Aura Kivilaakso

Jatko-opiskelija, Turun yliopisto, Kulttuuriperinnön tutkimus

Hain opiskelemaan kansatiedettä, sillä olin kiinnostunut museoalasta ja rakennustutkijan työstä. Rakennuskonservaattorina koin jo tuntevani rakennetun ympäristön aineellisen puolen, joten halusin yliopisto-opinnoissani lähestyä aihetta kulttuurintutkijan näkökulmasta. Olin kiinnostunut erityisesti siitä kulttuurisesta ilmiömaailmasta, joka rakennetun ympäristön muotoutumiseen ja kehitykseen vaikuttaa.

Kiinnostus rakennusperintöä ja museoalaa kohtaan on kantanut valmistumisen jälkeiset vuodet, joina olen tehnyt lukuisia sijaisuuksia ja hanketöitä eri työnantajille, kuten Museovirastolle ja Helsingin kaupunginmuseolle. Vaikka pätkätöihin liittyvä epävarmuus on toisinaan raadollista, uskon olevani kulttuuriperintöalalla kutsumusammatissani. Olen tähän asti saanut tehdä juuri sellaisia töitä, joita olen halunnutkin tehdä, ja töitä on riittänyt. Nykyhetken ennustamaton ja muuttuva työelämä pistää kuitenkin usein miettimään, mikä oma paikkani on yhteiskunnassa. Näkisinkin, että jotta epävarmalla alalla jaksaa, on tunnettava jonkinasteista intohimoa työtään kohtaan. Tutkintojen lisäksi työelämässä tarvitaan myös rohkeutta ja kylmäpäisyyttä. Lisäksi on tärkeää tuntea omat kiinnostuksenkohteensa ja vahvuutensa. Tällaisiin työelämätaitoihin yhdistettynä kansatiede antaa lopulta valmiudet moniin vaativiinkin asiantuntijatehtäviin.

Työllistymisen kannalta on tärkeää hankkia mahdollisimman vankka työkokemus, mutta tietenkin myös opintovalinnat vaikuttavat siihen, mihin työelämässä myöhemmin sijoittuu. Pääaine on vain yksi osa kokonaisuutta. Olen itse opiskellut kansatieteen lisäksi mm. museologiaa, taide-  ja kulttuurihistoriaa, viestintää ja yhteiskuntapolitiikkaa. Koen kansatieteen opettaneen minulle silti jotain erityistä – ymmärtävän otteen tutkimus- tai selvitystehtäviä vaativissa töissä, kunnioittavan asenteen erilaisia näkemyksiä kohtaan sekä kyvyn nähdä kulttuuri-ilmiöissä niiden piileviä merkityksiä. Nämä ominaisuudet ovat nähdäkseni tärkeitä myös toimiessa työyhteisöjen osana.

Ilokseni olen viime vuosien aikana huomannut, miten laajalle ja hyviin tehtäviin kansatieteilijät ovat työelämässä sijoittuneet. Kansatieteilijöiden asiantuntijuuden kirjo on moninainen, sillä tutkinto tarjoaa eväät syvään kulttuuriseen ymmärrykseen sekä hyvän pohjan hyödyntää ja kehittää tätä osaamista omalla erityisalallaan. Itse hyödynnän tällä hetkellä matkan varrella oppimaani monitieteiseen kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineeseen työstämässäni väitöskirjatutkimuksessa.

Blogikirjoitukseni paikka Mari Immosen ja seuraavaksi kirjoitusvuoroon haastamani Tapani Sainion välissä on loistava esimerkki siitä, miten erilaisia asiantuntijoita kansatieteen riveistä kumpuaa. Yhden yhdistävän tekijän tuntemistani kansatietelijöistä kuitenkin tunnistan – olette kaikki huipputyyppejä! Se jos mikä antaa voimia jatkaa tällä mutkittelevalla urapolulla.

Mari Immonen

Amanuenssi, Kansallismuseo / Kulttuurien museo

Muistan hyvin, kuinka kansatieteen assistentti Hanna Snellman valmisteli meitä proseminaarilaisia Joensuussa tehtävää kenttätyökurssia varten vuonna 1997. Yksi ohjeista kuului, että jos tilanne niin vaatii, kansatieteilijä laittaa kumisaappaat jalkaan ja menee minne pyydetään. Pelkkä haastattelun tekeminen ja kahvittelu siististi sisätiloissa ei välttämättä riitä. Tämä ohje opetti minulle kaiken olennaisen kenttätöiden tekemisestä. On oltava varusteet kunnossa yllättäviä tilanteita varten, asenne kohdallaan sekä avoin ja utelias mieli.

Kentällä olo ja sinne meno ovat rytmittäneet taivaltani kansatieteilijänä. Jo opiskeluaikana osallistuin myös Anne Ala-Pölläsen vetämälle merietnologian kenttätyökurssille Hietalahden telakalla.  Heti valmistumiseni jälkeen olin useamman kerran Venäjällä Marin tasavallassa Marilainen nainen ja modernisaatio -tutkimusprojektin aikana 2002–2004. Ildikó Lehtisen ja Helena Ruotsalan työskentelyn seuraaminen Shorunzhan kylässä on ollut urani huippuhetkiä.

Saamiani kokemuksia ja oppeja olen päässyt soveltamaan museotyössä erityisesti Vantaan kaupunginmuseossa. Rock’n Vantaa -tutkimushanke 2011–2014 treenikämppineen, keikkoineen ja bäkkäreineen sekä kaljakellunnan dokumentoiminen 2014 olivat aineistonkeruun ja näyttelyprojektien kannalta hyödyllisiä, mutta myös opettavaisia. Ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen uutta. Jo omassa kotikaupungissa riittää tutkittavaa ja uusia näkökulmia runsain mitoin.

