Vaporwave Is Cool

vaporwave-is-cool-otsikkokuva

Teksti: Oskari Lappalainen
Kuvat: Ursula’s Cartridges, Oskari Lappalainen, tuntemattomat tekijät

Vaporwave on musiikkigenre/netti-ilmiö/meemi/jotain täysin ennennäkemätöntä. Se on ilman fyysistä sijaintia esiin noussut kulttuurillinen ilmiö, jonka luovat ovat pysyneet ja pysytelleet suhteellisen anonyymeinä. Se on niin nettikeskeinen ilmiö, että siitä kirjoittaminen paperilehteen tuntuu lähes absurdilta.

Vaporwaven voi oikeastaan jakaa kahteen osaan. Yksi osa vaporwavea on musiikkia, toinen taas visuaalista. Ilmiön molempaa puolta yhdistää sille ominainen estetiikka (tai aesthetics, kuten ilmiön harjoittaja asian ilmaisisi). Tämä estetiikka on sekoitus surrealismia, 1980- ja 1990-luvun nostalgisointia ja olemassaolevan kulttuurin kollaasinomaista jälleentulkintaa.

Ääniä usvasta
Musiikkina vaporwave vie samplauksen sen äärirajoille. Monet kappaleista ovat koostettuja lähes yksinomaan hidastetuista pätkistä 1980- ja 1990-luvun musiikkia. Tämä luo genrelle ominaisen matelevan, usvaisen ja nostalgisen soundin. Vaporwave on kuin virttynyt VHS-kasetti.

Tunnelman luominen on keskeistä, ja kappaleet ovat välillä ikään kuin hissimusiikkimaisia. Jopa silloin kun samplet eivät ole kirjaimellista hissimusiikkia. Tai ostoskeskusten muzakia. Tai säätiedotusten taustanauhoja. Vaporwave-artistit ovatkin kyltymättömästi tulkinneet uudelleen nostalgista ja banaalia musiikkia. Genren lähestymistapa ikään kuin anonymisoi olemassaolevaa musiikkia.

vaporwave-tietokone

Samplauksen keskeisyydestä johtuen vaporwavella on maine laiskana musiikin genrenä. On kuitenkin todettava, että monet genren artistit laittavat myös paljon omaa musiikkiinsa. Uusi rytmejä, äänimaailmoja ja melodioita. Jotkut artisteista jopa tekevät täysin itse musiikkia jonka on vain tarkoitus kuulostaa, noh, vaporwavelta. Vaporwavea on myös yhdistelty muihin genreihin, ja se on jo alkanut hajota eri alagenreiksi. Venynyt äänimatto hiphop-biitin taustalla istuu kuin tomaattikastike pizzaan. Vaporwavesta on myös kehitetty tanssittavampi alamuoto, jota kutsutaan nimellä future funk.

Surrealistista nostalgisuutta
Vaporwave on musiikin genrenä niin visuaalinen, että koenkin oikeutettuna puhua siitä oikeastaan 50/50 audiovisuaalisena ilmiönä. Visuaalinen puoli ammentaa 1980- ja 1990-lukujen kuvastosta, primitiivisistä tietokonegrafiikoista, räikeästä värimaailmasta, mainoksista, yritysten sisäinen viestinnän stock photo-kuvastosta, tuotelogojen uudelleentulkinnasta, animesta ja, hämmentävintä kaikista, klassisesta veistostaiteesta.

Jos tämä lista vaikuttaa tuottavan melkoisen sekamelskan niin lukijan intuitio on oikeassa. Vaporwaven estetiikka on ristiriitaista kollaasia. Välillä tuotemerkkien kustannuksella irvailu menee lähelle vastamainoksia. Taustalla lienee kuitenkin enemmän internetin kuvanmuokkauskulttuurista ponnistava loputon ironian tavoittelu kuin mikään varsinainen laajempi poliittinen projekti.

invited-to-suffer-under-capitalism_

Vaporwaven esteettinen ja musiikillinen puoli yhdistyy omintakeisella tavalla siinä, että internetin jälkeen yleisin julkaisumuoto vaporwave-musiikille on C-kasetti. Lähessoikoon kuolleen formaatin käyttö tuottaa uusnostalgisia ja himoittuja esteettisiä keräilyesineitä. Pienet kasettipainokset myydään rutiininomaisesti loppuun erittäin nopeasti. Kattava kasettikokoelma onkin alan harrastajalle ylpeyden aihe.

