Kulmakunta

TOINEN OSA

Ennen toisen osan alkua

Huomautettakoon tämän toisen osan alkuun, että vanhempi isosiskoni – joka on mitä mahtavin persoonallisuus, itse laupeus ja majesteettisuudessaan loistokkaampi kuin Tanskan ja Norjan kuninkaalliset yhteensä – tarjosi minulle syyskuussa apuaan ja asunnostaan kasvavalle laatikkovuorelle tilaa. Tästä olen hänelle yhä kiitollinen, ja kumarran siksi Äetsän suuntaan joka aamu ennen hampaiden pesua. Noin, nyt kun muodollisuudet on hoidettu pois alta, palatkaamme suuren muuttotarinaan.

II Toinen mahdollisuus

Syyskuun lähetessä loppuaan alkoi paniikki iskeä hitusen päälle. Pohdiskelimme N.:n kanssa, millä saamme isoimmat tavarat siirrettyä muualle. Mielessä kävi pakettiauton vuokraaminen, mutta hylkäsin nopeasti ajatuksen (kuten muistatte, olin ihan peeaa). Hetken emmittyäni rohkaisin itseni ja päätin ottaa yhteyttä ainoaan henkilöön, jolla tiesin olevan suoria yhteyksiä peräkärryihin. Jonde, tuo Olarin laupias samarialainen, ilmoitti heti, että hän kysyy isänsä peräkärryä jälleen lainaksi. Jälleen, sillä olin ohjastanut tuota samaista peräkärryä jo vuonna 2006 muuttaessamme Suutarilaan. Jos ihmettelette, miksi emmin pyytää peräkärryä lainaksi, se johtuu siitä, että edellisellä kerralla kärryä käyttäessäni vähän, öh, hölmöilin. Katsokaas, kaikki sujui mallikkaasti aina siihen asti, kunnes olimme lähdössä uudelta asunnolta viemään peräkärryä takaisin. Peruuttaminen peräkärryn kanssa ei ole koskaan ollut vahvuuksiani ja niinpä lähtiessäni peruuttamaan autoa parkkiruudusta, huomioni oli syystäkin peräkärryssä. Jonde näytteli takaapäin ohjeita, ja niin tiukasti olin näihin ohjeisiin keskittynyt, etten lainkaan vilkaissut auton sivulle. Niinpä hetken päästä kuului inhottava raapiva ääni. Säikähdin tietysti pahanpäiväisesti ja ryntäsin ulos autosta. Katsoimme Jonden kanssa pyöreämuotoista betoniporsasta, joka oli liikkunut peruuttaessani noin puoli metriä sivuun. Olin katsokaas parkkeerannut auton niin lähelle betoniporsaita (niiden tarkoitus oli estää parkkeeraaminen parkkiruutujen välissä olevalle kulkuväylälle), että pienikin liikahdus sivulle oli kohtalokas. Illan pimeydessä en tietysti ollut huomannut niitä. Laskeskelin jo, montako sataa euroa maksaa uuden auton maalipinnan uusiminen, kunnes huomasimme, että onneksemme auton ovessa oleva kovamuovinen suojalista oli juuri betoniporsaan reunan tasalla. Porsas oli onneksemme raapinut vain muovipintaa, johon ei ollut edes jäänyt kunnon jälkeä. Huokaisimme helpotuksesta, mutta olin silti – erään lähisukulaiseni lempi-ilmaisua käyttäen – aivan tärisevässä tilassa. Kun pääsin eroon kärrystä, lähes vannoin, etten enää ikinä aja peräkärryä. En ainakaan sitä peräkärryä.

Ja siinä sitä taas oltiin. Lähes tarkalleen kolme vuotta myöhemmin, viikkoa ennen muuttoani ulkomaille, pyysin jälleen peräkärryä lainaan. Ajattelin, että tällä kertaa hoidan homman kunnialla (ja voitteko kuvitella, minä oikeasti uskoin siihen) loppuun saakka. Sovimme Jonden kanssa, että suoritamme raskaiden tavaroiden muutto-operaation torstaina syyskuun 24.päivä. Olin sopinut saman viikon alussa, että aloitan työt Pietarissa maanantaina 28.päivä – missä ei, kuten tulette pian huomaamaan – ollut mitään järkeä.

Peräkärrypäivä tuli. Liikuin kuin seonnut elohopea pitkin asuntoa ja järjestelin tavaroita. Muutto-ongelmaa pahensi se, että olin jossain vaiheessa onnistunut lupautumaan leipomaan pullaa muffinsi-kollektiiville ja tuomaan sen illan mafiaan – viimeiseen ennen lähtöäni ulkomaille. Minulla ei rehellisyyden nimissä ole enää kuin hatara aavistus siitä, mitä tein tuona torstaina ennen iltaa (mitä luultavimmin suhailin ”äidin” autolla siskoni ja ”isän” asunnoille tavaralastillisten kanssa. Mutta unohdetaan vahingoniloinen ”isäni” hetkeksi aikaa ja siirrytään iltaan, jolloin kävin jo melkoisen kovilla kierroksilla.

Siisäpä pitemmittä puheitta: Tulin siis. J:n vanhempien luokse, jossa naureskelimme ensi alkuun edelliskerran tapahtumia ja lupasin yrittää olla hölmöilemättä tällä kertaa (”Vannotteko, ettette enää ikinä hölmöile?” – vieläkö muistatte tuon ihastuttavan Costa Rica -kahvimainoksen viime vuosikymmenen alusta? Missäköhän se mörökölli viipyy?). Jätin oman autoni – joo joo, ”äidin” se on – J:n vanhempien pihaan ja sitten mentiin. Ilokseni havaitsin, että auto oli automaattivaihteinen, mikä huojensi mieltäni hiusmartoa myöten. Juttelimme niitä näitä, ja tunnelma oli keveähkö kuin kesäinen kuohuviini. No jaa, ei se kyllä ihan ollut, mutta sallittakoon tämä pikantti lisäys. Huristelimme autolla Suutarilaan, veimme tavaroita kierrätyskeskukseen, sitten huonekaluja siskoni ja ”isäni” luokse. Ilta meni mainiosti, ja näytti siltä, että selviäisimme suorastaan nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsimme lähtemään Suutarilasta ilman, että autoon olisi tullut naarmuja betoniporsaasta tahi että olisin tumpeloinut peräkärryn kanssa. Mutta eihän tässä olisi mitään tarinaa kerrottavana, jos kaikki olisi mennyt täydellisesti. Mutta tällä kertaa pääsin jo tosi lähelle. Nimittäin 100 metrin päähän. Se on aika hyvin. No, joo, mutta se siitä peräkärrystä. Kuvitelkaa loput.

