Kulmakunta

No niin, mihinkäs me jäimmekään. Siihen tekstiviestiin.

Poissa silmistä, poissa mielestä… ehei

Lokakuun puolivälissä olin sattuneesta syystä niin täynnä vanhaa asuntoamme, etten halunnut ajatella koko asiaa. Luonnollisesti minun ei kuitenkaan sallittu unohtaa tätä. Oltuani töissä noin puolitoista viikkoa, sain tekstiviestin uusilta asukkailta, jotka utelivat voisivatko saada meiltä avaimet päästäkseen tutustumaan uuteen asuntoonsa. Olin ihmeissäni: miksi ihmeessä he halusivat tutustua asuntoon jo nyt? Siitähän oli tulossa evakkoasunto! Mieleeni juolahti ajatus, että ehkä Nimettömässä opiskelija-asuntosäätiössä olivat suunnitelmat muuttuneet. Otin yhteyttä aluetoimistoon ja kysyin toiveikkaana asiasta. Ja höpsis! Evakkoasunto siitä oli yhä tulossa.

Vastasin tekstiviestin lähettäjille, että olimme jo palauttaneet avaimet aluetoimistoon ja että ne olivat sieltä noudettavissa. Kului muutama päivä. Sitten sain uuden viestin, jossa pyydettiin minulta lupaa hakea avaimet – mehän olimme yhä vuokralaisia marraskuun alkuun asti, joten ilman meidän lupaamme avaimia ei saanut luovuttaa. Jaa. Minulle oli ihan sama. Olin jo haudannut haaveet siitä, että tarjoaisimme uusille asukkaille mahdollisuutta muuttaa asuntoon jo lokakuun puolivälissä, jos nämä suostuisivat maksamaan vaikka edes satasen kyseisen kuun vuokrasta. Manailin typerää evakkoasuntoprojektia, joka muuten oli osittain minun vikani. Olinhan Noasin asukastoimikunnan sihteerinä ollut itse sen kannalla aikoinaan. Haha. Ha.

Otin siis yhteyttä aluetoimistoon, josta sanottiin, että suostumuksellamme avaimet voi luovuttaa, mutta me kannamme sitten kaiken vastuun, jos jotain hajoaa. Ja koska vuokrasopimuksemme päättyi vasta kuun lopussa, ei asunnolle ollut tietenkään tehty edes lopputarkastusta. Voitte vain arvata, mikä oli minun reaktioni kaiken häslingin jälkeen. Ei, missään nimessä oteta sellaista riskiä. Ilmoitin avaimia halajaville, että nyt ei oikein käy, sillä muutossamme oli mennyt jo niin moni asia pieleen, ettemme halunneet enää riskeerata. Sain pettyneen vastausviestin.

Minulle tuli huono omatunto, joten pyysin heiltä sähköpostiosoitteen ja lupasin vielä harkita asiaa. Sähköpostittelimme asiasta vähän, ja kun selitin mikä kaikki oli mennyt pieleen ja etten halunnut enää riskeerata, sain ymmärtäväisen vastausviestin. Samalla selvisi eräs kiinnostava fakta ja syy siihen, miksi uudet asukkaat olivat niin innokkaasti kysymässä mahdollisuutta päästä katsomaan asuntoa. He olivat muuttamassa sinne jo 1.11.2009! Sappeni lämpötila alkoi taas kohota. Oli aika olla taas yhteydessä Noasin aluetoimistoon.

Sieltä todettiin neutraalin ihmettelevään sävyyn, että kappas, ilmeisesti evakkoasuntoprojektista oli luovuttu. Asiasta ei vain ollut muistettu tai viititty aluetoimistoon! Hypin kotona tasajalkaa tonttulakkini päällä. En edes teeskennellyt tyynnytteleväni itseäni. Ymmärrykseni oli loppuun käytetty. Mietin mitä kaikkea olisin voinut parilla sadalla eurolla tehdä. Tai edes sadalla. Olisi voinut ostaa muutakin kuin maitoa ja pastaa. Ja tattaria. Ja paikkailla omaa tyhmyyttä. Mutta kun ei!

Mutta ymmärsin sympaattiselta vaikuttavia uusia asukkaita, ja neuvoteltuani N.:n kanssa asiasta, tulimme tulokseen, että voimme luovuttaa avaimet uusille asukkaille heti, kun lopputarkastus olisi tehty. Tällöin vastuu asunnosta lankeaisi uusien asukkaiden niskoille. Halusin vain eroon asunnosta. Ilmoitin asiasta heille. Heidän innostuksensa oli suorastaan hellyyttävää.

Niinpä jäimme odottamaan lopputarkastusta. Kaikki tuntui olevan hyvin. Sitten eräänä iltana juttelimme N:n kanssa asunnon kunnosta ja loppusiivouksesta. Muistattehan, N. Jäi siivoamaan vielä lähtömme jälkeen. Tuli puhe jääkaapista… Sen puhdistukseenhan on kaksi tapaa: 1. puhdistuksen jälkeen jääkaappi jätetään päälle ja ovi kiinni tai 2. jääkaappi sammutetaan ja ovi jätetään auki. No niin, arvaattekin jo. Armas avopuolisoni oli tietysti yhdistänyt nämä kaksi tapaa huolimatta siitä, että olin asiasta häntä jo ennen siivousta muistuttanut. Toisin sanoen hän oli ottanut jääkaapin pois päältä ja oven kiinni. Käsi ylös, se joka ei tiedä, mitä siitä seuraa. Sain tavallista lievemmän melodraaman aikaiseksi, sillä omat, Jeesuksen ihmetekojen kokoiset hölmöilyni olivat vielä niin tuoreessa muistissa, että minun oli turha sanoa yhtään mitään. Mutta kyllä lämmitti tietää, että myös armas avopuolisoni osasi tunaroida. Toisaalta kiukutti taas turha rahanmeno. Mutta kiukku oli lyhytaikaista, sillä paria päivää myöhemmin tuli Noasilta viesti:

Uudet asukkaat ovat saaneet avaimet toimistolta 21.10.2009. Asuntonne
näyttäisi olleen kunnossa (jääkaappi/pakastin oli homeessa, mutta
ilmeisesti uudet asukkaat siivoavat?). Mukavaa viikonloppua!

