Kuukauden kansatieteilijä: Tytti Steel

Ääni kuuluviin

 

Miten saada kansatieteen ja etnologian ääni kuuluviin entistä paremmin? Tätä pohdittiin Ethnos ry:n kevätseminaarissa maaliskuussa 2019.

Kaikkeen asiantuntijatyöhön, myös tutkijan työhön, sisältyy nykyisin viestintää. Seminaarin puhujat painottivat esimerkiksi sosiaalisen median merkitystä sekä viestinnän strategista suunnittelua, jotta tutkimisellekin jäisi aikaa. Olen työskennellyt vuodesta 2015 lähtien Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WeAll-hankkeessa (Yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävä tulevaisuuden työelämä, weallfinland.fi). Strategisen rahoituksen hankkeille on asetettu erityisiä velvoitteita vaikuttavuuden tavoitteluun, mutta vastaavasti myös ”tutkimustuotokset” ymmärretään paljon laajemmin kuin tutkimushankkeissa yleensä. Pystymme siis raportoimaan tuloksina tieteellisten artikkelien lisäksi sidosryhmäyhteistyön, suurelle yleisölle suunnatut julkaisut sekä mediaesiintymiset. Toivon että tämä suuntaus tulee näkymään myös muissa rahoitusmuodoissa, sillä vuorovaikutukselle on todella resursoitava aikaa ja rahaa.

Mitä kansatieteilijät ja etnologit sitten voivat tehdä saadakseen viestinsä paremmin kuuluviin? Kaiken pohjalla on hyvin tehty tutkimus ja kiinnostavasti kirjoitettu tutkimusteksti tai sen tiivistelmä esimerkiksi politiikkasuosituksen muodossa. Lehdistötiedotteitakin kannattaa vielä lähettää, ja yliopiston tiedottajat auttavat tässä kuten ennenkin. Tärkeää on kuitenkin seurata tiedotusvälineitä ja ottaa rohkeasti yhteyttä toimittajiin, joilla saattaisi olla kiinnostusta aiheeseen. Seminaarissa puhunut Maria Ruuska (Kaskas Media) mainitsi vuosittain toistuvat tapahtumat ja teemat, joihin voi varautua etukäteen. Näitä aiheita kansatieteessä riittää, mutta aikaa etukäteisvalmisteluihin voi olla vaikea löytää, jos aiheen parissa ei työskentele aktiivisesti. Itse olen suunnitellut useita vuosia kirjoittavani jotakin ammoisen proseminaariesitelmäni (eli kandityön) pohjalta. Tähän mennessä joulu on päässyt yllättämään tutkijan ennen kuin hauska teksti joulutortuista on syntynyt.

Lehdistötiedotteen rinnalla tai jopa sijaan kannattaa hyödyntää Kuka-palvelua (https://medium.com/kukablogi), joka auttaa toimittajia ja asiantuntijoita löytämään toisensa. Kuka-palvelussa asiantuntijat voivat tehdä ”heittoja” eli lyhyitä keskustelunavauksia. Niissäkin kannattaa ottaa huomioon ajankohtaiset keskustelut, mutta tuoda esiin myös näkökulmia, jotka jäävät uutisvirrassa pimentoon. Omien aiheiden läpi saamiseen tarvitaan rohkeutta, mutta myös onnea. Onnea tarvitaan siksi, että uutispäivät ovat hyvin erilaisia. Kansatieteen näkökulma arkielämään kiinnostaa kyllä läpi vuoden, mutta kiireisessä toimituksessa hyväkin aihe voi jäädä huomiotta.

Rohkeutta yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisessa tarvitaan, koska tutkijoille esitetään usein kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Rohkeutta voi itse kasvattaa vähitellen, mutta johtajan ja kollegojen tuki on ensiarvoisen tärkeää. Entä jos käyttäisimme vaikka lounaskeskusteluissa hieman enemmän aikaa siihen, että preppaisimme ja rohkaisisimme toinen toisiamme yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen areenoille?

Seuraava kuukauden kansatieteilijä on Marina Blagaić Bergman.

Kuukauden kansatieteilijä: Mirkka Hekkurainen

Kansatiede pilasi elämäni

Aikoinaan lastenohjelmassa Leopold pohti “olenko mä kala vai olenko mä kärme” ja totesi, että sen ratkaiseminen on kova pala. Tämä rallatus soi usein päässäni, kun yritän selvittää mikä minusta tekee juuri kansatieteilijän. On vaikea lisätä edellisten kirjoitusten joukkoon mitään uutta koska kirjoitusten ajatusmaailmoissa on paljon samaa. Kirjoitin siis sillä ainoalla tavalla jolla osaan eli omallani.

Olisi ihanaa, jos voisin kertoa että syy kansatieteen opiskelujen aloittamiseen olisi jotain ylevää, mutta valitettavasti näin ei ole. Oikeastaan tarina menee kategoriaan “hitusen nolo juttu”, mutta alan opiskelu taitaa olla useimmille enemmän vahinko kuin lapsuuden haave. Olin kiinnostunut filosofiasta ja halusin sitä lukemaan, mutta käytännön filosofiaa hakiessani pääsin vain varasijoille. Historianopettajani totesi, että minulle saattaisi paremmin sopia teoreettinen filosofia. Mitä se sitten kertookaan minusta ihmisenä, mutta aloin ottaa selvää kuinka vaikeaa teoreettista filosofiaa olisi päästä opiskelemaan.

Sisäänpääsytilastoja selaillessa silmiini tarttui oppiaine nimeltä “kansatiede”, jonka sisäänpääsyprosentti oli suuri. Koska en ollut siitä koskaan kuullutkaan, kirjoitin oppiaineen nimen erääseen nimeltä mainitsemattomaan verkossa toimivaan hakukoneeseen ja painoin enteriä. Siinä vaiheessa en olisi osannut arvata, että tämä olisi yksi niistä asioista, joka kääntäisi elämäni veturin toisille raiteille.

Kansatiede kuulosti hyvältä, pääsykoekirja oli mielenkiintoinen ja tarpeeksi haastava. Keskityin siis kansatieteen pääsykokeisiin. Pääsin vihdoin sisään yliopistoon. Aloitin kansatieteen opinnot vuonna 2012 ja tarkoitukseni oli vaihtaa pääainetta perusopintojen jälkeen. Valmistuin maisteriksi Helsingin yliopistosta muutama kuukausi sitten pääaineenani edelleen kansatiede. Loppujen lopuksi luin vain yhden kurssin filosofian oppiaineen puolelta. Hetkeäkään en ole katunut, vaan olen kansatieteestä löytänyt sen kaiken mikä minua kiinnostaa. Esimerkiksi kansatiede on auttanut minua jäsentelemään historiasta opitut yksittäiset tapahtumat niin, että polku kulkee ajallisesti pitkän matkan ja ulottuu tähän päivään saakka.

Tiedän mitä kansatiede voi olla, olen oppinut mitä kansatieteilijä voi tehdä, mutta miten sanallistan mitä kansatiede sitten on? Vastavalmistuneena ja tällä hetkellä työttömänä yritän selvittää itselleni ja hakemuksille, mikä on erikoisosaamistani ja miten erotun muista humanisteista. Jatkuvat torjunnat ja hylkäävät päätökset saavat kenet tahansa epäilemään itseään ja ammattitaitoaan, mutta kyse on myös ammattiin valmistamattoman koulutuksen purkamista osaamiseksi ja taidoiksi.