Lähdettyäni J:n luota kiirehdin kovaa vauhtia mafiaan. Ajattelin matkalla soittaa scifisteille ja ilmoittaa, että olen tulossa, vaikka kello lähentelikin jo kymmentä. Täytyyhän siellä silti jonkun olla paikalla… no jäikö se peräkärry nyt sitten kalvamaan mieltä vai? Hyvä on. Hyvin lyhyt selonteko: Kaarsin tielle, jolla J:n vanhempien asunto on ja ajattelin rinta rottingilla, että ”Katsokaapa tätä Kuution ”äidin” poikaa, niin se vain tulee ja porskuttaa. Oikea voittaja.” No arvaahan sen, mitä tällaisesta seuraa. Koska tiellä oli meneillään tietyö ja tilaa oli vähänlaisesti, autolle ei ollut peräkärryn kanssa tilaa kääntyä pihalle tulosuunnastamme. Enkä ole niin ammattimies, että osaisin peruuttaa kärryn kanssa aidan reunustamalle pihalle alamäkeen, joten päätimme ajaa talon ohi ja pyöräyttää auton tien päässä olevassa risteyksessä ympäri ja palata takaisin. Käännös risteyksessä sujui mainiosti, paitsi että käänsin hieman huolimattomasti, eikä auto mahtunut kääntymään kokonaan. Mutta ei huolta. Vielä. Koska muuttomestari Kuutio oli voimiensa tunnossa ja aavistuksen ylimielinen (väsynytkin vähän), hän ei vaivautunut edes vilkaisemaan takapeiliin, koska se on amatööreille. Sen sijaan hän pisti pakin suoraan päälle ja painoi kaasua ennen kuin vieressä istunut J. ehti varoittaa. Sekuntia myöhemmin takaa kuului ikävän kova narskahdus. Niinpä niin, ystäväiseni. Kukapa teistä olisi arvannut, että peräkärry siellä takana seuraa auton liikkeitä hieman jälkijunassa (vai onko se jälkiautossa?). Yksinkertaisesti sanottuna: kärry oli linkussa, eikä ripustus pitänyt lainkaan siitä, että sitä kohti peruutettiin. Oli hikikarpaloiden aika.

Nousimme autosta ja menimme tarkastamaan kärryä. No, mitäs siinä, toinen tukipalkeista oli tosiaan vääntynyt. Mutta mikäs siinä auttoi. J. irrotti peräkärryn, minä käänsin autoa, kiinnitimme kärryn uudestaan ja ajoimme viimeiset sata metriä talolle. Peruutus kotipihalle sujui tietenkin mahtavasti. Kerroimme pienestä haaverista J:n isälle, joka totesi heti sen kuultuaan rauhalliseen, mutta totiseen sävyyn: ”Aijai. Se onkin pahempi juttu.” Niinhän se on, sillä jos tukipalkki on vääntynyt, peräkärry ei seuraa autoa suorassa linjassa. Hehhehehhe. No, mikäs siinä auttoi. Pahoittelin kovasti, kiitin lainasta ja sanoin korvaavani korjauskulut ja pohdiskelin, montako sadan euron seteliä lentäisi luotani pois turhuuksien tähden. Sitten lähdin myrtyneenä kohti Helsinkiä. Päätin soittaa ”äidille”, että jätän auton hänelle, ennen kuin lähden mafiaan. Mutta kas, kännykkääni ei löytynyt mistään. Ajattelin, että känny oli tietysti jäänyt tavaroita siirtäessäni jonnekin omaan asuntooni (hah!). Mutta jos ei löytynyt kännykkää, niin ei muuten löytynyt Helsingin keskustasta parkkipaikkaakaan. Niinpä ajoin auton aina St. Urho’s Pubille asti. Se tarkoitti tietysti sitä, etten voisi ottaa baarissa oikeastaan yhtään mitään. Sääli, sillä hetkellä minun teki palavasti mieli jotain alkoholipitoista. Kaiken lisäksi pullaa hamunnut kollektiivi oli kadonnut paikalta. Olivat kuulemma soittaneet ja tekstanneet minulle. Baari-ilta oli onneksi sentään erittäin viihdyttävä ja kaivattu lepotauko ennen muuton viimeisiä rippeitä. Muuton viimeiset rippeet. Kuulostaa ihan siltä kuin kaikki olisi muka jo tehty. Hah.

Tuli perjantai, ja vaikka kuvittelin, että torstain jälkeen lähes kaikki oli siirretty, tavaraa oli vielä – ”isää” lainaten – helsmutisti. No, ei ollut helsmutisti. Sitä oli vielä ihan helve…krhm. Niin. Paljon. Kaiken lisäksi kännykkääni ei löytynyt, joten jouduin soittelemaan Skypen ja N.:n puhelimen kautta. Selvisi, ettei kännykkä ollut ainakaan asunnossamme, ei autossa eikä myöskään ”isän” luona. Toisaalta kännykän puuttuminen oli hyvä asia, sillä jossain määrin sen puuttuminen rauhoitti mieltä. Ja oli sitä tekemistä muutenkin. Perjantaina muuttoruljanssi jatkui entistä kiihkeämpänä. Ja lauantaina vielä sitäkin kiihkeämmin, kun siivosimme, puunasimme ja kuurasimme paikkoja. Miten voi asunnon puhdistamiseen mennä niin paljon aikaa! Lauantaina oli myös käännekohta siinä mielessä, että lähtöni alkoi hermostuttaa pahasti jo kaikkia muitakin perheenjäseniä ja he alkoivat olla a) ärtyneitä ja b) huolestuneita kännykkäni puuttumisesta. Niinpä olin lauantaina päivällä Facebookin kautta yhteydessä J:hin, joka lupasi kysyä asiasta vanhemmiltaan. Lauantaina myös päätin, että en lähde Pietariin sunnuntain kello kolmen päiväbussilla, vaan viimeisellä mahdollisella yöbussilla, joka lähtisi klo 23.00. Nukkumaan mennessä päässäni soi Bruce Dickinsonin Road to Hell (joka muuten soi päässä myös lukion vektorilaskennan kokeessa, ja vieläpä ihan aiheesta: sain kokeesta tuolloin 5-, joka oli huikeaan koulumenestykseen tottuneelle pojanklopille iso kolaus).