Museokentällä viime aikoina paljon viljelty termi ”jalkautuminen” ei ole kansatieteilijöille uusi asia. Kenttätöitä on oppiaineessa tehty tavalla tai toisella aina. Nykyisessä työssäni Kansallismuseon / Kulttuurien museon suomalais-ugrilaisten kokoelmien amanuenssina pääsen aitiopaikalta tarkastelemaan edellisten tutkijasukupolvien työtä aina sadan vuoden taakse. Tehtävää riittää etenkin siinä, että näitä ainutlaatuisia esinekokoelmia saataisiin avattua ja saavutettavaksi mahdollisimman monipuolisesti.

Suunnitteilla on uusia dokumentointiprojektejakin, joita odotan innolla. Vaikka kentällä ihmisten kohtaaminen, itsensä likoon laittaminen sekä oman epävarmuuden ja tietämättömyyden sietäminen käyvät työstä, on tämä puoli kansatieteilijyydessä parhaimmillaan aivan älyttömän hauskaa ja palkitsevaa!

Seuraavaksi kirjoitusvuoron saa Aura Kivilaakso, johon olen tutustunut Ethnoksen hallituksessa.

Stella Karlsson, FM
Museoamanuenssi, Vantaan kaupunginmuseo

Akateemista askartelua maan ja taivaan väliltä

Valmistuin työttömäksi huonekalukonservaattoriksi 2008. Laman sävyttämän yrittäjäkokeilun jälkeen päätin mennä yliopistoon odottamaan sopivan konservaattoripaikan avautumista. Ehdin odottaa useita vuosia ja valmistua samalla kansatieteen maisteriksi. Opiskeluvuosiin mahtuikin lukuisia muita työsuhteita ja nolla päivää työttömyyttä.

Jo konservaattorina kiinnostuin esinemaailmasta materiaalioppia ja vanhoja tekotapoja syvällisemmin. Kansatieteen antama mahdollisuus esinetutkimukseen tuntui luontevalta jatkumolta opinnoille. Tiesin myös haluavani työskennellä ehdottomasti museossa toiveena hautautua vaikka jonnekin kokoelmatilojen peränurkkaan rukinlapoja lajittelemaan (oikeasti, meitäkin on). Tein tämän tavoitteen eteen määrätietoisesti hommia. Valitsin sivuaineiksi klassiset museoaineet enkä opiskeluaikana kieltäytynyt yhdestäkään eteen tulleesta työmahdollisuudesta.

Kiitos alle 30-vuotiaille suunnattujen digitointiprojektien olen luetteloinut, kuvannut ja inventoinut miltei kaikkea maan ja taivaan väliltä: esimerkiksi sadoittain Nokian kännyköitä, hauraita balettipukuja, likaisia muumiasuja, jättimäisiä teollisuuskoneita, outoja robotteja, salaista arkistoaineistoa, upeita kuvia, pelottavan vanhaa kiinalaista keramiikkaa, epämääräistä taidetta ja suuren joukon asioita joiden käyttötarkoitus jäi ikuisesti mysteeriksi.

Onneksi jokaiseen työsuhteeseeni on kuulunut lisäksi monipuolisesti muita kokoelmatehtäviä. Pienissä museoissa tarvitaan myös aina maalaria, ompelijaa, kahvinkeittäjää, pikakonservaattoria, akkuporakoneen käyttäjää, valokuvaajaa, someasiantuntijaa tai tietokonenörttiä. Pätkätyöhistoriastani kertoo jotain jos paljastan koirani karvojen löytyvän jo vähintään viiden uusmaalaisen museon kokoelmista kauniisti tekstiileihin tarttuneina tai kuvadiojen mukana skannattuna.

Saatoin opiskeluaikana muuttua konservaattori-käsityöläisestä jonkinlaiseksi akateemiseksi askartelijaksi. Ylevistä haaveista huolimatta tutkijaa minusta ei kuitenkaan tullut, vaikka sitä salaa ehkä toivoinkin. Esineet ja kokoelmatyö ovat minulle yhä sydämen asia, ja uskoisin ajatteluni saaneen kansatieteestä tarvittavaa monipuolisuutta.

Minulle merkityksellisin paikka kansatieteen kannalta on ollut työni Vantaan kaupunginmuseossa. Kaksi kesää rokkaavana amanuenssiharjoittelijana opettivat paljon kentällä tehtävästä kansatieteellisestä tutkimuksesta ja sen muokkaamisesta museonäyttelyksi. Gradussani hyödynsin Rock’n Vantaa -hankkeen aineistoa yhdistäen sen omiin intohimoihini valokuvaukseen ja vanhoihin rakennuksiin. Vantaalta löytyi onneksi lopulta myös pidempi sijaisuus ja tällä hetkellä minut löytää kaupunginmuseon kuva-arkistosta. Syksymmällä kenties taas jostain muualta.

