Category: Fallacies

Pers’edellä puuhun — eli virhepäätelmiä Immonen-gaten ympärillä

Tapaus Immonen on nostanut esiin varsinaisen itiöpilven hämärähköjä virhepäätelmiä puolin jos toisinkin. Tässä niitä hieman availen.

Muistakaa kuitenkin, että virhepäätelmän tekeminen ei tarkoita, että sen tekijä olisi väärässä. Se tarkoittaa vasta, että hän argumentoi huonosti.

Väärässä henkilö on, jos hän on väärässä. Ja tässä ollaan nähty monta väärää. Virhepäätelmät kuitenkin sotkevat keskustelua ja vievät meitä pois olennaisesta.

Listaus on kaikkea muuta kuin täydellinen. Olen varma, että joku on jossain sanonut jotain sellaista päätellen itseään pers’edellä puuhun ja joka on minulta jäänyt huomaamatta. Laittakaa siis kommenttia.

1. Määritelmien takana kyhjöttäminen: kirjoittaja tai puhuja välttelee vastuuta omista sanoistaan sanomalla, että sananmukaisesti asia ei ole niin kuin miten muut sen lukevat.

Kirjoittajalla (tai puhujalla) on kuitenkin osavastuu niistä tulkinnoista, joita lukijat tekevät tämän teksteistä. Jos tulkinta on todennäköinen, on silloin turha väittää, että ei sitä tarkoittanut — varsinkaan, jos ei ole saman tien korjannut ilmeistä väärinkäsitystä. Immosen kohdalla tästä ovat huomauttaneet mm. Panu Raatikainen ja Kaleva-lehti.

Määritelmien takana kyhjöttäminen on erityisen noloa ja osoittaa, että kirjoittajalta puuttuu selkärankaa seistä omien mielipiteidensä takana. Hän vain tyytyy vihjailemaan ja huutelemaan, mutta piiloutuu sitten isäpapan sanakirjan helmoihin, kun muut rupeavat vaatimaan tätä tilille sanomisistaan.

2. Kalteva taso: jos sallimme tämän nyt, niin kaikki tämä hirveä seuraa — eli pelotellaan seurauksilla ilman, että millään tasolla osoitetaan niiden oikeasti seuraavan.

Kirjoittajan vastuulla on osoittaa, että seuraukset todella tapahtuvat, jos ne eivät ole ilmeisiä. Muutoin hän vain vihjailee.

3. Uhkailu eli puhua kuin nuija: Kun kirjoittaja kokee jäävänsä alakynteen, hän rupeaa uhkailemaan tai levittämään keskustelukumppaninsa yhteystietoja sekä kehottamaan kanssamielisiään käymään “keskusteluun” eli hukuttaa toinen some-ääliöiden äänivalliin. Tällöin kirjoittaja on todella osoittanut kyvyttömyytensä sivistyneeseen keskusteluun.

Esim. Immosen kohdalla uhkailuksi voidaan lukea tämän kirjoittelu tutkija Grönlundista (kts esim Kaleva).

Tässä kohtaa julkinen reaktio uhkailuun — paitsi sen laaja ja selkeä paljastaminen niin myös yleisen mielipiteen osoittaminen uhkailua vastaan — on nähdäkseni avainasemassa. Uhkailu ei ole sopivaa kenellekään, eikä varsinkaan julkisessa tehtävässä olevalle henkilölle.

4. Esimerkillä nuijiminen. Kun joku sanoo olevansa jotain mieltä, kaivetaan jokin äärimmäinen esimerkkitapaus ja sanotaan, että miten voit hyväksyä tämän.

Esimerkkejä on monia, mutta keskustelupalstoilla on varsinkin esiintynyt sitä, että monikulttuurisuuden kannattajaksi ilmoittautuneelle ruvetaan luettelemaan maahanmuuttajien tekemiä rikoksia. Vaikka tämä tuntuu relevantilta argumentilta, se ei sitä ole.

Kyseessä on nimittäin sama, jonka kuulee kuusivuotiaiden suusta hiekkalaatikoilla. Toinen kysyy: pidätsä paahtoleivästä? Kun toinen vastaa: joo mä pidän paahtoleivästä, niin toinen kysyy, miksi sä sitten syöt mitään muuta kuin paahtoleipää?

Eli kuin henkilön, jonka mielestä maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin sen haitat, pitäisi hyväksyä kaikki ne pahat teot, mitä joku on joskus sattunut tekemään. Ei tarvitse. Paahtoleipää ei tarvitse aina syödä. Se sallii poikkeukset, vaikka sitä kuinka paahtoleivästä pitäisi.

5. Ajankäytön kyseenalaistaminen. Eli esimerkiksi esitetään, että rasismin vastustaminen ja monikulttuurisuuden puolustaminen on pois muiden tärkeiden asioiden hoidosta. 

Näin ei yleensä ole, sillä usein näyttää siltä, että yhdestä asiasta aktivoituminen johtaa myös ihmistä kiinnostumaan muiden yhteisten asioiden hoidosta. Lisäksi asiansa osaavat ihmiset saavat itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita hoidettua huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin hieman vähemmän pätevät ihmiset.