Oman mainintansa ansaitsee genren tekstuaalinen puoli. Usein kappaleiden ja albumien nimet ovat lähes käsittämättömiä erikoismerkkien ja japanin kielen kirjoituksen sekoitelmia, tai artistit käyttävät fontteja jotka matkivat varhaisia tietokonejärjestelmiä. Poikkeuksia löytyy, paljonkin, mutta yleensä vaporwave tavoittelee absurdiutta, nostalgisuutta ja anonyymisyyttä joka rintamalla.

Monitulkintainen vaporwave
Vaporwaven surrealismi, synty vailla fyysistä keskusta ja kytkös anonyymiin nettikulttuurin on saanut monet pitämään sitä vitsinä tai meeminä. Toisille se on kuitenkin varsin vakava kulttuurillinen ilmiö, ja osalla artisteista on voimakkaan antikonsumeristisia mielipiteitä. Heille vaporwave on satiirin muoto, keino venyttää konsumeristinen estetiikka hajoamispisteeseen. Toiset ovat pyrkineet kaivamaan esille kulutusyhteiskunnan unohdettuja utooppisia visioita. Genren nimi viittaakin termiin vaporware, jolla tarkoitetaan tuotetta, joka ei ikinä pääse kehityssyklinsä loppuun, vaan jää täyttämättömäksi lupaukseksi. Toisille genren nostalgia on vähemmän haikeaa, enemmän keino tulkita uudelleen lapsuuden ja nuoruuden ääniä ja näkyjä.

Ja kyllä. Joillekin se on vain vitsi ja hassu meemi.

palmu

Mutta kenties vaporwave kysyykin sen kuuntelijalta ja katselijalta, että eikö loppujen lopuksi kaikki kulttuuri ole yhtä meemiä, vanhojen ajatusten uudelleenkierrättämistä tai uusia, räikeitä ja erikoisia rinnastuksia?

Vai olisiko sen keskeinen sanoma sittenkin 90-luvun internetin lupauksien lunastaminen? Vaporwave-skenehän on globaali, paikaton, vapaan informaation ja kulttuurillisen ilmaisun temmellyskenttä. Se tekno-utoopikkojen maailmankylä joka on sittemmin korvautunut vahvasti henkilöityneellä ja kuplautuneella sosiaalisella medialla.

Tai ehkäpä vaporwaven ydinolemus on sen monimuotoisuus ja tulkinnan vaikeus. Eikö se silloin kuvastaisi hämmentävää 2010-lukua juuri täydellisesti? Tämä tekisi vaporwavesta eräänlaisen aikalaisdiagnoosin.

Jos emme tajua vaporwavea se tarkoittaa vain sitä, että emme enää tajua maailmaa missä elämme.

Kenties on parasta luovuttaa sosiologisten spekulaatioiden kanssa, ja puhua aiheesta todellisen asiantuntijan kanssa. Oppaanamme vaporwaven ihmeelliseen maailmaan toimii Ursula’s Cartridges eli Pekka Lavia, jyväskylässä asuva vaporwave-artisti.

Syväluotaus vaporwaveen – Haastattelu: Ursula’s Cartridges

ursulas-cartridges-escape-to-new-york

Moro! Mitä Jyväskylän metropoliin kuuluu?
Ihan hyvää. Tympäisee vaan, kun lumet sulaa ja vettä sataa.

Miten selittäisit vaporwaven henkilölle joka ei ole koskaan kuullutkaan koko ilmiöstä?
Vaporwave on jonkinlainen nostalginen paluu 80-90-luvun aikaiselle snobikulttuurille, jossa sen aikainen teknologia, taide ja viihde kävelevät käsi kädessä. Tällä aikakaudella syntyneiden nuorten näkemys ja kokemukset heijastuvat vaporwave-estetiikkaan, missä lapsuuden nostalgiat elävät jossain kylmän sodan lopun aikaisessa maastossa. Vaporwave-musiikki ottaa vaikutteita vanhoista kasari -ja ysäriaikakauden musiikista ja tekee siitä uudenlaisen kokonaisuuden yhdistämällä eri teoksia yhteen joko sämpläämällä, muuttamalla nopeutta, lisäämällä uusia instrumentteja ja/tai muuten vaan luomalla jotain retrofuturistista.