Haluan haastaa seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi Mari Immosen, jonka oppeja käytännön kansatieteestä sovellan työssäni miltei päivittäin

Tommi Uutela, FM
museoamanuenssi, Keravan museo

Kansatiede on niin pirun raskas juttu toisinaan

Aloittaessani suomalais-ugrilaisen kansatieteen opintoni olin katkerasti ammattikorkeakouluopintoihin turhautunut, nuori ja vihainen mies, jota ajoi romanttinen kuvitelma yliopisto-opintojen autuaaksi tekevyydestä. Olin useampaan kertaan pyrkinyt opiskelemaan jokseenkin kaikkia kulttuurintutkimuksen oppiaineita, heikoh-kolla menestyksellä. Päätin vihoviimeisenä hakukertanani kokeilla kansatiedettä, syystä että pääsykoekirjat olivat hykerryttäviä. ”Maatilan pihapiirin” esteettiset valokuvat lantaloista ja pihanperukoista vahvistivat että oltiin ns. oikeiden – maanläheisten – asioiden äärellä.

Aloitin opintoni vuonna 2005 ja akateeminen sivistys valui ensihetkestä lähtien ylleni kuin Pyhä henki. Kansatiede oppiaineena menneisyyden ja nykyisyyden leikkauspisteessä puhutteli tuolloin yhtälailla kuin nytkin. Suoritin alemman tutkinnon kovalla tohinalla ja tunteenpalolla valmiiksi kahdessa vuodessa. Tämän jälkeen tapahtuikin jossain määrin poikkeuksellinen luiskahtaminen täysipäiväiseen työelämään ja ns. alantöihin eli museoon. Loppumatka maisteriuuteen olikin työ-, perhe- ja opiskelijaelämän yhteen sovittelua. Hiusraja pakeni, parta piteni ja gradukin valmistui kaiketi jonkinlaisessa tavoiteaikataulussa vuonna 2012.

Lyhyt kolmen kuukauden mittainen luetteloijanpesti pienessä kaupunginmuseossa on tätä kirjoittaessa venähtänyt yhdeksänvuotiseksi savotaksi; ketjutettujen määräaikaisuuksien löysässä hirressä kiikkuminen on vaihtunut kunta-alan vakaaseen, jos kohta kapeaan leipään. Näinä aikoina ei kai sopisi moisesta valittaa, mutta staattisuus ja paikoilleen jämähtäminen myös ahdistavat. Freelancerina on tullut tehdyksi muutamia valokuvien digi-tointiprojekteja, yrittäjäksi ei uskallusta ole.

Museoalalle päätyminen ei kohdallani ollut missään suhteessa sattumaa. Ajatus museotyöstä kyti heti opintojeni alkuvaiheessa, joskin oletukset alan auvoisuudesta ja työmahdollisuuksista olivat tuossa kohdin vielä kovin naiiveja. Äkkiseltään on myös vaikea kuvitella kovinkaan erilaista urapolkua, jos valikoi museologian,
kulttuuriantropologian ja uskontieteen kansatieteen kaveriksi tutkintoonsa. Tosin tänä päivänä kuvatun kaltaisella yhdistelmällä työllistymistä sopinee pitää lähes poliittisena kannanottona.

Yhdeksänvuotinen pystypaini keskisellä Uudellamaalla kotiseutu- ja (pikku)kaupunginmuseo skenessä on karaissut turhat kuvitelmat museotyöstä. Kaikkea pitää osata, kaikkeen pitää ryhtyä ja kaikesta pitää tietää kaikki, heti! Pitää tietää maakirjatalot, osata digitoida, luettelointistandardit ja Creative Commons – lisenssit pitää hanskata, pitää taittaa ja ripustaa, verkostoitua pitää, kaavoitusta ei saa jarruttaa mutta kulttuuriympäristöä pitää vaalia, korjausrakentamisesta olisi hyvä tietää, avustushakemuksien laadintataidoista on etua. Ei kai tällaiseen kukaan ryhdy muusta syystä kuin rakkaudesta lajiin?

Antoivatko kansatieteen opinnot sitten eväitä edellä kuvailtuun työelämään? Siinä kysymys, jota keski-ikäistyneenä mielensä pahoittajana sietää pohtia. Kyllä ja ei. Antoi ainakin vankan multapenkin, jonka varaan on saanut salvoksensa latoa, sen kurkihirressä on sitten riippuminen.

Seuraavana kirjoitusvuorossa on amanuenssi kuntarajan takaa FM Stella Karlsson.

FT, Harri Nyman
Pahinta ja parasta – täyttä elämää kansatieteessä

5.1.2016 (työttömänä). Katselen männynlatvuksia. Muutamia valkoisia siveltimenvetoja vaeltaa taivaalla. Yksi hipaisee vihreää. Harakka lehahtaa oksalle …sen alle siroutuu valolumihuntu. Tässä aina mietiskelen, aamuisin, ja aika usein kansatieteellisiä, kahvikupin kanssa makkarin futonilla.

Viime syksy oli itselleni paitsi yksi parhaista myös yksi pahimmista episodeista kansatieteilijänä. Mielenkiintoista sinänsä, että aallot lyövät niin korkealla vielä tässä vaiheessa uraa. Aloitinhan opinnot jo vuonna 1990, valmistuin 2000 ja väittelin 2011.

Keväällä 2015 hain kansatieteen yliopistonlehtorin paikkaa ja syksyn alussa sain kylmää vettä niskaan. Päätös perusteluineen johti vakavaan itsetutkiskeluun: se miten teen ja käytän kansatiedettä ja yleinen tutkijaihanne olivat kulkeneet eri suuntiin.

Blogia varten keksin kaivaa esille yo-pedagogiikan näyttöluennolla ”Mediaseksikäs kissanainen” (2013) opiskelijoille ja opettajille esittelemäni Popularisoinnin puolustuksen. Sen näkökulmat peilaavat hyvin syksyn liikkeelle sysäämiä kansatieteilijän identiteetin ja mission pohdintojani. Powerpointissa on kolme teesiä:
I Tieteellä ei ole itsenäistä ohjelmaa vaan sen tarve ja tilaus elävät ajassa, II Kulttuuri pysyy terveellä pohjalla ihmistieteiden operoidessa mukana ajassa ja läsnä elämässä, III Kansatieteen tärkein viestintäkenttä on kansan parissa.