Tämä argumentti on osin toki tottakin, jos poliitikon kaikki aika menee saman asian vääntämiseen uudelleen ja uudelleen — syö se tietenkin hänen aikaa ja resursseja. Mutta on syytä muistaa, että se ei ole näiden henkilöiden vika, jotka vastustaa rasismia ja puolustaa monikulttuurisuutta. Kyseessä on nimittäin:

6. Hoetaan niin että laatta lentää eli argumentum ad nauseam. Saman asian hokeminen uudelleen ja uudelleen ei ole keskustelua. Kannattaa katsoa peiliin, jos tuntuu siltä, että kaikki muut vaan käyttävät kaiken aikansa rasismin vastustamiseen ja monikulttuurisuuden puolustamiseen: kuka oikeasti pitää tätä aihetta koko ajan poliittisessa ilmakehässä?

7. Kaikki näkökulmat ovat yhtä arvokkaita -virhe.

(1.8.: Tätä kohtaa on hieman hiottu, kiitos kommentoija Archibald Bomwitzin. Muutoksen yksityiskohdista, kts. keskustelu alla.)

Vaikka kaikilla on ajattelun ja ilmaisun vapaus, niin kaikki näkökulmat eivät ole yhtäarvokkaita.

Jos joku vaatimalla vaatii, että hänen pitää saada ilmaista yleisen mielipiteen vastaisen kantansa, hän saa sen tietenkin ilmaista. Kyse on ilmaisunvapaudesta. Mutta sen sijaan, jos hän haluaa tulla kuulluksi, pitää hänellä olla kannan lisäksi hyvät perusteet sille, miksi mielipidettä pitäisi kuulla. Tämä johtuu siitä, että poikkeavalla mielipiteellä on todistuksen taakka. Mitä tahansa mielipidettä ei voi ottaa osaksi julkista keskustelua — muutoin kaikki keskustelu hukkuisi erilaisiin poikkeaviin mielipiteisiin.

Siksi jos mielipiteesi on poikkeava, varaudu perustelemaan se huolella. Muutoin muilla on oikeus olla ottamatta mielipidettäsi huomioon. Eli ihan samalla tavalla kuin voimassa olevia lakeja ei tarvitse perustella — vaan muutokset lakeihin pitää perustella, niin myös julkisessa keskustelussa poikkeavat näkökulmat vaativat hyviä perusteita. Jos niitä ei ole, on muilla ihmisillä oikeus ohittaa näkökulma.

Sen vaatiminen puolestaan, että yleistä näkökulmaa (esim mm. perustuslaissa mainittua monikulttuurisuutta) puolustavan olisi perusteltava näkökulmansa, on:

8. Taakan vieritys. Jos vaaditaan perusteita näkökulmalta, joka on enemmistön kanta tai muutoin ilmeinen, vieritetään todistuksen taakkaa väärälle puolelle. (Kohtaa on hieman muokattu 1.8. FB seinälläni käydyn keskustelun vuoksi.)

Yleisen mielipiteen puolustajat voivat buuata vapaasti. Se on toisen osapuolen velvollisuus osoittaa, että hän on varteenotettava keskustelukumppani.

Tästä näkökulmasta on outoa, että esim. Turkkilan puheenvuoroa protestoineita mielenosoittajia on arvosteltu niin rajusti kuin HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa ja Pohjalainen.fi:n Marko Hautalan kolumnissa. Vaikka vastustan kenenkään demonisointia, niin mielestäni buuaukset Turkkilalle oli aivan normaalia ja tervettä mielen osoittamista. Se oli kahden suuntaista dialogia jos jokin: “Me ei pidetä siitä, mitä sinä ja sun kamut olette tehneet! Näe nyt miten monta meitä on, jotka ovat tätä mieltä.” (Turkkilan puhe mielenosoituksessa ja buuakset vaativat kuitenkin lisäanalyysiä. Palaan niihin toivon mukaan ensi viikolla, jos aikani vain riittää. Aihe on ongelmallinen. Turkkila osoitti rohkeutta tullessaan puhujaksi. Ja buuaksen arvosteluun on olemassa muita ja aivan päteviä syitä.)

Tämä taakan vieritys ja näkökulmavirhe on sukua vielä:

9. Totuus on jossain siltä väliltä — eli harmaannuttajat. Ihmiset luonnostaan pyrkivät ajattelemaan, että kultainen keskitie on totuus. Että äärimmäisyydet ovat aina väärässä. Samalla periaatteella kuitenkin pitäisi syödä aina haaleaa ruokaa, joka ei ole niin suolaista kuin ei makeaakaan.

Monet ovat nähneet viime päivien julkisen keskustelun kahden äärimmäisen näkökulman välisenä kamppailuna.

Tällaista puhetta ovat edustaneet esimerkiksi ne perussuomalaisten poliitikkojen kommentit, joissa on kritisoitu Immosen kirjoituksen sävyä, mutta todettu maahanmuuttokriittisyyden ja monikulturismin vastustuksen olevan kuitenkin perussuomalaisten maltillisten linja. Sitä on myös edustaneet osa heistä, jotka ovat painottaneet “dialogin” tärkeyttä.

