Terhi Pietiläinen
Museojohtaja, Haminan kaupungin museot

Kansatiede – VIP-kortti arjen ympyröihin

Pääsin opiskelemaan kansatiedettä heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1990.  Alavalintani kuvasteli paljolti tuolloisia kiinnostuksen kohteitani: kansanperinteily ja arkeologia. Toisessa vaakakupissa painoivat kuvataideopinnot. Kuitenkin ajattelin yliopisto-opintojen olevan turvallinen valinta tulevaisuuden työllistymiseni kannalta. (Sitä se ei välttämättä ole ollut.) Kansatieteen laaja-alaisuus viehätti, ja se on alusta alkaen tuonut sisältöä elämääni, jopa seikkailuja.

Kenttätyöt ja erilaiset tutkimusprojektit ovat kuljettaneet minua mitä moninaisimpiin ympäristöihin ja tilanteisiin. Jännittävimpiä ovat olleet työkulttuurin havainnoiminen Pasilan ”postitehtaassa” ja liettualaisessa satamassa. Hauskinta on ollut karjalaishaastateltavien bongaaminen Kemin uimahallin altaassa samalla itsekin polskien. Pohjois-Pohjanmaalla minun piti haastatella miestä, jonka epäluuloinen vaimo sulki nenäni edestä kotinsa ulko-oven. Oli tammikuu ja värjöttelin yli 20 asteen pakkasessa. Kyyditsijäkin oli lähtenyt paikalta, mutta puhuin itseni sisälle taloon. Loppu oli onnellinen, sillä taltioin tuolla retkellä myös vaimon innostunutta runonlausuntaa.

Kenttähommissa olen vihtonut itseäni muovivastalla keskisuomalaisen kerrostaloasunnon pikkuruisessa saunassa, ”löytänyt” kymenlaaksolaisesta aitasta yli 200 vuotta vanhan ryijyn, jollaisia ei omassa mummolassani ollut. Olen käynyt kannakselaisella datsalla kollegani kanssa syömässä lämpimät keitinpiiraat vihaisen koiran muristessa ja haukkuessa meitä talon ulkopuolella. Kenttätöissä on pitänyt selviytyä itsenäisesti vaativista tilanteista, eikä professori saati dosentti ole joka käänteessä ollut neuvomassa kädestä pitäen. Kansatieteilijyys on itsenäistänyt hyvällä tavalla.

Olen aina ollut utelias ja halunnut ymmärtää, miksi ihminen toimii arjessaan niin kuin toimii, ja juuri kansatieteelliset lähestymistavat ja näkökulmat tarjoavat kosolti mahdollisuuksia ymmärryksen laventamiseen ja syventämiseen, vieläpä aitiopaikoilla. Kenttätutkimukset, haastattelut ja arkistokäynnit, nuo työvälineistä klassisimmat, saivat minut jossain vaiheessa vakuuttuneeksi siitä, että hyvän mielikuvituksen omaavalla kansatieteilijällä on VIP-pääsy melkein minne tahansa. Toki eettiset pohdinnat ovat tärkeä osa kansatieteilijän työsarkaa. On pohdittava tarkoin, milloin ja minne uteliaan nenänsä työntää ja miksi tai millaisia seurauksia toiminnalla on.

Mutta entäs sitten ne ”oikeat” työt, joista maksetaan palkkaa eikä esimerkiksi apurahaa. Minulla oli onni jo opiskeluaikana työskennellä eri museoissa. Kaikki alkoi arkiston pölyjen pyyhinnästä, mutta pian pääsin tekemään samaa työtä kuin museotutkijat. Jostain syystä se ei minulle riittänyt silloin. Halusin välillä kokeilla muutakin. Niinpä olen työskennellyt suunnittelijana yliopistokeskuksessa, suunnitellut ja markkinoinut kulttuurialan yliopistollista täydennyskoulutusta, järjestänyt kirjallisuustapahtumia, luennoinut ja opettanut sivutoimisesti niin omalta alaltani kuin sen liepeiltä. Lisäksi työnkuvaan on kuulunut aina kirjoittamista, toimittamista, hallinnoimista ja jopa esiintymistä. Hyvin monenlaista työtä olen saanut tehdä.

Kansatieteilijä saa työssään usein todeta, miten muuttuvaisia ihmisten ajatukset ja tavat ovat. Tuo perspektiivi kantaa minua erityisesti nykyisessä työssäni museossa, jossa kulttuuriperintöä talletetaan ja suojellaan. Asioiden kriittinen pohtiminen, arvottaminen ja analyyttisten perustelujen tekeminen ovat oikeastaan niitä taitoja, mihin oppiaine parhaiten valmentaa. Suuren arvon annan myös mahdollisuudelle  työskennellä  samanhenkisten, mutta silti omaperäisesti ajattelevien ihmisten kanssa. ”Kansatieteen verkostot” ovat auttaneet selviytymään elämässä myös hankalina aikoina.

Nyt olen utelias tietämään, mitä yhteisestä oppiaineestamme ajattelee pian ensimmäisen opiskeluvuotensa päättävä kansatieteen opiskelija ja tänä kesänä työkaverinani ollut Kaisa Herlevi.