Mikä olisi hyvä keino aloittaa tutustuminen tähän ilmiöön?
Hyvä ajatus olisi se, ettei ottaisi mitään ennakkoluuloja vaporwavesta. Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta. Hyvin moni joko rakastaa tai vihaa 80-90-lukua. Vaporwave-musiikkiin pääsee helposti käsiksi eri musiikkisivustojen kautta, joista Bandcamp ja SoundCloud ovat ne helpoimmat ykköslähteet. Lisäksi moni Bandcampin nettilabel jakaa musiikkiaan ilmaiseksi digitaalisina versioina ja julkaisee jopa fyysisiä versioita, tosin rajallisina määrinä. C-kasettien kysyntä on noussut suosioon vaporwaven ansiosta, koska kasetit ovat esteettisiä, tosin vanhoja kapistuksia.

”Estetiikka” (aesthetics) on hyvin keskeinen käsite vaporwave-piireissä, mutta mitä tämä estetiikka oikeastaan on?
Henk. koht. sanottuna estetiikka vaporwaven alkutaipaleella oli juuri sitä mikä teki vaporwavesta vaporwaven. Räväkkäys ja yliaistillinen (nostalginen) viestintä, joilla sai kuluttajan huomion. Nykyään sana “estetiikka” tuntuu hiukan ylikäytetyltä fraasilta jonka forumpaskapostaus ja turhat perseilymeemit tuhosi lähes kokonaan. Ehkä internet on loppuunpalanut vaporwave-skenestä tai sitten ihmisten viestinnän laatu johtuu jostain muusta.

Miten ajauduit vaporwaven pariin?
Ensikokemus taisi olla jossain Macintosh Plus:n ja Seapunk-skenen välimaastossa. Tarkkaa vuotta en muista, sillä vaporwave ei sinänsä vielä kiinnostanut. Vähän myöhemmin genre alkoi ilmestyä tietoisuuteni vähän enemmän ja sellaiset artistit, kuten Chuck Person, Eyeliner ja MediaFired iskivät mukavasti makuhermoon. Kesällä 2014 hyppäsin skeneen mukaan vähän puolivitsillä, mutta kunnianhimo kasvoi ja aloin tekemään musiikkia vakavammalla otteella.

Mikä inspiroi sinua?
Erilaiset säännöistä poikkeavat asiat ovat aina olleet kiinnostavia. Lisäksi sanoisin, että lapsuusaika oli onnellista aikaa ja eri elämänkokemukset tärkeitä. Luonto on myös erittäin inspiroivaa. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä enemmän on tullut arvostettua luonnon läheisyyttä.

Vaporwave-musiikkin liittyy todella vahvasti omintakeinen visuaalinen puoli. Kerro jotain oman musiikkisi visuaalisesti puolesta?
Olen huomannut, että länsimaalainen värimaailma oli värikästä vielä -90-luvun ajan, mutta 2000-luvun alussa ajat muuttuivat syystä tai toisesta ja muoti ja jopa kulttuuri siirtyivät tummempisävyisiksi. Nykyään tuntuu, että kaikki on mustaa ja värikkyyttä vältetään. Itse pidän väreistä. Kaikenlainen kasari-science fiction ja cyberpunk on värikästä ja uniikkia. Cyberpunk-teemaa tuntuu esiintyvän omassa kansitaiteessa yllättävän usein.

Millaista on hyvä vaporwave? Entä huono?
Hyvä vaporwave on sitä, mistä itse tykkää. Sen ei tarvitse olla “kaavoihin kangistunutta” vaan siitä on myös luotu lukuisia eri variaatioita. On tanssittavampaa, ambienttimaisempaa, jopa noisempaa ja discompaa. Makunsa kullakin. Kaikenlainen turha loukkaavamielisyys ja rasistisuus tekee loppupeleissä vain hallaa.