Näin ns. vähemmän äärimmäiset näkökulmat hyväksytään julkiseen keskusteluun tervetulleina vaihtoehtoina “ääripuheelle”. Näin vaikka ne olisivat vain piirun verran vähemmän äärimmäisiä suhteessa suomalaisen enemmistön näkökantoihin.

 

Eli yhteenvetona: keskustellaan me kaikki hieman paremmin jatkossa. 

“Monikulttuuri” päältä kaunis — tapaus Immonen ja hallituspuolueitten arvot

Tapaus Immonen (kts. esim ‘Perussuomalaisten Terho: Immosen näkemykset “puolueen kannalta haitallisia”‘ HS, 26.7.) on nostanut kysymyksen monikulttuurisuudesta pintaan.

Väitän että tämä monikulttuurisuuskeskustelu ilmentää kahta asiaa: (1) sen vastustajat vastustavat myös keskustan ja varsinkin kokoomuksen ydinarvoja ja (2) “monikulttuurisuudella” ei tarkoiteta sitä, mitä sillä luulisi tarkoitettavan.

(Suosittelen lukemaan kirjoitukseni lisäksi Emma Nortion ja Sirkku Varjosen erinomaisen analyysin “Immosen unelma“. He myös tulkitsevat erittäin kiinnostavasti — hieman eri lähtökohdista kuin minä — sitä, mitä “monikulttuurisuus” tarkoittaa.)

Olli Immonen (ps) ilmoitti toissaöisessä kirjoituksessaan unelvoivansa “vihollistensa” kansoittaman monikulttuurisen kuplan puhkeamisesta, ja kansakunnan puolesta taistelevista urhoista jotka voittavat — mitä ikinä voittavatkin:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.” (lähde HS, 26.7.)

Jussi Halla-aho (ps) intoutui kommentoimaan kohua näin:

Miksi uutiskynnyksen yhä uudelleen ylittää se, että perussuomalaisista käsin vastustetaan monikulttuurisuutta? Olettiko joku Immosen kannattavan sitä?

Varmuuden vuoksi kerron toimittajille ja muillekin, että myös minä vastustan monikulttuurisuutta. Minäkin pidän monikultturismia rumana kuplana. En välttämättä jaa Immosen optimismia sen suhteen, poksahtaako tämä ruma kupla ennen kuin se on tehnyt eurooppalaisista yhteiskunnista selvää, mutta aion yhtä kaikki toimia asian hyväksi. (Lähde HS, 26.7.)

Eli hän myös unelmoi “monikulttuurismikuplan” puhkeamisesta ja vastustavansa monikulttuurisuutta.

 

Mutta mikä ihme tämä monikulttuurisuus oikein on, jota Immonen perussuomalaisena kansanedustajana ja Halla-aho perussuomalaisena meppinä vastustavat? No, se on jotain sellaista, mikä löytyy mm. kanssahallituspuolue kokoomuksen periaateohjelmasta yhtenä arvopuolueena tunnetun kokoomuksen ydinarvoista:

“Monikulttuurisuus: Haluamme edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vastustamme syrjintää ja rasismia sen kaikissa muodoissa. Aidon monikulttuurisuuden toteutuminen edellyttää suvaitsevaisuutta kaikilta osapuolilta. Monikulttuurisuus on rikkaus, joka omalta osaltaan kehittää yhteiskuntaa. Suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin sekä kristillisen perinteen tunteminen ja ymmärtäminen avaavat mahdollisuuden aitoon vuorovaikutukseen maassamme.”

Ja se mainitaan myös päähallituspuolue keskustan periaateohjelmassa: “Yhteistyö, suhteellisuudentajuisuus, avoimuus kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle ja monikulttuurisuus kuuluvat suomalaisuuteen. ”

Immonen ja Halla-aho siis ovat ilmoittaneet vastustavansa jotain sellaista, joka on kokoomuksen kovaa ydintä ja keskustankin mukaan olennainen osa suomalaisuutta.

Mikä vielä pahempaa, Immosen voi tulkita kehottavan “kanssasotureitaan” sotaan monikulttuurisuutta vastaan (sananmukaisesti hän ei tätä sano, mutta hän on silti vastuussa todennäköisistä tulkinnoista, kuten Kalevan kolumnissa Heikki Uusitalo toteaa; kts myös mitä Panu Raatikainen kirjoittaa blogissaan). Jos näin on, voidaan nähdä kirjoituksen julistavan (epäsuorasti) väkivaltaa toisia hallituspuolueita kohtaan. (Politiikan tutkija Erkka Railo huomauttaa YLEn haastattelussa, että juuri väkivaltainen retoriikka on kaikkein suurin ongelma Immosen kirjoituksessa.)

 

Sanottakoon vielä lopuksi: Minä vastustan “monikulttuurisuuden” käsitettä.

Yllättävää? Ei suinkaan.

