Pääministeri Sipilä argumenttianalyysissä

Pääministeri Juha Sipilälän viimeinen kuukausi ei juuri kateutta herätä edes paatuneimmassa huomiohaukassa. Mediahuolien ja kansainvälisen sananvapauskohun lisäksi nyt on noussut pintaan epäily lainvalmistelun perustuslaillisuudesta — joka alkoi oikeuskansleri Jaakko Jonkan haastattelusta (HS 18.12.) ja on jatkunut erilaisin kommentein.

Myös pääministeri, kuinkas muutenkaan,  vastaa kohuun blogissaan.

Ja tätä blogimerkintää ja sen argumentointia perkaan analyysissäni. Sipilän kirjoitus kuuluu puolustuspuheiden genreen, eli tarkastelee sitä, että kenen syy kun ei minun syy. Sipilä myöntää ongelman, mutta samalla hän pyrkii a) osoittamaan syyllisyyden kohteen olevan toisaalla (ts. että ongelma on alkanut jo aiempien hallitusten aikana), b) osoittamaan, että hallitus jo ratkaisee kyseistä ongelmaa ja c) että jos jokin aiheuttaa lisää ongelmia, se on kiire, joka tosin myös on edellisten hallitusten syytä.

Seuraavaksi katsotaan, miten hyvin pääministeri onnistuu retorisissa tavoitteissaan.


Blogin otsikko on toteava ja sävyltään vakava, anteeksipyyntelemätön: “LAINVALMISTELUN RESURSSIT OVAT TIUKOILLA”. Se antaa niukkasanaisen vaikutelman, johon olemme kaikki Juha Sipilän kohdalla tottuneet. Jöpäkkä, töpäkkä, mutrukulmakarvainen ja -huulinen sekä alakuloisen asiallinen.

Samaan aikaan otsikko ei ota vastuuta, vaan antaa passiivimuodon kantaa murheet. Kuten tunnettua, passiivilla on leveät hartiat joilla näitä murheita kannatella.

Sama toteava sävy jatkuu ensimmäisen kappaleen ajan:

Helsingin Sanomien jutussa oikeuskanslerin esittämät arviot lainvalmistelun puutteista ovat vakavia. Valtioneuvoston lainvalmistelun lähtökohta on luonnollisesti aina perustuslainmukaisuus. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa tai silloin, kun tulkintakäytäntöä ei ole, on perusteltua saattaa asioita perustuslakivaliokunnan punnittavaksi.

Pääministeri Sipilä siis kertoo, mitä on tapahtunut. Ja hän latelee määritelmiä siitä, mitä kuuluu tehdä.

Seuraava kappale aloittaa puolustuksen. Siinä siirretään fokus tämän hallituksen ongelmista yleiselle tasolle sanomalla: “Lainvalmisteluun liittyvä ongelma on pidempiaikainen, se on tiedossa, hallitus on niihin puuttunut ja reagoinut.” Lausetta seuraa kuvaus hallituksen toimista riippumattoman arviointineuvoston perustamisesta, ja sen toiminnasta. Sipilä esittää siis hallituksensa ratkaisuna ongelmaan, ei sen aiheuttajana. Vaikka aiemminkin on ollut ongelmia, on silti syytä muistaa, että kaksi väärää ei tee yhtä oikeaa: Omalle kohdalle tulevaa syytöstä ei voi ravistella pois pelkästään toteamalla toisten tehneen samaa.

Ja Sipilä tietää tämän. Siksi seuraava kohta perustelee sitä, miksi ongelmat ovat jatkuneet ratkaisuyrityksestä huolimatta. On nimittäin ollut kiire:

Ministeriöiden ensimmäistä 18 kuukautta on leimannut kova kiire. Hallitusohjelma on kunnianhimoinen. Suomi on ollut kauan uudistamatta ja hallitus yrittää kuroa kiinni tätä ”uudistamattomuusvelkaa” mahdollisimman paljon hallituskauden aikana. Uudistuksissa työpaine on aluksi valmistelevissa ministeriöissä, sitten se siirtyy eduskuntaan ja sieltä toteutukseen. Se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle.

Kappale on kuitenkin hieman hullunkurinen termillään “uudistumisvelka”. Erilaiset “-velka” johdannaiset ovat jo varsin kulunut klishee. Lisäksi kappale siis samalla sysää vastuuta lainvalmisteluun liittyvistä ongelmista edellisille hallituksille. Sipilän hallitus on täällä vain tekemässä muiden tekemättä jättämiä töitä.

Myös lause “se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle” herättää minussa ihmetystä. Jos on niin kova kiire, että uudistuksia ei pystytä tekemään lainsäädännön sääntöjen puitteissa, niin eikö silloin määritelmällisesti ole haukattu liian iso pala?  Hallitus on itse määritellyt ohjelmansa, ja rivien välistä tästä kappaleesta saa kuvan, että tämä ohjelman määrittely on epäonnistunut — onko se peräti ollut suuruuden hullu?