III ”No, sittenhän sun ois vissiin parempi lähtee”

Tuli sunnuntai. Pyhittämätön lepopäivä. Viimeinen päiväni Suomessa. Meno muuttui yhä hullummaksi. Olin äreä, aggressiivinen, ja tavaraa oli asunnossa yhä ihan liikaa. Pohdiskelin mielessäni, miksi sovin työni alkamispäiväksi maanantain 28.9. enkä esimerkiksi torstaita 1.10. Koko päivän mieltäni kalvoi se tosiasia, että bussini kohti Pietaria lähti klo 23.00. Kaiken lisäksi tavaroiden sijoituspaikka alkoi muodostua ongelmaksi. Kuten olen jo aiemmin maininnut, ”Isä” ei enää hymyillyt nähdessään laatikoita, ja Isosisko Suurensuuri kätki hänkin mielensä tummat pilvet vain vaivoin. Kaikki oli ihan vaiheessa. Ja kello kävi. Eikä kännykkää löytynyt. Lopulta J. vastasi, ja kertoi, että vanhemmat olivat löytäneet kännykkäni autostaan. Hurraa! Mutta missä välissä ehtisin sen hakea? Ravistin hihaani ja heitin arvioiduksi saapumisajaksi noin klo 18.30.

Ja höpsis. Kello 18.30 olin yhä kotona ja lähdössä kohti Espoota viemään viimeistä tavaraerää. Olin lopen väsynyt, ärtynyt ja taisinpa todeta sen perinteisen lauseen ”En enää ikinä X”, X:n ollessa tässä tapauksessa muuttaa-verbin kieltomuoto ’muuta’. Suhasin ensiksi ”isän” luo. Hän nukkui jo, koska oli lukenut taas kirjoja läpi yön. Mokoma ketale, miksi sillä on niin paljon aikaa, ajattelin. Ilkeämieliset ajatukseni katkesivat, kun ”isän” kännykkä soi. Vastasin siihen, vaikka minulla oli hirveä kiire ja jatkoin samalla tavaroiden lastausta. Soittaja oli ”äiti”, joka oli huolissaan ehtimisistäni ja oli aikonut tiedustella niistä isältä. Kerroin, että kaikki on suurinpirtein ok (hah!) ja että olin menossa hakemaan omaa kännykkääni. Selitin, etten ehdi nyt puhua, sillä vielä oli ehdittävä palauttaa HTT:lle, Otsolahden Ottomaanille ja J:lle heidän peliohjaimensa ja -konsolinsa (olin lainannut niitä Pelit-lehden arvosteluja varten) sekä haettava kännykkä ja vielä käytävä palauttamassa asukastoimikunnan avaimet. Niin, voitteko uskoa, olin tosiaan asuinalueeni asukastoimikunnan sihteeri? Jösses sentään.

Siinä äidin kanssa jutellessani havaitsin yhtäkkiä olevani autossa ja kaartavani Länsiväylälle. Mietin, mikä tilanteessa oli outoa. Tietysti se, että puhuin ”isän” puhelimeen. Kerroin tämän ”äidille”, joka ei ollut lainkaan ilahtunut kuulemastaan. Minä sen sijaan hihittelin ääneen sitä, miten olin taas tehnyt ihmisten elämästä vaikeampaa. Kaaos, se on minun elementtini. ”Äiti oli sitä mieltä, että minun pitäisi välittömästä palauttaa puhelin. Sanoin, etten kerta kaikkiaan ehdi, mikä oli tietysti tottakin. Lupasin antaa puhelimen ”äidille”, kun illalla palauttaisin auton. Hän uhkasi minua todella pahoilla asioilla, jos vahingossakaan veisin puhelimen mukanani Venäjälle. Hämmentävää. ”Äidillä” on todella pitkä pinna, joten hänen hermoilunsa alkoi syystäkin huolestuttaa minua…

Sompailin auton kanssa J:n vanhempien luo, jotka ottivat minut sydämellisesti vastaan. J:n isä kertoi olevansa melko varma siitä, että kärry saadaan vasaran kanssa paukuteltua kuntoon. Tieto oli huojentava. Otin kännykkäni vastaan ja kerroin hieman anteeksipyytävästi, että minulla oli melkoinen kiire. He ymmärsivät yskän. Miten mukavia ihmisiä. Hyppäsin koslaani ja huristin kohti Otsolahtea palauttamaan peliohjaimia ja –konsoleita. HTT, OO ja J. olivat jo minua vastassa. Autosta noustessani havaitsin saavuttaneeni yhden parhaimmista saavutettavissa olevista tiloista, joka on euforinen hysteria. Puhuin käsittämättömän nopeasti ja selitin naureskellen, miten huonosti asiat olivat. Myös liikkeeni olivat kuin pikakelatusta mykkäfilmistä. Lykkäsin pojille heidän tarvikkeensa, he toivottivat hyvää matkaa (saatoimme halatakin, kuka tietää) ja lähdin jälleen liikkeelle. Kello tikitti jo puolta yhdeksää. Aikaa oli vähemmän kuin toivoin, mutta enemmän kuin riittävästi.

Jälleen Suutarilassa. Kello tikitti jo 21.10. Tapasin asukastoimikunnan erään jäsenen, annoin hänelle hallussani olleet toimikunnan tavarat ja juttelimme ihan hetkisen. Hän kysyi, milloin olin lähdössä. Kerroin, että bussini lähtee yhdeltätoista. Hän katsoi minua hieman yllättyneenä ja totesi sitten yksvakaasti: ”No, sittenhän sun ois vissiin parempi lähtee”. Tein työtä käskettyä ja kurvasin autolla oman talomme pihaan. Siellä N. odotteli hermostuneena – miksi kaikki olivat niin hermostuneita, pohdin hieman myöhemmin – lykkäsi minulle rinkkani, sinne pakkaamansa eväät ja hoputti minua lähtemään. Yksi pöytä ja tuoli ja polkupyöräni olivat vielä asunnossa, mutta arvelin tuolloin, että siskoni voisi auttaa niiden siirtämisessä seuraavana tahi sitä seuraavana päivänä. Ja loppujen lopuksi aikaa oli ihan riittävästi. Vuokrasopimus umpeutui vasta 30.9., ja maanantai oli vasta 28.9. Eipä siis hätää.