Hahhaa! Kiitos ja kumarrus laupeille sieluille, joita maa päällään kantaa. Se oli ohi. Ohi. Ei enää mitään ylimääräisiä maksuja. Eikö? Ei. Eikö varmasti? No, ei. Käsi sydämellä: eikö varmasti? Ei. Ei. Ei. Ei ole enää mitään, mikä… Kas, mikäs tuo on? Noasin loppulasku. Puuttuva sisäoven ja komeron avain. 60 euroa. Siis vielä 60 euroa avaimista, joita emme KOSKAAN käyttäneet! Melodraama. Siinä sitä seurattiin todellista melodraama-hetkeä, kun teatteri Kuutio esitti tietokoneen ääressä taide-esityksen ”Tonttulakin kuolema – erään kiukun anatomiaa”. Voin vakuuttaa, että kyseessä ei ollut pantomiimi.

Etsimme tietysti syyllistä, kuten jokaisen kunnon ihmisen tällaisessa tilanteessa kuuluu. Mutta eihän me otettu niitä avaimia, eihän? Eihän me koskaan käytettykään niitä. Ne on varmasti yhä siellä. Ne ei vaan huomanneet niitä. Pirun Noas. Silmä käteen, apinat! Turha puhina loppui lopullisesti vasta marraskuussa, kun avaimet löytyivät N.:n eräästä asiakirjakansiosta. Kuvitteellinen ja kuolleista herännyt tonttulakki kourassa kirjoitin Noasille siinä toivossa, että saisimme vielä rahamme takaisin. “No, tietysti. Ilman muuta”, vastattiin aluetoimistosta.

No ei todellakaan vastattu. Sieltä todettiin jälleen rahisevan kuivaan sävyyn, että “valitettavasti lukot on jo vaihdettu”. Niin-pä. N. suostui maksamaan avainsakon omasta pussistaan. Raha oli tuossa vaiheessa enää sivuseikka. Tärkeintä oli, että haavoihini siveltiin bal… tai pikemminkin amputoituun raajaani laitettiin vähän puudusainetta. Tunsin voittaneeni idioottikisan niukasti piste-erolla 200-17.

Sappi saa rauhan

Niin alkoi elo Pietarissa, eikä sen kummempia kommelluksia muuton tiimoilta enää syntynyt. Toki erilaisia jälkijäristyksiä oli. Isäni valitti aika ajoin – ja valittaa yhä – hänen kotiinsa jättämistä muuttolaatikoista, vanhempi sisaristani kiukutteli liiallista tai väärään osoitteeseen tulevaa postia… Ette muuten tiedä, kuinka vaikeaa on S-ryhmän Yhteishyvän peruuttaminen. Se peruutettiin kolme kertaa tuloksetta, kunnes siskoni otti puhelimen kauniiseen – ja raivosta tärisevään – käteensä ja teki tiettäväksi, ettei hän halua enää koskaan nähdä veljensä nimellä tulevaa Yhteishyvää asunnossaan. Se tepsi. Entäpä ”äitini”… Ah. ”Äiti”. Hänellä oli minulle asiaa oikeastaan vasta joulukuun puolivälissä. Luvalla julkaisen pienen pätkän sähköpostista, jossa hän varsin, mm, selvästi ilmaisi kantansa erääseen supersankariasusteeseeni. Eikö olekin silmiä hivelevää sanankäyttöä?

Pohjolan mies. Nyt totisesti saat lopettaa mokoman miehen esittelyn tai ainakin uusia asukokonaisuutesi. Olen ihmetellyt, mikä kumma haju on Riston* vaatekomerossa, selvä homeen ja kellarin mätä tuoksu. Kun aikana pengoin, löysin käsittämättömän nuhjuisen muovipussin, jonka sisältä löyhkähti inha tuoksu. Kummastelin, mitä ihmeen rättejä pussissa oli ja kas!!! Pohjolan miehen umppuiset uroskuteet. No viisaana naisena – niin luulin – pistin ne pesukoneeseen odottamaan tulevaa tuulettumista. Vaan kuinkas kävikään?? Tänä aamuna pahaa aavistamatta päätin pyöräyttää koneen käyntiin pestäkseni samalla superserkkusi pyyhkeet asianmukaiseen kuntoon. Ja katin paskat. En paremmin sano. Nyt nekin haisevat kissan kuselle ja muulle kamaluudelle. Rupesin jo aamulla uudelleen käsin pesemään moisia tunkeloita hajustetulla pesuaineella. Lähden nyt kotiin tutkailemaan, ennätänkö saada serkkupoikasi kamat huoneenraikkaaksi ennen hänen perjantaista tuloaan. Olet sinä kyllä aika mokoma mies!

*Nimi muutettu. Risto ei varmasti halua nimensä esiintyvän tässä blogissa.

Ah, ”äidinrakkautta”, sitä ei voita mikään.

