirat
– ikuinen julkisivuremontti/kunnostusprosessit kaikkialla
– Pasilan Tripla ”ISO miinus. Kauppakeskukset konkassa koko maassa. Ei enää ostoskeskuksia!!!”

Helsingissä näyttäisi siis olevan enemmän positiivisia puolia ja paikkoja kuin negatiivisia. Kauppakeskusten läsnäolo listassa oli hieman yllättävää – valtsikalaisillahan on konsumerismin vastustajien maine. Toisaalta sosiologinkin pitää syödä, joten miksei sitten asioisi mukavassa kaupassa? Erilaiset ulkoilualueet olivat myös opiskelijoiden suosioissa.

Hieman yllättävää on myös julkisen liikenteen kohtaama inho, sillä tätä on perinteisesti tapana pitää Helsingin vahvuutena. Ehkäpä julkinen liikenne on enemmän pakko kuin nautinto… Myös ikäväksi mielletyt julkiset paikat päätyivät miinuslistaan. Pasilan Triplalla on kyseenalainen kunnia saada kriittikkiä jo ennen valmistumista!

taka-toolo-jenni-tuhkanen

Kasvissafkaa

Reseptit: Inka Järvikangas ja Marc Aulén
Kuvat: Inka Järvikangas

Marc Aulénin Nordic Dynamite
(julkaistaan Marcin luvalla, kirjasta The Helsinki Book 2016, 230-231)

3 punaista tai keltaista habanero-chiliä puoliksi halkaistuna, poista varsi
1,5 dl rusinoita
2 rkl tuoretta limemehua
1 reilu ruokalusikallinen tuoretta raastettua inkivääriä
3 reilua ruokalusikallista fariinisokeria
200 g tuoreita tai pakastettuja karpaloita tai puolukoita
3 dl sameaa omenamehua

Keitä 20 minuuttia. Soseuta. Säilytä viileässä paikassa. Voi myös pakastaa.
Makeantulinen kastike, joka käy lisukkeeksi kaikelle. Lihalle, kanalle, kanalle, keittoihin, jälkiruokiin, smoothieihin, jäätelön tai turkkilaisen jugurtin kanssa jne.

carrot

Yrttimarinoidut porkkanat

4 isoa porkkanaa
1 sitruuna
oliiviöljyä
korianteria
basilikaa
valkosipulia
kanelia
suolaa
mustapippuria
(chiliä)

Kuori ja keitä 4 isoa porkkanaa. Kun porkkanat ovat valmiit, viipaloi ne kulhoon. Purista joukkoon yhden sitruunan mehu, ja lisää muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä. Hienonna sekaan puoli nippua korianteria ja basilikaa sekä muutama valkosipulin kynsi. Lisää hiukan mustapippuria, hyppysellinen suolaa, ripaus kanelia ja chiliä maun mukaan. Sekoita ainekset keskenään ja anna marinoitua hetkisen. Tarjoile lisukkeena, salaatin tai risoton seassa, tortillatäytteenä tms.

tomaatti

Paahdetut minitomaatit

2 rasiaa miniluumutomaatteja, kirsikkatomaatteja tai vastaavia
oliiviöljyä
1 ruukku rosmariinia
suolaa
pippuria
(1/2 sitruunan mehu)

Huuhtele ja puolita tomaatit. Asettele ne uunipellille tai vuokaan halkaistu puoli ylöspäin. Ripottele päälle hiukan suolaa ja pippuria, pirskottele öljyllä ja lisää tuore rosmariini (myös kuivattu käy). Jos haluat tomaateista vähemmän makeita ja oikein hapokkaita, pirskottele niiden päälle vielä sitruunamehua. Jos haluat tomaattien olevan hiukan makeampia, unohda sitruuna. Paahda uunin keskitasossa 150’C:ssa n. 2,5-3 h. Nauti sellaisenaan, lisukkeena, salaatissa, sosekeittojen mausteena tms.