Hieman kaihoisin mielin kipusin jälleen punaisen nuolukaisen (=nuoli+nuorukainen) rattiin ja lähdin kohti Helsingin keskustaa. ”Äiti” taisi matkan varrella vielä soittaa hermostuneen puhelun, jonka aikana puitiin lyhyesti ajankäyttöäni, ”isän” puhelinta ja perheelleni aiheuttamaani stressiä. Mutta sen ihmeellisempiä asioita ei sen illan aikana enää tapahtunut. Saavuin hyvissä ajoin (noin klo 22) ”äidin” luokse, ojensin hänelle minulle kuulumattoman puhelimen ja auton avaimet. Tämän lisäksi kannoimme vielä hyvän määrän tavaraa autosta hänen asuntoonsa. Jostain kumman syystä hän oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Sanoinko jo, että hän ilmassa oli aistittavissa hiven hermostuneisuutta? Lopulta otin rinkkani autosta ja lähdin talsimaan kohti Kampin lentoautoasemaa.

Kun istahdin linja-autoon, puolirauhaisa ilmapiiri levittäytyi ympärilleni. Muutto oli vihdoin minun osaltani valmis ja matka kohti uutta elämää alkaisi, konkreettisesti, juuri sillä hetkellä. Soitin vielä siskolleni ja kysyin apua viimeisten tavaroiden siirtämiseen. Hän sanoi, että eräs hänen ystävänsä voi tulla avustamaan. Mutta vastaus ei tullut, öh, aivan hyväntahtoisesti. Vuosien puhelinhaastattelutyön karaisemana korvani erottivat äänessä jopa hivenen hampaiden kirskuntaa. Saattoi se tietysti olla väsyneen mieleni luoma kuvitelma. Mutta kun tästä asiasta oli sovittu, laskeutui ylleni outo rauha. Tuijottelin raukeasti ohi vilistävää Helsingin maisemaa. Sitten otin haukun N:n tekemistä eväistä ja tajusin samalla, etten ollut syönyt koko päivänä juuri mitään. Aterioituani otin hyvän asennon ja vaivuin ainakin jossain määrin ansaittuun uneen.

Ah, kuinka hyvin kaikki olikaan. Ainakin hetken verran.

ENSIMMÄINEN OSA

Esinäytös: Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Maailmassa on paljon ihmisiä, joista ei ensinäkemältä arvaa, millaisia he ovat. Eihän meillä muuten olisi sarjamurhaajia, pyramidihuijareita, Susan Boyleja tai sitä hiljaista konttorirottaa, joka yllättäen paljastuu pokeririnkien ykkösnimeksi. Eikä minusta – ainakaan omasta mielestäni – tajua heti ensi istumalta, kuinka käsittämättömän typerä minä olen. Mutta niin se vain on.

Aion seuraavassa paljastaa kasan viimeaikaisia hölmöilyjäni, jotka tapahtuivat oikeastaan jo muutama viikko kuukausi sitten (ja huipentuivat viime viikon lokakuun alussa), mutta joista puhuminen teki kipeää vielä tämän viikon alussa marraskuussa. Mutta, tyhmyys on luotu näytettäväksi,  hävettäväksi ja muiden iloksi. Valitettavan usein tyhmyys saattaa johtaa myös tuhansien ihmisten kärsimykseen, ekokatastrofeihin, sotiin, nälänhätiin ja tosi-tv-ohjelmiin. Uskoakseni oma tyhmyyteni ei ole vielä karannut niin pahasti käsistä. Olen pitäytynyt oman itseni ja läheisteni piinaamisessa. Yritän myös pysytellä siinä. Seuraavilla tapahtumilla on yksi yhteinen nimittäjä; ne liittyvät kaikki muuttooni itärajan taakse tänne Pietariin. Minun täytyy tunnustaa, että asioiden oikea järjestys on minulle itsellenikin nyt jo vähän epäselvä. Olen lueskellut vanhoja tekstiviestejä, sähköposteja sekä keskustellut N.:n kanssa, mutta kaikki vaikuttaa käsittämättömän sekavalta näin jälkikäteen. Seuraava selostus on siis vain jonkinlainen uustulkinta niistä miljardista asiasta, jotka tapahtuivat syyskuussa. Kun syyskuusta päästään yli, kertomus on johdonmukaisempi…

Ai niin, seuraava tarina on pitkähkö, joten ottakaapa hyvä asento, katsokaa ettei pomo seiso takana ja nauttikaa.

I. Hitaasti hyvä tulee, sano

Niin. Vanhempi isosiskoistani kysyi minulta kesän alussa, oliko minulla jonkinlainen suunnitelma muuttamiseksi. Samaan hengenvetoon hän halusi myös muistuttaa, ettei aikoisi ottaa stressiä muutostani (lue: olla fyysisenä muuttoapuna). Tästä lupauksesta hän myös piti kiinni, joka hänen edukseen laskettakoon. Vastasin tuolloin, että kyllä, minulla on suunnitelma. Selitin, että aloittaisin muuton jo kesällä. Alkaisin pikkuhiljaa kuljettaa tavaroitani ”isän” luokse (tiedättehän, se sama kaveri, joka sai 80 euron squashmailan kolmellakympillä, koska osti sen koiralle…). Siskoni oli epäileväinen asian suhteen, mutta vakuutin toista. Yllättäen hän oli oikeassa, ja aloitin muuton oikeastaan vasta elokuun lopussa. Aikaa oli silti vielä kuukausi.

Tähän väliin haluaisin kuitenkin huomauttaa, että muuttaminen on hankalaa, kun työpaikka ei ole varmistunut, eikä tulevaisuuden työnantaja oikein osaa sanoa kyllä eikä ei. Niinpä roikuin koko kesän löysässä hirressä ja odotin vastausta. Heinäkuussa Finnconin aikoihin aloin kyllä katsella kirjojani jo ”sillä silmällä”. Tiesin, että osa niistä saisi lähteä. Kerroin muun muassa Mankellin Henningille ja Ira Levinille huonot uutiset, silitin romaanien kantta ja pakkasin divaripussiin. Scifi- ja fantasiakirjoille soin rauhoittavan katseen – niillä oli yhä paikka sydämessäni. Samoin kuin lukuisilla kielenhuolto-oppailla. Ilman niitä en koskaan muistaisi, että alun perin on yhtä oikein kuin alunperin tai että samastua ja samaistua ovat molemmat yhtä oikein. Mutta nyt harhailen asiasta.