Viimeinen luku tähän iloiseen murhenäytelmään esitettiin tapaninpäivänä 2009, kun piipahdin vielä kerran Suutarilassa hakemassa sinne jääneitä tavaroita ulkovarastosta. Joku oli varastanut aikoinaan Tilastokeskuksesta eurolla ostamani tuolin ja osittain hajonneen Muuramen lipaston. Ärsytti todella paljon, vaikka en niitä olisikaan enää kaivannut. Nyt suhtaudunt toisin, ja toivon, että ne saivat jonkun köyhän opiskelijan iloiseksi. Soitin lisäksi uusien asukkaiden ovikelloa, sillä olin tuonut heille muutaman levyn herkullisia venäläisiä suklaita korvaukseksi homeisesta jääkaapista. He eivät olleet kuitenkaan kotona, joten pistin levyt postilaatikosta viestin kera. Pari tuntia myöhemmin toinen asukkaista soitti, kiitti kovasti ja toivotti meidät tervetulleeksi käymään joskus asunnossa katsomassa, millaiseksi he olivat sen sisustaneet.

Mutta te tunnette minut. Vaikka olen ajatellut asiaa paljon ja halunnut mennä Suomi-vierailuillani käymään, en ole vielä saanut mitään aikaiseksi. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä turhemmalta se tuntuu, ja ehkä he ovat jo muuttaneet sieltä pois. Mutta loppujen lopuksi se sopii hyvin kuvaan. Sillä vaikka nyt esitetty näytelmä on iloluontoinen, se on pohjimmiltaan tragedia. Siksi tämä on tarinalle hyvä päätös.

———————–

Tuntuuko teistä siltä, että aikaa on kulunut hävyttömän kauan sitten näytelmän kolmannen osan? Voin vakuuttaa, että kyseessä on vain aistiharha, joka johtuu siitä, että elän eri aikavyöhykkeellä kuin te. Se on se ratkaiseva tunti, kun ylitetään raja Suomen ja Venäjän välillä. Tai sitten kyse on aikadilataatiosta, joka johtuu siitä, että liikun yksinkertaisesti niin paljon nopeampaa kuin te. Oli miten oli, omistan tämän tekstin Mikikselle, joka jopa viime syksyyn asti (teidän aikaanne) jaksoi uskollisesti käydä täällä kääntymässä ja kannustamassa piiskan ja kyynelten kera.

KOLMAS OSA

Ennen kolmatta osaa

Tätä saatiinkin odottaa sitten luvattoman kauan. Pahoitteluni. Vasta viimeisen parin kolmen viikon aikana kävi selväksi, että tätä juttuahan on ihan oikeasti odotettu. Jotenkin aina vähän yllätyn, että joku jaksaa näitä horinoita odotella ja lueskella. Kiitos kärsivällisyydestä. Toivon mukaan näytelmän kolmas osa on mieleenne. Jos muistatte jonkin asian eri tavalla (koskee lähinnä perheenjäseniä) pyydän mitä nöyrimmäisesti kirjoittamaan aggressiiviset vastaväitteenne kommenttikenttään. Kiitos!

Amputoitu euforia

Vaikka oloni oli suhteellisen krapulainen huonosti nukutun yön jälkeen, tunsin jonkinlaista mielihyvää siitä, että olin päässyt pois Suomesta muuton melskeestä. Tunsin, että sisälläni versoi uusi elämä (ei kuitenkaan syöpäkasvain). Eläköön! Kävin noutamassa klo 7.00 uuden kotini avaimen vuokranantajaltani, joka tuli vielä ystävällisesti näyttämään, missä asunto on ja miten oven kinkkinen lukko avataan. Tämän jälkeen avasin rinkkani, etsin sieltä soveliaat työvaatteet ja havaitsin pakanneeni jostain syystä mukaan myös tonttulakin! Pidin asiaa hilpeänä, mutta en tuolloin vielä tiennyt, että tonttulakin olikin pakannut rinkkaani kohtalo itse. Täysin tietämättömänä siitä mitä oli tulossa, lähdin kello 8.30 etsimään uutta työpaikkaani. Tuolloin auvoinen aloni sai ensimmäisen pikku naarmun.

Paikalla piti olla kello 9.00. Katsoin N:n antamasta nuhjuisesta karttapiirroksesta – joo joo, älkää sanoko sanaakaan – mihin minun tulisi mennä: Minulle oli sanottu, että uusi asuntomme sijaitsi vain kivenheiton päässä töistä. Mutta kiven voi heittää kiertotietä. Suhailtuani kortteleita ympäri aikani ja kellon näyttäessä jo kymmentä yli yhdeksää, rohkaisin mieleni ja kysyin eräältä vanhalta babushkalta, missä mahtaa olla Suomen konsulaatti. Ymmärsin vastauksesta noin kolmasosan; kulje eteenpäin liikennevaloihin ja siitä sitten oikealle. Kävelin liikennevaloihin, ja olin juuri aikeissa ylittää tien, kun babushka tuli viereeni, viittilöi vasemmalle ja puhui kiihkeästi. En voinut olla muuta kuin lähtemättä vasemmalle. Ja kas, parin minuutin kävelyn ja epämääräisen pään kääntelyn jälkeen eteeni lopulta piirtyi rakennus, joka muistutti hyvin paljon koulutuksessa näkemääni kuvaa rakennuksesta. Marssin ovelle, selitin kuka olen, ja minut päästettiin sisään.

Olin kaksikymmentä minuuttia myöhässä, mutta uusi työnantajani ei edes huomannut asiaa. Kaiken lisäksi perehdytyksessä selvisi, ettei minulla olisi ollut oikeastaan mitään kiirettä tulla paikalle. Olisin voinut tulla vaikka vasta seuraavalla viikolla, sillä työtilanne oli hyvin hiljainen. Miltä kaikelta viikon lisäajalla olisikaan vältytty, huokaisin itsekseni. Mutta minkäs teet, kaikki oli nyt hyvin, joten oli kai turha valittaa.