En nimittäin vastusta monikulttuurisuutta kun sillä tarkoitetaan rasismin vastustamista, vähemmistöjen asemasta huolehtimista. Silloin kun sillä tarkoitetaan tiukkojen ja epäjohdonmukaisten maahanmuuton esteiden purkamista — silloinkaan en näe siinä mitään pahaa. Mutta termi on monitulkintainen, ja jopa harhaanjohtava. Tarvitsemme paremman käsitteen kuin “monikulttuurisuus” ilmaisemaan eri taustaisiin ihmisiin kohdistamaamme kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta. Ilmaisemaan ihmisten oikeutta määrittää itse identiteettiään oman taustansa pohjalta.

Vastustan “monikulttuurisuutta” käsitteenä siis ennen kaikkea siksi, että siitä saa virheellisen käsityksen, että olisi jotain selkeästi määriteltäviä kulttuureita — joita voisi puolustaa tai vastustaa. Niitä ei ole — missään tarkasti määriteltävässä mielessä.

Ns. “kulttuurien” sisällä on liian paljon esim. tapoihin, uskomuksiin ja kielenkäyttöön liittyvää hajontaa, että voitaisiin puhua yhdestä kulttuurista (käy lukemassa vaikka mitä suomen kielen professori Antti Leino kirjoittaa aiheesta). Ja eri “kulttuurien” välillä taas on niin paljon samaa, että ei kunnolla voida puhua eri kulttuureista.

Koko homma hajoaa siis tilastolliseen kaaokseen, jossa jotkin satunnaiset ns. kulttuuriset artefaktit, kuten vaikka muumimukit ja Paavo Nurmen patsas, nousevat jonkin sorttisiksi kiintopisteiksi — joiden varaan kulttuuri-identiteettiä yritetään rakentaa.

“Suomalaisuus” on, kärjistäen, 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen käsite, jota on käytetty “kansallisvaltiomme” perustana ja sen valtiovallan pönkittäjänä. Mutta Suomi ei ole koskaan ollut “suomalainen” eikä se koskaan tule sitä olemaan.

Tästä syystä näen sekä “monikulttuurisuuden” vastustamisen  lähinnä tyhjänä puheena. Tosiasia on, että kyse kulttuurisuusuhossa on siitä, ketä päästetään Suomen rajojen sisäpuolelle ja ketä ei. Ja siitä ketkä saavat sitä rajaa kontrolloida. Ei mistään muusta.

Ihmiset ovat todellisia, ja ihmiset rakentavat itselleen käsityksen omasta “kulttuurista” ymmärtääkseen ympäristöään ja toisia ihmisiä. Mutta “kulttuuri” on mielestäni lähinnä vain työkalu — se ei ole se, minkälainen maailma todella on. (Kirjoitan lisää identiteetin ja kulttuuristereotyyppien psykologiasta ja retoriikasta täällä.)

Joten tulkaa kuvittelemistanne “kulttuurikuplista” ulos. Ne eivät ole todellisia (kuten kirjoitan täällä).

Ja löytäkää sisältänne kunnioitus itseänne sekä toisia ihmisiä kohtaan. Tätä mielestäni ilmentää kauniisti suuresti arvostamani kokoomuksen periaateohjelman kohta:

“Jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja arvostaa yksilönä. On tärkeää suvaita erilaisia mielipiteitä ja tapoja.

Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustamme toisten ihmisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä.”

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 

Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

—

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 

Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 

2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 

3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 

4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 

5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 

Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”

Analyysin analyysiä

 

Kirjoitukseni Apusen kolumnista on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mitä odotin. Ja keskustelu on ollut vilkasta. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tämä osoittaa, että retoriikan opettajakaan ei aina osaa ennakoida yleisönsä reaktioita.

Vastaan tässä moneen aiheen tiimoilta nousseeseen kysymykseen kerralla.

 

1. Kirjoituksen taustalla on ennen kaikkea ammatillinen mielenkiinto.

Olen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja. Ja kirjoitan retoriikasta Mestaripuhuja-blogiin. Apusen kirjoituksen analysoin kurssia varten ja, kun sen olin tehnyt, päätin laittaa sen Facebookiin, jos se vaikka kiinnostaisi jotakuta siellä.

Usein nämä retoriikkakirjoitukseni eivät paljon huomiota herättele.

Kirjoitukseni Apusesta osui kuitenkin oikeaan saumaan. Tässä on yksi retoriikan keskeisistä tekijöistä pelissä: Kairos, eli ajoitus.

Kukaan muu ei ollut ehtinyt vastaamaan Apusen kirjoitukseen ennen minua riittävän iskevästi. Ainoa mitä käytössä oli oli Rantalan muutama sound bite, joista lehdet (kuten HSn NYT liite) yrittivät koota juttuja.

Sinällään kirjoitukseni on omaan makuuni kuivakka, ja opettajamainen. Se on malliesimerkki tekstianalyysistä opiskelijoille. Silti (kuten alla kirjoitan) käytin muutamaa retorista kikkaa itse tekstin mehevöittämiseen.

Tottakai haaveilen aina, että joku päivä jokin kirjoitukseni muuttuu viraaliseksi. Kirjoitanhan, jotta retoriikka tulisi tunnetummaksi. Tämä on myös minun motiivini. Onhan kyseessä minun ammattini.