Kesäkuu tuli ja meni. Tuli Finncon, kaoottinen viikonloppu, jonka aikana johdin paria epäselvää paneelia (kai ne ihan hyvin menivät), sen jälkeen itketin morsianta Ranskassa (ei kannata vitsailla stressaantuneen morsiamen silmäpusseista häitä edeltävänä iltana, näin niin kuin hyvänä vinkkinä) ja sitten olikin melkein elokuu. Tuijotin kirjojani yhä kovempaa ja odotin. Ja odotin. Elokuun alussa pääsin vihdoin työhaastatteluun, ja minulle ilmoitettiins sangen nopealla aikataululla, että tulevaisuuteni itärajan takana on taattu ainakin kahdeksi vuodeksi. Hommat alkoivat vihdoinkin liikkua eteenpäin. Jiihaa, sanoin (no, en sanonut, se kuulostaa niin tyhmältä) ja taputtelin yhä karvattomia käsiäni yhteen. Lopulta, elokuun kolmannen viikon jälkeen aloin herätä horrostilastani ja hyväksyä sen tosiasian, että olin tosiaan muuttamassa Venäjälle. Aloin vihdoin tehdä valmisteluja. Pakkasin ensimmäiset kirjalaatikot, pohdiskelin mikä lähtee mukaan ja mikä ei. Ilmoitin nimettömäksi jäävälle Helsingin alueella opiskelijoille asuntoja välittävälle puljulle, että lähden syyskuun lopusta pois asunnosta. Sieltä vastattiin, että onni myötä ja tervemenoa! Muutama päivä myöhemmin täytin vielä erikseen irtisanomislomakkeen netissä. Ah. Kuinka hyvältä se tuntuikaan. Tunsin olevani vihdoin jotain muuta kuin ”pelkkä” opiskelija. Kaikki oli hyvin.

Tuli syyskuu. Ensimmäinen viikko meni viisumivirkailijan koulutuksessa ja tavaroita pakatessa. Hoputin myös ihastuttavaa avopuolisoani pakkaamaan, mutta hän ei oikein ehtinyt sillä, hänen oli saatava väitöskirjansa valmiiksi lokakuun 3.päivään mennessä. Fair and square. Ehtiihän sitä myöhemminkin ajattelin ja jatkoin hiiiidasta pakkaamistani, pihistin ”äidin” auton ja aloin kuljettaa pahvilaatikoita ”isän” luokse. N. lähti Venäjälle selvittelemään väitöskirjaan liittyviä byrokraattisia kiemuroita. Jäin yksin.

Pakkasin melkoisella vimmalla, mutta tavaraa oli järkyttävät määrät. Jokaikinen soppi oli ängetty täyteen. Valtavaa kaappien ja hyllytilan määrä ei tuntunut enää kivalta, sillä joka puolelta löytyi käsittämättömiä asioita. Useita metrejä nahkaa (Miksi? Olinko ajatellut joskus ryhtyä artesaaniksi), askartelutarvikkeita ainakin kolmen lapsen tarpeiksi, kymmenen vanhanmallista salibandymaskia, neljä paksua villapaitaa (!), kassillinen polyesterisolmioita 1970-luvulta, valkeat silkkiset pitkät kalsarit (no, niitä sentään käytän), käsittämättömät määrät tuikkuja, tuikkupidikkeitä, hajukynttilöitä, mehiläisvahakynttilöitä, kruunukynttilöitä, useita eri kuorintavoiteita MIEHILLE… siis MITÄ? Mistä tämä kaikki oli yhtäkkiä tupsahtanut asuntoomme? Ajattelin, että kotitonttumme on vinksahtanut. Tosin jälkikäteen ajatellen vinksahtanut henkilö taisi olla kyllä ihan joku muu.

Syyskuun alkupuolen jälkeen aloin olla muuton suhteen erittäin aktiivinen. Ongelmia tuotti se, että N. oli jatkuvasti akateemisen työn ristipaineessa, eikä kyennyt pakkaamaan tai sitten aivan jossain muualla – nimittäin Venäjällä hoitelemassa välttämättömiä akateemisia kiemuroita. Niinpä oli paljon tavaraa, jota en kerta kaikkiaan kyennyt pakkaamaan laatikoihin, kun en tiennyt lähtevätkö ne idän ihmemaahan vai jäävätkö demokraattiseen Suomeen.

Ei se mitään. Olihan minulla tavaroita omastakin takaa. Niinpä jatkoin laatikkojen kuormaamista ”isän” luokse. Hän oli hyväntuulinen, hymyili ja kertoi, että ei häntä haittaa, jos tuon hänen luokseen useammankin laatikon. Niinpä minä sitten toin. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että ”isä” jaksoi hymyillä laatikoiden rahtaamiselleni yllättävän pitkään. Vasta ihan viime metreillä hän alkoi pudistella epäuskoisesti päätään, mutta sai silloinkin pienen vahingoniloisen hymynkareen loihdittua kasvoilleen. Tässä yhteydessä on mainittava, että käydessäni lokakuun lopulla ensi kertaa Suomessa muuttoni jälkeen hän vihjasi leppoisasti (mutta ei enää hymyillen), voisinko siirtää laatikoita pikkuhiljaa pois hänen olohuoneestaan. Ne vähän häiritsivät häntä, sillä hän ei päässyt imuroimaan asuntoaan kunnolla. Marraskuussa kehotus oli jo astetta ärtyisämpi… Mutta jätetäänpä ”isä” rauhaan hetkeksi, eikä mennä asioiden edelle.

Kaikki vaikutti kuitenkin menevän mainiosti, isolla M:llä ja kursiivilla. Mutta sitten syyskuun puolivälissä tuli ensimmäinen pieni särö muuttoidylliin. Olimme nimittäin sopineet N:n ystävän kanssa, että kun hän tulee syyskuun loppupuolella Suomeen autolla, hän nappaa takaisin tullessaan avopuolisoni ja suuren määrän tavaroitamme auton kyytiin. Autossa oli kaiken lisäksi peräkoukku peräkärryä varten. Kerta kaikkiaan suurenmoista. Painotettakoon nyt sanaa OLI. Kävi nimittäin niin, että viikkoa ennen kuin kyseisen henkilön piti saapua Suomeen, joka taulapää ajoi hänen peräänsä sillä seurauksella, että koukku hajosi. N. sanoi, että auto saadaan ehkä viikossa kuntoon. Pian kuitenkin selvisi, että koko auto lähti autojen taivaaseen (=lunastukseen), eikä apujoukkoja Pietarin suunnasta ollutkaan tulossa. Auoin suutani hetkisen, mutta totesin sitten, että ”Okei” ja ajattelin, että eiköhän laatikoiden rahtaamiseen jokin näppärä konsti keksitä.

Olin yhtä väärässä kuin yleensäkin. Kaiken lisäksi kaaoksen siemenet oli kylvetty jo kauan ennen kuin peräkoukulle oli tapahtunut yhtään mitään.