tom

Hyvinkää

Teksti ja kuvat: Oskari Lappalainen

kolmen-sepan-patsas Hyvinkää on kaupunki, joka ei oikein tunnu herättävän kovinkaan suuria mielikuvia. Tämä noin 47 000 asukkaan kaupunki, Suomen 24. väkirikkain kunta ja minun entinen kotikaupunki näyttäytyy monille ohikulkupaikkana, vilahduksena junan ikkunasta, yksi Uudenmaan radanvarsikaupungeista muiden joukossa. Hyvinkää on kaupunkina juuri yksi niitä omaa turvallisuuttaan mainostavia urbanisaation keskisarjalaisia, joista AMK-koulutusta parempaa tavoittelevat pakenevat yliopistokaupunkeihin vain paetakseen takaisin, kun urbaanin glamourin viehätys on väistynyt ja Kallio on käynyt liian pieneksi ja ei-niin-kovin-gentrifioituneeksi lapsiperheelle.

Vaikka yhä useampi jääkin Helsingin syleilyyn eikä lähde toteuttamaan keskustalaista unelmaa, niin Hyvinkää on silti kasvanut oikeastaan perustamisestaan lähtien. Kyseessä ei todellakaan ole muuttotappiokunta. Tämä vireänä pysynyt, mutta silti ei niin kovin mediaseksikäs kaupunki kätkeekin sisäänsä muun muassa kiinnostavaa arkkitehtuuria, yllättävän rikasta historiaa ja kansainvälisen suuryrityksen pääkonttorin. On siis aika karistaa metropolin tomut jaloistaan ja Ottaa Kontaktia™ Raptorin kotikaupunkiin…

Monen tämän jutun lukijan hypoteettinen ensikosketus kaupunkiin tapahtuisi rautatieaseman kautta (elän kuplassa, jossa opiskelijoilla ei ole autoa). Tämän onkin erittäin soveliasta, sillä Hyvinkään synty kaupunkina on kytköksissä rautatiehen. Nykyinen kaupunki sai alkunsa vuonna 1857 työläisten hökkelikylänä Helsinki-Hämeenlinna-rautatien rakennuksen aikana. Hyvinkää oli matkan puolivälissä, ja alueella rakennettiin asema. Vuonna 1862 valmistunut asema on edelleen alkuperäiskäytössä. Kaupungissa on myös VR:n konepaja, ja Hyvinkää muistaakin rautatien tärkeää roolia kaupungin historiassa myös Rautatiemuseon kautta. Hyvät liikenneyhteydet pääkaupunkiseudulle onkin yksi kaupungin parhaista puolista.

Keskustaa kohti liikkuva hypoteettinen matkaaja saattaisi hyvin nopeasti päätyä taidemuseon kulmille. Se muodostaa muiden keskustan rakennusten kanssa monoliittimaisen, alle 50 tuhannen asukkaan kaupungille hämmentävänkin uhmakkaan urbaanin keskustan. Hyvinkään odotettiin aikoinaan kasvavan melko nopeasti 55 000 asukkaan kaupungiksi. Pahasti pieleen menneet väestö-odotukset ovatkin ehkä kaikuneet kaupungin suunnittelussa läpi vuosikymmenten. Tuntuu siltä kuin kaupunki olisi vasta viimeisimmän rakennusaallon myötä kasvanut saappaisiinsa.

Hyvinkäällä on rautatien armosta syntyneeksi kaupungiksi hämmentävän rikas kulttuurihistoria, ja sitä on selkeästi pyritty vaalimaan. Helene Schjerfbeck ja Mika Waltari eivät ole ainoita Suomen kulttuurin suurnimiä jotka ovat aikoinaan asuneet tai viettäneet aikaa paikkakunnalla. Kulttuurin arvostus näkyy myös rahankäytössä. Ylen Kuntatutkan mukaan Hyvinkää käyttää keskivertoa enemmän rahaa per asukas kulttuuritoimintaan (123,4€ vs 92,6€). Ruumiinkulttuurikaan ei ole jäänyt pesiskaupungissa vaille huomiota, ja myös urheilu saa keskivertoa enemmän rahaa per asukas (118,7€ vs 75,1€).