Ja lisäksi ajattelin, että saattaisi tällainen kirjoitelma jotakuta huvittaakin.

2. Apusen tekstin valintaan analyysin kohteeksi vaikutti toki myös sattuman lisäksi kiinnostus käytyä keskustelua kohtaan.

Mielestäni Rantalan tempaus oli ollut retooristen silmänkääntötemppujen aatelia. Se yhdisti näppärästi poliittisen vastakkainasettelun, henkilökohtaisen lähestymistavan (joka lähentelee suorastaan henkilökulttimaisia piirteitä), guarillamainostamisen (tiedotusvälineet mainostavat, pakosta, samalla Rantalan firmaa ja ohjelmaa, joka voimakkaasti personisoituu Rantalaan itseensä) ja aidon huolen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Nerokasta. Ja todella ovelaa. Täynnä vieheitä ja matoja, joihin Rantala varmasti odotti jonkun tarpeeksi näkyvän (liberaali-oikeistolaisen) hahmon tarttuvan.

Siksi minua kiinnosti kun huomasin Apusen vastanneen Rantalalle.

 

3. Arvostan Apusta puhujana ja kirjoittajana.

Matti Apunen on yksi Suomen parhaista retorisista kirjoittajista ja puhujista. Hän taitaa retoriset keinot. Osasyy analyysin kirjoittamiseen on juuri se, että Apunen on häpeämätön tyylittelijä ja härskien tehokeinojen käyttäjä. Tätä minä ihailen, ja tarkoitukseni oli jälleen ottaa jokin hänen teksteistä käyttöön — joka tapauksessa — opetuksessani. Jokin ajankohtainen teksti.

Ja tämä teksti oli loistava.

Sellainen ad hominem -vyörytys, että ei mitään rajaa. Kirjoitettu valitsemalla isällinen, vanhan oikeiston — kulttuuria ja todellisuutta ymmärtävä — äänensävy.

Ja tunteella. Todella tunteikasta tekstiä. Alusta loppuun, Apunen nuhtelee Rantalaa, koska hän välittää.

Ihailen tätä.

Siksi teksti oli aivan täydellinen analyysin kohde. Ja tämä on osin myös syy siihen, että tekstini lähti viraaliseksi. Jos Apusen teksti olisi ollut tylsääkin tylsempi jaaritus, ei sen kommentaari olisi voinut olla näin mehukas.

4. En ole juurikaan lukenut Rantalan tekstejä.

Lukuunottamatta Nytissä ollutta Rantalan tempausta, en tiedä hänen puheistaan ja kirjoituksistaan juuri mitään. Tiedän hänen ohjelmansa, mutta tyylillisesti hänen tapansa esiintyä ei vetoa minuun.

5. Analyysini on täynnä retorisia tehokeinoja.

Koska olen retoriikan opettaja, tottakai, pyrin itse harjoittamaan mitä opetan.

Teksti oli nopeasti kyhätty, ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä hieman hitaammin opetusmateriaalia. Mutta ne temput:

Valitsin opettajamaisen äänensävyn korostaakseeni mielikuvaa puolueettomuudestani. Lisäsin sitä laittamalla sulkuun toteamuksen, että en puutu keskustelun sisältöön, ainoastaan retoriikkaan.

Lisäsin uskottavuuttani toteamalla olevani retoriikan opettaja. (Tämä on totta, mutta sen mainitseminen tekee minusta luotettavamman.)

Ja ennen kaikkea loin jännitteen. Jännite on argumentaation ja retoristen keinojen välillä. Peilasin niitä toisiinsa.

Lisäksi esitin ylevän kehotuksen keskustelun tason kohottamisen puolesta, sekä alussa että lopussa. Tämä reunusti tekstini ja tavallaan antoi minulle selkeän viestin, ja moraalisen ohjeen lukijalle.

Olisin voinut esittää analyysini ilman näitä tehokeinoja. Mutta se ei olisi ollut kovin kiinnostava ilman niitä.

Minä opetan retoriikkaa, joten oppikaa.

 

6. Tekstiäni voi tulkita ja käyttää monin tavoin, myös lyömäaseena Apusta vastaan.

Kyllä vain. Tämä tärkeä näkökulma nousi esiin blogini kommenteista. Olen täsmälleen tätä mieltä. Eritoten koska en ole Rantalaa arvioinut samalla tavoin.

Mutta en myöskään ole loputtomiin vastuussa lukijoistani, ja heidän mielipiteistään. Ja miten he tulkitsevat kritiikkini Apusen kolumnista.

Toivon vain, että keskustelun taso hieman nousee analyysini ansiosta. Loput tästä blogi-artikkelista käytän selventämään miten ja miksi tätä toivon.

 

7. Virhepäätelmä ei ole virhe.

Asia jonka jätin epäselväksi tekstissäni on, mitä virhepäätelmät ovat (sillä aiheesta minulla on erillinen handout oppilailleni ja kirjoitan niistä muuallakin, esim. blogitekstissä Pateettista herra presidentti — eli mistä puhumme kun puhumme tunteella).

Virhepäätelmä on retorinen keino. Se ei varsinaisesti ole virhe — retoriikan näkökulmasta. Sillä retoriikassa on kyse mielipiteisiin vaikuttamisesta. Ei totuudesta.