Edellisessä elämässäni olin kaupassa töissä ja tämä työ pilasi minulta kaupassa käymisen. En osaa olla käymättä kaupassa ilman, että mietin miten asiakaspalvelu siellä toimii ja jos kassa antaa ensin paperirahan ja sitten vasta kolikot käteeni, arvostelen mielessäni asiakaskokemukseni. Sama pätee museologian opintoihin. En ole enää hauskaa seuraa museoissa, koska katson näyttelyitä kriittisesti. Esimerkiksi arvioin ovatko seinät liian täynnä tekstiä tai tarjoaako museo keinon saada tarvittavan tiedon aiheesta jotakin muuta kautta.

Koska opiskelu on opettanut minua katsomaan kriittisesti kulttuuria, ihmisiä, historiaa, kulttuuriperintöä ja oikeastaan kaikkia elämänalueita, on se pilannut minulta kevyen suhtautumisen jokaiseen hetkeen elämästäni. Esimerkiksi elokuvat, sarjat, kirjat ja kaikki viihde nautitaan kansatiedesuodattimen läpi. Jokaisessa tilanteessa mietin, mitä asiat kertovat yhteiskunnasta ja miten olemme päätyneet toimimaan tietyllä tavalla juuri siinä tilanteessa.

Eräs ystäväni kutsui yliopistokoulutusta aivopesuksi, koska se opettaa ajattelemaan tietyllä tavalla ja näkemään asiat tietystä kulmasta. Näitä kulmia voi toki olla useampia, mutta harva selviää useamman vuoden koulutuksesta ilman, että kulmat muuttuvat, kasvavat ja tarkentuvat. Hienoisia eroja oppiaineiden välillä näkyy esimerkiksi ajatuksina autenttisuudesta, kenttätöistä ja ylipäätään tutkimuksesta tai filosofiasta. Kansatiede ja muutenkin yliopisto-opiskelu ovat aivopesseet minut kriittiseen ajatteluun.

En väitä, että kaikki kansatieteilijät olisivat samanlaisia. Kiinnostus erilaisiin asioihin tekee meistä oman teemamme asiantuntijoita ja edelliset ammattimme vaikuttavat siihen, millaisia kansatieteilijöitä olemme nyt. Emme kaikki käytä samoja metodeja, tukeudu samaan teoriapohjaan tai keskity samanlaiseen aineistoon tutkimuksissamme. Jotkut meistä taipuvat enemmän esineiden pariin, jotkut taas enemmän toisaalle. Arkipäiväinen käytännössä tehtävä työ on harvoin samanlaista kahta kansatieteilijää verratessa. Mutta meitä kaikkia yhdistää kriittinen ajattelu, kyky nähdä asioiden eri puolia ja olla tuomitsematta asioita mustavalkoisesti. Pystymme myös menemään hyvin syvälle yksityiskohtiin ja samalla nähdä miten yksityiskohta liittyy laajaan kokonaisuuteen. Eikä meistä valitettavasti kukaan ole täydellinen.

Kuten Leopold, kansatieteilijäkään ei ole vain kala tai käärme. Kansatieteilijöitä on erilaisia ja kansatiede on itsessään poikkitieteellinen. Kansatiede on enemmänkin elämäntapa ja kuten polkupyörällä ajo, ei kansatieteellistä ajattelua voi koskaan unohtaa. Tulevaisuudessa minua odottaa sadat hakemukset. Työhakemukset, rahoitushakemukset, jatko-opintohakemukset ja sosiaaliturvahakemukset. Epävarmuus tulevasta työ- ja asuinpaikasta ovat asioita, jotka hyväksyin jo opiskellessani. Palkka ei tule monestikaan vastaamaan koulutusta, mutta työn sisältö todennäköisesti kiinnostaa hamaan hautaan asti. Tulevalle työnantajalleni voin tarjota kaikkialla tarpeellista kriittistä ajattelua, kykyä muodostaa laajoja kokonaisuuksia, kykyä löytää marginaaliin jäävät asiat, kykyä nostaa esille yksityiskohtia ja perustella näiden tärkeyttä.

Eli ehkä parempi kuvailu on, että kansatiede on muuttanut elämäni. Kansatiede on tehnyt minusta ihmisenä paremman ja vahvemman. Nyt voin sekä lentää, uida ja syöstä tulta. Lentämisellä tarkoitan kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita poikkitieteellisyys ja akateeminen tutkinto tarjoaa. Uiminen kuvastaa sen oman lammen löytämistä ja siellä verkostoitumista. Tulensylkemisellä viittaan taas siihen, että olen saanut varmuutta puuttua epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Kansatiede yhdistää kalat ja käärmeet ja mikä onkaan kalan ja käärmeen yhdistelmä? Lohikäärme, tietenkin.

Seuraava kuukauden kansatieteilijä on FT Tytti Steel!

 

Kuukauden kansatieteilijä: Anna Kajander

Hei, olisiko sinulla hetki aikaa puhua kirjoista? Painetuista ja sähköisistä kirjoista.Mitä? Ei kuulu tämän blogin aiheeseen? Pitäisi kertoa millainen olen kansatieteilijänä?Aivan niin, ja haluan puhua kirjoista.

Olen toisinaan törmännyt käsityksiin kansatieteestä lähinnä tuohivirsuihin, rukkeihin ja muuhun talonpoikaisesineistöön kuuluvana alana. Käsityksen perusta lienee kansatieteen varhaisvaiheissa tai sen yhteydessä museoalaan. Yhteys on yhä olemassa, mutta tieteenalana kansatiede ulottuu laajemmalle alueelle. Opin itse tämän pikkuhiljaa opintojeni aikana. Tein aluksi etnologian kandiopintoja Jyväskylän yliopistoon, jossa oppiaine oli vahvasti yhteydessä kulttuuriantropologiaan ja folkloristiikkaan. Kun tulin maisteriopintovaiheessa Helsingin yliopistoon, minua mietitytti siirtyä opiskelemaan suomalais-ugrilaista kansatiedettä. Olin kiinnostunut kulttuurintutkimuksesta enkä erityisesti juuri museoalasta, ja mietin kuinka opetus tulisi painottumaan. ”Suomalais-ugrilainen” jäi kuitenkin nimestä pian pois ja muutenkin selvisi, että alalla saa yhä olla kiinnostunut museoista ja vanhoista esineistä mutta myös kohdistaa tutkimusintressinsä laajemmallekin, vieläpä varsin vapaasti. Alan eri puolista voi lukea useista teksteistä aiemmin tässä blogissa.

