Oppilaat istuvat suorissa riveissä pulpeteissaan kumartuneina toteuttamaan itsenäistä kirjoitustehtävää. Opettaja risteilee oppilaan luota oppilaan luokse. Pysähtyy, kumartuu tarkastelemaan kirjoitettua, sanoo jotakin oppilaalle, osoittaa sormella tiettyä kohtaa tehtävästä, suoristautuu, hipaisee oppilaan olkavartta ja jatkaa matkaansa seuraavan oppilaan luokse. Tuttu, tunnistettava tilanne koulusta kiinnittää koulukosketusten tutkijan huomion Julian Rosenfeldtin videoteoksessa Manifesto. Manifesto oli esillä Taidehallissa Helsingissä 19.8.–15.10.2017.
Rosenfeldtin videoteos koostuu 12 videofilmistä, joista jokaisessa Cate Blanchett esittää päähenkilöä: muun muassa opettajaa, galleristia, perheenäitiä. (Lue Helsingin Sanomien arvio täältä; videot on vielä mahdollista nähdä joulukuun yhdeksänteen päivään asti elokuvateattereissa ainakin pääkaupunkiseudulla.) Videoihin sisältyvä teksti antaa äänen eri taiteilijoiden taidemanifesteille, jotka Cate Blanchett rooleistaan käsin tulkitsee. Olennainen osa tulkintaa on kuhunkin filmiin kuuluva resitaatio-osuus. Taidehallin näyttelytilassa resitaatio-osuudet on synkronoitu toisiinsa. Ja juuri se alleviivaa merkityksiä, joita videot interaktiivisesti rakentavat: galleristin ja näyttelyvieraiden poskisuudelmat, äidin tapa pyykäistä pikkukoululaisensa hiuksia samalla, kun tarjoaa huomionsa tälle, tai opettajan taputus oppilaan olkavarteen neuvomistilanteen päätteeksi eivät ole vain satunnaisia hipaisuja vaan merkitysyksikköjä, joilla ollaan taideammattilaista, vanhempaa tai opettajaa. Videot eivät kokoa vain taidemanifesteja. Ne kokoavat tunnistettavia monimodaalisia hahmoja, ”multimodal gestalts”. Nämä monimodaaliset hahmot ovat vuorovaikutuksen sosiaalisia objekteja, kuten yksi multimodaalisen keskustelunanalyysin kärkitutkijoista, Lorenza Mondada, muotoilee. Mainitut kosketukset asettuvat vuorovaikutussekvenssien rajalle: niitä aloittamaan ja päättämään.
Monimenetelmäisen hankkeemme keskeisin tutkimusmenetelmä on etnometodologinen keskustelunanalyysi, erityisesti sen multimodaaliseen vuorovaikutukseen erikoistunut suuntaus. Keskustelunanalyysin isä, Harvey Sacks, puhuu varhaisissa luennoissaan siitä, miten sosiaalista olemistamme ja siitä tekemiämme tulkintoja säätelevät kaikessa läsnä olevat normit ja jäsennykset, ”order at all points”. Jäsennyksiin kuuluu myös pyrkimys olla normaali, ”doing being ordinary”. Sillä Sacks tarkoittaa, että kukaan ei sinänsä ole tavis vaan olla tavis on seurausta teoista ja valinnoista, ponnistelusta! Ponnistelujen tuloksena syntyy jotakin, mikä tunnistetaan esimerkiksi opettajaksi, oppilaaksi, perussetiksi koulukontekstissa.
Rosenfeldtin Manifesto-teoksessa koulunpito kiteytyy Jim Jarmushin taidemanifestin iskulauseeseen ”Nothing is original”, joka taulunkuvana ohjeistaa pikkukoululaisia kirjoitustehtävän toteuttamiseen. Lisäksi opettaja kehottaa oppilaita varastamaan ideoita kaikkialta. Ikään kuin Jarmusch näkisi Sacksin tapaan, että merkitykset löytyvät muualta kuin omaperäisyydestä.
Manifeston koulukohtauksessa opettaja neuvoo ja neuvomisen lopuksi koskettaa oppilaan olkavartta. Kosketus on tunnistettava. Myöskään kosketukset eivät ole ainutlaatuisia, vaan alamme nähdä, miten ne ovat jäsentyneitä sosiaalisia objekteja. AFinLA:n syyssymposiumissa Turussa 10.–11.11.2017 ryhmämme jäsenet Pilvi Heinonen, Ulla Karvonen ja Liisa Tainio pitivätkin esitelmän luokkahuonevuorovaikutuksen konventionaalistuneista kosketuksista. Yhtenä sellaisena näyttäytyy neuvontasekvenssiä päättävä opettajan rohkaiseva ”Jatka vain” -hipaisu oppilaan olkavarteen.
Sara Routarinne