Yliopistoja on 2000-luvulla sen sijaan leimannut vahvahko tutkimusammatillinen professiokehitys: tiede-elämän sisäänpäinkääntyminen ja tietty spesialismi. Tiedeyhteisö toimii ja pätevöityy omassa kansainvälisessä keskuudessaan. Johtuisiko yliopistojen julkisen rahoituksen kriisi osittain juuri julkisen palvelutehtävän aliarvioimisesta?

Mutta mahtui syksyyn muutakin. Kahden kansatieteilijän perheessämme olivat molemmat aikuiset jäämässä työttömiksi. Haimme paikkoja, jotka olisivat hajottaneet elämämme kahtaalle. Projektityöni kävi loppua kohden yhä kovemmilla kierroksilla ja kertyvä silpputyö hivutti kohden riskirajoja. Halloweenin aikaan oma kansatieteilijyyteni alkoi pikkuhiljaa tuntua konkurssikypsältä.

Kesästä 2014 olin vetänyt Keski-Uudenmaan museoiden paikallisidentiteetin tutkimushanketta Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä III:n tällä puolen. Kenttätyövaiheessa saimme merkkejä juurettomuudesta ja vanhojen paikallisuuksien hapertumisesta. Tulos antoi kimmokkeen kiertonäyttelylle Paikallistu – Get Local!

Näyttely avattiin joulukuun alussa Hyvinkään kaupungintalolla. Juonsin yleisö- ja ajankohtaiskeskustelun, jonka nimekkäin osallistuja oli Matti Vanhanen. Asian ja käsittelyn lämpö ja painavuus palkitsivat. Raportin valmistuttua 250 000 asukkaan Keski-Uudenmaan kuntaliitostunnusteluista vastannut kuntajohtajaryhmä pyysi puhetta. Helsingin Sanomat rakensi Klaukkala-reportaasia kaksi päivää. Ja paljon muuta. Tutkimuksella oli merkitystä ja sen näkökulmat löivät läpi paikallisen keskustelun ja itseymmärryksen välineiksi.

Näyttelyn Wau!-elementti on Keski-Uudellemaalle sijoittuva 2 x 3 m lautapeli. Paikannimikyltit tilattiin keravalaiselta graffititaiteilijalta ja kuvamaailma sovitettiin sarjakuvamaiseksi. Miellän pelin osaksi kansainvälistä Arts & Anthropology liikehdintää, jonka tunnuksia ovat luovuus ja kokeellisuus ja jossa etsitään uusia tapoja kommunikoida etnografista tietoa. Karvanopat ja Kaukametsä -tutkimushankkeen keväällä ilmestyvä loppujulkaisu on lautapelilaatikko.

Syksyn päättyessä päällimmäiseksi tunteeksi jäi siis kuitenkin ilo. Olin kokenut tutkijanurani parhaita hetkiä ja nähnyt taas kerran kansatieteen potentiaalin. Ja niinhän se on, että jos viimeinen suupala on hyvä, mieltää koko sillisalaatinkin sitten hyväksi. Minulla työelämän sillisalaatti on kansatieteellisessä kulhossa.

12.2.2016 (jälleen töissä). Aamukahvikeskustelu työpaikalla polveilee opintoihin ja uravalintoihin. A kysyy: kaiken tämän jälkeen, nyt kun tiedät miten elämä on mennyt, vieläkö valitsisit kansatieteen. Kyllä, vastaan, kaikesta huolimatta ja kaiken takia …ja vain kansatieteen. Ulkona lumi takertuu oksistoihin. Taas uusi haara, mietiskelen, mutta samasta juuresta; kansatieteilijänä Tuusulan museossa Hyrylässä.

Maaliskuussa vuorossa on Tommi Uutela.

Anna-Reetta Rikala, FM

Työelämän liepeillä

On vuodenvaihde. Yksi työsuhde päättynyt, seuraavasta hivenen toivoa.

Museoassistentti, tutkija, tutkija, määräaikainen tutkija, tutkija, amanuenssi, projektitutkija, projektitutkija… lukuisia määräaikaisuuksia, pätkätyötä pätkätyön perään. Työsuhteita, jotka ovat kestäneet kahdesta viikosta kahden ja puolen vuoden mittaisiin rupeamiin, laskentatavasta riippuen. Jatkuvaa epävarmuutta, sivullisuutta, kiirettä saattaa aloitettu projekti päätökseen, painetta onnistua, toiveita jatkosta. Ja työsuhteen lähestyessä loppuaan ristiriitaisia tunteita: huolta huomisesta, haikeutta, helpotusta.

En ole yksin tuntemuksieni kanssa. Meitä on monta. Moni kanssasiskoni ja -veljeni on varmasti välillä miettinyt, että onko tässä järkeä, jaksanko, pitäisikö vaihtaa alaa, kannattiko opiskella?