 

Seuraava kappale kertoo lisää siitä, mitä hallitus on tehnyt ongelman ratkaisemiseksi —  ja miten näiden ratkaisujen on tarkoitus jatkua. Se on hyvä, selkeä, vähän mielikuvitukseton asiatekstin pätkä. Aivan paikallaan argumentin “kyllä me tiedetään, ja yritetään parhaamme” kannalta:

Minulla on myös sovittu tapaaminen kaikkien kansliapäälliköiden kanssa. Mielestäni kysymys on myös resurssien kohdentamisesta ja tehokkaasta käyttämisestä. Tämän kauden aikana on tullut selville, että nimenomaan lainvalmistelun resurssit ovat monissa ministeriöissä tiukoilla. Lainvalmistelun resurssit ja havaitut ongelmat on myös sovittu tammikuun toisen strategiaistunnon aiheeksi. […]

Seuraavassa kappaleessa huomio kiinnittyy tulevaan, ja päättyy vakuutteluun siitä, että asia on otettu vakavasti.

Tapaan oikeuskansleria viikottain eri istuntojen yhteydessä. Kun oikeuskansleri palaa sairauslomalta töihin, keskustelen hänen kanssaan näistä havainnoista ja niiden tuomisesta esiin myös valtioneuvoston yleisistunnossa. Valtioneuvosto suhtautuu luonnollisesti äärimmäisen vakavasti lainsäädännön perustuslaillisuuteen. Huolellinen ja luotettava lainvalmistelu on oikeusvaltiomme keskeinen elementti.


Sipilän argumentti on suoraviivainen ja retoriikka kuivaa. Hän sanoo hallituksen perineen nämä ongelmat (kuin kaikki muutkin ongelmat) aiemmilta valtioneuvostoilta. Hän syyttää näitä siitä, että eivät ole tehneet työtänsä. Käytännössä Sipilä ei myönnä hallituksen itsensä synnyttävän tai pahentavan näitä ongelmia omilla valinnoillaan. Valinnat ovat olleet pakon sanelemia, ja he ovat vain tekemässä velvollisuuttaan. Jos kiire aiheuttaa tällaista kitkaa, niin ei voi auttaa. Parhaansa tekevät.

Kuitenkin muistuttaisin Sipilää siitä, kuinka kreikkalaisessa tragediassa kun sankari saa suuren voiton vastustajistaan hän joutuu hybriksen, harhaisen ylimielisyyden valtaan. Tämän jälkeen hän joutuu kohtaamaan oman vajavaisuutensa ennen kuin hän voi oppia todelliset läksynsä. Onko Sipilän hallitus lähestymässä tätä itseoivalluksen hetkeä? Vaalien jälkeen varmasti näytti siltä, että mihin vain voidaan tarttua. Nyt maailma näyttää erilaiselta.

Ajatellaan vaikka jos autoilija ajaa mersullaan kolarin ajettuaan ylinopeutta taajama-alueella päiväkodin läheisyydessä. Sitten tämä selittää poliisille, että kun oli niin kova kiire, kun edellinen porukka oli jättänyt työt puolitiehen. Mahtaakohan poliisi leppyä ja olla antamatta sakkoja?

Tästä syystä olisi toivottavaa, jos hallitus hieman uudelleen harkitsisi tavoitteitaan ja jättäisi joitain ongelmia myös tulevien valtioneuvostojen pähkäiltäviksi.

A Consolation to my American Friends

Since Mr. D.J. Trump, someone none of us would have guessed year ago, won the election, I’ve heard and witnessed distress, anger, worry and profound depression in my friends all around the globe, and I feel that I have a duty to address the issue. Here I present my consolation.

I will not attempt an analysis of the situation (it is far more complex than anyone in any of the articles, blogs and editorials put forward so far seem to fathom, and I fear no shame in admitting that I do not understand all the causes and all the consequences — all I can say, is to look farther into history well beyond the past few decades before we can even start to understand what is going on). Nor will I tell anyone what they should do. I do not know what is in your power to do, and I have no illusions about it.

I will only present suggestions and perspective, an alternative, and I hope that these will encourage at least one person to overcome their personal anxiety, to become able to do what is in their power to do good in this, let’t face it, unusual situation.


This is what I would do myself (and it also is, more or less, what I did).

First, remind yourself that it is not likely to be the end of the world.

I, myself, meditated on this: Whatever happens, there are microbes that live deep in Earth’s crust, munching slowly on the minerals frozen inside rocks. And they will be there long after we are gone. And they will start the circle of life anew, should we **** things up here on the top of the turf.

I find it helpful to go into extreme with this thought, but you might just remind yourself that nothing is permanent, and in ten years some things will be better and others worse. In other words, prepare your mind for the horrors to come, but (unsurprisingly) keep reminding yourself that those horrors are just challenges to be met. Or, as one profound pragmatist said recently: the Sun will rise tomorrow. To say this as a wafer thin banality: No one can stop you from attempting to do what is in your power to do but yourself — unless it really is the end of the world (and that is unlikely).

Secondly, we should do what is in our power to help to make the world a better place, but remember there is no possibility of changing the fact that what has happened has happened. And we do not know what will come. That is not in our power to say.