Oman tutkimusaiheeni löysin, kun tein opiskeluaikanani töitä kirjamyyjänä. Ahaa-elämys kirjoista tutkimuskohteina liittyy itse asiassa välillisesti mainitsemaani tuohivirsu-ajatukseen tai ainakin kansatieteelliseen esinetutkimukseen. Alahan tuotti aiemmin tietoa kansanomaiseen elämäntapaan kuuluvasta esineistöstä kuten vaatteista, rakennuksista ja työkaluista sekä niiden erilaisista variaatioista. Myöhemmin tästä siirryttiin tulkinnallisempaan suuntaan, ja aiheina ovat olleet esimerkiksi vinyylilevyjen keräilyharrastus tai lastenvaatteisiin liittyvät asenteet. Kiinnostus on kohdistunut viimekädessä ihmisiin, jotka ovat esineiden kanssa tekemisissä, tai tarkemmin sanottuna ihmisten päivittäiseen elämään sekä esineisiin osana erilaisia ympäristöjä, arvoja ja identiteettejä.

Tämä opittu näkökulma muuttui kohdallani tutkimusideaksi, kun aloin havainnoida töitä tehdessäni ihmisten suhtautumista kirjoihin esineinä. Asiakkailla tuntui olevan hyvinkin erilaisia käsityksiä kirjojen ”oikeista” hinnoista, kansien materiaaleista tai säilyttämisen tavoista. Kirjojen oikea muotokin puhutti, ja sähkökirjat jakoivat mielipiteitä. Havainnot alkoivat hahmottua minulle aiheena, jossa välittyi kirjojen arvottaminen jonkin jaetun mutta samalla henkilökohtaisen kautta. Asiakkaiden sähkökirjakommentit saivat minut samalla pohtimaan digitalisaatiota ja sen vaikutusta lukukäytäntöihin.

Siten, vaikkakin muutaman mutkan kautta, päädyin tekemään kirja-aiheista väitöskirjaa ja yhdistämään aiheen osaksi kansatieteilijöiden tutkimaa arkea ja materiaalista kulttuuria. Tavallisuus tarkoittaa tässä asioita, jotka ovat tunnettuja mutta samalla niin itsestään selviä, ettei niitä tulla edes ajatelleeksi ennen kuin jokin häiriötekijä tai muutos saa ne esille. Nähdäkseni kirjojen kohdalla kävi näin, kun digitalisaatio lähti hämmentämään totuttuja kirjakäytäntöjä. Juuri nyt haluan tietää, mitä lukijoille merkitsee kirja esineenä ja miten tämä esinesuhde vaikuttaa näihin lukemisen käytäntöihin. Aihe liittyy samalla ajankohtaisiin keskusteluihin, joissa pohditaan, vieläkö kirjoja luetaan ja missä formaatissa, tai katoavatko kirjahyllyt suomalaiskodeista ja miten tämä vaikuttaa lukemiseen. Aihe toki liittyy esineiden lisäksi esimerkiksi tekstien ja viihteen tarjontaan sekä ajankäytön muutoksiin. Esinevalinnat kuitenkin kertovat jotakin ihmisten, tutkimukseni kohdalla kirjoista pitävien lukijoiden, mahdollisuuksista, toiveista ja mieltymyksistä.

Aiheeseen kuuluvat sähkökirjat ovat kiehtova aihe esine- ja materiaalisuuskäsitteitä pohdittaessa. Ne haastavat ajattelemaan, missä menevät esineiden rajat ja kuinka digitaaliset artefaktit toimivat osana materiaalista arkea. Milloin haluamme käsin kosketeltavan esineen ja milloin mieluummin sen aineettoman version? Sähkökirjan kaltaiset elementit ravistelevat käsityksiä siitä, mitä lopulta tarkoittaa ”esine”. Onko sen oltava käsin kosketeltava? Esineethän ovat aina ihmisten jotakin käytännön tarkoitusta varten tekemiä. Kun käyttämämme työkalut ovat yhä useammin digitaalisia, voisivatko nuo tarkoitukset ja niihin kuuluvat käytännöt määrittää sitä, mikä lopulta on esine? Aiheeseen liittyvät edelleen teknologiset laitteet, esimerkiksi lukulaitteet ja muut ”ruudut”, jotka jakavat mielipiteitä. Näihin kuuluvia kokemuksia ja niiden taustoja on kiinnostavaa päästä tarkastelemaan.

Olen siis päätynyt kansatieteen opintojen ja esinetutkimuskiinnostukseni kautta pohtimaan, miksi yksi haluaa painetun kirjan joka tuntuu ja tuoksuu, toinen valitsee vaivattoman sähkökirjan joka ei vie tilaa kirjahyllyssä, kolmas on siirtynyt äänikirjoihin ja neljäs yhdistää näitä kaikkia. Huomion kiinnittäminen esinevalintoihin kertoo jotakin lukijoiden tavoista, motiiveista ja toiveista. Onneksi olen ”kotoisin” tieteenalalta, jonka puitteissa näiden tutkiminen on mahdollista. Tarkastellessani lukemisen esineitä ja käytäntöjä, pääsen yhdistelemään monia kansatieteen ydinasioita, siitä huolimatta että kirjoja itsessään ei yleensä mielletä kansatieteellisiksi tutkimuskohteiksi. Näen digitaalisten artefaktien pohtimisen jatkavan ”tuohivirsututkijoiden” aloittamaa tietä, jossa kiinnitetään huomiota esineiden tärkeään rooliin ihmisenä olemisessa. Oma tutkimukseni kiinnittyy nykyaikaan, jossa talonpoikaisesineiden sijaan digitaaliset esineet ovat keskeinen osa elämäämme. Niiden teoretisointi on haastavaa, mutta tieteenalani antaa siihen avaimia.

Seuraava kuukauden kansatieteilijä on juuri maisteriksi valmistunut Mirkka Hekkurainen!

Dorothea Breier

Postdoctoral Researcher, University of Helsinki

 

In spring 2006 I graduated from a High School in a small town in Northern Bavaria. If someone had told me back then that one day I would be postdoctoral researcher in European Ethnology, I would have probably answered: “A what…? In what??”

At that that point I neither knew about this field, nor did I aspire after an academic career as such. Instead, I wanted to do “something creative”, maybe something with art or design. – So, what happened?

I would say: a fortunate mixture of scattiness, coincidence and timing! After one semester of studying Architecture, I realised that this was “not my thing” and decided to switch to Interior Design. Since I had to bridge the summer semester and since there happened to be a room available in the shared apartment of my sister, I enrolled at Otto-Friedrich-University in Bamberg. I decided to study Art History as a major and Heritage Conservation as a minor as I thought they would at least give me some background knowledge in aesthetics. – I still needed a second minor, so I browsed the available subjects and there it was: European Ethnology!

I soon realised how interesting this field was (and is) and decided to stick with it! I stayed in Bamberg, and after two semesters switched my subjects so that European Ethnology became my major and Art History my minor. Studying European Ethnology in Germany can mean many different things, depending on the department. In Bamberg, the approach was a rather “traditional” one, that means it was less theoretical, but more concrete and dealt with everything related to “culture” in the past and present. I enjoyed studying there specifically because it allowed me to see certain phenomena of culture as ongoing processes. I learned about the historic backgrounds of aspects of everyday life, aspects many people do not even think about, and started to see things in a larger context.