Sanoisin, että kannatti. Työelämä on nyt vain mennyt tällaiseksi. ”Kun valmistut, suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle”, sanottiin jo opintojeni alkuvaiheessa. Näin kävikin, eläkkeelle siirryttiin, mutta samalla virkoja lakkautettiin tai rahat käytettiin muuhun. Työpaikoilla, etenkin museoalalla vakituisia paikkoja on vähän ja muutenkin vähäistä henkilöstöä supistetaan (kiitos valtion hallinnon). Työ on mennyt yhä useammin projektiluonteiseksi. Rahaa riivitään kasaan milloin mistäkin, anomuksia lähetellään ja jännitystä seuraa: nappaako nyt vai ensi kerralla ja kuinka paljon, minkälainen siivu olisi odotettavissa. Hyväksyn sen ja olen kiitollinen elämästäni työelämän liepeillä. Vaikka työ päättyisi, en palaa lähtöruutuun. Jokainen, lyhytkin pätkä työelämässä, oli se sitten omaa alaa tai jotain muuta, kerryttää kokemussaldoa.

Aloitin kansatieteen opinnot vuonna 2003, kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin. Jo ennen kuin päätin hakea yliopistoon, olin ollut Lähetysmuseossa (myöh. Kumbukumbu) töissä ja pitkin opiskeluaikaa sain tehdä erimittaisia pätkiä sekä Helsingin kaupunginmuseossa että Kansallismuseossa, jossa suoritin myös korkeakouluharjoitteluni. Kun yksi ovi sulkeutui, toinen avautui. Jalka juuttui oven väliin.

Museoissa olen työskennellyt lähinnä kokoelmien parissa. Kansatieteen opinnot eivät suoranaisesti valmentaneet kokoelmatyöhön, mutta olen aina ajatellut, että työ tekijäänsä opettaa. Monenlaiset kokoelmat ovat tulleet tutuiksi: Lähetysmuseossa etnografiset, Helsingin kaupunginmuseossa tekstiilit ja myöhemmin Kansallismuseossa kansatieteen, historian, yleisetnografisten sekä Seurasaaren kokoelmat. Olen inventoinut, putsannut esineitä ja pakannut niitä, tutkinut ja digitoinut, könynnyt Seurasaaren taloissa ja ullakoilla.

Osana kokoelmatyötä olen osallistunut myös eri nykydokumentointihankkeisiin, joissa olen saanut hyödyntää kansatieteilijän kenttätyökokemusta. Yhteispohjoismaisessa Leipä Pohjolassa -hankkeessa haastattelimme ihmisiä heidän leivän kulutuksestaan ja TAKO:n Suomalainen talvipäivä -hankkeessa pääsin seuraamaan kansanedustajan perheen elämää yhtenä helmikuisena päivänä, aamusta iltaan. Tästä hankkeesta laadin myöhemmin sisällön samannimiseen verkkonäyttelyyn ja koko prosessia – yhdentoista museon nykydokumentointihanketta – tarkastelin lopulta pro gradussani. Sittemmin pääsin dokumentoimaan ruokapiiriläisten toimintaa Suomi syö ja juo -hankkeessa ja viimeisimpänä oli viime syksyn palkansaajajärjestöjen mielenilmaus Helsingin Rautatientorilla, josta mukaani tarttui Kansallismuseon kokoelmia täydentämään muun muassa T-paita – suoraan informantin päältä.

Mitä elämä olisikaan ollut ilman yhtä yllättävää sattumaa ja siitä virinnyttä museouraani: Ensimmäinen työpäivä Lähetysmuseossa 1998, törmään oviaukossa edellisenä päivänä junassa kohtaamaani ihmiseen, tulevaan kollegaani. Meitä ollaan esittelemässä toisillemme, kun samalla hetkellä tajuamme: ”Mehän olemmekin jo tavanneet!”. Tämä ystävyys on ollut kantava näihin päiviin saakka, elämän ylä- ja alamäissä, työssä ja vapaalla. Myös monta muuta tärkeää ihmistä olen matkani varrella tavannut ja heiltä paljon oppinut. Jokaisesta työsuhteesta, lyhyestä ja pidemmästä, on jäänyt paljon hyviä mieleenpainuvia muistoja.

Nyt ajatukseni palaavat yhä useammin Seurasaaren taloihin ja esineiden pariin. Työ on siellä vielä kesken.

Seuraavana kirjoitusvuorossa FT Harri Nyman, kanssakulkija elämässä ja kansatieteessä.

Pirkko Hakala, intendentti, Museovirasto

Opiskelin kansatiedettä Turun yliopistossa Ilmar Talven ollessa oppiaineen professorina. Kansatiede ei ollut alkuperäinen valintani; olin pyrkinyt ja päässyt Turkuun opiskelemaan arkeologiaa. Kansatiede tuntui luontevalta valinnalta yhdeksi sivuaineeksi ja siitä muodostui vähitellen pääaineeni. Muina sivuaineina opiskelin kulttuurihistoriaa ja uskontotiedettä. Myös kulttuurihistoria kiinnosti erittäin paljon, mutta kansatiede veti lopulta pitemmän korren siitä käytännöllisestä syystä, ettei kulttuurihistoriaa oltu vielä omana opiskeluaikanani hyväksytty museoaineeksi.

Työskentelin opiskeluaikoina parissa maakuntamuseossa ja muutamissa kotiseutumuseoissa luetteloimassa esineitä. Erityisesti kotiseutumuseoissa joutui ja pääsi tekemisiin nimenomaan kansatieteellisen esineistön kanssa, mistä oli hyötyä sekä opintojen kannalta että myöhemmissä työtehtävissä. Olin myös kansatieteellisissä kenttätöissä opintojen puitteissa ja keräsin lisäksi haastatteluaineiston pro graduani varten.