Ensimmäinen työpäivä alkoi lopulta sangen hyvissä merkeissä. Työkaverit osoittautuivat mitä mainioimmiksi ihmisiksi, uusi työ tuntui mukavalta ja kaikki oli hyvin. Kunnes – se ikuinen kunnes – juuri ennen ruokailua tuli tekstiviesti N:ltä. Tai oikeastaan useampi. Itse asiassa hän soittikin. Ensimmäinen soitto koski sitä, että Suutarilan kotimme valkoinen hyväkuntoinen Muurame-kirjoituspöytä ei enää ollut niin hyvässä kunnossa. Kävi nimittäin niin, että eräs laatikostoista oli rysähtänyt kannettaessa suoraan asvalttiin. Niinpä sillä ei ollut enää käyttöä. N. soitti minulle kysyäkseen missä mahtoi olla jätelava, sillä asukasyhtiössämme oli sellainen. Koska minä en kyennyt vastaamaan puheluun eikä lavaa löytynyt parinkymmenen minuutin etsiskelynkään jälkeen, N. päätteli, että olin huijannut häntä, ja ettei mitään lavaa ollut olemassa. Ottaen huomioon millainen mies olen, tällainen mahdollisuus oli periaatteessa olemassa. Tällä kertaa hän oli kuitenkin väärässä. Surin hetken aikaa kirjoituspöytää, mutta toisaalta emme olisi koskaan raahanneet sitä Venäjälle, joten en jaksanut sitä juuri murehtia. Hyvä tuuleni oli horjumaton.

Mutta se oli vasta tiedustelupartion tunnusteluisku, ja paljon parempaa oli tulossa. Vähän myöhemmin, juuri ennen ruokailua, N. nimittäin pisti viestiä, että oli käynyt palauttamassa asuntomme avaimia nimeltä mainitsemattomaan opiskelija-asuntosäätiöön (Noas). Siellä oli ihmetelty, miksi palautamme avaimet jo nyt, sillä vuokrasopimus oli voimassa vielä 31.10. asti! Kylläpä kuulosti ihanalta. Toistetaanpa: Vuokrasopimus oli voimassa vielä 31.10. asti.

Niin, arvon yleisö, olin tosiaan irtisanonut vuokrasopimuksen virallisesti vasta 2.9., mikä tietysti väistämättä tarkoitti vuokrasopimuksen päättymistä vasta lokakuun lopussa. Ei siinä ollut mitään epäselvää. Ei alkuunkaan. Pasmani menivät aivan sekaisin. Ruokailusta ei meinannut tulla mitään, kun samaan aikaan kiukun kyyneliä pidätellessä piti yrittää antaa hyvä alkuvaikutelma ja tutustua uusiin ihmisiin. Lopputyöpäivän aikana sain jotenkin koottua itseni niin, että pariksi tunniksi jopa unohdin asian. Tekstasin N.:lle, että otan yhteyttä Noasiin ja koetan vähän selvitellä mahdollisuuksia (minulla ei ollut aavistustakaan, mitä voisin heille sanoa.). Työpäivän päätyttyä ryntäsin kauppaan ostamaan olutta, mutta katsottuani kukkarooni ostinkin vain maitoa, leipää ja pelmenejä. Pakastepelmenit ovat varmaan halvinta ruokaa, mitä Venäjältä saa. Siis tattarin lisäksi. Sitäkin ostin.

Tämän jälkeen kävin hakemassa N.:n ystävältä tietokoneen lainaksi (minulla kun ei ollut kotona mitään tietotekniikkaan viittaavaakaan). Istuin kohteliaisuudesta paikalla puolitoista tuntia, vaikka olin nukahtamis- ja ärtymiskuoleman partaalla. Kerroin, kuinka tyhmä olin ollut. Onneksi venäläinen ei petä, ja minulle kerrottiin suoraan ja valehtelematta, että kyllä, olet aika tyhmä. Mutta hei, rehellisyys maan perii. Ja loppujen lopuksi minulla oli niin kivaa kuin siinä tilanteessa saattoi olla. Kotimatkalla kirjoitin vielä internet-kahvilassa viestin Natashalle, ja pohdimme yhdessä mahdollisuuksiamme.

Kun saavuin kotiin joskus myöhään illalla, kaivoin rinkasta esiin kohtalon mukaan lykkäämän typerän tonttulakin, iskin sen päähäni ja lysähdin sohvalle. Kirosanat tulvivat mieleeni. Kiukutti ja ärsytti. Siis kuinka tyhmä voi ihminen olla?, oli kysymys, jonka esitin itselleni vielä monta kertaa illan aikana. Olin siis peeaa, ja vielä piti löytää rahaa a) uuteen vuokraan + takuuvuokraan b) vanhan asunnon vuokraan ja kerääntyneeseen visalaskuun. Itketti ja potkitutti. Saatoinpa vähän seinää potkiakin siinä pelmenejä syödessäni. Tonttulakin kulkusen surullinen kilinä syvensi melankolista tunnelmaa osuvasti.

Onneksi muistin tuolloin vanhan satukirjani (”Tulilintu: venäläisiä kansansatuja”, mainio teos), jossa kaunis prinsessa (tuossa vaiheessa vielä sammakko) neuvoo tyhmää nuorinta veljeä (huomaatteko analogian, hahaa!) seuraavasti: ”Aamu on iltaa viisaampi. Mene nukkumaan.” Näin tein minäkin. Tai melkein. Siinä sängyssä maatessani mielessäni kehkeytyi suunnitelma. Nappasin lainaamani miniläppärin kauniisiin käsiini ja kirjoitin pienen viestin eräälle nimeltä mainitsemattomalle opiskelija-asuntosäätiölle. Sen tehtyäni uni laskeutui päälleni kuin haaremin neitsyet; tuoksuvana ja eeeh… nukuin siis erinomaisen hyvin, vaikka olin aika ajoin kuulevina puhinaa neljänsadan kilometrin päästä lännessä.

