Mikko Teräsvirta, intendentti

Päntätessäni vuosituhannen loppupuolella kirjatenttiin Asko Vilkunan teosta Suomalaisen karjasuojan vaiheita, mieleeni tuskin juolahti ajatus teoksen antavan taitoja työelämääni joskus tulevaisuudessa. Olin ajautunut yliopistolla hiljalleen kansatieteen pariin ja minua viehätti oppiaineen sisältöjen laaja-alaisuus ja mahdollisuus sukeltaa tuntemattomaan, kaupunkilaiselle tyystin vieraaseen maalaismaailmaan tai vaikka lappalaisten siirtolaisten elämään Ruotsissa. Olin luonnollisesti potenut humanistiopiskelijan eksistentiaalista tuskaa epävarmasta tulevaisuudesta ja kaavaillut vakavasti alan vaihtoa ja kotitalousopettajan koulutusohjelmaan hakemista, tuntuihan se kansatieteen tutkintoa selkeämmältä koulutukselta ja se voisi antaa valmiuksia työskentelyyn esimerkiksi Stockan Herkun neuvonnassa tai rohkeammin ajateltuna jopa ruokatoimittajana, uutuusviineistä analyyttisesti kirjoittaen ja uusimpia trendiravintoloita arvostellen.

Opiskeluaikana pääsin kuitenkin tekemään toinen toistaan seuraavia, äärimmäisen kiinnostavia tehtäviä. Matkustin Päämajamuseon toimeksiannosta kenttätöissä ympäri Suomea ja haastattelin jatkosodan päämajassa parhaita nuoruusvuosiaan viettäneitä sotilaita, siivoojia ja esimerkiksi toimistotyöntekijöitä. Yliopistolla pääsin tekemään tutkielmia minulle läheisistä ruokaan, aterioihin ja tapakulttuuriin liittyvistä aiheista. Näissä tutkielmissa kansatieteellinen lähestymistapa oli mielestäni ylivertainen. Ratkaisevia olivat myös kauniit suvet, jotka vietin Seurasaaren ulkomuseossa opasvartijan ja kevätsiivoojan työssä.

Seurasaaressa viehätti moni seikka, ainutlaatuinen rakennusten ja esineiden muodostama harmoninen, taianomainen kokonaisuus aivan Helsingin keskustan tuntumassa, loistava ja samanhenkinen työyhteisö juhlineen ynnä muine rientoineen ja tietysti museon vahva kansatieteellinen luonne. Ulkomuseon jätin haikein mielin elokuussa 2001.

Kymmenen vuoden kuluttua löysin itseni jälleen Seurasaaren ulkomuseosta, tällä kertaa intendentin virasta ja tilanteesta, jossa saatoin yllätyksekseni hyödyntää suoraan monia opiskelemiani asioita, esimerkiksi tietoja kansanomaisista karjasuojista. Toki museotyössä tarvitaan valtaosana työajasta sellaisia taitoja, joita ei varsinaisesti opeteta. Näin on asian laita varmasti useimmilla aloilla: ”työ tekijäänsä neuvoo”. Yliopistolla olin tutustunut muihin kansatieteen opiskelijoihin ja luentojen lisäksi opintomatkoilla Keski-Euroopassa sekä Helsingissä juhlien syntyi joukko, joka on osoittautunut arvokkaaksi vapaa-ajalla sekä erittäin hyödylliseksi verkostoksi myös työelämässä.

Ulkomuseotyössä on monia asioita, joiden vuoksi koen olevani etuoikeutettu. Saan työskennellä kauniiden interiöörien, esineiden ja pihojen parissa sekä esimerkiksi seurata suosikkivuodenaikaani kevättä ainutlaatuisella tavalla mykistävän kauniissa merellisessä luonnossa. Mainittakoon, että varsinainen työhuoneeni tosin on Kansallismuseolla ja kaikkea työaikaani en saaressa vietäkään. Voin seurata läheltä konservaattoreiden ja esinetutkijoiden työtä ja oppia koko ajan uutta sisällöistä. Myös museon kehittäminen innostaa, vaikka tähän harvoin jää riittävästi aikaa: kesällä 2015 avaamme kahden vuoden tauon jälkeen restauroidun Niemelän torpan ja palautamme Haapaveden vaivaisukon takaisin perusnäyttelyyn. On myös erityisen hienoa ja etuoikeus olla nuorten kausityöntekijöiden kanssa töissä ja toivon, että se pitää itsenikin pitkään nuorena, yli satavuotiaassa museossa.

Haastan seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi Anna Kankaan, jonka työtä Rock ´n´ Vantaa -hankkeessa suuresti ihailen ja arvostan