Joidenkin mielestä vaporwave on laiskaa, jopa jonkinlaista epämusiikkia, koska samplaus on niin keskeistä tässä genressä. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?
Sämpläykseen liittyvää sanaharkkaa käytiin jo 80-luvulla hip-hopin ja 90-luvun dj-artistien kanssa. Ilmiö ei ole mikään uusi, sillä nykyään iso osa nykymusiikista ammentaa/lainaa yhtäläisyyksiä muista teoksista. Tuloksena saadaan luotua jotain täysin uutta, mikä voi avartaa musiikin ulottuvuuksia. Mutta mitä musiikki sitten on, jos se on “epämusiikkia”? Sanotaan, että musiikki on ääntä. Onko kaikki ääni siiten musiikkia vai vain ääniaaltoja sekoitettuna ilmaan?

Joillakin vaporwave-artisteilla on poliittisia ja kantaaottavia ajatuksia taiteensa takana. Onko sinulla? Onko vaporwave ylipäätään poliittista?
Poliittisuus ja kantaaottavat ajatukset vaporwavessa eivät kuulosta mitenkään mahdottomalta ajatukselta, mutta kunhan muistaa, että rajansa kaikella. Mitä omaan tuotokseen tulee, olen miettinyt asiaa, mutta yritän itse olla sitoutumaton.

Millainen vaporwave-skene on siinä mukana olevien ihmisten osalta?
Kiinnostavia ihmisiä tekemässä omanlaista musiikkitaidetta joiden kanssa kommunikointi käy moitteetta nykyviestinnän toimesta. Yhteistyö pelaa ja moni artisti tekee yhteistyötä monen muun artistin kanssa. Live-esityspuolella skene ei taida vieläkään olla kovin yleistä, mutta live-striimaus käy vaivattomammin Youtuben ja Twitchin kautta. Toivoisin vain, että turhilta draamoilta vältyttäisiin ja kaikki tulisivat toimeen toistensa kanssa.

Onko vaporwave meemi?
Paskooko Paavi metsään?

Lisäys: Bandcamp valitsi Ursula’s Catridgesin Escape to New York-albumin yhdeksi vuoden parhaista vaporwave-albumeista. Torille!

at-least-we-still-have-vaporwave

Taidetta keskellä kaupunkia – ilmaiseksi

Teksti: Anna Raeste

Kiasma on outoine muotoineen ja keskeisellä sijainnillaan jotenkin ilmiselvä osa Helsingin taidemaailmaa ja sen kulttuuria, sillä kukapa voisi unohtaa jokaisen Instagram-kuvaajan lempirampin tai rakennuksen vieressä loputtomiin harjoittelevat skeittaajat. Ehkä juuri ilmiselvyytensä takia rakennuksen sisällä tulee harvemmin käytyä, sillä ”sehän on jo nähty ja se on niin kalliskin”.

Juuri nyt kannattaa kuitenkin päivittää omat asenteensa. Erityisesti Mona Hatoumin näyttely on harvinaisen oivaltava ja ajatuksia herättävä, vaatimatta kuitenkaan katsojaltaan liikaa. Vaikka maailman konfliktit ja etenkin sen ristiriitaisuudet leimaavat Hatoumin teoksia, näyttely ei jätä ahdistuneisuuden tai maailmantuskan tunnetta. Hatoumin taitavasti koostetusta näyttelystä voi jopa löytää kaupungin sykkeenkin keskellä zenmäisen rauhantunteen tuijottaessaan uudestaan ja taas uudestaan pyyhkiytyvää hiekkaa. Hatoumin taidokkaat ja poliittisesti tiedostavat teokset puhuttelevat katsojaansa aivan yksilöllisin tavoin.

Eikä opiskelijana tarvitse edes maksaa upeasta kulttuurikokemuksesta, jos valitsee hetkensä oikein. Kulttuurikokemukset ovat kamalan usein liian kalliita opiskelijabudjettiin, jopa alennuksineen. Onneksi Helsingissä jokaiselle tarjotaan kuitenkin mahdollisuus kokea taidetta ilman loppukuukauden ruokarahojen tuhlaamisen vaaraa. Kiasmaan pääsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina ilmaiseksi sisään, minkä lisäksi galleria järjestää toistuvasti opiskelijapäiviä, joiden aikana paitsi sisäänpääsy on opiskelijakortilla ilmainen, tiloissa myös järjestetään paljon kiinnostavaa ohjelmaa.