Viritelmiä

Ja toden totta! Aamulla heräsin hieman älykkäämpänä ja kykenin peilin edessä jopa hymyilemään. Olo ei ollut enää sitruunanhapan, vaan ehkä suunnilleen satsuman luokkaa. Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä jossain vaiheessa aamuista tattaripuuroa lusikoidessani tyhmyys koputti olkapäälleni ja vetäisi avokämmenellä päin näköä. Se siitä sitten. Töihin lähtiessäni teki taas mieli vetää itseäni turpiin.

Heti töihin päästyäni lähetin kirjoittamani viestin Noasille. Viestissäni pyysin nöyrään sävyyn, olisiko mahdollista, että voisimme saada uusien vuokralaisten tiedot ja sopia heidän kanssaan siitä, että he muuttaisivat asuntoon jo lokakuun alusta ja maksaisivat vuokrasta jotain, vaikka kaksisataa tai edes sata euroa. Tällöin voisimme minimoida vahingot. Idea kuulosti hyvältä, suorastaan nerokkaalta ja olin toiveikas. Viestin lähetettyäni olo oli jälleen pari piirua parempi. Sen jälkeen aloin taas opetella uusia työkuvioita. Reilua tuntia myöhemmin sain vastauksen, joka latisti tunnelman kuin kolmannen kerroksen toimistokoomikko. Vastaus oli seuraavanlainen:

Valitettavasti tuo uusien asukkaiden aiempi muutto ei teidän tapauksessa tule olemaan mahdollinen, koska huoneisto ei mene normaaliin vuokraukseen 1.11. alkaen. Lähialueella alkaa remontti ja teiltä vapautuva asunto on varattu evakkoasunnoksi.

Heh. Hah. Heh. Tunsin kohtalon karvaisen käden kopeloivan tunnekeskukseni raivokytkimiä. Onneksi se ei osunut niihin, vaan painoi vahingossa alistunut marttyyri -nappia. Hyvä niin, sillä muuten työkaverit olisivat voineet saada minusta hieman erikoisen kuvan. Nyt näytin ulospäin vain vähän väsähtäneeltä. Muuttoapeutta, ajattelivat kollegat kenties. (Vaikea muistaa enää, jos ollaan ihan rehellisiä. Ajan sumuun kaikki paha katoaa…)

No, ei kaadettu maito maahan jää, sano. Pari tuntia märehdin asiaa ja kävin siitä vilkasta sähköpostikeskustelua N:n kanssa. Lopulta aloin vihdoin hyväksyä, ettei mitään ollut enää tehtävissä, kunnes se onneton optimisti pääni sisällä keksi jälleen kerran jotain. Hymy piirtyi kasvoilleni, kun pohdin, että voisin yrittää vielä kirjoittaa Noasin vuokranvalvontaan. Ehkäpä he kuuntelisivat nyyhkytarinaani. Aloin hioa kaunista tarinaa. Mutta palataan siihen myöhemmin ja käydään hiven läpi palautetta, jota sain Suomesta.

Kaikuja kotimaasta

Sillä välin kun suunnittelin tätä kaunista kirjelmää, opettelin uutta työtäni ja odottelin avopuolisoani saapuvaksi Pietariin, lähtöni jälkiseuraamukset alkoivat pikkuhiljaa valua tietoisuuteeni erinäisten surkuhupaisten viestien muodossa. Käydäänpä niistä tässä läpi muutamia. Aloitetaan rakkaasta Isosisko Suurensuuresta. Häneltä tuli 30.10. seuraavanlainen hersyvä tekstiviesti:

”—alan nähdä sun muutossa jo hauskoja piirteitä. Soitin ”isälle” ja se oli oikeasti etsinyt kännyään koko päivän, mm. tonkinut sängyn moneen otteeseen, vetänyt sohvatyynyt ulos ja aina vessassa käydessään kurkkinut ammeen alle. Tänään se nauroi, että vaan Aleksi – -

Niin, ”isä” oli tosiaan ollut pari päivää ilman kännykkäänsä, eikä kukaan voinut tietenkään soittaa hänelle ja kertoa, että kännykkä oli turvassa. ”Äiti” sen lopulta hänelle vei ja teki asian tiettäväksi omassa jäätävässä viestissään (jätettäköön se omaan arvoonsa). Hymyilyttihän Isosiskoni viesti toki hetken, mutta kotvan päästä muistin taas olevani rahaton ääliö aivan omaa tyhmyyttäni – asia, joka ei varsinaisesti hivellyt itsetuntoani. Samaa vahvaa linjaa siskoni jatkoi sähköpostissaan seuraavana päivänä. Siinä hän kommentoi erästä lähettämääni pakettia, joka oli tullut bumerangina takaisin. Suora lainaus (olennaiset nimet on tietysti muutettu, kuinkas muuten):

Sä oot kyllä vuoden ääliö. Siellä kirjekuoressa oli tosiaan se sun lähettämä dvd/peli tms, joka palautettiin lähettäjälle, kun osoite on epäselvä. Mä vielä ymmärtäisin, jos sulla olis jäänyt postinumero pois, mutta että KAUPUNKI myös?? Tiedätkö kuinka monella paikkakunnalla on XXXkatu??? Noh, vain kahdella, toinen Tampereella ja toinen Varkaudessa… mutta siis silti. Plus että sen ihmisen nimi on TuulI eikä TuulA….