Virhepäätelmä ei todista mitään. Se on asian vierestä puhumista.

Se ennemmin on tapa vihjailla ja houkutella kuulija tai lukija uskomaan jotain, tekemään jokin päätös tai vaipumaan johonkin tunnetilaan.

Taitava kirjoitaja tai puhuja onnistuu tuomaan virhepäätelmän niin liki itse asiaa, että se on hyvin vakuuttavaa. Apunen ehdottomasti kuuluu näihin mestareihin.

Toiset taiteilevat viemällä virheensä ilotulituksen tasolle, ja näin hurmaten kuulijansa ja lukijansa.

Argumentit ovat taas kovaa sisältöä. Niitä ei tarvita, jos kuulijat saa vakuuttumaan ilman niitä.

Argumentti esittää asioiden olevan jollakin tavalla tai jonkin ratkaisun olevan parempi kuin toinen, koska jokin peruste tai todiste tukee tätä väitettä. Retoriikassa näidenkään ei tarvitse olla vedenpitäviä, vaan riittää niiden vakuuttavuus.

 

8. Miksi sitten olen sitä mieltä, että enemmän argumenttia ja vähemmän virhepäätelmiä tarvittaisiin?

Tässä kohtaa tulee keskustelun dynamiikka kyseeseen. Keskustelu, jossa käytetään vain virhepäätelmiä, johtaa väistämättä umpikujaan. Kukaan ei puhu asiasta vaan sen vierestä.

Tämä saattaa olla vakuuttavaa kuulijoille, jotka ovat puolensa valinneet.

Ja se saattaa olla viihdyttävää.

Ja se saattaa myydä hyvin lehtiä tai televisiosarjoja.

Mutta tällainen vastakkainasettelu ei johda keskustelun etenemiseen, kompromissien löytymiseen. Ja pidemmän päälle se vieraannuttaa myös ihmisiä (vaikka vastakkainasettelua myös tarvitaan tuomaan makua toisinaan).

 

Rantalan ja Apusen debatti meni pelkistäen jotakuinkin näin:

Rantala esitti kysymyksen (Onko tämä suunta, johon yhteiskuntamme on menossa, millään tavoin järkevä?) ja ehdotti siihen vastausta (Hyvinvointivaltio on parempi malli. Meidän on palattava siihen, vaikka se merkitsee kovempia veroja)

Apunen vastasi sanomalla, että Rantala on väärä henkilö puhumaan koko asiasta. Ja esitti että varainkeräykset ovat “yhteiskunnan liima” — mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Rantala vastasi Apuselle radiohaastattelussa  jotakuinkin sanomalla, että Apunen on väärä henkilö kritisoimaan hänen persoonaansa.

 

Tämä, jos jokin, rupeaa näyttämään umpikujalta.

Apunen argumentaatioanalyysissä

Hieman retoris-analyyttisiä huomiota tästä linkitetystä Apusen kolumnista (HS 9.9. 2014) kaikille, joita nyt sattuu kiinnostamaan…

En tähän kävisi, ellei Apusen teksti olisi niin puutteellinen argumentatiivisessa sisällössään ja niin rikas retorisissa tehokeinoissa, joilla yritetään peittää argumentin puute.

Se on suorastaan aarreaitta minulle retoriikan opettajana.

(En ota tässä kantaa siihen kumpi, Apunen vai Rantala, on oikeassa, vaan ainoastaan totean tekstin puutteet, sekä tehokeinot. Sinällään pelkästään puutteista minkään johtopäätöksen vetäminen olisi virhe minun puoleltani: Apunen voi toisaalla perustella näkemyksiään paremmin.

Uudelleenmuotoilut ovat osa poliittista debattia, joka on tärkeää. Todella toivon, että debatin jäsenet jatkossa esittäisivät hieman paremmin muotoiltuja ajatuksia. On todellakin hieman hämmentävää, että Evan johtaja argumentoi näin heikosti. Ehkä se on tarkoituksellista, ehkä ei. Mene ja tiedä)

(I) Apunen käyttää aluksi kysymyksen uudelleenmäärittelyä. Hän pyrkii väittämään, että Rantala mesoaa lastensairaalaa vastaan, vaikka Rantala kyseenalaisti NYTin jutussa koko matalan verotuksen, verosuunnittelun ja “hyväntekeväisyyskulttuurin” (jota Apunen siis itse edustaa). Esim:
(1) “Samalla Rantala tuomitsee sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn (kok) osingot, vaikka ne eivät liity lastensairaalaan mitenkään.”
(2) “Rantalaa kaivelee uudelle lastensairaalalle kerätty hyväntekeväisyysraha ja ihmiset hankkeen takana.”

Kysymyksen uudelleenasettelu on tietenkin aina hyvä juttu. Mutta se on eri asia kuin puheenaiheen vaihtaminen. Sen sijaan että Apunen vastaisi Rantalalle, hän vaihtaa puheenaihetta.

(II) Apunen käyttää ad hominen -loukkausta: “Paitsi tietysti hipsterin sumeassa logiikassa, jossa asenne tasoittaa aukot ajattelussa.”