An exchange semester at Åbo Akademi University in autumn 2010 set the course for a new stage of my life in Finland. As a result, I wrote my Magister-thesis as an empirical study on May Day in Finland and Germany, and after graduating from university in 2012, I decided to apply for Ph.D studies at University of Helsinki. With my dissertation project I took a first turn towards a field that was previously unfamiliar to me, namely that of migration studies. To be more precise, my research dealt with Germans and their descendants in contemporary Helsinki – a topic chosen since naturally I could relate to it quite a bit.

As much as I had loved studying European Ethnology in Bamberg, I had to realise during the Ph.D. that I was not prepared with the theoretical mindset necessary for an academic career. – But fortunately, it is never too late to acquire new skills, and I am happy to be able to say that my way of thinking evolved quite a bit during the doctoral studies. When I defended my thesis in November 2017, not much was left from my rather traditional approach and ideas I had when I applied. Reading about issues on migration, mobility, belonging and identifications had a huge impact on me, not just on the academic, but also a personal level. I became much more critical about ideas and concepts I had not questioned before; I learned to listen and not to judge easily. Thinking of the past years, this is what I am most grateful for and I do believe that this is what European Ethnology is or should be about.

Since March 2018 I am postdoctoral researcher, still at University of Helsinki. I will take the chance to make a turn towards a new field of research – and in this once more enjoy the diversity European Ethnology has to offer! My plan for the postdoc is to settle in Urban Studies and to do research on grassroot initiatives working on ecological and societal sustainability. I wish to go further than to produce mere academic knowledge, and to collaborate closely with actors outside of Academia – both for creating a larger outreach of my research and some actual impact on society.

I think, European Ethnology and related disciplines carry great potential for our society. Doing cultural studies helps to gain a deeper and more encompassing understanding of the world we live in. Instead of trying to categorise into black and white, it reflects on nuances in between. It connects phenomena to their contexts, puts them into a larger framework, and draws lines between similar phenomena at other places or times. It encourages to think beyond what is generally perceived to be “normal” and to question established ideas and perceptions. And last, not least, it can help to become more sensitive for other people, for their stories, experiences and perceptions.

Especially in times like ours, when we witness a growing schism between people, it becomes increasingly important to be empathetic, to think critically and not to take things for granted. Studying or doing research in European Ethnology may very well help in developing those skills and I hope, our field will become more ambitious in raising our voices louder and in actively making a change in society.

 

The next kuukauden kansatieteilijä will be Anna Kajander!

 

Kuukauden kansatieteilijä: Lauri Turpeinen

Lauri Turpeinen

On a morning in the autumn of 2007, I found myself sitting in the back of a crammed seminar room among the other freshmen and -women and was just about to have my very first encounter with European Ethnology. I have to confess that my knowledge about the exact content of the program of study I was just embarking upon was at this moment, euphemistically speaking, rather limited. In retrospect it actually feels much more like I had somehow stumbled into this room by accident.

Admittedly, not the best starting conditions.

Yet, today – a little bit over ten years later -I am still engaged in and am still learning new things about European Ethnology and I want to explain to you now how and why this had happened.

Thinking back to the beginnings, back in 2007, I suppose the word ‘daunting’ would be most fitting to describe my initial impression of the immensity of literature and research in the humanities. How many lives would you need to read all this? Is it even possible? Also, why on earth would someone take the time to write almost 400 pages about escalators? I had no idea where the discipline did start and where it ended. These first years felt like being adrift, rudderless, in a sea of photocopied book chapters, essays, research reports, field notes, dusty philosophy and history books, journal articles,
texts about texts, conflicting theories; with nothing in sight that would offer even the slightest sense of orientation or an explanation for how this all was supposed fit together. It took me a long time to figure out that European Ethnology might maybe be more a perspective instead of some specific canon.

From this time I also distinctly remember two remarks that were made in the introductory lectures. These remarks were: “This program will not prepare you for a job. This is not what we do. You are here to learn critical thinking.” and “Cultural Anthropology makes the strange familiar, European Ethnology makes the familiar strange.” The latter one alluded to the fact that it is everyday life that is at the core of ethnological interest and that the allegedly so mundane can sometimes be dissected
and analyzed almost up to the level of total unrecognizability. This interest was in the discipline’s history at first focused on the classic subjects of traditional costumes, customs, and celebrations; but today it does also encompass topics as different as migration and mobilities, cities and urban life, gender and sexuality, technologies and materiality, human-animal relations, bodies and identities, narratives and discourses, feelings and affects, and many other thematic contexts.

Overall, it is about the small things, about how people conduct their lives and about what role this most illusive of terms – culture – plays in all this. European Ethnology is a good vessel for tackling these issues that are important to all of us. It does provide us with a methodological and theoretical toolkit that enables us to find out more about these small things, and about how they are connected to the other, grander structures we live in.

So, regardless of all the initial confusion and the feeling of being a little bit overwhelmed, I kept at it. I found myself my corner in the midst of all this. Later, during studying for my Master’s degree, it were for instance – also due to my own migration background – questions regarding transnational mobility that did interest me. For my Master’s thesis, I was for example looking at the identity constructions of elderly Finnish emigrants, who had settled in Germany for good. I was interested in
finding out what the concepts of ‘Finnishness’ or Finnish culture still meant to them, after having spent so many decades abroad in Germany with no wish to ever return to Finland.

So, I met them at their homes and asked them for their life stories. I asked them to explain to me, how and why they did migrate to Germany in the first place and why they then had decided to stay and settle. In the initial interviews one issue quickly became apparent. The majority of informants stated that their Finnish heritage was not particularly important in their everyday life. Apparently, it was something
they did not think about much. This changed in the second phase of research.

Then, I had equipped my informants with cameras and asked them to continue to think about the question of how present Finnish culture still may or may not be in their everyday life, regardless of the initial responses. They had a week to complete the task of taking some pictures that showed ‘Finnishness’ or the lack thereof in their everyday lives. After said week, we met again and talked about the images they had taken.
To ask the question in this different, visual way proved to be very fruitful. So, even if they stated beforehand that Finnish culture was not present in their lives at all,
the pictures told another story. Especially, concerning the question of how they had decorated their living spaces. There was for instance a lot of Finnish design present in their homes. Other pictures hinted towards practices related to their Finnish heritage. They showed for instance breakfast trays with puuro, Finnish porridge, and one informant even had taken a picture of the birch trees she had planted in her garden to make it look more like Finland.

Today, in early 2018, I am halfway through my PhD-research project and still work on questions of human mobility and the experiences that go along with it.
My present research project is about rural depopulation in a remote region in the northeast of Finland. I explore how young people from this region experience out-migration. Hereby, I am including both the ones that leave and the ones that
decide to stay in the region in spite of the depopulation. I do this, because they are all in one way or another affected by it. I want to know what influences their decision-making with regards to their im/mobility and how they deal with the respective outcomes of their decisions. This subject has of course already attracted a lot of previous research interest, also from other academic disciplines.

Yet, an ethnological perspective can still be very useful and shed light on aspects of the subject that may have gone unnoticed so far. This way cultural analysis can be helpful in providing also parties from outside of the discipline, for instance rural policy makers, with new insights into a familiar topic and may subsequently inform initiatives working on this issue.