Ja kun lyötyä lyödään, niin lyödään sitten kunnolla. Reilua viikkoa myöhemmin oli vuorossa Jonde, joka kertoi Naamakirjan kautta seuraavaa:

Taisit myös hukata minun xboxin langattoman ohjaimen, Otsolahden suurmiehen toisen ohjaimen ja laitoit hänelle jonkun tuntemattoman vehkeen laturin Mutta hyvissä uutisissa peräkärry on melko varmasi korjattavissa nuijimalla. Hyvää nimipäivää!

Ensin minua nauratti ja kovasti – etenkin tuo tuntematon laturi, jonka käyttötarkoitus ei ole muuten selvinnyt vielä tähänkään päivään mennessä – mutta sitten iski syyllisyys. Etenkin tuo ”Hyvää nimipäivää” oli kuin naula arkkuun. ”Hei, hukkasit lainaamasi tavarat, mutta olet silti hyvä jätkä”. NO, EN OLE, mietin itsekseni, mutta en sitten kuitenkaan viitsinyt alkaa sättiä itseäni julkisesti. Julkinen itseruoskinta ilman huumoria on tylsää ja tarpeetonta. Ja totesihan Konsta Pylkkänenkin aikoinaan, että katumus on sieluntiloista hedelmättömin. Oli miten oli, aloin kuumeisesti miettiä, missä kyseiset tavarat mahtoivat olla ja raapustin entisestään pitkään tehtävälistaani jälleen uuden kohdan. Mutta siirtykäämme eteenpäin.

Kirjelmä nimettömälle opiskelija-asuntosäätiölle

En nyt laita kirjoittamaani hätähuutoa vuokranvalvonnalle tähän kokonaisuudessaan, mutta tarjoan teille siitä pieniä pätkiä. Kirjeen alkulause kertookin jo, mitä hain takaa:

Nyt seuraa pieni nyyhkytarina, jonka tarkoitus on ihan puhtaasti hakea sympatiaa. En edes häpeä tunnustaa sitä.

Sitten selitin kompaktisti kaiken sen, mitä oli tapahtunut. En edes yrittänyt pysyä asiatyylissä. Kas tässä pieniä näytteitä siitä, miten väritin tapahtumien kulkua:

Tyhmyyksissäni olin irtisanonut vuokrasopimuksen vasta 2.9., joten irtisanominen astuu kaikkien pykälien mukaan voimaan tietysti vasta 31.10. Voi sitä sanatulvaa ja ärräpäiden määrää, joka silloin (ja vielä pari päivää myöhemmin) pääsi suustani. Pidin juhlan kunniaksi jopa yhden illan tonttulakkia päässäni. Olo oli niin vastaansanomattoman typerä.

Tuntemuksiani asuntomme joutumisesta evakkoasunnoksi kuvasin seuraavasti:

Pystyin lähes kuulemaan, kun orastava toivoni musertui taivaalta pudonneen sinivalaan alle. No, sattuuhan sitä. Ihan tavallistakin varmaan jossain Norjan rannikolla. No, mutta pysytäänpä asiassa.

Kirjeen päätin toiveikkaasti:

Olen varma, että tulen toistamaan samaisen virheeni vielä tulevaisuudessa – sillä kukapa sitä kerrasta oppisi – joten olen jo aikeissa alkaa kerätä rahaa seuraavaa turhaa vuokraa varten.

Lopuksi muistin vielä sanoa, että en syytä nimetöntä opiskelija-asuntosäätiötä mistään (mikä oli ihan totta, ainakin vielä tuossa vaiheessa). Noas vastasi hyvin nopeasti, mutta vastaus oli lyhyt, kuivakka ja ennalta-arvattava ”Valitettavasti emme voi tehdä asialle mitään.”. Vastaus oli sinänsä ihan odotettava ja sävy myötämielinen, mutta missä oli kaikki väri? Meikäpoika kirjoittaa kuin viimeistä päivää ADHD-tajunnanvirtatekstiä ja saa vastaukseksi Hei-anteeksi-emme-voi-tehdä-mitään. Miksi virkailijat ovat niin harmaita? Asiahan ei olisi siitä tietenkään mihinkään muuttunut, mutta ainakin olisin saanut kunnon vastauksesta jotain hupia.

Näitä asioita liikaa vatvoen jatkoin elämääni Pietarissa. Ensimmäisen viikon elin tattarilla ja pelmeneillä ja maidolla. Mihinkään muuhun kun ei ollut varaa. Odottelin ensimmäistä palkkaani kuin kuuta nousevaa. Iltaisin kirjoitin nelisivuista juttua Pelit-lehdelle ja työstin tulevina viikkoina jättikokoiseksi paisuvaa Adam Roberts -artikkeliani. Ja ennen kaikkea kiukuttelin paljon itselleni.

Tarina voisi päättyä tähän, eikö niin? Sain ensimmäisen palkan, maksoin velat pois, minulla oli taas varaa ostaa kaljaa ja elämä löysi oikeat uomansa. Kyllä, kyllä, näin lopuksi tietysti kävi.

Sitä ennen sain kuitenkin vielä mielenkiintoisen tekstiviestin.

TOINEN OSA

Ennen toisen osan alkua

Huomautettakoon tämän toisen osan alkuun, että vanhempi isosiskoni – joka on mitä mahtavin persoonallisuus, itse laupeus ja majesteettisuudessaan loistokkaampi kuin Tanskan ja Norjan kuninkaalliset yhteensä – tarjosi minulle syyskuussa apuaan ja asunnostaan kasvavalle laatikkovuorelle tilaa. Tästä olen hänelle yhä kiitollinen, ja kumarran siksi Äetsän suuntaan joka aamu ennen hampaiden pesua. Noin, nyt kun muodollisuudet on hoidettu pois alta, palatkaamme suuren muuttotarinaan.