(III) Seuraava ad hominem -huomautus on kuitenkin kohdallaan, sillä se kyseenalaistaa motiivia tempauksen takana: “Joku voisi sanoa, että Rantala suoritti 2 100 euron markkinointitempun, jolla sai sivukaupalla arvokasta näkyvyyttä Helsingin Sanomista. Ja ehkä kiiltoa sädekehään.”

Se on silti asian sivusta ilman kunnollista argumenttia siitä, että motiivilla olisi merkitystä itse Rantalan viestin sisällön suhteen.

(IV) Tässä Apunen puolestaan käyttää kaltevan tason -virhepäätelmää: “Jos Rantala on tuomiossaan johdonmukainen, hän tuomitsee seuraavaksi Pelastusarmeijan joulupadat, tukikonsertit ja sata muuta hyväntekeväisyyden muotoa tekopyhänä valikointina.”

(Addenda 12.9. Tässä kohtaa olin hieman liian hätäinen. Tämä ei ole yksioikoisesti kalteva taso. Kiitos kommentaattoreille asian huomaamisesta.

Apunen esittää reductio ad absurdum muotoisen argumentin. Hän tavallaan seuraa logiikkaa järjettömään johtopäätökseen Rantalan positiosta.

Apusen argumentti on kylläkin non sequitur eli yleisvirhepäätelmä, sillä johdonmukaisesti voi tuomita yksittäiset suuravustushankkeet ja kannattaa silti yleisluontoisia pienkeräyksiä. Esimerkiksi joku voi pitää pienkeräyksiä “yhteisön liimana” mutta jättikeräystä vaarallisena pyrkimyksenä pois “hyvinvointivaltioprojektista”. Tämä on hyvin pitkälle se, mitä Rantala itse asiassa totesi Ylen haastattelussa 9.9.

Reduktio ad absurdumin ja kaltevan tason kohdalla on hieman tulkinnan varaa. Ero lyhyesti on, että kalteva taso edellyttää ajallis-kausaalista suhdetta, reductio ad absurdum ei. Jos ehdin, palaan asiaan ensi viikolla uudessa kirjoituksessa.)

(V) Tämä kohta “Kun porvari haluaa auttaa, hän antaa rahaa. Kun Punavuoren päivystävä omatunto päättää auttaa, hän järjestää mielenosoituksen. Kun porvari on antanut rahansa, Punavuori tuomitsee tämän Facebookissa tekopyhänä ja media ihastelee, miten hienosti hyväosaisten kaksinaamaisuus sai keskelle kuonoa.” vaikuttaa asiaan kuuluvalta periaatteen ‘kaikkia on arvioitava samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa’ -sovellukselta.

Mutta kyseessä on itseasiassa väärä analogia, jota on vahvistettu väärinkäyttämällä sanan “auttamisen” monimielisyyttä.

(VI) “Rantalan mielestä valtio on erehtymätön ja hyväntahtoinen, koska valtio olemme me. Ikävä kyllä tieto on väärä; valtio on itsekäs ja juonikas.” Tämä on metafora, joka lähestyy huolestuttavan paljon molemmilta tahoilta antropomorfismia. Valtiolla ei ole tunteita tai tavoitteita. Se ei ole ihminen.

Apunen vetoaa tässä kohtaa auktoriteettiin: “Tällä tiedolla James Buchanan voitti taloustieteen Nobelin vuonna 1986. Kyse on niin sanotusta julkisen valinnan teoriasta.” Sinällään hyvä. Mutta relevanssia ei perustella mitenkään. Tai edes, mitä itsekäs ja juonikas valtio tarkoittaa. Kuitenkin tämä on yksi harvoja kohtia, joissa Apunen tarjoaa edes hitusen tarttumapintaa argumentilla. Siksi katson kohtaa hieman tarkemmin.

Kyseinen argumentti on: (1) Rantalalla on väärä käsitys valtiosta. (2) Oikea käsitys on se mitä J. Buchanan edustaa. (3) Se on oikea, sillä hän on saanut Nobelin.

Mutta argumentista puuttuu olennainen askel: (4) Ja tämä J. Buchanan käsitys tukee Apusen edustamaa näkemystä siitä, että rahan virtaaminen tukee yhteistä hyvää paremmin yksityisten lahjoituksina kuin veroina. Tätä ei perustella, eikä millään tavalla liitetä edelliseen huomioon.

Voi hyvin olla, että Rantalalla on väärä käsitys valtiosta toimijana. Mutta se ei tarkoita, että yksityisten lahjoitusten järjestelmä olisi sitä parempi toimija. Tai edes yhtään vähemmän “itsekkäämpi” tai “juonikkaampi” systeemi.

Apunen siis vetoaa puuttelliseen irrelevanttiin argumenttiin ja tukee sitä vetoamisella auktoriteettiin. Näin ollen se on tässä muodossaan ja ilman mitään lisäperusteita vain ja ainoastaan uusi ad hominem -hyökkäys.

