Kosketukset välittävät merkityksiä

Oppilaat istuvat suorissa riveissä pulpeteissaan kumartuneina toteuttamaan itsenäistä kirjoitustehtävää. Opettaja risteilee oppilaan luota oppilaan luokse. Pysähtyy, kumartuu tarkastelemaan kirjoitettua, sanoo jotakin oppilaalle, osoittaa sormella tiettyä kohtaa tehtävästä, suoristautuu, hipaisee oppilaan olkavartta ja jatkaa matkaansa seuraavan oppilaan luokse. Tuttu, tunnistettava tilanne koulusta kiinnittää koulukosketusten tutkijan huomion Julian Rosenfeldtin videoteoksessa Manifesto. Manifesto oli esillä Taidehallissa Helsingissä 19.8.–15.10.2017.

Rosenfeldtin videoteos koostuu 12 videofilmistä, joista jokaisessa Cate Blanchett esittää päähenkilöä: muun muassa opettajaa, galleristia, perheenäitiä. (Lue Helsingin Sanomien arvio täältä; videot on vielä mahdollista nähdä joulukuun yhdeksänteen päivään asti elokuvateattereissa ainakin pääkaupunkiseudulla.) Videoihin sisältyvä teksti antaa äänen eri taiteilijoiden taidemanifesteille, jotka Cate Blanchett rooleistaan käsin tulkitsee. Olennainen osa tulkintaa on kuhunkin filmiin kuuluva resitaatio-osuus. Taidehallin näyttelytilassa resitaatio-osuudet on synkronoitu toisiinsa. Ja juuri se alleviivaa merkityksiä, joita videot interaktiivisesti rakentavat: galleristin ja näyttelyvieraiden poskisuudelmat, äidin tapa pyykäistä pikkukoululaisensa hiuksia samalla, kun tarjoaa huomionsa tälle, tai opettajan taputus oppilaan olkavarteen neuvomistilanteen päätteeksi eivät ole vain satunnaisia hipaisuja vaan merkitysyksikköjä, joilla ollaan taideammattilaista, vanhempaa tai opettajaa. Videot eivät kokoa vain taidemanifesteja. Ne kokoavat tunnistettavia monimodaalisia hahmoja, ”multimodal gestalts”. Nämä monimodaaliset hahmot ovat vuorovaikutuksen sosiaalisia objekteja, kuten yksi multimodaalisen keskustelunanalyysin kärkitutkijoista, Lorenza Mondada, muotoilee. Mainitut kosketukset asettuvat vuorovaikutussekvenssien rajalle: niitä aloittamaan ja päättämään.

Monimenetelmäisen hankkeemme keskeisin tutkimusmenetelmä on etnometodologinen keskustelunanalyysi, erityisesti sen multimodaaliseen vuorovaikutukseen erikoistunut suuntaus. Keskustelunanalyysin isä, Harvey Sacks, puhuu varhaisissa luennoissaan siitä, miten sosiaalista olemistamme ja siitä tekemiämme tulkintoja säätelevät kaikessa läsnä olevat normit ja jäsennykset, ”order at all points”. Jäsennyksiin kuuluu myös pyrkimys olla normaali, ”doing being ordinary”. Sillä Sacks tarkoittaa, että kukaan ei sinänsä ole tavis vaan olla tavis on seurausta teoista ja valinnoista, ponnistelusta! Ponnistelujen tuloksena syntyy jotakin, mikä tunnistetaan esimerkiksi opettajaksi, oppilaaksi, perussetiksi koulukontekstissa.

Rosenfeldtin Manifesto-teoksessa koulunpito kiteytyy Jim Jarmushin taidemanifestin iskulauseeseen ”Nothing is original”, joka taulunkuvana ohjeistaa pikkukoululaisia kirjoitustehtävän toteuttamiseen. Lisäksi opettaja kehottaa oppilaita varastamaan ideoita kaikkialta. Ikään kuin Jarmusch näkisi Sacksin tapaan, että merkitykset löytyvät muualta kuin omaperäisyydestä.