Rautateiden lisäksi toinen Hyvinkään kasvuun oleellisesti vaikuttanut tekijä oli Ossian Donnerin vuonna 1890 perustama villatehdas, jonka rakennus sijaitsee edelleen keskustan tuntumilla kävelymatkan päässä. Tehdas toimi vuoteen 1993 asti, ja sittemmin tiloissa on toiminut erilaisia yrityksiä, kulttuuritoimintaa ja nykyään jopa kaupungintalo. Sata vuotta toiminut villatehdas jätti jälkensä kaupunkiin: kaupungin keskustassa oleva massiivinen kauppakeskus on nimeltään Willa, ja Donneria muistetaan läheisessä puistossa olevalla 14-metrisellä obeliskilla.

kirkko Donnerin obeliski ei ole ainoa kaupungin erikoinen monumentti, vaan obeliskilta avautuu näkymä erääseen kaupungin, ja samalla koko Suomen, omalaatuisimmista rakennuksista. Kyseessä on vuonna 1961 valmistunut Hyvinkään kirkko. Rakennuksen pyramidimainen, pelkästään kolmioista koostuva muoto on uniikki jos ei maailmanlaajuisesti niin vähintään Suomen sisällä. Moderni arkkitehtuuri jakaa mielipiteitä, ja rakennus herätti ilmeisesti pahennusta aikoinaan. Olipa rakennuksesta mitä mieltä tahansa, niin harvassa isommassakaan Suomen kaupungissa on yhtä pelottoman monumentaalista rakennusta.

Vaikka kaupunki onkin menettänyt villatehtaansa, niin noin muuten deindustrialisaatio ei kaupunkia juurikaan vitsaa. Hyvinkäältä löytyy Konecranesin, Myllyn Parhaan ja Rekan pääkonttorit, sekä näiden tehtaat. Myös Isoverillä ja Koneelta löytyy kaupungista tehtaat. Kaupungin talous onkin vakaalla pohjalla. Verotulot per asukas ovat keskivertoa korkeammat (4207€ vs 3417€), ja tuloveroprosentti on hieman keskivertoa matalampi (19,75% vs 20,8%). Hyvinkää on kuitenkin samalla keskivertoa kuntaa velkaantuneempi (53,1% vs 48%).

kauppakeskus-willa Hyvinkää tunnetaan mannermaisesta ilmastostaan, ja kaupunkiin rakennettiin sen johdosta parantola vuonna 1896. Lyhyen kukoistuskautensa aikana Venäjän keisarikunnan eliitti lepuutti siellä hermojaan. Nykyään parantola toimii terveyskekuksena. Moderni asukas voi edelleen rentoutua kävelemällä Parantolan puistossa. Luonnonmukaisempaa ympäristöä kaipaava saattaisi suunnata esimerkiksi Sveitsiin – siis sinne Hyvinkään ulkoilualueeseen, joka on näin nimetty siellä joskus maataloa asuttaneen saksankielisen perheen mukaan. Alueella oli joskus hyppyrimäki, myöhemmin jopa Spede Pasasen kehittelemä mäkihyppylinko. Talviurheilu on sittemmin siirtynyt Sveitsin lähellä olevaan hiihtokeskus Kulomäkeen, joka on entinen kaatopaikka, samankaltainen täyttömäki kuin Helsingin Malminkartanonhuippu.