I see that there is still a lot to learn and that I will probably never achieve full oversight about everything that was, is, and will be happening in European Ethnology. Still, I don’t regret having stayed on this path. Actually, if I could go back to the year 2007, I would probably once again end up in this stuffy seminar room. But this time on purpose.

The next kuukauden kansatieteilijä will be Dorothea Breier, the newest postdoc at the Department of European Ethnology in Helsinki.

 

Jenni Rinne

Kansatieteen yliopistonlehtori

Aloitteleva tutkija

 

Aloitin kansatieteen opintoni 2000-luvun alussa Virossa, Tarton yliopistossa. Alkujaan lähdin Viroon opiskelemaan historiaa. Olin erityisen kiinnostunut lähihistoriasta, ja siitä, millaista oli elämä maassa, jonka taloudellinen ja poliittinen järjestys oli ollut hyvin erilainen omaan kotimaahani verrattuna. Minulle selvisi hyvin pian, että historian opiskelu ei tarjonnut väylää ymmärtää ruohonjuuritason ihmiselämää, vaan opinnoissa keskityttiin suurmiehiin, aikakausiin ja tapahtumiin. Historian opinnot tarjosivat kyllä kontekstin ja raamit ihmiselämälle, mutta minä olin ensisijaisesti kiinnostunut ihmisten eletystä arkielämästä. Silloin löysin etnologian opinnot, jotka ensimmäisestä kurssista lähtien, ovat antaneet minulle työkaluja tulkita ja ymmärtää juuri inhimillistä elämää ja ihmisten toimintaa osana yhteisöä. Tuolloin erityisesti muistitietotutkimus mahdollisti välähdyksiä neuvostoliittolaisesta arkielämästä, jonne minulla ei olisi ollut muutoin pääsyä.

Luulen, että kansatieteellisen tutkimuksen ihmislähtöisyys on se mikä houkuttaa monia alalle. Muun muassa Ruotsalainen etnologi Lotten Gustafsson Reinius on kuvaillut omaa polkuaan hyvin saman tyylisesti videossa ”What do ethnologist do?” https://vimeo.com/237142052. Hänen kokemuksensa mukaan aatehistorian ja uskontotieteen opinnoissa käytiin lävitse maailmaa ainoastaan käsitteellisellä tasolla, mutta vasta etnologian opintojen kautta, hänen oli mahdollista opiskella sitä, miten maailma muovautuu luovan ihmistoiminnan kautta.

Kandidaatintutkinnon jälkeen palasin Suomeen ja suoritin etnologian alan maisteriopinnot Jyväskylässä. Samalla osallistuin Aleksanteri instituutin järjestämään Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikouluun, joka laajensi aluetuntemustani monitieteisestä perspektiivistä. Maisteriopintojen aikana tein töitä tutkimusprojektissa, joka vahvisti ajatustani tutkijan uralle lähdöstä. Lisäksi Pro gradua kirjoittaessani rakastuin siihen inspiroivaan tunteeseen, jonka eräänlaiset ”ahaa-hetket” tuottavat, kun tutkittava ilmiö alkaa jäsentyä moninaisuudessaan jonkinlaiseksi tulkinnaksi.

Seuraava etappi kansatieteilijän polulla oli Tukholmassa sijaitseva Södertörnin yliopisto, jonne pääsin palkalliseen tutkijakouluun, jota koordinoi monitieteinen Baltian ja Itäisen Euroopan tutkimuksen keskus. Meitä aloitti 12 eri tieteenalan jatko-opiskelijaa, mikä mahdollisti yhteisön, joka oli hyvin innostava ja tiivis. Tukholman alueella etnologiaa on Södertörnin lisäksi mahdollista opiskella Tukholman ja Uppsalan yliopistoissa, mikä taas antoi puitteet suhteellisen laajalle etnologien verkostolle. Väitöskirjan kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, kuinka tärkeää tutkijalle on tieteellinen yhteisö, jossa saa keskustella ideoiden ja tekstien raakileista.

Jatko-opiskelujen aikana löysin myös teoreettiset lähtökohdat, joita haluan kehittää jatkossa. Olin kokeillut aikaisemmissa töissäni sosiaalisten verkostojen tutkimusta, samoin kuin muistitietotutkimusta, mutta seuraavaksi halusin kokeilla jotain täysin muuta. Väitöstutkimukseni aiheena oli virolainen perinteisestä kansanuskosta ammentava ryhmä. Aineistostani nousi paljon tunne- ja affektiivisia kokemuksia, joiden kulttuurisesta rakentumisesta sitten kiinnostuin. Ymmärsin, että niin sanoitetut, kuin eletyt tunnekokemukset, eivät tapahdu tyhjiössä, vaan suhteessa yhteiskuntaan. Tämän suhteen avaaminen kiinnostaa minua edelleen. Tällä hetkellä suunnittelen jatkotutkimusta tunnekokemusten ja paikan suhteesta, tai vaihtoehtoisesti vanhemmuuteen liitettyjen tunteiden ja tunnekokemusten kulttuurisesta rakentumista. Toisaalta tunteet ja affektiiviset kokemukset ovat läsnä kaikilla elämänalueilla, mikä mahdollistaa melkein minkä tahansa inhimillisen elämän ilmiöiden tutkimuksen tästä tietystä perspektiivistä.

Mutta jatkotutkimus vaatii tietenkin tutkimusrahoitusta, mikä ei akateemisella uralla ole mikään varma asia. Tutkijan uran huonoja puolia on sen epävarmuus. Käytännössä tilanne on usein se, että sinun on vuoden tai kahden välein haettava sitä työtä mitä teet, aina uudelleen. Haet sitä työtä laatimalla usean sivun tutkimussuunnitelmia eri rahoittajien tarpeisiin räätälöiden ja samalla tiedät, että rahoituksen saa vain noin 5% hakemuksista. Se on tutkijan uran turhauttavimpia piirteitä. Toisaalta harva ura nykypäivänä tarjoaa pitkäaikaisia ja turvattuja työsuhteita.

Väitökseni jälkeen päätimme perheeni kanssa palata takaisin Suomeen, ja sain mahdollisuuden opettaa kansatiedettä Helsingin yliopistossa. Pidän opettamisesta. Pidän siitä, että kansatiede oppiaineena mahdollistaa abstraktin teorian konkretisoinnin arkielämän esimerkkien kautta. Erityisesti pidän keskustelevasta ongelmalähtöisestä opetustavasta, joka tähtää opiskelijoiden omien oivallusten kautta oppimiseen. Opettamisen kautta olen myös itse oppinut sanoittamaan oppimaani. Koen myös, että opettaminen on väylä antaa yhteiskunnalle jotain takaisin kaikesta oppimastani.