Thus, I would recommend doing that good, those virtuous actions that are in your power. There is a lot of good to be done in the world of Trump. And I think it is our duty to think ways to be good and virtuous even in the face of such a challenge. Remind yourself of your power of imagination and all the possibilities there are. You will find more than you think you will.

Thirdly, remember to console those who are in state of panic. For many, the talk and manner of Mr. Trump have at least sounded like a direct threat to their options, their chances of finding peace and happiness or even a moderate livelihood, their security, their prospects. What ever certainties they had before, seem like being ripped apart one after another. (I talk, of course, among others, members of religious, ethnic and sexual minorities, of recently immigrated, of women and young girls with a risk of unwanted, unplanned pregnancies, and of people with physical or mental disabilities, and of ones who are chronically ill, and so forth. All those who had been singled out not as human beings or citizens but as representatives of their groups by not just Mr. Trump — but also and unfortunately by Secretary Clinton as well.)

Even if you are not directly threatened by the situation, remind others that it is not likely to be the end of the world, and that there are things in their life that are in their control. And remind them that you are there to help them in all the ways that are in your control. There are people who are really suffering with anxiety over these matters.

If, on the other hand, you are directly threatened by Trump’s talks and actions, please, hear my consolation and I hope I have provided you some means to overcome your anxiety. And please, help those who are in the same or similar situation as you are. I cannot begin to understand how the situation feels for you, but as a fellow human being I have but highest respect and admiration of your courage to face this challenge.

Fourthly, remind yourself that those who voted for Trump are human beings. They are just like yourself, in almost all respects. They eat, sleep, go to the toilet, and, yes, fart several times during the day — just as you would. They also have fears, anxieties and hopes for the future. They have been sometimes hurt, and sometimes they feel anger over that. Just like you yourself. Same is true of Mr. Trump, his family, his friends, and the members of his administration. They are humans. Mr. Trump is but a man. An old man. He is nothing more and nothing less. There are no monsters. Just cruelty, cleverness and anger, and very human stupidity — that we all share and we all take part in. And only thing we can do, is to try to do the good that is in our power.

And keep reminding yourself that policies of a man can be overturned and counteracted by actions of others equally persistent and equally clever. During the past few centuries, others have faced even greater forces of repression and done the good deeds they could, nonetheless.

Fifthly, remember humour and laughter and company of other people. Things that truly matter. And the fact that in due time things will change. Nothing is permanent. That optimism is only useful when things look dark — as a tool for finding clever ways to do good and be a good person.

Nothing is so bad that there isn’t something comical about it. I think that would be, for instance, the attitude of one of the greatest American thinker of all times, Mel Brooks.


Lastly, I recommend some reading: I derive much of my moral thinking and attitudes from the ancient Roman Stoics. The three following books are easily accessible from the internet. However, I recommend the quite cheap and excellent paperback editions (e.g., by Penguin classics, Oxford classics or Cambridge classics series) available on almost all bookshops (online or physical).

For thinking about the options we have in the world to do good, it is well to remind us what others have done while facing even worse odds. There are many clever ways to be a force of good in this world of ours. Thus I recommend for instance:


I welcome all comments and suggestions for improvements with joy. (Especially since this is my second language and I’m somewhat dyslexic, please, feel welcome to correct my grammar and spelling, should you find it wanting.)

Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta

Hyvää iltaa!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön ja lähestyä teitä suoraan.

Kiitos Yleisradiolle tästä mahdollisuudesta.

Pääministeri Juha Sipilä piti televisiopuheen keskiviikkona 16.9. Puhe käsitteli ennen kaikkea kansakunnan tilaa (kansakunnan, joka Sipilän mukaan on jokseenkin täydellisen tuhon partaalla), hallituksen päätöksiä (jotka ovat kovia, mutta niin on pääministerin mukaan myös meidän aikakin, ja sitäpaitsi, ei näitä päätöksiä kukaan edes halunnut tehdä), yhteistyönhenkeä sekä sivuttiin pakolaiskriisiä.

Tämä kirjoitus perustuu radio YLE 1 ykkösaamua 17.9. varten tekemäni arvion muistiinpanoihin.

1. Rohkea veto — mutta iso riski. Ihailen sitä, että poliitikko puhuu suoraan kansalle. Kursailematta ja selkein sanoin. Mutta samaan aikaan Pääministeri otti  henkilökohtaisen riskin. Hän pisti arvovaltansa likoon. Joko hän on siis epätoivoinen, ja kärjistäen tämä vaikuttaa viimeiseltä keinolta — tai hän on erittäin itsevarma ja vakuuttunut omasta henkilökohtaisesta kyvystään rauhoittaa tulehtunut tilanne.