Mutta millaisia kaupungin asukkaat ovat? Yli neljästäkymmenestä tuhannesta asukkaasta on vaikea sanoa mitään yleistyksiä. Voisi kuitenkin luonnehtia, että kaupungin perusolemus on suhteellisen konservatiivinen, keskiluokkainen ja porvarillinen. Kaupunginvaltuustoston koostumus heijastaa tätä intuitiota. Kokoomus on suurin puolue viidellätoista paikalla, kakkosena on SDP kolmellatoista, ja kolmanneksi suurin puolue on Perussuomalaiset seitsemällä paikalla. Perussuomalaisten kannatus on tuskin vain allerginen reaktio Sahanmäen vastaanottokeskukseen. Tuntuu, että kaupungin rakenteiden alla saattaa piillä ongelmia ja turhautumisia, sellaisia mistä esimerkiksi Willan tyhjät liiketilat kertovat. Finanssikriisi, luottamuksen mureneminen ja populismin aalto ovat jättäneet jälkensä tähänkin kaupunkiin.

hyvinkaasali Hyvinkää on tähän asti säilynyt kasvavana kaupunkina, mutta miltä tulevaisuus näyttää? Löytääkö kaupunki vielä sen oman roolinsa, kun väestön keskittyminen maakuntakeskuksiin jatkuu? Hyvinkään etuna on ollut sen erinomainen sijainti pääkaupunkiseudun lähettyvillä, mutta yhä useampi pyrkii aina vain lähemmäs Helsinkiä, ja aina harvempi muuttaa sieltä takaisin opiskelut suoritettuaan. Urbanisaatio ja taloudellisen toiminnan keskittyminen on maailman vanhin megatrendi, joka ei näytä hidastumisen merkkejä. Vaikka kaupunki onkin säilyttänyt osan teollisuudestaan, niin ei ole mitenkään kiveen hakattua että se tulee säilymään siellä maailman tappiin asti. Ehkäpä nyt kaukaisilta tuntuvat Helsinki-Tukholma hyperloop tai tunneli Tallinnaan toteutuvat, ja muuttavat rautatiestä ja Kehä III:sta riippuvaisen kaupungin aseman radikaalisti. Hyvinkää on ytimen reunustoilla – ehkä se on joku päivä pelkkää periferiaa.

kirjasto Toisaalta kaupungin edes kaukaisessa tulevaisuudessa tapahtuva kuihtuminen ei ole lainkaan kiveen hakattu. Hyvinkäästä ei ikinä nouse maakuntakeskusta (ellei Pohjois-Uusimaata joskus sellaiseksi lohkaista), mutta toisaalta kaiken väestön pakkautuminen Helsingin seudulle ei ole oikeastaan lainkaan realistista. Hyvinkää edustaakin eräänlaista hajaurbanisaatiota, amerikkalaistyylistä melko autovetoista urban sprawlia. Oikeastaan koko Suomen urbanisaatio on maakuntakeskuksineen ja niiden satelliittialueineen lähempänä väljempää amerikkalaista urbanisaatiota. Autojen tärkeä rooli yhdistää myös Hyvinkäätä ja Yhdysvaltoja. Liikkuminen laajalle levinneen kaupungin sisällä ilman autoa on suhteellisen työlästä. Toisaalta Hyvinkää on kaupunki itsessään, ei vain sieluton kokoelma asuinalueita ja autoteitä. Se ei ole vain paikka, missä asutaan.

Hyvinkään tulevaisuus siis riippuu pitkälti siitä, mikä on tällaisten satelliittikaupunkien tulevaisuus. Juuri nyt tulevaisuus näyttää suhteellisen valoisalta, ainakin väestön kasvun puolesta. Muutama tuhat lisäasukasta varmastikin virkistäisi kaupunkia entisestään. Toisaalta väestön kasvaessa alkaa olemaan myös hankalampaa valikoida pelkästään ihanteellisia keskiluokkaisia työssäkäyviä asukkaita. Se, miten kaupunki tulee vastaamaan näihin haasteisiin, on iso kysymys.