Lopuksi kansatieteessä minua inspiroi tieteenalan tapa kerätä tutkimusaineistonsa niin sanotulta ”kentältä”. Se voi tarkoittaa esimerkiksi arkistoa, internetiä tai reaaliajassa soljuvaa elämää. Olen itse saanut kerätä tutkimusaineistoa muun muassa virolaiselta torilta, jolloin opin tuntemaan torimyyjiä ja heidän toimintatapojaan viettämällä aikaa hunajanmyyjien kojulla. Olen sukeltanut arkistoihin tallennettuihin ihmisten kirjoitettuihin muistoihin, jotka käsittelivät arkielämää 1990-luvun alun Virossa, jolloin maan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muutos toi mukanaan massiivisen muutoksen myös ihmisen arkielämän toiminnan mahdollisuuksissa. Opin, että ihmiset pystyvät suhteellisen joustavasti navigoimaan uusissa tilanteissa, mutta suuret yhteiskunnalliset muutokset jättävät jälkeensä niin ”voittajia”, kuin ”häviäjiä”.

Olen myös kiertänyt etelä-Viron rajaseutuja kerätäkseni tietoa siitä, miten tulevaisuus nähdään siellä, minne ei ohjata aluepolitiikan sanelemia valtiollisia resursseja. Viimeisessä kenttätyössäni opin tuntemaan intiimisti ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut muutoin. Heiltä opin muun muassa saippuan tekoa sian ihrasta, virolaisia kansantansseja ja –lauluja, moottorisahan käyttöä, erilaisia käsitöitä ja juurileivän valmistusprosessin. Lisäksi pääsin kiertelemään ympäri Viron maaseutua ja vierailemaan historiallisissa luonnon pyhissä paikoissa, mikä muutti suhtautumistani puihin. Näen puut nykyään yksilöinä, enkä monoliittisena massana. Kenttätöiden tekemisen luonteeseen kuuluu, että niiden antama tieto muuttaa usein myös tutkijan käsityksiä maailmasta. Tästä kansatieteen tarjoamasta mahdollisuudesta olen ollut erityisen onnellinen, koska se on auttanut minua ymmärtämään paremmin erilaisia tapoja elää ihmiselämää.

Seuraavaksi siirrän kirjoitusvuoron kansatieteen jatko-opiskelijalle Lauri Turpeiselle, jonka väitöskirjan aihe liittyy Kainuuseen, josta osa minun sukujuuristanikin on lähtöisin.

Kuukauden kansatieteilijä – Jukka Salo

’Kuukauden kansatieteilijä’ – kun Leena Paaskoski pyysi minua kirjoittamaan Kansatieteen bloqin tuolla otsikolla, niin en todellakaan ensikuulemalta osannut ajatella, että minä olisin vielä mikään kansatieteilijä. Olen nimittäin työn ohessa opiskeleva kolmannen vuoden opiskelija, joka pyrkii sivistämään itseään kansatieteen parissa.

Toisaalta monta asiaa olen jo ehtinyt oppia kansatieteen parissa, joten uskaltaisinko sanoa olevani kansatieteilijän polun alussa.

Mainittakoon, että en ole ehkä nuori opiskelija ikämielessä, sillä olen 52-vuotias viiden lapsen isä, jolla on takana jo lähes 30 vuotta työelämää, josta yhteensä yli 20 vuotta Antwerpenissa (Belgia) ja Lontoossa.

Kun opiskelin nuorena 80-luvulla, tietotekniikka teki suurta tuloaan, ja siihen minäkin lähdin mukaan, ensin opiskelujen kautta ja sitten se vei minut kansainväliselle uralle lähes suoraan koulunpenkiltä vuonna 1989.

Vuonna 2013 palasimme Lontoosta Suomeen, ja silloin minua alkoi kiinnostaa itseni kehittäminen ei vain ammatillisessa mielessä, vaan ehkä jopa täysin irrallisena normaalista työarjestani. Olin totta kai vuosien varrella osallistunut todella moneen erilaiseen kurssiin ja koulutukseen, joten sellaiset eivät olleet päällimmäisenä mielessäni.

Ajatus työn ohessa opiskelemisesta vahvistui vuosien 2013–2014 aikana, sillä ajatuksissani oli, että opiskelu toisi minulle lisää innostavaa sisältöä elämään ja että siitä olisi iloa ja hyötyä niin kotona kuin töissäkin. Ensimmäinen itselleni asettama ehto oli kuitenkin se, että työt hoidetaan edelleen täysipainoisesti ja erittäin hyvin.

Eri vaihtoehtoja miettiessäni toiveekseni muodostui, että haluan Helsingin Yliopistoon. HY:llä on minusta erittäin hyvä maine inspiroivana opiskelupaikkana ja tietenkin työn ohessa opiskelu siellä olisi helpointa minulle asuessamme pääkaupunkiseudulla.

Kansatiede oli minulle täysin uusi asia, ja löysin sen käydessäni läpi eri opiskelumahdollisuuksia ja jotenkin sen tietynlainen sisältö kolahti minulle heti: ’havainnoidaan, tutkitaan ja ymmärretään ihmisen arkea; eilen, tänään ja huomenna’.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä yksilönä; olemme kaikki erilaisia, vaikka kuitenkin samanlaisia. Olen tehnyt töitä ja ollut esimiehenä kymmenistä eri kulttuureista tuleville hienoille ihmisille ja olen aina pyrkinyt ymmärtämään heitä kaikkia yksilöinä. Heillä on kaikilla oma erilainen työn ulkopuolinen arkensa, joka on muokannut ja muokkaa heitä koko ajan. Työelämässä ihmisiä voidaan pyrkiä laittamaan muotteihin, mutta muun arkielämän me voimme kaikki pyrkiä rakentamaan haluamallamme tavalla. Totta kai erilaisiin valintoihimme vaikuttaa usein myös moni meistä riippumaton tekijä.

Kun nyt olen saanut olla monien muiden opiskelijoiden, opettajien ja todella monien tenttikirjojen (J) kanssa tekemisissä, olen todella iloinen, että valitsin kansatieteen. Vai (kliseenomaisesti) valitsiko se minut…

On ollut hienoa lukea ja oppia suomalaisten siirtolaisten elämästä 60- ja 70-lukujen Ruotsissa, portugalilaisten kotiapulaisten arjesta Ranskassa, metsänhoitajien työn muutoksesta Suomessa, digitalisaation aiheuttamasta työn ja työpaikan muutoksesta 2000-luvun taitteen Ruotsissa sekä siitä, miten erilaiset päätökset ja yhteiskunnan kehittyminen 1850-luvulta eteenpäin ovat vaikuttaneet Suomen kehittymiseen tällaiseksi kuin me sen nyt koemme. Monella mittarilla maailman ykkösvaltioksi.

Olen lisäksi tutustunut paremmin Kansallismuseomme kokoelmiin, Helsingin keskustan arkkitehtuuriin sekä Tuusulanjärven taiteilijayhteisön muotoutumiseen 1900-luvun vaihteessa.

Kun olen vielä täydentänyt tiedon nälkääni muutamalla semiotiikan ja teoreettisen filosofian kokonaisuudella, joissa olen saanut lukea muun muassa Platonia, Peircea, Kantia, Lockea ja Wittgensteinia sekä miettinyt filosofian eri osa-alueiden merkitystä olemisessamme ja kaikessa tekemisessämme, niin voin sanoa olevani erittäin innoissani jo nyt kulkemastani tiestä, jonka kansatiede on minulle mahdollistanut.