2. Haasteellisinta on, että moni kokee Sipilän yhdeksi osapuoleksi riitaantuneessa ilmapiirissä. Tällöin puhe voi helposti näyttää vain oman aseman puolustelulta. Eli hiuksen ohueksi jää se rajapinta, jolla täytyy liikkua, jotta puhe onnistuisi tässä suhteessa. Lopullinen tuomio onnistumisesta selviää seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

3. Henkilökohtaisesti, retoriikan opettajana ja päätöksenteon tutkijana sekä konsulttina minun omaa reaktiotani puheen suhteen väritti vastaava ilmiö kuin cover-musiikkikappaleiden kuuntelua yleensä: jos esiintyjä ei pysty vähintään yhtä tiukkaan settiin kuin alkuperäinen esittäjä, on vaikutelma yleensä erittäin laimea. Kun puhe rinnastuu juuri Svinhufvudiin, Kekkoseen ja Koivistoon, sekä tietenkin Obamaan on syytä varmistaa, että tulee täyttäneeksi valitsemansa saappaat.

Sipilän puhe ei täyttänyt näitä saappaita.

Puhe oli jokseenkin yllätyksetön ja tylsä. Siinä oli hyvä aloitus, mutta se latistui loppua kohden.

Puheen kirjoittaja ei antanut ammattimaista vaikutelmaa. Puhe kuulosti tosin silti aidolta — siltä että Pääministeri olisi sen itse kirjoittanut. Se luo vaikutelmaa rehellisyydestä, mutta toisaalta myös kokemattomuudesta ja kömpelyydestä.

Kaikenkaikkiaan puhe kuulosti toimitusjohtajamaiselta (hieman yt-neuvotteluja alustavan puheen tunnelmaa). Ei siis poliitikolta. Ehkä tarvitsemme nyt toimitusjohtajaa poliitikon sijaan, ehkä emme? Ehkä tyyli vetosi kuitenkin tällaisenaan kansaan paremmin kuin jos tyyli olisi ollut teknisesti parempi ja ammattilaisemmin esitetty. Mene ja tiedä.

4. Puheen rakenne oli ns. sandwich, eli pehmeä – kova – pehmeä. Tämä rakenne on tuttu yrityspuheista. Itse varsinaisessa puheessa oli kolme osaa, jota edelsi tiivistävä intro joka kertoi mistä on puheessa tulee olemaan kyse. Nämä kolme asiaa ovat: 1) turvapaikanhakijoiden auttaminen, 2) kovat keinot koviin aikoihin ja 3) yhteishenki.

Puhe alkoi lyhyellä erittäin pelottavista asioista muistuttavalla introlla. Tämän jälkeen Sipilä aloitti varsinaisen puheen sisällön vetoamisella turvapaikanhakijoiden puolesta. Tämä myös muistutti ihmisten mieleen varmasti Sipilän omat hyvät teot turvapaikan hakijoiden majoittamisessa.

Suomesta turvapaikansaaneiden on voitava tuntea olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja hallitus on jatkuvassa toimintavalmiudessa ja aktiivinen myös EU-tasolla.

Jos tunnet, että haluat tehdä tässä asiassa itse enemmän, ota yhteyttä esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin. Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.

Tämän jälkeen siirryttiin itse pihviin, joka oli kova. Ei ole muita vaihtoehtoja. Leikata pitää. Joko tehdään näin, tai sitten näin. Te saatte päättää, mutta näissä rajoissa.

Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset.

Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset. Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää.

Ja lopuksi muistutus yhtestyöstä ja suomalaisuudesta. Ja kuluneitakin kuluneempia klisheitä. “suomalaisilla on erityinen luontosuhde… hieman outo kansa… Suomalainen kädenpuristus”

5. Vaihtoehdottomuuteen liittyy paljon vastenmielisen johtopäätöksen retoriikkaa. Pääministeri esittää, että hänellä ei ole, ei tule olemaan, eikä ollut vaihtoehtoja. Että tilanne on vain näin. Että hän vain tekee.

Erityisen näkyvä esimerkki vastenmielisestä johtopäätöksestä on tämä “Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä.

Erilaiset selitysmallit on hylätty, ja pääministerillä on yksi pakottava totuus. Se on kilpailukyky joka tulkitaan kapeasti palkkakilpailuksi. Kaikki muut rakenteelliset kysymykset sivuutetaan tässä kohtaa.

6. Vertailumaiden käyttö ja “kilpailijamaista” puhuminen oli puheen ansiokkain tekniikka. Se vetoaa kansallistunteeseen ja myös antaa uskottavuutta esimerkkien kautta.

Työllisyysasteemme on kaukana kilpailijamaidemme tasosta. Ruotsin työllisyysasteella taloutemme olisi jo kunnossa.

Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme, Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla.

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ongelmiin joutuneissa kriisimaissa kuten Irlannissa ja Portugalissa on tehty paljon rankempia päätöksiä kuin me nyt Suomessa esitämme.

Sekä Irlannissa että Portugalissa julkisen sektorin palkkoja alennettiin noin 15 prosenttia. Irlannissa työttömyysturvaa alennettiin 40 prosenttia. Julkisista menoista nipistettiin huomattavasti enemmän kuin nyt Suomessa.

Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa.

Ongelmana on, että vertailukohteet ovat tietyt ja valitut. Yleisistä trendeistä tai taloustieteellisistä näkökulmista toki on muutama yleinen huomio puheen alkupuolella:

Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.

Missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.