Käy siis päivittämässä näkemyksesi perinteisestä Kiasmasta ennen helmikuun 26. päivää, ilmaiseksi. Vaikka se tarkoittaisi vain sitä, että menisit tuijottelemaan laskevaa aurinkoa Kansalaistorin yllä.

Teatteriarvio: Pasi was here

Teksti: Teemu Kononen

KOM-teatterissa esitettävä Pasi was here on tarkkanäköinen ajankuva sekä 80-luvun lapsuuteen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa että tästä lapsuudesta seuranneisiin kahteen toisistaan poikkeavaan elämänpolkuun. Lapsuudenmaisemiin jämähtäneen duunaritaustaisen Pasin itsemurhalla käynnistyvä kertomus saa hänen punavihreässä kuplassa elävän ja suurkaupunkilaisidentiteetin omaksuneen lapsuudenystävänsä Hemmon katsomaan ajassa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Silloin Hemmo halusi Pasin elämän, mutta tuskin enää. Vilpitön ystävyys voi muuttua yllättävän kaukaiseksi.

Pasi was here on lapsuutta kuvatessaan elämänmakuinen ja samalla myös synkkä, eikä se yritä peitellä mitään: on Amiga-pelikonsoli, ryhmäpainetta samanlaisten lenkkareiden ostoon, rakkausprosenttilaskuri mutta myös nöyryyttävä opettaja ja väkivaltainen isä.

Kahden vastakkaisen elämismaailman stereotypioilla ja erityisesti lapsuuden kuvauksella sympaattisesti viihdyttävä Pasi was here on samanaikaisesti myös traaginen. Hemmon yliopistoäiti lukee Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historiaa ja tekee terveysruokaa, mutta Hemmo ihailee enemmän Pasin perhettä – heillä kun syödään tavallista ruokaa ja käydään saunassa lauantaisin. Aikuisena Hemmo ei kuitenkaan avaa Pasille kotinsa ovea.

Näytelmä olisi helppo nähdä ainoastaan menneiden vuosikymmenten nostalgiakatsauksena ja kasvutarinana, mutta tarkkanäköiselle katsojalle se tuskin riittää. Ennemminkin se voisi olla yksi puheenvuoro perinteisen yhtenäiskulttuurin hajoamisen seurauksista ja yhteiskunnan fragmentoitumisesta.

Tekijät ovat onnistuneet luomaan paikoitellen jopa kiusallisen jännitteen kahden todellisuuden välille, jolloin katsojankaan ei siis tarvitse olla kasarin lapsi päästäkseen tarinaan sisälle: Pasi was here on ennen kaikkea kertomus kahden todellisuuden saavuttamattomasta yhteiselosta ja yhteentörmäyksestä. Näiden todellisuuksien välissä liikuttaessa katsoja kysyy mielessään, missä vaiheessa nämä maailmat eriytyivät. Miksi Pasi masentui mutta Hemmo menestyi? Olivatko lähtökohdat koskaan samanlaiset? Toimija vai rakenteet? Olemmeko fatalistisesti lähtökohtiemme orjia?

Vaikka näytelmä rakentaa etäisyyttä päähenkilöiden välille kaupunkien avulla, ei maantieteellä todellisuudessa ole asian kanssa välttämättä mitään tekemistä: unohdettuja ja näkymättömiä paseja on maailma täynnä, kaupungista riippumatta. Sen vuoksi Pasi was here näyttäytyykin uskottavana sekä häpeämättömänä ja kuvaa viiltävästi sitä todellisuutta, jossa itsekkyyden sokaisemilla silmillä yritämme nähdä ulos – ja vaikka näemme, emme välttämättä halua aina katsoa. Pasi was here on äärimmäisen suositeltava, koska sen koettuaan jokaisen on taas (toivottavasti) asteen verran helpompi nähdä oman kuplansa ulkopuolelle.