Kansatieteen opiskelu tässä iässä on ollut todella mieltä stimuloivaa ja taas toisaalta mieltä rauhoittavaa; on mahtavaa istua tentissä ’muiden nuorten’ kanssa ja samalla osoittaa itselleen, että voi oppia täysin uusia asioita.

Voin todella suositella opiskelua myös myöhemmässä vaiheessa omaa elämänkaarta, ja ehkä jopa täysin itselle tuntemattoman tieteenalan parissa.

Minä ainakin haluan oppia lisää, sillä olen todellakin vasta kansatieteilijän ’urani’ alkutaipaleella.

Siirrän viestikapulan Jenni Rinteelle, joka tänä syksynä on aloittanut kansatieteen yliopistonlehtorina.

 

Terveisin ja oikein hyvää syksyä kaikille!

Jukka

Jukka Salo

Johtaja – Team Finland

Kuukauden kansatieteilijä

Leena Paaskoski
Kokoelmapäällikkö, Lusto – Suomen Metsämuseo
Kansatieteen dosentti, Helsingin yliopisto

Koska olen kirjoittanut kansatieteen väitöskirjani ammattikulttuurisista kysymyksistä, tiedän että ihmisten ammatinvalintakertomuksiin liittyy usein jokin konkreettinen tapahtuma, keskustelu, ajankohta, jopa kuva tai esine. Näitä muistoja on tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu välähdyksenomaisiksi tai eloisiksi muistoiksi. Oma välähdyksenomainen muistoni on hetki Pohjois-Pohjanmaan museon lasivitriinin edessä joskus 1980-luvulla: vitriinissä oli 1800-luvun säätyläisvaatteita, ja niitä katsellessani ajattelin haluavani työskennellä museossa.

Kansatieteestähän en tuolloin tiennyt yhtään mitään. Etsiessäni tietäni museoalalle löysin kansatieteen Helsingin yliopiston opinto-oppaasta – luonnehdittuna aineellisen kansankulttuurin tutkimukseksi ja keskeiseksi museoaineeksi. Sinne siis. Suomalais-ugrilainen kansatiede tuntui kodilta, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sitä materiaalisen haltuunoton määrää: sekasontanavettoja, nuottia, auroja ja napakairoja. Opinnäytetöissäni tutkin leipureita ja hillotehtailijoita ja siinä ohessa haaveilin museotyöstä.

Museoala nielaisikin minut nopeasti ja perin pohjin. Päädyin jo ennen maisterinpapereiden saamista perustamaan aivan uutta valtakunnallista erikoismuseota, sen kokoelmia ja kokoelmahallintaa. Otin haltuun suomalaista metsähistoriaa ja metsäkulttuuria – ja sillä tiellä olen edelleen.

Kun 2000-luvun taitteessa akateeminen oppiäitini Hanna Snellman alkoi houkutella minua jatko-opintojen pariin, hän käytti hyvää täkyä: ryhdy tutkimaan metsänhoitajia, metsäalan akateemista ammattikuntaa. Päivittäisessä työssäni olin niin paljon tekemisissä metsänhoitajien kanssa, etten voinut vastustaa kiusausta, ja niin minusta tuli kokopäiväinen väitöskirjantekijä vuosiksi. Löysin uuden kansatieteen, entistä paljon paremman, ja sain mahdollisuuden uteliaasti tutkia metsänhoitajien kautta suomalaista yhteiskuntaa, yksilön, yhteisön ja kulttuurin suhteita, kokemisen ja muistamisen merkityksiä. Suhteeni oppiaineeseeni vahvistui edelleen tutkijatohtorina, kun laajensin näkökulmiani metsäkulttuurista myös museologisesti painottuneeseen kansatieteeseen, ja kansatieteen dosenttina, kun olen saanut opettaa ja tehdä muita asiantuntijatehtäviä oppiaineessani. Alan vähitellen ymmärtää, mitä kansatiede on, vaikken edelleenkään osaa sitä tyhjentävästi määritellä. Se siinä taitaa ollakin kiehtovinta.

Väitöskirja- ja post doc -vuosinani kuitenkin tajusin, että kansatieteilijän urallani on pari punaisen langan säiettä. Olen väistämättä museoammattilaisena ollut jatkuvasti tekemisissä materiaalisen kulttuurin kanssa. Opiskeluaikojeni hyvin esineellisistä näkökulmista olen nyt vain siirtynyt abstraktimpien tutkimusaiheiden kautta tarkastelemaan uudelleen esineitä ja materiaalista kulttuuria, mutta aivan toisella tavalla. Materia ja merkitykset kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Olen koko tutkijanurani myös tarkastellut työtä – ruumiillisesta, konkreettisesta tekemisestä abstraktiin ammatillisuuteen ja työn kokemiseen. Työn tekemiseen liittyy myös pääosa Suomen Metsämuseo Luston kokoelmista, joista kokoelmapäällikkönä vastaan.

Työn merkeissä siirrän viestikapulan Jukka Salolle, joka muuta työelämää jo paljon kokeneena päätti ryhtyä opiskelemaan kansatiedettä ja jonka kanssa kävimme viime syksynä inspiroivia keskusteluja työstä Muuttuva työ -kurssillani.

Carina Jaatinen,
Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo

 

Kutsu kuukauden kansatieteilijäksi antoi hyvän syyn käydä innostumassa aiemmissa blogeissa esittäytyneistä kollegoista. Kansatiedettä ja kansatieteilijöitä kaikessa moninaisuudessaan näyttää yhdistävän ennen kaikkea lavea kulttuurikäsitys, tutkimuksellinen uteliaisuus ja tuntuva innostus alaa ja sen tutkimuskohdetta – kansaa – kohtaan. On ilo saada kuulua tähän joukkoon.

Oma historiani kansatieteilijänä on ehtinyt venähtää jo yllättävän pitkäksi. Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa 1990-luvun alussa, valmistuin vuonna 2000 ja olen ollut museo- ja kulttuuriperintöalan töissä sitä ennen ja sen jälkeen yhteensä 25 vuotta.

Päädyin kansatieteen pariin sekä kohtalon johdatuksesta että sattuman oikusta. Kohtaloa siivitti mummolassa evakkotilalla lehmien seurassa 1970-luvulla vietetyt lapsuuden kesät ja lomat. Muistan yhä sen syvän kunnioituksen, joka minussa heräsi kun myöhemmin lukioikäisenä havahduin siihen, että mummolassa lähes kaikki oli itse tehtyä: rakennukset, pellot, aidat, tekstiilit, huonekalut, työkalut ja ruoka. Tuntui käsittämättömältä, että isovanhemmillani oli ollut niin paljon ja niin monipuolisia taitoja. Kontrasti kaupunkielämään oli valtava.

Sattuman oikulla oli sijaa kun hakeuduin käsityöalalle artesaanipuusepän koulutukseen. Opinto-ohjelmaan kuului kulttuuriaineita, joissa käsiteltiin mm. vanhoja rakennuksia, esineitä ja käytäntöjä. Olin vaikuttunut. Se, mitä olin lapsuudessani kokenut ja arvostanut, olikin jotain todellista. Ja sillä oli jopa nimi: Kansankulttuuri. Tunsin myös tyrmistystä siitä, että asiaa ei ollut käsitelty koulussa käytännössä lainkaan. Kun sitten erinäisten vuosien ja työpaikkojen jälkeen päätin hakeutua jälleen opintojen pariin, törmäsin yllätyksekseni ja ilokseni jälleen kansankulttuuriin – nyt yliopiston opinto-ohjelmassa suomalaisugrilaisen kansatieteen muodossa.