Olemme velkaantuneet nopeammin kuin muut EU-maat keskimäärin.

Valtion ja kuntien menot ovat selvästi tuloja suuremmat.

Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan

Mutta kansantaloudesta pääministeri puhuu silti lähinnä vain esimerkein ja tietyin vertauskohdin. Ihmiset hahmottavat esimerkit hyvin — mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Pitäisi siis kysyä: miksi nämä maat ja miksi Suomen tilannetta pitää verrata niihin?

7. Talkoo- ja yhteishengen korostus oli tärkeä, ja varmasti myös vetosi moniin kuulijoihin. Siinä kuitenkin korostui se, että samalla puhuttiin johtajista ja yrittäjistä hieman erilaiseen sävyyn. Heiltä odotettiin johtajuutta, isänmaallisuutta ja kyvykkyyttä.

Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

Suomi on ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.

Lisäksi pääministeri antoi ymmärtää, että oppositio — ja kaikki jotka eivät ole samaa mieltä tai eivät hyväksy hänen tarjoamaansa tulkintaa todellisuuden pakottamista ja sitovista ainoista vaihtoehdoista — ovat yhteistyökyvyttömiä ja haluttomia käydä tekemään kovaa työtä. Nämä ihmiset ovat vastuuttomia — toisin kuin hallitus, joka kantaa vastuun, teki se vaikka kuinka kipeää heille ja koko suomen kansalle.

Hallituksen viime viikolla ilmoittamia työelämätoimenpiteitä on arvosteltu kiivaasti. Vaikka muutosturva paranee irtisanomistilanteessa merkittävästi ja vanhempainvapaan kustannuksia tasataan naisvaltaisten alojen tilanteen helpottamiseksi, ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Työelämän ulkopuolella olevat, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät kantavat jo oman taakkansa säästöpäätösten kautta.

Myös työtä tekevien on kannettava oma panoksensa työttömien hyväksi.

Vaikutelmaa pahentaa takarajan asettaminen ja vaihtoehtojen syöttäminen ammattiyhdistysliikkeelle. Eli 20 min työaikaa lisää päivään tai lomarahat pois. Kaksi päivää aikaa suostua. Hän ei odota.

Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.

Aikaa on vielä muutama päivä ennen kuin eduskunta alkaa käsitellä hallituksen esittämiä toimia.

Tämä antaa vaikutelman varsin kovasta johtajasta — joka on valmis toki neuvottelemaan ja on lupsakka tarvittaessa, mutta joka on ennen kaikkea kova ja taipumaton.

8. Puheessa luotiin kuva maasta, joka on välittömän tuhon partaalla. Suomi on “taitekohdassa”:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Jos pääministerin tarkoitus oli rauhoittaa tilannetta, hän tuskin teki sitä. Pelon ilmapiiri jatkuu.

9. Kaiken kaikkiaan pääministeri selvisi puheesta. Mutta se ei ollut erityisen hyvä puhe teknisesti. Se silti saattaa olla aivan paikallaan. Ja jo pelkästään se, että pääministeri puhuu koko kansalle antaa kovan viestin. Luo uskottavuutta — jota viimepäivien uutiset ovat Sipilältä syöneet. Mutta samaan aikaan hän otti ison henkilökohtaisen riskin.

Puheen todellinen vaikutus jäävät siis  nähtäväksi. Saako Sipilä ammattiyhdistysliikkeen säikäytettyä neuvottelupöytään vai suututtiko hän sitä entisestään? Entä kääntyykö kansa enemmän Sipilän vai AY-liikkeen puoleen? Kaikki se selviää lähipäivinä.

Tämä puhe saattaa olla se, joka tekee Sipilästä merkittävän poliitikon — tai se saattaa olla hänen uransa päätekohta, joka johtaa vain yhä nopeutuvaan arvovallan menetykseen. Tämä kaikki riippuu siitä, miten puhe otettiin vastaan, ja mitkä sen vaikutukset ovat lähipäivinä ja viikkoina. Eli pääministerin omin — hieman ontuvin — sanoin:

Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia.

Soini — 2018?

Lupasin olla kaksi viikkoa hiljaa perussuomalaisista.

Näin tein. Ja se teki hyvää. Kokeilkaa tekin. Huutokilpailusta ei kukaan hyödy.

Kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Erityisesti oli perussuomalaisten puoluekokous. Sekä Matti Putkosen mediaan ja tutkijoihin kohdistama äkäinen kritiikki

Mutta minä mietin jo vuotta 2018. Ja uskon, että moni ps-vaikuttaja miettii kanssa. Mieti sinäkin.


 

Olen nimittäen ja yllättäen siitä samaa mieltä Putkosen kanssa, että Immos-asiasta ei enempää kannata keskustella ennen kuin ps:n eduskuntaryhmä on sen käsitellyt.

Pikemminkin nyt on korkea aika keskustella Soini-Halla-aho-Putkonen -asiasta ja eritotyisesti siitä, miten taitamattoman kuvan ps antaa itsestään. Käsitellessään tätä skandaalia ja sitä kommentoivaa mediaa sekä asiantuntijoita perussuomalaiset toimijat ovat olleet paitsi epäjohdonmukaisia niin myös tarpeettoman yliampuvia.