II Toinen mahdollisuus

Syyskuun lähetessä loppuaan alkoi paniikki iskeä hitusen päälle. Pohdiskelimme N.:n kanssa, millä saamme isoimmat tavarat siirrettyä muualle. Mielessä kävi pakettiauton vuokraaminen, mutta hylkäsin nopeasti ajatuksen (kuten muistatte, olin ihan peeaa). Hetken emmittyäni rohkaisin itseni ja päätin ottaa yhteyttä ainoaan henkilöön, jolla tiesin olevan suoria yhteyksiä peräkärryihin. Jonde, tuo Olarin laupias samarialainen, ilmoitti heti, että hän kysyy isänsä peräkärryä jälleen lainaksi. Jälleen, sillä olin ohjastanut tuota samaista peräkärryä jo vuonna 2006 muuttaessamme Suutarilaan. Jos ihmettelette, miksi emmin pyytää peräkärryä lainaksi, se johtuu siitä, että edellisellä kerralla kärryä käyttäessäni vähän, öh, hölmöilin. Katsokaas, kaikki sujui mallikkaasti aina siihen asti, kunnes olimme lähdössä uudelta asunnolta viemään peräkärryä takaisin. Peruuttaminen peräkärryn kanssa ei ole koskaan ollut vahvuuksiani ja niinpä lähtiessäni peruuttamaan autoa parkkiruudusta, huomioni oli syystäkin peräkärryssä. Jonde näytteli takaapäin ohjeita, ja niin tiukasti olin näihin ohjeisiin keskittynyt, etten lainkaan vilkaissut auton sivulle. Niinpä hetken päästä kuului inhottava raapiva ääni. Säikähdin tietysti pahanpäiväisesti ja ryntäsin ulos autosta. Katsoimme Jonden kanssa pyöreämuotoista betoniporsasta, joka oli liikkunut peruuttaessani noin puoli metriä sivuun. Olin katsokaas parkkeerannut auton niin lähelle betoniporsaita (niiden tarkoitus oli estää parkkeeraaminen parkkiruutujen välissä olevalle kulkuväylälle), että pienikin liikahdus sivulle oli kohtalokas. Illan pimeydessä en tietysti ollut huomannut niitä. Laskeskelin jo, montako sataa euroa maksaa uuden auton maalipinnan uusiminen, kunnes huomasimme, että onneksemme auton ovessa oleva kovamuovinen suojalista oli juuri betoniporsaan reunan tasalla. Porsas oli onneksemme raapinut vain muovipintaa, johon ei ollut edes jäänyt kunnon jälkeä. Huokaisimme helpotuksesta, mutta olin silti – erään lähisukulaiseni lempi-ilmaisua käyttäen – aivan tärisevässä tilassa. Kun pääsin eroon kärrystä, lähes vannoin, etten enää ikinä aja peräkärryä. En ainakaan sitä peräkärryä.

Ja siinä sitä taas oltiin. Lähes tarkalleen kolme vuotta myöhemmin, viikkoa ennen muuttoani ulkomaille, pyysin jälleen peräkärryä lainaan. Ajattelin, että tällä kertaa hoidan homman kunnialla (ja voitteko kuvitella, minä oikeasti uskoin siihen) loppuun saakka. Sovimme Jonden kanssa, että suoritamme raskaiden tavaroiden muutto-operaation torstaina syyskuun 24.päivä. Olin sopinut saman viikon alussa, että aloitan työt Pietarissa maanantaina 28.päivä – missä ei, kuten tulette pian huomaamaan – ollut mitään järkeä.

Peräkärrypäivä tuli. Liikuin kuin seonnut elohopea pitkin asuntoa ja järjestelin tavaroita. Muutto-ongelmaa pahensi se, että olin jossain vaiheessa onnistunut lupautumaan leipomaan pullaa muffinsi-kollektiiville ja tuomaan sen illan mafiaan – viimeiseen ennen lähtöäni ulkomaille. Minulla ei rehellisyyden nimissä ole enää kuin hatara aavistus siitä, mitä tein tuona torstaina ennen iltaa (mitä luultavimmin suhailin ”äidin” autolla siskoni ja ”isän” asunnoille tavaralastillisten kanssa. Mutta unohdetaan vahingoniloinen ”isäni” hetkeksi aikaa ja siirrytään iltaan, jolloin kävin jo melkoisen kovilla kierroksilla.

Siisäpä pitemmittä puheitta: Tulin siis. J:n vanhempien luokse, jossa naureskelimme ensi alkuun edelliskerran tapahtumia ja lupasin yrittää olla hölmöilemättä tällä kertaa (”Vannotteko, ettette enää ikinä hölmöile?” – vieläkö muistatte tuon ihastuttavan Costa Rica -kahvimainoksen viime vuosikymmenen alusta? Missäköhän se mörökölli viipyy?). Jätin oman autoni – joo joo, ”äidin” se on – J:n vanhempien pihaan ja sitten mentiin. Ilokseni havaitsin, että auto oli automaattivaihteinen, mikä huojensi mieltäni hiusmartoa myöten. Juttelimme niitä näitä, ja tunnelma oli keveähkö kuin kesäinen kuohuviini. No jaa, ei se kyllä ihan ollut, mutta sallittakoon tämä pikantti lisäys. Huristelimme autolla Suutarilaan, veimme tavaroita kierrätyskeskukseen, sitten huonekaluja siskoni ja ”isäni” luokse. Ilta meni mainiosti, ja näytti siltä, että selviäisimme suorastaan nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsimme lähtemään Suutarilasta ilman, että autoon olisi tullut naarmuja betoniporsaasta tahi että olisin tumpeloinut peräkärryn kanssa. Mutta eihän tässä olisi mitään tarinaa kerrottavana, jos kaikki olisi mennyt täydellisesti. Mutta tällä kertaa pääsin jo tosi lähelle. Nimittäin 100 metrin päähän. Se on aika hyvin. No, joo, mutta se siitä peräkärrystä. Kuvitelkaa loput.