Kansatiede tuntui heti omalta, vaikka sitä oppiaineena leimasikin tuolloin tietynlainen vanhakantaisuus. Jälkeenpäin on helpompi nähdä, että kyse oli osaltaan kansatieteen tieteenhistoriallisesta elinkaaresta Helsingissä. Niin kansatieteen kuin sitä soveltavien museoidenkin alkuperäiset lähtökohdat ja tavoitteet olivat syntyneet varsin erilaisessa yhteiskunnassa kuin missä 1990-luvulla elettiin. Paradigmat muuttuvat hitaasti ja vaikuttavat pitkään niin teoriassa kuin käytännössäkin.

Kahden tutkinnon yhdistelmä antoi myöhemmin työelämälläni suunnan. Puusepän perustaidoilla varustetun tutkijan oli helppo löytää töitä etenkin näyttelytuotantojen parista. Museoissa elettiin 1990-luvun alussa vielä laajasti tee se itse -aikakautta eli tulosteita lukuun ottamatta näyttelyiden elementit toteutettiin yleensä omin voimin. Lukuisten opintojen aikaisten pätkätöitten ja projektien joukosta rakkaimmaksi kokemukseksi muodostui Suomen metsämuseo Luston näyttelyprojektit, joihin osallistuin useiden vuosien ajan. Opintojen aikana työhistoriaa karttui tyypilliseen tapaan laveasti: näyttelyitä, luettelointia, rakennusinventointia, teollisuushistoriaa, talohistoriikkia, tapahtumien ja hankkeiden koordinointia jne.

Vuodesta 2002 olen työskennellyt Espoon kaupunginmuseossa, tällä hetkellä näyttelypäällikkönä. Kansatieteilijänä vahvuuteni tulevat eittämättä esiin kun teemme esim. sisältöjä Talomuseo Glimsin talonpoikaista historiaa esitteleviin näyttelyihin. Työelämässä akateemisen koulutuksen päälle kertyy kuitenkin jatkuvasti paljon uutta osaamista kuten projektien ja tuotantoprosessien hallintaa, budjetointia, johtamista ja toiminnan kehittämistä. Olen saanut tilaisuuden oppia niin kansainvälisestä järjestötoiminnasta kansainvälisen museoneuvoston ICOMin eri tehtävissä kuin myös museo- ja kulttuuriperintöalan kehittämisestä toimiessani vajaan puolentoistavuoden ajan Museovirastossa kehittämisjohtajan sijaisena.

Museoarjen pyörityksessä sisällöille ja tutkimukselle tuntuu harmillisesti jäävän jatkuvasti yhä vähemmän aikaa. Oma tuntuma yliopistoon ja kansatieteelliseen tutkimukseen on ohentunut. On usein riittämätön olo – tätäkin pitäisi seurata. Toisaalta olen monesti hymyillyt sisäistä hymyä tunnistaessani, että kansatieteilijä minussa on kuitenkin aina läsnä. Näkökulmani, työtapani ja taustalla vaikuttavat arvoni ovat kaikki kehittyneet ja muotoutuneet kansatieteilijän silmälasien läpi. Se heijastuu paitsi tutkimukselliseen kysymyksenasetteluun, myös työyhteisöön ja johtamiseen: Jokaisen ihmisen kokemus on kiinnostava ja relevantti.

Seuraavaksi kuukauden kansatieteilijän viestikapulan lähetän opiskelu- ja työtoverilleni Leena Paaskoskelle Suomen metsämuseo Lustoon, Punkaharjulle.

Tapani Sainio, erikoisasiantuntija, Museovirasto

Sosiologian puolella tunnetaan käsite “sosiologinen mielikuvitus”. Vastaavasti voitaisiin puhua “kansatieteellisestä uteliaisuudesta”. Todennäköisesti puhutaankin. Itse ainakin liitän uteliaisuuden voimakkaasti sekä kansatieteen oppiaineeseen että sen edustajiin. Sen – ja tiiviin opiskeluporukkamme – varassa itsekin kahlasin 1990-luvun loppupuolella alkaneet kansatieteen opintoni ja sama kansatieteellinen uteliaisuus on kantanut myös työurallani erilaisissa tehtävissä ja työyhteisöissä.

Uteliaisuuden lisäksi kansatieteilijän kannattaa antaa tilaa myös intuitiolle, sattumalle ja opportunismille. Viimemainittua harjoitin itse erityisesti vuosituhannen vaihteessa suorittaessani silloisen IT-huuman huipulla käynnistetyn digitaalisen viestinnän ja uusmedian opintokokonaisuuden. Tuota valintaa en niinkään tehnyt kiinnostuksesta informaatioteknologiaa kohtaan, vaan lähinnä ymmärrettyäni museoalan rajalliset työmahdollisuudet. Toisena syynä kyllä oli se, että jo tuolloin nähtiin internetin huimat mahdollisuudet, ja muistan ajatelleeni – uteliaisuuksissani? – että pitäähän siihen kehitykseen humanistienkin osallistua.

Ja tuon osittain sattumanvaraisen valinnan johdosta sain ensimmäisen valmistumisen jälkeisen museoalan työpaikkani verkkosivujen tekijänä. Tämä kohta 15-vuotinen tie on sisältänyt vaihtelevia tehtäviä kulttuuriperintöalalla usein kehittämisprojektien parissa. Eihän niissä kansatieteen sisältöosaamista ole yleensä tarvittu. Mutta kyllä kansatieteen metodeissa ja lähestymistavoissa, kuten havainnoinnissa, osallistumisessa ja heittäytymisessä, on ollut paljon sellaista josta on ollut hyötyä omissa työtehtävissäni. Kaiken aikaa minulle on ollut tärkeää yhteyden säilyttäminen myös yliopistoon ja tuoreeseen tutkimukseen. Tässä merkittävässä roolissa ovat olleet Ethnoksen järjestämät tapahtumat kuten Kansatieteen päivät.

Tällä hetkellä työskentelen Museovirastossa Museoalan kehittäminen -yksikössä, jossa kehitämme museoalaa yhdessä museoiden kanssa. Työhöni kuuluu museoiden avustusten käsittelyä, neuvotteluja, museoiden toiminnan tilastointia, arviointitoimintaa, selvityksiä sekä tapahtumien, kuten vuosittaisten Museoalan teemapäivien, järjestämistä. Kulttuuriperinnön ja museoiden kanssa on tietysti innostavaa tehdä töitä, mutten ole yhtään allerginen hallinnollekaan varsinkin kun valtionhallinnossa on tällä hetkellä paljon pyrkimystä avoimuuteen, ketteryyteen ja uudenlaisiin työtapoihin

Tämä haaste siirtyköön Carina Jaatiselle, johon tutustuin Museovirastossa samoihin aikoihin minut haastaneen Auran kanssa.