Luulen, että tämä asia tulee olemaan paljon pahempi ongelma hallitusyhteistyön kannalta — jos ps ei saa omaa toimintaansa ja mediastrategiaansa ojennukseen.

Kaikella tällä saattaa kyllä olla pidemmän tähtäimen strategisia tavoitteita. Perussuomalaiset tietävät vallan hyvin, että kaikkein suurin uhka puolueen uskottavuudelle sen äänestäjien keskuudessa on leimautuminen takiaiseksi kokoomuksen lahkeessa.

Siksi kaikki mediahuomion toisaalle vievä ns. “irrottelu” ei ole ps:lle välttämättä pidemmällä tähtäimellä haitaksi.


 

Itse asiassa, jos sallitaan päätöksenteon- ja strategisen ajattelun tutkijalle hieman hypoteettinen pohdinta, vaikuttaa siltä, että perussuomalaisten toiminta ei ole lainkaan irrationaalista. Päin vastoin. Se vaikuttaa erittäin järkevältä.

Sillä muistakaa vuotta 2018.

Perussuomalaisten lainsäädännölliset tavoitteet ovat olleet minulle jokseenkin epäselviä. En tiedä, miten heidän puolueohjelma tai vaaliohjelma on edes yleisellä tasolla muutettavissa Suomen lakikirjaan sopiviksi. Ehkä joku hieman minua paremmin lakia tulkitseva osaa siihen vastata.

Mutta kaksi tavoitteista eivät ole lainkaan epäselviä. Perussuomalaiset aikovat olla Suomen suurin puolue. Ja Soini aikoo Suomen tasavallan presidentiksi. Nämä kaksi tavoitetta eivät kuitenkaan ole aivan yksioikoisesti yhteensopivia.

Vuonna 2018 Soini tarvitsee kahden asian toteutumista: hänen pitää tulla valituksi (1) toiselle kierrokselle ja vielä (2) voittamaan toisen kierroksen. Soinin ja perussuomalaisten strategiset taidot on usean kerran aliarvioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana. En näkisi mitenkään mahdottomana, että heillä on jo jokin 2018-strategia käytössä.

Sillä toiselle kierrokselle päästäkseen Soini tarvitsee taakseen suuren puolueen. Mutta voittaakseen toisella kierroksella, hänen pitää vaikuttaa vakuuttavalta valtiomieheltä — sellaiselta, joka on luotettavasti ollut hallituksessa varteenotettavana ulkoministerinä. (Lisäksi asiaa auttaisi se, että vastassa olisi Pekka Haavisto — ymmärrettävistä, mutta varsinaisesti viranhoitoon liittymättömistä syistä.)

Tämä valtiomiesmäisyyden mielikuvan luominen edellyttää pysymistä hallituksessa vaikka kynsin ja hampain. Mutta kuten totesin yllä, mikään ei olisi vahingollisempaa perussuomalaisten kannatukselle, kuin mielikuva siitä, että he ovat vain yksi takiaispuolue muiden joukossa — tekemässä keskustan ja kokoomuksen sanelemaa politiikkaa.

Tästä syntyy siis ristiriita. Iso ristiriita.


 

Miten säilyttää kannattajakunta (ja jopa kasvattaa sitä) tilanteessa, jossa hallituksessa oleminen vaikuttaa olevan ps:lle ja Soinille tärkeämpää kuin oman politiikan ajaminen?

Erilaiset irtiotot ja yhteinen vihollinen olisi aika luonteva ratkaisu tähän. Väite, että kaikki ovat kateellisia ja että “vihervassarit” mediassa ja yliopistoissa yrittävät kaataa hallituksen — esimerkiksi.

Poliittisten vastustajien harjoittama vastakkainasettelun korostaminen pelaisi tällöin hyvällä tuurilla myös perussuomalaisten laariin. Varomattomasti kirjoittelevat toimittajat ja bloggailevat professorit eivät myöskään olisi haitaksi. Liberaalien poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden täytyisi ryhdistyä ja ruveta rustaamaan huomattavasti tarkemmin kirjoitettuja juttuja, jos he haluavat välttää heidän sanomisiensa ja mielipiteittensä vääristelyn ja poliittisen manipuloinnin mahdollisuuden.

Vaikuttaakin siltä, että vihjailu puoluekannasta riittää tietyissä piireissä syömään terävänkin kirjoituksen uskottavuutta. Varsinkin jos saadaan toimittajat, poliitikot ja tutkijat suunniltaan ja suuttumuksen valtaan sopivilla irtiotoilla ja ties millä hypoteettisillä keskiyön horinoilla?

Mikä arvo olisi vieläpä sellaisilla irtiotoilla, joista Soini voisi vaieta — ja delegoida toisille hoidettavaksi — niin, että hänen valtiomiesmäinen imagonsa ei siitä kärsisi?