Perjantai lähestyy uhkaavasti loppuaan, mutta kirjoitusta ei näy eikä kuulu. Jos ollaan tarkkoja perjantai meni täällä jo, mutta koska lukijakuntani (hei ”äiti”!) on Suomessa, jossa ollaan vielä arjen syleilyssä, niin en tunne syyllisyyttä. No, tässä tulee – olenhan lähes sanani mittainen mies. Ymmärtänette, etten voi kertoa työpäivistäni täällä kovin julkisesti (ja ihan kuin teitä se kiinnostaisi), sillä ikinä ei voi tietää, mikä perverssi instassi tätäkin blogia lukee. Vaikka minun on kyllä jotenkin vaikea kuvitella, että tämän itäisen maan tiedustelupalvelut olisivat kauhean kiinnostuneita typerien juttujani kääntämisestä.

Joka tapauksessa voin iloksenne ilmoittaa, että minulla on yhä ”se jokin” tallella. Toissapäivänä eli keskiviikkona minun piti mennä ihanaisen avopuolisoni kanssa konserttiin Pietarin yliopistolle. Konsertti alkoi seitsemältä. Erään pitkäksi venyneen kokouksen takia pääsin lähtemään töistä vasta klo 17.40 vaikka olin ajatellut lähteä jo puoli tuntia aiemmin – ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta aikaa oli silti vähintään runsaasti (yliopisto on Vassilin saarella, jonne hulauttaa metrolla noin parissakymmenessä minuutissa). Mutta en nyt edes teeskentele pitäväni teitä jännityksessä. Jotenkin ryssin (heh) koko homman. Homma meni näin. Päätin vielä ehtiä käydä kotona hakemassa taskukartan kaupungista, jotta varmasti löytäisin perille. Hyvä ajatus, mutta kartan etsimiseen tuhrautui käsittämättömän paljon aikaa. Kello 18.15, kun lähdin kotoa. Metroasema on lähellä, joten ei hätää. Ellei satu olemaan Aleksi. Luin metrossa Anna-Kaisa Härkösen romaania Ei kiitos niin keskittyneesti, että vaihtoaseman kohdalla lähdin kyllä ihan oikein pois junasta, mutta sitten käännyin väärään suuntaan. Toisin sanoen nousin vahingossa (helkutin pitkiä) liukuportaita katutasolle ja sitten uudestaan alas. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että jouduin maksamaan uuden matkan. Rahaa minulla ei ollut (olin unohtanut nostaa ja kukkarossa oli vain Matin serkku Viljo), mutta onneksi taskunpohjalla oli yksi ylimääräinen metropoletti. Kyllä lykästi. Kiireen vilkkaa juoksin metroaseman toiselle ovelle ja eikun uudestaan alas. Kello oli 18.35. Tekstasin N:lle olevani perillä 19.20, mutta salaa toivoin olevani jo aikaisemmin. No, aina saa toivoa.

Päästyäni lopulta Vassilin saaren metroasemalle, kello oli 18.50. Hehei! Minähän ehdin ihan hyvin, ajattelin. Nousin metroportaita iloisen tunnelman vallitessa. Portaiden yläpäässä otin kaulurin taskusta ja laitoin kaulaan. Viipotin ulos. Totesin, että kaulurin ottaminen varomattomasti oli hölmösti tehty. Pipo oli pudonnut jonnekin liukuportaissa. No heh. Kyllä nauratti. Onneksi Pietarissa oli juuri tullut kylmä, ja lämpötila oli hitusen nollan alapuolella. Kai tästä selvitään, ajattelin optimistisesti. Lähdin kävelemään kohti suuntaa, jossa muistelin yliopiston olevan. Avopuolisoni ohjeet olivat epämääräiset (se on se pisin rakennus siellä yliopistoalueella), mutta olihan minulla kartta. Ja olen melkoinen suunnistaja!

Joo, niin olen. Suunnistustaitoni kävivät pian selviksi, kun saavuin Srednii prospektin päähän (tie, jota minun pitikin kulkea) ja valitsin nerokkaasti erään pikkukadun, joka meni oikeaan suuntaan. Sen jälkeen en ole ihan varma, mitä tapahtui, sillä kymmentä minuuttia myöhemmin havaitsin olevani aivan väärällä kadulla ja siitä vielä kymmenen minuuttia myöhemmin tajusin olevani menossa 90 astetta väärään suuntaan. Tai itse asiassa en tajunnut. Kello tikitti ikävästi jo 19.15.

Mutta sitten edessäni levittäytyi valtava rakennus. Iso, majesteettinen ja aidalla ympäröity Sydänkuopassani (jos on silmäkuoppa, niin sitten on myös sydänkuoppa, ei vastaväitteitä) alkoi sykkiä orastava toivo. Puikkelehdin valtavalle aidatulle takapihalle, jossa oli hevonen (!), koira, joukko pikkutyttöjä ja vartiokoppi. Epäilykseni alkoivat herätä. Takapihalta ei myöskään päässyt sisään tuohon kolossaaliseen rakennukseen. Puikkelehdin pihan toisesta päästä ulos ja kiersin rakennuksen pääportille. Tiesin, ettei se ollut oikea rakennus, mutta takerruin epätoivon vimmalla haluuni päästä konserttiin. Sisätilat olivat komeat, mutta valitettavasti en ollut tullut yliopiston päärakennukseen, vaan Taideakatemiaan. Kirjoittelin N:lle kiukkuisia viestejä. Valitin, että minun oli kylmä (etenkin päästä, kas kummaa) ja minua väsytti. Sanoin, että lähden kotiin. Vähän ajan päästä tuli vastaus: ”Missä ihmeessä sä oikein olet?” Niin. Tutkin karttaani ja ratkaisin vihdoin olinpaikkani. Olin kyllä oikealla kadulla, mutta aivan väärässä päässä. Kun yliopistokadun pituus on pari kilometriä, niin siinä se hymy hyytyy. Laskeskelin olevani noin puolen kilometrin päässä yliopistosta. Kello oli 19.37. Ilmoitin, että tiesin olinpaikkani, mutta en tulisi konserttiin, vaan menisin kotiin. Hieno päätös! Sen sijaan hienoa ei ollut se, että päätin lopulta kuitenkin kävellä yliopiston ohi ihan vain piruuttani ja näyttääkseni sille keskaria. Aikuismaista, kypsää ja ehtaa Aleksia. Lämmittelin vielä hetken akatemiassa, kunnes vartijat alkoivat käydä epäluuloisen näköisiksi ja sujahdin kylmään ulkoilmaan. Vajaan kymmenen minuutin tallustelun jälkeen yliopisto levittäytyi sivullani. Ja olihan se tosiaan pitkä rakennus. Pitempi kuin mikään muu, se oli minun myönnettävä. Kirjoitin N:lle. Kello oli 20.00. Hän kehotti tulemaan konserttiin, sillä se oli kuulemma ”tosi hyvä”. Sehän paransi oloani suunnattomasti. Ilmoitin, etten tule tuntia myöhässä minnekään ja pahoittelin asiaa. Olin oikeasti ihan ystävällinen, vaikka sisälläni velloi sulaa laavaa. Sitten katsoin karttaani. Vaihtoehdot olivat a) kävellä takaisin Vassilin saaren metroasemalle (800-900m) tai Nevskiy Prospektille (Pietarin pääkatu, kaikkihan sen tietää, matkaa suunnilleen saman verran). Päätin, että takaisin en mene, koska takaisin kääntyminen on aina luovuttamista. Niinpä suuntasin joenrantakatua pitkin joen yli menevälle sillalle ja sillan yli kohti Nevski prospektia. Tuuli yltyi, oli kylmä ja sormetkin alkoivat jäätyä. Jeespoks. Alkoi jo vähän naurattaa. Ihan pikkuisen, sellaista suruhymyä. Ja sitten olin sillan yli massiivisen Eremitaasin edessä ja Nevskin alussa (tai päässä, miten sen nyt kukin haluaa katsoa). Mikäs siinä. Kohta olen perillä, ajattelin.