1980-luvun alussa sain määräaikaisen sijaisuuden Museoviraston kansatieteen toimistossa tutkimusavustajana. Siihen aikaan oli meneillään Kansallismuseon esinekokoelmien siirto eri puolilla Helsinkiä sijainneista varastotiloista uuteen, vasta valmistuneeseen keskusvarastoon. Olin mukana inventoimassa ns. ulkohalliin (rakennus Kansallismuseon pihan laidalla) sijoitettua monimuotoista kansatieteellistä esineistöä, jota oli todella paljon. Työ oli todellista museokokoelmien perustoimintaa, jossa vanhat esineluettelot, -kortistot ja luettelointitavat ym. tulivat tutuiksi. Sittemmin työskentelin muissakin määräaikaisissa tehtävissä kansatieteen toimistossa niin esinekokoelmissa kuin silloisessa kuva-arkistossakin, kunnes sain nimityksen tutkijaksi keruuarkistoon, jossa työni jatkuu edelleen. Olin saanut kosketuksen kyselyaineistoon jo Turussa proseminaarityötä tehdessäni. Turussa kansatieteen laitoksella oli nimittäin professori Talven aikana omaa kyselytoimintaa ja opiskelijat saivat hyödyntää vastausaineistoja opinnäytetöissään.

Muistitiedon keruutoiminta alkoi Kansallismuseon ja Seurasaarisäätiön yhteistyönä vuonna 1956, jolloin Kansallismuseo täytti 50 vuotta. Keruiden tuloksia on hyödynnetty paljon kansatieteellisessä tutkimuksessa ja opinnäytteissä. Työhöni keruutoiminnassa on kuulunut kyselyiden suunnittelu, vastausaineiston käsittely eri näkökulmista, yhteydenpito vastaajiin, aineiston luettelointi ja arkistointi, asiakaspalvelu yms. Kyselyt julkaistiin vuoteen 1996 asti säännöllisesti ilmestyneessä kyselylehdessä, joka lähetettiin vastaajaverkostolle ympäri Suomea. Toimintaympäristön muututtua painetun kyselylehden julkaisemisesta luovuttiin ja kyselyt on sittemmin julkaistu verkossa.

Työssäni olen voinut suunnitella kyselyitä monenlaisista mielenkiintoisista ilmiöistä. Tässä yhteydessä voin mainita erityisesti vuonna 1988 laaditun kyselyn ”Naisten elämä ja työpanos sotien 1939-1944 aikana”, joka tuotti koko Kansallismuseon/Museoviraston keruutoiminnan laajimman vastausaineiston. Kyselyyn vastasi noin 2 500 henkilöä ja vastausaineiston määrä on noin 70 000 sivua. Kysely käsitteli naisten elämää eri näkökulmista viime sotien aikana. Painopiste oli kotirintaman asioissa, mutta muistelmia tuli myös sotatoimialueella erilaisissa tehtävissä toimineilta naisilta. Tuolloin 1980-luvun loppupuolella tuntui siltä, että sota-ajan eläneillä naisilla oli patoutunut tarve päästä kertomaan omista kokemuksistaan ja moni oli kiitollinen siitä, että joku tarjosi siihen mahdollisuuden. Kysely tuotti muistelmien lisäksi laajan valokuva-aineiston, joka on Museoviraston kuvakokoelmissa. Kyselyaineistoa on käytetty paljon lähdeaineistona opinnäytteissä, väitöskirjoissa, tutkimuksissa, tv-dokumenteissa ja jopa romaanien tausta-aineistona, mutta tuskinpa sitä on vielä ammennettu läheskään loppuun. Uskoakseni siinä riittää tutkittavaa monesta näkökulmasta vielä tulevaisuudessakin.

Olen työssäni nähnyt muistitiedon tallennuksessa kehityksen, jota voisi nimittää muutokseksi ’kartoituksesta kokemuksiin’. Kyselyaiheet käsittelivät aikoinaan lähinnä perinteellisen aineellisen kansankulttuurin ilmiöitä, joista usein pyrittiin saamaan talteen se viimeinenkin muistissa säilynyt tieto. Tällaisten keruiden tuloksia on käytetty esim. Suomen kansankulttuurin kartaston 1. osassa. Vähitellen kyselyaiheiden painopiste on siirtynyt lähimenneisyyden ja nykyajan ilmiöihin ja sitä kautta yhä enemmän kokemusten tallentamiseen. – Arkisto on ilokseni voinut myös melko säännöllisesti tarjota harjoittelupaikan jollekin kansatieteen opiskelijalle, joka on näin päässyt alkuun koulutustaan vastaavassa työssä.
Seuraavan haasteen saa projektitutkija Anna-Reetta Rikala Kansallismuseosta.

Jenny Stenius, HuK

Kansatiedettä, kansatiedettä kaikkialla

Päädyin yliopistoon alkujaan muutaman mutkan kautta. Halusin syventää osaamistani toimittajakoulun jälkeen, sillä olin sen aikana kerännyt rohkeutta hakea korkeakouluun. Kansatieteen oppiaineen löysin sattumalta Helsingin yliopiston tarjontaa selatessani. Tajusin heti aineen sopivan itselleni, sillä jo lukiossa olin kiinnostunut ihmisistä ja kulttuurin ilmiöistä. Olen viihtynyt hyvin opintojen parissa ja nämä neljä vuotta ovat lentäneet siivillä. Keväällä 2016 aloitan gradun tekemisen, joka käsittelee nuorten aikuisten asumiskokemuksia. Samasta aiheesta olen tehnyt myös kandidaatin tutkielmani.