 

No, tämä on vain hypoteettista pohdintaa ajattelun asiantuntijalta, joka kuvittelisi käyttävänsä suurinpiirtein tällaista strategiaa itse vastaavassa tilanteessa. (Jos mitenkään voisi itseään vastaavaan tilanteeseen edes kuvitella — ollen kiitollinen siitä, että en ole poliitikko, joka päivä).

Perussuomalaisten pitkän tähtäimen strategia on mikä on, ja minä en sitä voi tietää. Se selvinnee meille viimeistään vuonna 2018.

Muistakaa tuo vuosi, 2018.

Demonisoinnin vaaroista

Demonisointi on vaarallista, ja se on vaarallista moniin suuntiin.

Mikael Jugner kirjoitti facebookissa tänään monista vääristä käsityksistä, joita julkisessa keskustelussa on ollut. Erityisesti silmiin pisti tämä:

“7. Keskustelu ei ole vaarallista. On se. Suomen sisällissota ei syntynyt itsestään. Sitä edelsi vuodesta 1910 alkanut järjestelmällinen vihapuhe, jossa puolin ja toisin demonisoitiin vastustaja. Lopputulemana äärimmäisen julma sota ja kymmeniä tuhansia kuolleita. Sama kaava on nähty viime vuosikymmeninä mm. Balkanilla ja Ruandassa. Kansanryhmän julkisesta demonisoinnista on historian valossa ollut usein yllättävän lyhyt matka väkivallantekoihin.”

 

Erityisesti demonisoijien demonisointi on vaarallista. Silloin paitsi unohdamme oman ihmisyytemme, niin annamme lisää vettä myllyyn. Osoitamme demonisoijalle tämän olevan oikeassa, kun hän hokee “Nuo ovat minua vastaan! Nuo kaikki ovat minun vihollisiani!

Nyt kun Immos-gatea puidaan, koitetaan pitää siis jäitä hatussa. Perussuomalaiset on ihan normaali puolue. Ja sen kannattajat ja edustajat ihan normaaleja ihmisiä.

Myös Olli Immonen on ihan tavallinen ihminen — siitä huolimatta mitä ikinä hän on sanonutkaan.

Koetetaan siis pidättäytyä menemästä ihmisiin argumenteissa. Pysytään asiassa.

Ja vastustetaan väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta — hyvä niin. Ja suvaitaan ihmistä — vaikka emme voisi suvaita — ja meidän ei todellakaan tarvitse suvaita — hänen edustamaansa näkökulmaa maailmasta.

“Monikulttuuri” päältä kaunis — tapaus Immonen ja hallituspuolueitten arvot

Tapaus Immonen (kts. esim ‘Perussuomalaisten Terho: Immosen näkemykset “puolueen kannalta haitallisia”‘ HS, 26.7.) on nostanut kysymyksen monikulttuurisuudesta pintaan.

Väitän että tämä monikulttuurisuuskeskustelu ilmentää kahta asiaa: (1) sen vastustajat vastustavat myös keskustan ja varsinkin kokoomuksen ydinarvoja ja (2) “monikulttuurisuudella” ei tarkoiteta sitä, mitä sillä luulisi tarkoitettavan.

(Suosittelen lukemaan kirjoitukseni lisäksi Emma Nortion ja Sirkku Varjosen erinomaisen analyysin “Immosen unelma“. He myös tulkitsevat erittäin kiinnostavasti — hieman eri lähtökohdista kuin minä — sitä, mitä “monikulttuurisuus” tarkoittaa.)


Olli Immonen (ps) ilmoitti toissaöisessä kirjoituksessaan unelvoivansa “vihollistensa” kansoittaman monikulttuurisen kuplan puhkeamisesta, ja kansakunnan puolesta taistelevista urhoista jotka voittavat — mitä ikinä voittavatkin:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.” (lähde HS, 26.7.)

Jussi Halla-aho (ps) intoutui kommentoimaan kohua näin:

Miksi uutiskynnyksen yhä uudelleen ylittää se, että perussuomalaisista käsin vastustetaan monikulttuurisuutta? Olettiko joku Immosen kannattavan sitä?

Varmuuden vuoksi kerron toimittajille ja muillekin, että myös minä vastustan monikulttuurisuutta. Minäkin pidän monikultturismia rumana kuplana. En välttämättä jaa Immosen optimismia sen suhteen, poksahtaako tämä ruma kupla ennen kuin se on tehnyt eurooppalaisista yhteiskunnista selvää, mutta aion yhtä kaikki toimia asian hyväksi. (Lähde HS, 26.7.)

Eli hän myös unelmoi “monikulttuurismikuplan” puhkeamisesta ja vastustavansa monikulttuurisuutta.


 

Mutta mikä ihme tämä monikulttuurisuus oikein on, jota Immonen perussuomalaisena kansanedustajana ja Halla-aho perussuomalaisena meppinä vastustavat? No, se on jotain sellaista, mikä löytyy mm. kanssahallituspuolue kokoomuksen periaateohjelmasta yhtenä arvopuolueena tunnetun kokoomuksen ydinarvoista:

“Monikulttuurisuus: Haluamme edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vastustamme syrjintää ja rasismia sen kaikissa muodoissa. Aidon monikulttuurisuuden toteutuminen edellyttää suvaitsevaisuutta kaikilta osapuolilta. Monikulttuurisuus on rikkaus, joka omalta osaltaan kehittää yhteiskuntaa. Suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin sekä kristillisen perinteen tunteminen ja ymmärtäminen avaavat mahdollisuuden aitoon vuorovaikutukseen maassamme.”

