Hanna Forssell
Vastaava museolehtori
Suomen kansallismuseo

Olen ylpeä kansatieteilijän taustastani. On silti pakko todeta, että kansatiede on oppiaineena useimmille niin vieras, että usein olen luetellut kaikki sivuaineeni tasaveroisina, kun joku on kysäissyt, mitä olen opiskellut. Arkeologian tuntevat kaikki, taidehistoria on ihan selvä juttu, ja uskontotieteen nimikin jo kertoo, mitä se suurin piirtein sisältää. Mutta kansatiede on ollut vaikeammin lyhyesti selitettävissä. Kansatiede käsittelee kuitenkin mielestäni historiaa tutkittaessa sen mielenkiintoisinta kohdetta, ihan tavallista ihmistä.

Kansatiede antaa näköalan, se on maanläheinen ja konkreettinen. Ja konkretiahan kohtaa erityisesti esineet. Kun sain aikanaan professori J. U. E. Lehtoselta proseminaariaiheeksi “kansanomaisen sarjapöydän”, olin todella tyytyväinen. Miten selkeä ja ymmärrettävä tutkimusaihe! Tässä on nyt jotakin, johon tarttua. Samalla opin paljon tyyleistä, materiaaleista ja sisustuksista. Ja mikä olennaisinta: ihmisistä näiden esineiden takana. Jatkoin työtä graduksi asti. Sen valmistuttua selailin viikonloppuaamuisin jännittyneenä Helsingin Sanomia, koska se julkaisi siihen aikaan “kummallisia graduja” -palstaa.

Vaikka olin todennut, että valmistuttuani en mene ainakaan museoon töihin, ei tämä valitsemani esine-tie oikein muuallekaan voinut johtaa. Korkeakouluharjoitteluun menin Kansallismuseoon ja sinne myös jäin. Sosiaalialan työkokemus ja myös pyrähdys Helsingin ammattikorkeakoulun sosionomi-linjalle viitoittivat urapolkuni kuitenkin esinekokoelmien sijaan museon yleisötyöhön. Historian popularisointi, museon sisältöjen avaaminen ja vaihteleva työnkuva ovat innostaneet.

Olen saanut tehdä paljon ja olla monessa mukana. Museon yleisötyön ammatillistuminen ja sen arvostuksen muutos on tapahtunut työurani aikana. Työni vastaavana museolehtorina on hyvin sosiaalista ja toisinaan myös erittäin stressaavaa. Tapahtumien, yhteistyöhankkeiden, opastusten, näyttelyiden ja kaiken muun yleisötyön ideointi, suunnittelu ja organisointi vaativat hermoja, ja työ on nopeatempoista. Toisaalta totean usein päässeeni tekemään museoalan hauskimpia hommia.

Vauhdikkaan työn vastapainoksi haikailen toisinaan arkistoissa istuskelua. Kirjoittaminen ja tutkimus kiinnostavat. Niitä en kuitenkaan juurikaan pysty tekemään – ainakaan kovin syvällisesti – omassa työssäni. Siksi olen tehnyt vapaa-ajallani enemmän ja vähemmän harrastuksena kirjat Jokelan Valusta, Turtolan suvusta, Kellokosken tehtaasta ja lastenvaunuista. Aloitin myös vuonna 2012 väitöskirjatutkimuksen Kansallismuseon näyttelyhistoriasta, johon toivon tulevaisuudessa löytyvän enemmän aikaa.

Olen tutustunut opiskeluaikanani moneen ihanaan ihmiseen ja työurani aikana tavannut lukuisia kiinnostavia töitä tekeviä kollegoita. Koska kansatieteilijäksi kasvamisessa tarvitaan kuitenkin myös hyvää tuupparia, kutsutaan häntä sitten opettajaksi tai mentoriksi, haastan seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi omani, dosentti Sanna Kaisa Spoofin.