Kansatieteessä pidän ennen kaikkea sen monimuotoisuudesta. On vaikea löytää ympäriltämme asiaa, johon ei voisi ottaa kansatieteellistä lähestymistapaa. Kansatieteessä niin menneisyydellä kuin nykyisyydellä on sijansa ja tarkasteltavaa löytyy loputtomiin, olipa sitten kiinnostunut nykytutkimuksesta tai vaikkapa esineiden tarkastelusta. Tämä tietynlainen valinnanvapaus ehkä sekoittaa, mutta myös innostaa. Kansatiede on todellakin kaikkialla.

Opintojen lisäksi myös omat mielenkiinnon kohteet ja taidot ovat mielestäni tärkeä osa kansatieteilijän työllistymistä valmistumisen jälkeen – nykypäivän työelämässä polku ei aina ole kovin selkeä tutkinnostakaan huolimatta. Myös sivuaineet voivat vaikuttaa keskeisesti siihen, mihin uunituore kansatieteilijä lähtee suuntaamaan tutkintotodistus kädessään. Kansatieteilijälle ovatkin monet ovet raollaan, sillä emme joidenkin muiden yliopistolaisten tapaan päädy välttämättä suoraan tiettyyn ammattiin. Tämä edellyttää siis myös itsetutkiskelua, mikä juuri minua kiinnostaa?

Omien opintojeni aikana olen saanut kokemusta kansatieteilijälle ominaisista työpaikoista ja tehtävistä. Olen viettänyt kesän Seurasaarisäätiöllä yleisötapahtuman järjestämiseen liittyvissä tehtävissä sekä suorittanut kolmen kuukauden harjoittelun Museoviraston kansatieteellisessä arkistossa luetteloinnin ja asiakaspalvelun parissa. Kansatieteilijällä onkin mielestäni eväät hyvin monenlaiseen tekemiseen, sillä ymmärrämme ilmiöitä ja osaamme liittää pieniltäkin tuntuvia asioita suurempiin konteksteihin. Tätä taitoa voi tarvita niin museossa, tutkijana tai yrityselämässä. Kaikki kokemus on aina kotiin päin, sillä ikinä ei voi tietää missä kokemuksien kautta kerättyjä tietoja ja taitoja voi hyödyntää.

Sanoisin, että kansatiede oppiaineena sopii ennen kaikkea uteliaalle, kulttuurista ja ihmisistä kiinnostuneelle luonteelle. Etua on myös kyky ja halu nähdä pienissä asioissa suuria merkityksiä, joita joskus voi joutua myös penkomaan pintaa syvemmältä. Itsepintaisuudesta ei ole haittaa, koska moni joutuu nyt taistelemaan työpaikoista ja ehkä jopa todistelemaan muille, että myös meitä humanisteja tarvitaan. Suosittelen opiskelua harkitsevia tarttumaan rohkeasti omiin mielenkiinnonkohteisiinsa ja opiskelemaan alaa, joka aidosti kiinnostaa. Motivaatio on mielestäni tärkeintä.

Näkemyksiään seuraavaksi kertomaan haastan Museovirastossa harjoitteluni ohjaajana toimineen intendentti Pirkko Hakalan.

Kaisa Herlevi
Kansatieteen opiskelija

Opiskelu avaa näkymiä – ensimmäinen vuosi kansatieteen opintoja takana

Löysin kansatieteen ystäväni Jenny Steniuksen kautta, joka aloitti kansatieteen opinnot Helsingissä kun taas itse aloitin englannin kielen opiskelut Turun yliopistossa. Pian minulle selvisi etteivät kieliopinnot tyydytä pohjatonta uteliaisuuttani ja vimmattua haluani perehtyä moniin eri asioihin. Juteltuani Jennyn kanssa totesin, että ehkäpä kansatiede olisikin sopivampi ala minulle.

Pohdin sitä vuoden, olin töissä Alepan kassalla ja päätin, että minusta tulee kansatieteen opiskelija: kävin pääsykokeessa ja pääsin sisään. Lukemisprosessi ja pääsykoekirjan mielenkiintoisuus vahvistivat sitä käsitystä, että olin valinnut oikean alan.

Kuluneena kesänä olin kesätöissä Haminan kaupunginmuseossa ja pääsin näkemään pienen vilkaisun siitä mitä kansatieteilijän työ museoalalla voi olla. Jo yhden vuoden opinnot ovat antaneet minulle perspektiiviä ja ymmärrystä arvostaa sitä, mitä museoissa tehdään kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, tutkimiseksi ja jakamiseksi, ja miten antoisaa se voi olla kun uskaltaa katsoa ”outside of the box”. Mielenkiintoisinta olivat erilaiset ihmiset ja heidän tarinansa, joihin pääsin tutustumaan pienen muisteluseinäprojektin parissa.

Kansatieteessä kiehtoo ihmisläheisyys ja uudenlaiset näkökulmat, joiden kautta voi tutkia pinnalta katsottuna ulkopuolisille merkityksettömiltä vaikuttavia asioita, jotka paljastavat muutoksen yhteiskunnassa, ajattelussa ja elämän reunaehdoissa.

Kansatiede on mielestäni oppiaineena yleissivistävä, ja siihen voi yhdistää erilaisia sivuaineita, kuten yhteiskuntatieteitä tai oikeastaan mitä vaan, jotka tuovat lisää perspektiiviä kansatieteen opiskeluun, ja samalla kansatiede tuo perspektiiviä sivuaineiden opiskeluun. Parasta on poikkitieteellisyys ja sen luomat mahdollisuudet opiskella ja tehdä hyvin kiinnostavia asioita.