Ja se mainitaan myös päähallituspuolue keskustan periaateohjelmassa: “Yhteistyö, suhteellisuudentajuisuus, avoimuus kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle ja monikulttuurisuus kuuluvat suomalaisuuteen. ”

Immonen ja Halla-aho siis ovat ilmoittaneet vastustavansa jotain sellaista, joka on kokoomuksen kovaa ydintä ja keskustankin mukaan olennainen osa suomalaisuutta.

Mikä vielä pahempaa, Immosen voi tulkita kehottavan “kanssasotureitaan” sotaan monikulttuurisuutta vastaan (sananmukaisesti hän ei tätä sano, mutta hän on silti vastuussa todennäköisistä tulkinnoista, kuten Kalevan kolumnissa Heikki Uusitalo toteaa; kts myös mitä Panu Raatikainen kirjoittaa blogissaan). Jos näin on, voidaan nähdä kirjoituksen julistavan (epäsuorasti) väkivaltaa toisia hallituspuolueita kohtaan. (Politiikan tutkija Erkka Railo huomauttaa YLEn haastattelussa, että juuri väkivaltainen retoriikka on kaikkein suurin ongelma Immosen kirjoituksessa.)


 

Sanottakoon vielä lopuksi: Minä vastustan “monikulttuurisuuden” käsitettä.

Yllättävää? Ei suinkaan.

En nimittäin vastusta monikulttuurisuutta kun sillä tarkoitetaan rasismin vastustamista, vähemmistöjen asemasta huolehtimista. Silloin kun sillä tarkoitetaan tiukkojen ja epäjohdonmukaisten maahanmuuton esteiden purkamista — silloinkaan en näe siinä mitään pahaa. Mutta termi on monitulkintainen, ja jopa harhaanjohtava. Tarvitsemme paremman käsitteen kuin “monikulttuurisuus” ilmaisemaan eri taustaisiin ihmisiin kohdistamaamme kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta. Ilmaisemaan ihmisten oikeutta määrittää itse identiteettiään oman taustansa pohjalta.

Vastustan “monikulttuurisuutta” käsitteenä siis ennen kaikkea siksi, että siitä saa virheellisen käsityksen, että olisi jotain selkeästi määriteltäviä kulttuureita — joita voisi puolustaa tai vastustaa. Niitä ei ole — missään tarkasti määriteltävässä mielessä.

Ns. “kulttuurien” sisällä on liian paljon esim. tapoihin, uskomuksiin ja kielenkäyttöön liittyvää hajontaa, että voitaisiin puhua yhdestä kulttuurista (käy lukemassa vaikka mitä suomen kielen professori Antti Leino kirjoittaa aiheesta). Ja eri “kulttuurien” välillä taas on niin paljon samaa, että ei kunnolla voida puhua eri kulttuureista.

Koko homma hajoaa siis tilastolliseen kaaokseen, jossa jotkin satunnaiset ns. kulttuuriset artefaktit, kuten vaikka muumimukit ja Paavo Nurmen patsas, nousevat jonkin sorttisiksi kiintopisteiksi — joiden varaan kulttuuri-identiteettiä yritetään rakentaa.

“Suomalaisuus” on, kärjistäen, 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen käsite, jota on käytetty “kansallisvaltiomme” perustana ja sen valtiovallan pönkittäjänä. Mutta Suomi ei ole koskaan ollut “suomalainen” eikä se koskaan tule sitä olemaan.


Tästä syystä näen sekä “monikulttuurisuuden” vastustamisen  lähinnä tyhjänä puheena. Tosiasia on, että kyse kulttuurisuusuhossa on siitä, ketä päästetään Suomen rajojen sisäpuolelle ja ketä ei. Ja siitä ketkä saavat sitä rajaa kontrolloida. Ei mistään muusta.

Ihmiset ovat todellisia, ja ihmiset rakentavat itselleen käsityksen omasta “kulttuurista” ymmärtääkseen ympäristöään ja toisia ihmisiä. Mutta “kulttuuri” on mielestäni lähinnä vain työkalu — se ei ole se, minkälainen maailma todella on. (Kirjoitan lisää identiteetin ja kulttuuristereotyyppien psykologiasta ja retoriikasta täällä.)

Joten tulkaa kuvittelemistanne “kulttuurikuplista” ulos. Ne eivät ole todellisia (kuten kirjoitan täällä).

Ja löytäkää sisältänne kunnioitus itseänne sekä toisia ihmisiä kohtaan. Tätä mielestäni ilmentää kauniisti suuresti arvostamani kokoomuksen periaateohjelman kohta:

“Jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja arvostaa yksilönä. On tärkeää suvaita erilaisia mielipiteitä ja tapoja.

Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustamme toisten ihmisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä.”