Tulevaisuutta odotellessa Hyvinkää on kiehtova sekoitus amerikkalaista ja eurooppalaista urbanisaatiota. Se on pääkaupunkiseutuun voimakkaasti kytköksissä oleva kunta, joka on kuitenkin selkeästi kaupunki. Se on portti Helsinkiin, mutta se ei ole pelkkä nukkumalähiö. Kaupunki on sekä toiminut pääkaupunkiseudun väestönkasvun varaventtiilinä että välttänyt muuttumisen pelkäksi asuinalueeksi. Hyvinkää ei ole monimuotoisimman ja dynaamisimman kaupunkikulttuurin kehto, mutta se on kuitenkin omalla tavallaan kulttuurikaupunki. Ehkäpä minäkään en olisi kirjoittamassa tätä tekstiä jollen olisi kasvanut kaupungissa, jossa on paraatipaikalla kirjasto.

Ja jos kaupungin ilmapiiri käy liian tylsäksi niin urbanismin lumo on vain kolmen vartin junamatkan päässä.

“Sellainen lähiöhelvetti. Ei siellä voi kasvattaa lapsia”

Teksti ja kuva: Jenni Tuhkanen

Lähiö, jossa lapsi kasvoi, sijaitsee Vantaanjoen varrella. Ulko-ovesta pääsi suoraan joenuomaan ja kaupungin unohtamaan talousmetsään, jotka tarjosivat mielikuvitusrikkaan leikkiympäristön. Parasta ajanvietettä oli valmistaa omaa hajuvettä luonnonkukista ja käydä omena- ja karviaisvarkaissa läheisessä siirtolanpuutarhassa. Silloinen naapuri myös uskoi dalmatialaisensa pienelle lapselle, joka vaelsi koiran kanssa ympäri asuinaluetta. Ei pieni lapsi kuitenkaan tiennyt, että oman kodin viereisellä kerrostaloalueella ympyrää neuroottisesti kävelevä mies odotti huumekauppiasta saapuvaksi. Tai oikeastaan hän jollain tasolla tiesi. Kuten hän tiesi myös sen, että ystävän kotona jääkaapissa loisti usein vain valo, ja pahimpina päivinä tuo valo ei loistanut ollenkaan ja patterit lakkasivat lämmittämästä.

Kerran lapsi näki erään toisen ystävänsä isän kyyhöttämässä lähikaupan edustalla. Mies näytti rähjäiseltä ja pelottavalta, haisi pahalta. ”Mitä jos minun isäni olisi tuossa?”, lapsi mietti. Koulussa ystävä oli alati levoton, pahoinvoiva ja vihainen. Lapsi ei tiennyt tarkalleen, mitä kaverin kotona tapahtui, mutta toisaalta hän tiesi taas. Ja koska hän tiesi, hän ymmärsi kaveria eikä koskaan kummaksunut sitä, miksi tämä käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.

Erään lapsen parhaimmista ystävistä juuret olivat Pohjois-Afrikassa. Lapsesta oli siistiä, että kaverilla oli mahtava tumma kiharapehko, ja että tämä pelasi jalkapalloa paremmin kuin kukaan muu koko koulussa. Hienoa oli myös se, että kaveri sai poistua pitkästyttäviltä matematiikan tunneilta rukoilemaan. Lapsi tiesi, että kaveri oli vaihtanut koulua jo useamman kerran muutaman vuoden sisällä. Hän ei koskaan kysynyt miksi, mutta jälleen kerran hän jollain tasolla tiesi. Eräänä päivänä hän huomasi jotain outoa tapahtuvan välitunnilla. ”Vitun muslimi!”, kaikui huuto, sen seurauksena räkäinen naurunremakka. Seuraavaksi lapsi näki, kuinka hänen tähän asti aina niin rauhallinen ystävänsä kävi kiusaajan kimppuun raivon vallassa. Välikohtauksen jälkeen ystävästä tuli etäinen, mutta lapsella ei ollut vielä keinoja ymmärtää ihmissuhteita niin hyvin, että olisi voinut auttaa. Hiljalleen kaverit erkaantuivat, ja koulun loputtua lapsi ei nähnyt eikä kuullut kaveristaan sen koommin.