Nevski tekee heti sillan jälkeen tiukan käännöksen, mutta siitä ei voi erehtyä, koska Nevski on suurin katu. Valtakatu. Katujen kuningas. Jeesus, pyhä ja voideltu Messias kadun muodossa. No, niin vain kävi, että suunnistusihme suoraan Suomesta eli minä käännyin jälleen 90 astetta väärään suuntaan. Ja sitten vielä kävelin puoli kilometriä ja mietin, miksei ihmiskuhina lisäänny, vaan nimenomaan vähenee. Saapuessani Iisakin kirkon eteen, tuijotin sitä hetken monttu auki. Osittain siitä syystä, etten ollut koskaan käynyt sen luona, ja osittain siitä syystä, ettei minun olisi pitänyt olla lähelläkään sitä. Otin karttani esiin, paikallistin itseni ja totesin, että eräänlainen U-käännös olisi aika kova sana. Samalla totesin, että matkaa Gostinyi Dvorin metroasemalle on vielä aivan liikaa. Olin nimittäin katsonut pientä karttakirjastani pikkuisen huolimattomasti. Siinä on katsokaas kahden koon karttoja. Toisin sanoen en ollut reittivalinnassani ottanut lainkaan huomioon sitä, että Vassilin saaren metroasema oli pienemmän mittakaavan kartalla kuin Gostinyi Dvorin. Toisin sanoen kävelymatka oli itse asiassa yli tuplat sen, mitä lähemmälle metroasemalle. Hihhahhoh. Kyllä nyt naurattaa, mutta ei silloin, kun oli muutenkin kylmä.

Itsekseni jupisten lähdin tarpomaan kohti Nevskiä, jota kävelin vielä kymmenen minuuttia ennen kuin saavuin metroasemalle. Halusin palavasti glögiä, jonka tiesin odottavan kotona. Glögiä votkan kera, kiitos kaunis. Lopulta pääsin metroasemalle. Kello oli 20.38, kun N. kirjoitti, että konsertti loppuu ja hänkin lähtee kotiin. ilmoitti. Siinä vaiheessa oli sentään jo muuten lämmin, kun olin kävellyt rivakasti. Kotona olin lopulta noin kello 21.00. Ehdin pistää glögin liedelle, lämmittää sen ja kaataa mukiini, kun N. jo saapui kotiin. Vain kymmenen minuuttia minun jälkeeni ja hyvän, ilmaisen konsertin nähneenä ja kuulleena. No hei, näin se joskus menee. Minun kohdallani aika usein. Mutta kyllä Nevskin kadottaminen on oikeasti jo aika häpeällistä. Onneksi glögi ja vodka tekivät tehtävänsä.

Mainittakoon tähän loppuun, että hihittelimme töissä kollegoiden kanssa sitä, kun eräs iso venäläinen sanomalehti oli otsikoinut Nevski Expressin junaturmasta suunnilleen seuraavasti: ”Kuka on syyllinen: islamistit, natsit (=venäjän äärioikeisto) vai länsi? Hyvät vaihtoehdot. On kertakaikkisen hienoa, että aggressiivinen ja äärimmäinen ”länsi” on asetettu rinnakkain sellaisten rauhaarakastavien liikkeiden kuin islamistit ja natsit, kanssa.

Ei tässä muuta. Muuten on ollut aika tylsää…

Olen jälleen elementissäni. Tänään varmistui, että ensimmäinen työpäiväni on seuraava maanantai eli 28.9. Minun pitäisi siis astua Pietarin konsulaatin ovista noin klo 9.00 tuolloin. Voi miten pitkä aika siihen vielä onkaan. Pitkällä tarkoitan tietenkin sitä, että olen jälleen saanut aikatauluni “kuntoon”. Muutto on pahasti kesken, Pelit-lehdelle pitäisi olla neljän sivun artikkeli perjantaiksi, pitäisi saada pari opiskelija-asukastoimikunnan paperiasiaa hoidettua viikon loppuun mennessä ja viimeistään lokakuun alussa pitäisi olla Adam Roberts -haastattelu käännettynä ja artikkeli kirjoitettuna Tähtivaeltajaan! Olen ihan järkyttävässä paniikissa! Ei tällaista ole!

Alitajuntani oli antanut varoitusmerkkejä unissa jo kuukauden ajan. Olen nimittäin nähnyt ahdistavia unia paluusta Tilastokeskukseen, olen ollut terroristien kaappaamassa uppoavassa laivassa Teemun kanssa (toivon mukaan se laiva ei muuten edustanut HYSFKiä) ja viimeisimpänä koin jonkinlaisen sekopäisen valveunen miehestä, jolla… jaa, mutta se onkin ehkä novellikilpailutavaraa (hah, ihan kuin minä mihinkään osallistuisin), joten enpä paljastakaan sitä tässä. Täällä käy kaikenlaisia erilaisten raatien tuomareita nuuhkimassa ilmaa. Mutta. Olin siis sanomassa, että alitajuntani varoitteli minua jo viikkokausia unien kautta, mutta valveilla ollessani säilytin stoalaisen tyyneyden lähes tähän päivään saakka, mutta sitten itsepetokseni murtui ja kauhu syöksyi kehooni! Pelottaa ihan älyttömästi. Venäjälle? Minä? Älkää nyt naurattako? Mitä helsmuttia minä siellä teen? Enhän minä osaa edes kieltä. Ja saako sieltä edes samanlaisia murhanhimoisia kaalinpäitä kuin täältä Suomesta, puhumattakaan Viron radioaktiivisista vihernuppuloista? Ja venäläisten mielestä Johnie Walker on edustaa viskien aatelia! Oh. Minne olenkaan menossa?