(VII) Tämä on jälleen väärä vertaus ja ad hominem -hyökkäys: “Riku Rantala ei ole kiihtynyt siitä, että hyvinvointivaltio ei rahoita lastensairaalaa kiireellisenä. Häntä ei häiritse, että yhteiskunta käyttää verorahaa esimerkiksi siihen, että se ostaa Yleisradion kanaville Riku Rantalalta Docventures-nimisen ohjelman. “

(VIII) “Jos olisin viisas ja viileä, en sanoisi Rantalasta mitään. Mutta liberaalin liha on heikko aina kun hyväntekeväisyydestä puhutaan.” Tämä on sentimens superior -virhepäätelmä. Tunteet olisivat jotenkin parempi opas kuin järki.

(IX) Lopetuksessa Apunen esittää ensimmäisen oikeasti järkevän argumentin. Siis sellaisen, johon voi tarttua: “Hyväntekeväisyys on yhteiskunnan liimaa. Sitä ei haistella omaksi iloksi, vaan se tiivistää ihmisiä yhteisöksi.”

Tästä voi kysyä: pitääkö se paikkansa. Tarvitseeko yhteiskunta hyväntekeväisyyttä toimiakseen?

Entä voisiko hyvinvointivaltion ja sen tukemisen veropanoksella tulkita vastaanvanlaiseksi yhteisöllistäjäksi?

Tällä keskustelulla olisi paljon annettavaa yhteiskunnallemme. Toivottavasti jatkossa se tapahtuu hieman paremmin perustelluin puheenvuoroin!

 

Addenda 10.9. Blogini on herättänyt runsaasti kiinnostusta ja keskustelua. Erittäin suuri kiitos kaikille osallistuneille!

En pysty kaikkiin loistaviin kommentteihin vastaamaan tai edes paneutumaan niin syvällisesti kuin ne ansaitsevat.

Siksi kirjoitin taustoittavan kirjoituksen Analyysin analyysiä, jossa pyrin vastaamaan mahdollisimman monesta näkökulmasta nouseviin kysymyksiin.

Populism and ad populum

Rather paradoxically the phrase, “because it is majority’s view”, has no place amongst reasoning within a democratic process. Nonetheless, the phrase tends to pop up now and then in politics. Let us, therefore, recount the most important problem: to use the phrase is, basically, to grossly misinterpret what democracy is about.

Democratic process is about making best possible decisions with limited information while facing staggering uncertainty. The process, to put it as simply as should be possible, consists of public presentations of arguments for several different viewpoints, and public discussion of reasons and justifications, pros and cons, for all these views. After the arguments and viewpoints have been assessed, the democratic vote takes place deciding majority for some view. We hope, in democracy, that, although some might be wrong, it is less likely that many would be wrong, at least when they have faced and discussed a good number of well reasoned arguments.

Now, a careful reader would have noted that the process starts with viewpoints and arguments, and ends with deciding the popular view. Thus, if one of the arguments has as its sole reason that the viewpoint presented is the most popular, i.e., that it is the majority’s view, we are heading into trouble. The plow is pulling the horse: if majority is given to a view because it is majority’s view, no democratic decision making takes place. No reasons are given for the people to vote for the view above the ludicrous “vote like this, most will vote so anyway.” Instead of democracy, this would be, to use controversial language, “a tyranny of majority”.

After the decision has been reached with a democratic process, of course, we must accept that something was the majority’s view. But this acceptance is different from mere populism, and it has justification beyond the ad populum fallacy: the majority was reached through a democratic decision process. The horse has returned back in front and some plowing on the common field can now commence.

Pairing fallacies with fallacies

Fallacies come in pairs sometimes.

Let’s take two twains of examples:

1. Slippery slope and runaway train. The slippery slope fallacy is committed when your argument is solely based on accusing the other side for going too far: e.g. it is a fallacy to claim that higher taxes will simply make everyone as poor as everyone else. The runaway train is committed when you actually go further than you argued for: e.g. it is a fallacy to base your argument on higher taxation solely on that no-one should have more than his neighbours.

Thus, if you are keen to mix metaphors, you may accuse someone of standing on a slippery slope only if they are already aboard a runaway train.

2. Bogus dilemma and Thatcher’s blame (latter was dubbed, as far as I know, by Madsen Pirie). The fallacy of bogus dilemma is committed when you present a dilemma when there is none: we will either have to lower our taxes, which will make the poor suffer, or we will have to raise our taxes, which will halt the economy, or, finally, we may keep the taxation as it is, and stay in the mess we are in. (Fallacy is in the over simplification of the issue of taxation.) Thatcher’s blame, on the other hand, is a failure to recognise a genuine dilemma. If there are no other options (lowering, raising, or keeping it as it is), no one can be blamed for the making of choice between the (usually bad) options, only for choosing ill amongst them.

If she has faced a genuine dilemma, she cannot be accused for facing it. If there were other options, they must be argued for; and, if there are none other than poor choices to make, that must be argued for as well. Blame is never enough, and neither is conjuring forks, tridents, bulls and crossroads out of thin air.

Further reading on fallacies: Madsen Pirie, How to Win Every Argument, the use and abuse of logic, Continuum, London, 2006. Fun, short, and acerbic introduction on the subject.