Toivon, että tulevista koulutusleikkauksista huolimatta kansatieteen oppiaineen opetuksen taso säilyy ennallaan, on aina ollut ihana mennä kiinnostaville luennoille ja antoisiin seminaareihin.

Haastan seuraavaan blogikirjoitukseen ystäväni Jenny Steniuksen, joka on tällä hetkellä maisterivaiheessa. On mielenkiintoista kuulla mitä hänellä, pidemmälle ehtineellä opiskelijalla on sanottavana.

Terhi Pietiläinen
Museojohtaja, Haminan kaupungin museot

Kansatiede – VIP-kortti arjen ympyröihin

Pääsin opiskelemaan kansatiedettä heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1990.  Alavalintani kuvasteli paljolti tuolloisia kiinnostuksen kohteitani: kansanperinteily ja arkeologia. Toisessa vaakakupissa painoivat kuvataideopinnot. Kuitenkin ajattelin yliopisto-opintojen olevan turvallinen valinta tulevaisuuden työllistymiseni kannalta. (Sitä se ei välttämättä ole ollut.) Kansatieteen laaja-alaisuus viehätti, ja se on alusta alkaen tuonut sisältöä elämääni, jopa seikkailuja.

Kenttätyöt ja erilaiset tutkimusprojektit ovat kuljettaneet minua mitä moninaisimpiin ympäristöihin ja tilanteisiin. Jännittävimpiä ovat olleet työkulttuurin havainnoiminen Pasilan ”postitehtaassa” ja liettualaisessa satamassa. Hauskinta on ollut karjalaishaastateltavien bongaaminen Kemin uimahallin altaassa samalla itsekin polskien. Pohjois-Pohjanmaalla minun piti haastatella miestä, jonka epäluuloinen vaimo sulki nenäni edestä kotinsa ulko-oven. Oli tammikuu ja värjöttelin yli 20 asteen pakkasessa. Kyyditsijäkin oli lähtenyt paikalta, mutta puhuin itseni sisälle taloon. Loppu oli onnellinen, sillä taltioin tuolla retkellä myös vaimon innostunutta runonlausuntaa.

Kenttähommissa olen vihtonut itseäni muovivastalla keskisuomalaisen kerrostaloasunnon pikkuruisessa saunassa, ”löytänyt” kymenlaaksolaisesta aitasta yli 200 vuotta vanhan ryijyn, jollaisia ei omassa mummolassani ollut. Olen käynyt kannakselaisella datsalla kollegani kanssa syömässä lämpimät keitinpiiraat vihaisen koiran muristessa ja haukkuessa meitä talon ulkopuolella. Kenttätöissä on pitänyt selviytyä itsenäisesti vaativista tilanteista, eikä professori saati dosentti ole joka käänteessä ollut neuvomassa kädestä pitäen. Kansatieteilijyys on itsenäistänyt hyvällä tavalla.

Olen aina ollut utelias ja halunnut ymmärtää, miksi ihminen toimii arjessaan niin kuin toimii, ja juuri kansatieteelliset lähestymistavat ja näkökulmat tarjoavat kosolti mahdollisuuksia ymmärryksen laventamiseen ja syventämiseen, vieläpä aitiopaikoilla. Kenttätutkimukset, haastattelut ja arkistokäynnit, nuo työvälineistä klassisimmat, saivat minut jossain vaiheessa vakuuttuneeksi siitä, että hyvän mielikuvituksen omaavalla kansatieteilijällä on VIP-pääsy melkein minne tahansa. Toki eettiset pohdinnat ovat tärkeä osa kansatieteilijän työsarkaa. On pohdittava tarkoin, milloin ja minne uteliaan nenänsä työntää ja miksi tai millaisia seurauksia toiminnalla on.

Mutta entäs sitten ne ”oikeat” työt, joista maksetaan palkkaa eikä esimerkiksi apurahaa. Minulla oli onni jo opiskeluaikana työskennellä eri museoissa. Kaikki alkoi arkiston pölyjen pyyhinnästä, mutta pian pääsin tekemään samaa työtä kuin museotutkijat. Jostain syystä se ei minulle riittänyt silloin. Halusin välillä kokeilla muutakin. Niinpä olen työskennellyt suunnittelijana yliopistokeskuksessa, suunnitellut ja markkinoinut kulttuurialan yliopistollista täydennyskoulutusta, järjestänyt kirjallisuustapahtumia, luennoinut ja opettanut sivutoimisesti niin omalta alaltani kuin sen liepeiltä. Lisäksi työnkuvaan on kuulunut aina kirjoittamista, toimittamista, hallinnoimista ja jopa esiintymistä. Hyvin monenlaista työtä olen saanut tehdä.

Kansatieteilijä saa työssään usein todeta, miten muuttuvaisia ihmisten ajatukset ja tavat ovat. Tuo perspektiivi kantaa minua erityisesti nykyisessä työssäni museossa, jossa kulttuuriperintöä talletetaan ja suojellaan. Asioiden kriittinen pohtiminen, arvottaminen ja analyyttisten perustelujen tekeminen ovat oikeastaan niitä taitoja, mihin oppiaine parhaiten valmentaa. Suuren arvon annan myös mahdollisuudelle  työskennellä  samanhenkisten, mutta silti omaperäisesti ajattelevien ihmisten kanssa. ”Kansatieteen verkostot” ovat auttaneet selviytymään elämässä myös hankalina aikoina.

Nyt olen utelias tietämään, mitä yhteisestä oppiaineestamme ajattelee pian ensimmäisen opiskeluvuotensa päättävä kansatieteen opiskelija ja tänä kesänä työkaverinani ollut Kaisa Herlevi.