Toisaalta nautin tästä kaikesta masokistin siemauksin. Olen vihdoin siinä tilassa, joka pitää minut käynnissä. Olen piinaavassa lyhyen aikavälin satimessa, joka energisoi minut. Kokemani ahdistus on oikeastaan nautintoa. Hahaa! Viisi päivää ja ihan mielettömästi tekemistä. Ei mitään saumaa onnistua tekemään kaikkia asioita, jotka pitäisi tehdä (saati sitten niitä, jotka haluaisi tehdä!). Kun tätä vertaa siihen ahdistukseen,  jota gradu aiheutti viime keväänä, ero on suorastaan häikäisevä. Gradu oli pitkän aikavälin kidutusta. Se oli kuukausien tuskallista virumista venytyspenkissä. Hidasta riutumista. Mutta nyt on ihan eri juttu. Tuntuu siltä kuin saisin sähkösokkeja selkäytimeen viiden minuutin välein. Sattuu, sattuu. Ah. Tällaista sen pitää olla. Ja tämä käyköön selityksestä siihen, miksi minua ei pidä ottaa enää mukaan mihinkään työryhmään tahi suunnittelukomiteaan, joka puuhastelee jonkin pitkäjänteisen projektin parissa. Älkää siis edes yrittäkö!

Jaa, että miksi kirjoitan tästä kaikesta täällä? En tiedä, mutta lieneekö sillä merkitystä? En lupaa, että kirjoitan jatkossa yhtään sen säännöllisemmin kuin ennenkään, mutta ehkäpä kuitenkin kirjoitan. Henkilökohtaiset katastrofit. Voi pojat, ne on kuulkaa, kyllä niin mun juttu. (Älkää sekoittako henkilökohtaisia katastrofeja  “inhimillisiin tragedioihin”, jotka ovatkin sitten ihan eri juttu eivätkä herätä samanlaista hilpeyttä ja hersyvää liikehdintää haiman seutuvilla.)

Jep. Olen katastrofimies henkeen ja vereen… Tiedättehän, toiset kiinnittävät ensimmäisenä huomion takamukseen, toiset rintavarustukseen. Minä kiinnitän huomion, öö, katastrofialttiuteen. Jep. Se jos mikä on seksikästä. Ettäs tiedätte.

PS. Erityiskiitokset Jukalle ja Johanna antoisista kirjoittamiseen liittyvistä keskusteluista. Tiedätte kyllä, milloin ja missä.  En väheksy niiden merkitystä sille, että puhkun ja puhisen täällä taas aivan höpöjä.

Kyllä, kuten otsikosta voi päätellä (tai ei voi), kävin tänään keskustelemassa ohjaajani luona luvusta-joka-oli-kerran-nelosluku-mutta-kastettiin-sittemmin-viitosluvuksi. Odotin kommentteja jännittyneinä ja pelokkaana, sillä suuri osa analyysini oivalluksista oli tehty kaalihuuruissa keskellä yötä. Lukuisten korjausehdotusten sijaan sainkin… kehuja. Se oli outoa. Kun ohjaajani sanoi, että minulla on selkeästi hyvä intuitio, olin lähes mykistynyt. Hän puhui minulle kuin olisin oikea tutkija? Herra (tai jokin muu kosminen entiteetti) paratkoon, ajattelin, voisiko akateeminen aprillipäivä olla tänään? Mutta ei, kyllä hän kovasti vaikutti olevan tosissaan.

Kysyin vielä ujosti, täyttääkö työ <Aleksin arvosanatavoite tähän> vaatimukset, johon opettajani totesi, että näyttäisi hyvinkin täyttävän. Mutt, mutta. Ei mennä asioiden edelle. Maito on ensin lypsettävä, ennen kuin sitä voi laittaa kahviin (fantastinen kielikuva, keksin sen juuri, hyvä minä). Positiiviset uutiset olivat kuitenkin kovasti motivoivia, ja ensi viikon keskiviikoksi yritän tosiaan töräyttää graduni esitarkastustettavaksi. Ensi viikon perjantaina pitäisi sitten jo keskustella gra…. ee, asiaan-josta-melkein-kohta-jo-ehkä-saa-puhua tulevista, toivottavasti pienistä, muutoksista. Ja sitten. Noh. Sen jälkeen saan varmaan sydänkohtauksen… tai turpiini Malmin grillikioskilla. Elämä antaa paljon, myös turpiin.

Toinen iloinen uutinen on se, että sain tänään SARVista eli Suomen Arvostelijain Liitosta kirjeen, jossa kerrottiin, että minut on valittu liiton jäseneksi. Jee! Eihän se nyt maailman suuri meriitti ole, mutta piristi miellyttävästi päivää. On se hauskaa, miten pieniä ovat erot mainioiden ja “tavallisten” päivien välillä.  Hyvä näinkin. Nyt jaksan taas ahkeroida. Ostin eilen uuden kaalinkin. Se onkin melkoinen vonkale, yli kaksikiloinen! Voitteko kuvitella? Yli kaksikiloinen kaali! Jaa… se taitaakin olla täysin normaaliuden rajoissa, toisin kuin minä. Heh. Vitsi.

Puuh. Tuskin maltan odottaa toukokuuta, jolloin pääsen keskittymään rästiin jääneisiin asioihin, kuten Finnconin peliohjelmaan (haluaako joku osallistua puhujana?), Pelit-lehdelle lupaamiini lukuisiin artikkeleihin, kahteen jäljellä olevaan Tähtifantasia-ehdokkaaseen, Adam Robertsin kirjalliseen tuotantoon ja öö… Näyttää pahasti siltä, että myös tulevaisuuteni on työntäyteinen. Ei se mitään. Lupaan silti viettää vähän enemmän aikaa kavereideni kanssa, jos seura vielä kelpaa, siis.

Tällä kertaa olemme siis iloisissa merkeissä, mutta älkää huoliko. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että pahin paniikki ja painajaismaiset häsläilyt ovat vielä edessä. Juuri nyt kastemadon tulevaisuus näyttää kuitenkin lennokkaalta – ainakin rastaan silmistä katsottuna. (Kylläpä minä olen tänään täynnä kielikuvia.)