lahiohelvetti

Joku voisi ajatella puolustavansa taantuvia lähiöitä sanoessaan, etteivät ne ole lapsille sopivia paikkoja kasvaa aikuiseksi. On kuitenkin eri asia olla huolissaan alueellisesta eriytymisestä kuin todeta, että jollain alueella ei voi kasvattaa lapsia. Eli lapset, jotka kyseisellä alueella kasvavat kohti aikuisuutta, ovat…

kyvyttömämpiä? epäonnistuneempia? heikompia?

Ajatteliko se, joka päätti, että siellä ei voi kasvattaa lapsia! sitä, millaiseen asemaan väite asettaa lähiöhelvetissä kasvavan lapsen?

Lapsen, joka uskoo omiin ja kaverinsa mahdollisuuksiin.

Ei käy kiistäminen, etteikö mahdollisuuksien tasa-arvoon olisi matkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikki lapset eivät saa yhtäläisiä eväitä siihen, miten tavoitella itseään kiinnostavaa koulutusta ja työpaikkaa sekä tasapainoista elämäntapaa. Siten ei ole yhtäläisiä eväitä onnellisen ja merkityksellisen elämän tavoitteluun. Ongelmat periytyvät sosiaalisesti, omasta taustasta tulee kuin itseään toteuttava ennustus. Lasten ja nuorten annetaan myös ymmärtää, että koska te olette kotoisin lähiöhelvetistä, olette erilaisia kuin ne lapset ja nuoret, joita vanhemmat kuskaavat neljä kertaa viikossa ratsastustunnille. Joille maksetaan valmennuskurssi lääkikseen. Jotka saavat työpaikan isän lakitoimistosta.

”Ehkä minä en ansaitse sitä”, lapsi mietti. ”Ehkä minä en pysty siihen.”

Kukaan ei kuitenkaan huomaa, millaisen lahjan tarinan lapsi saa kasvaessaan yhteisössä, joka ei ole keskiluokkainen, vitivalkoinen ja sosiaalisista ongelmista vapaa. Hän saa koko loppuelämäkseen eväät ymmärtää erilaisuutta ja huono-osaisuutta – hänet siunataan ymmärtävällä sydämellä tuomitsevan katseen sijasta. Hänelle köyhyys ei ole kyvyttömyyttä tai laiskuutta, eikä addiktio yksilön henkilökohtainen epäonnistuminen. Hän on seurannut pahoinvointia liian läheltä, eivätkä sosiaaliset ongelmat olekaan hänelle pelkkiä tabuja, joita tapahtuu tuolla jossain. ~~Sellaisissa lähiöhelveteissä.~~ Eikä se ymmärtävä sydän muuta vaatinut kehittyäkseen, kuin että tilanteet saivat tutut kasvot.

Käytämme toisinaan lapsuudenystäväni kanssa toisistamme nimitystä lähiörotta. Lempinimeen kätkeytyy roimasti itseironiaa ja myös keskinäistä solidaarisuutta. En osaa tarkalleen sanoa, mitä se minulle merkitsee, mutta huomaan sisäisen lähiörottani nostavan toisinaan päätään astetta hienommissa ravintoloissa käydessäni. Kai se on jonkinlaista alemmuudentuntoa, jota matkan varrella on kehittynyt. Mielestäni ne, jotka kutsuivat kotiseutuani lapsille sopimattomaksi asuinalueeksi, tekivät sen ylemmyydentunnossaan ja tuomiten. Eikä se ole oikea tapa lähestyä alueellisen segregaation ongelmaa.