Manifeston koulukohtauksessa opettaja neuvoo ja neuvomisen lopuksi koskettaa oppilaan olkavartta. Kosketus on tunnistettava. Myöskään kosketukset eivät ole ainutlaatuisia, vaan alamme nähdä, miten ne ovat jäsentyneitä sosiaalisia objekteja. AFinLA:n syyssymposiumissa Turussa 10.–11.11.2017 ryhmämme jäsenet Pilvi Heinonen, Ulla Karvonen ja Liisa Tainio pitivätkin esitelmän luokkahuonevuorovaikutuksen konventionaalistuneista kosketuksista. Yhtenä sellaisena näyttäytyy neuvontasekvenssiä päättävä opettajan rohkaiseva ”Jatka vain” -hipaisu oppilaan olkavarteen.

Sara Routarinne

Miksi tutkia kosketusta koulussa?

2.10.2017

Keskustelunanalyysin maailmankonferenssissa Los Angelesissa 2014 me, pieni ryhmä suomalaisia tutkijoita, olimme harvinaisen innoissamme yhdestä esitelmäryppäästä: Marjorie Harness Goodwin oli kerännyt yhteen tutkijoita, jotka kaikki olivat kiinnostuneet koskettamisesta vuorovaikutustoimintana. Tuli suuri ahaa-elämys: Miksi tätä ei ole aiemmin tutkittu? Tämähän on valtavan tärkeä osa vuorovaikutusta. Miksi emme mekin ryhtyisi analysoimaan koskettamista?

Läheinen aihetta tutkinut kollega Asta Cekaite Linköpingin yliopistosta auttoi meitä eteenpäin, ja usean kotimaisen ja kansainvälisen työpajatapaamisen jälkeen päätimme perustaa oman hankkeen. Päädyimme rajaamaan kontekstin kouluun, sillä kaikilla hankkeeseen lupautuneilla tutkijoilla oli kokemusta luokkahuoneen vuorovaikutuksen tutkimisesta ja opettajankoulutuksesta. Onnistuimme saamaan rahoituksen Koskettava koulu -hankkeelle Koneen Säätiöltä, joka ei pelkää rahoittaa erilaisia, rohkeitakin hankkeita ja ideoita.

Kun innostus oli herännyt, aloimme yhtäkkiä huomata, että kosketuksesta ja koskettamisesta keskustellaan tällä hetkellä valtavasti. Luimme antropologi Taina Kinnusen kosketusmuistoja analysoivan teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013). Kun Helsingin Sanomat kyseli koulujen ”pieniä hyviä keinoja”  kouluviihtyvyyden parantamiseksi, ensimmäiseksi mainittiin erään luokan jokaperjantainen ryhmähali , johon luokan pojilta oli tullut aloite (HS 29.5.2017). Kajaanissa teatteriohjaaja Eino Saari ryhtyi pohtimaan miehen kosketusta, haastatteli 50 suomalaista miestä sekä tutkijoita ja asiantuntijoita ja rakensi dokumenttiteatteriesityksen.  Tämä kiinnosti meitä erityisesti, sillä hankkeemme haluaa tutkia kosketusta myös kuva- ja teatteritaiteen keinoin.  Siksi oli hieno huomata, että Saaren teatteriryhmä vieraili Helsingissä 29.-30.9.2017 esityksellään Miehen kosketus.

Miehen kosketus sekä tarkensi että laajensi otsikkonsa lupaamaa. Miehen näkökulmasta lähteminen nosti esiin kulttuuriimme syvään juurtunutta sukupuolijäsennystä. Taitavasti esitys kysyi: Miksi miehen kosketus niin helposti mielletään suoritukseksi? Miksi naisen kosketukselle sallitaan enemmän? Väheneekö miehen miehisyys, jos hän koskettaa hellästi toista miestä? Miksi koskettamalla halutaan toisinaan satuttaa, loukata, osoittaa valtaa? Kenen valtaa? Sukupuolistunut kosketuskulttuuri rajoittaa ja ohjaa kaikkien yhteisön jäsenten toimintaa, ei vain miesten, ja siten miehen näkökulma kertoo meistä kaikista.

Kosketukset muistetaan, ne opitaan ja niitä opetetaan yhteisöissä, tiedostamatta ja tiedostaen – myös kouluyhteisöissä. Haluamme tietää siitä enemmän.

Liisa Tainio