Lähdettyäni J:n luota kiirehdin kovaa vauhtia mafiaan. Ajattelin matkalla soittaa scifisteille ja ilmoittaa, että olen tulossa, vaikka kello lähentelikin jo kymmentä. Täytyyhän siellä silti jonkun olla paikalla… no jäikö se peräkärry nyt sitten kalvamaan mieltä vai? Hyvä on. Hyvin lyhyt selonteko: Kaarsin tielle, jolla J:n vanhempien asunto on ja ajattelin rinta rottingilla, että ”Katsokaapa tätä Kuution ”äidin” poikaa, niin se vain tulee ja porskuttaa. Oikea voittaja.” No arvaahan sen, mitä tällaisesta seuraa. Koska tiellä oli meneillään tietyö ja tilaa oli vähänlaisesti, autolle ei ollut peräkärryn kanssa tilaa kääntyä pihalle tulosuunnastamme. Enkä ole niin ammattimies, että osaisin peruuttaa kärryn kanssa aidan reunustamalle pihalle alamäkeen, joten päätimme ajaa talon ohi ja pyöräyttää auton tien päässä olevassa risteyksessä ympäri ja palata takaisin. Käännös risteyksessä sujui mainiosti, paitsi että käänsin hieman huolimattomasti, eikä auto mahtunut kääntymään kokonaan. Mutta ei huolta. Vielä. Koska muuttomestari Kuutio oli voimiensa tunnossa ja aavistuksen ylimielinen (väsynytkin vähän), hän ei vaivautunut edes vilkaisemaan takapeiliin, koska se on amatööreille. Sen sijaan hän pisti pakin suoraan päälle ja painoi kaasua ennen kuin vieressä istunut J. ehti varoittaa. Sekuntia myöhemmin takaa kuului ikävän kova narskahdus. Niinpä niin, ystäväiseni. Kukapa teistä olisi arvannut, että peräkärry siellä takana seuraa auton liikkeitä hieman jälkijunassa (vai onko se jälkiautossa?). Yksinkertaisesti sanottuna: kärry oli linkussa, eikä ripustus pitänyt lainkaan siitä, että sitä kohti peruutettiin. Oli hikikarpaloiden aika.

Nousimme autosta ja menimme tarkastamaan kärryä. No, mitäs siinä, toinen tukipalkeista oli tosiaan vääntynyt. Mutta mikäs siinä auttoi. J. irrotti peräkärryn, minä käänsin autoa, kiinnitimme kärryn uudestaan ja ajoimme viimeiset sata metriä talolle. Peruutus kotipihalle sujui tietenkin mahtavasti. Kerroimme pienestä haaverista J:n isälle, joka totesi heti sen kuultuaan rauhalliseen, mutta totiseen sävyyn: ”Aijai. Se onkin pahempi juttu.” Niinhän se on, sillä jos tukipalkki on vääntynyt, peräkärry ei seuraa autoa suorassa linjassa. Hehhehehhe. No, mikäs siinä auttoi. Pahoittelin kovasti, kiitin lainasta ja sanoin korvaavani korjauskulut ja pohdiskelin, montako sadan euron seteliä lentäisi luotani pois turhuuksien tähden. Sitten lähdin myrtyneenä kohti Helsinkiä. Päätin soittaa ”äidille”, että jätän auton hänelle, ennen kuin lähden mafiaan. Mutta kas, kännykkääni ei löytynyt mistään. Ajattelin, että känny oli tietysti jäänyt tavaroita siirtäessäni jonnekin omaan asuntooni (hah!). Mutta jos ei löytynyt kännykkää, niin ei muuten löytynyt Helsingin keskustasta parkkipaikkaakaan. Niinpä ajoin auton aina St. Urho’s Pubille asti. Se tarkoitti tietysti sitä, etten voisi ottaa baarissa oikeastaan yhtään mitään. Sääli, sillä hetkellä minun teki palavasti mieli jotain alkoholipitoista. Kaiken lisäksi pullaa hamunnut kollektiivi oli kadonnut paikalta. Olivat kuulemma soittaneet ja tekstanneet minulle. Baari-ilta oli onneksi sentään erittäin viihdyttävä ja kaivattu lepotauko ennen muuton viimeisiä rippeitä. Muuton viimeiset rippeet. Kuulostaa ihan siltä kuin kaikki olisi muka jo tehty. Hah.

Tuli perjantai, ja vaikka kuvittelin, että torstain jälkeen lähes kaikki oli siirretty, tavaraa oli vielä – ”isää” lainaten – helsmutisti. No, ei ollut helsmutisti. Sitä oli vielä ihan helve…krhm. Niin. Paljon. Kaiken lisäksi kännykkääni ei löytynyt, joten jouduin soittelemaan Skypen ja N.:n puhelimen kautta. Selvisi, ettei kännykkä ollut ainakaan asunnossamme, ei autossa eikä myöskään ”isän” luona. Toisaalta kännykän puuttuminen oli hyvä asia, sillä jossain määrin sen puuttuminen rauhoitti mieltä. Ja oli sitä tekemistä muutenkin. Perjantaina muuttoruljanssi jatkui entistä kiihkeämpänä. Ja lauantaina vielä sitäkin kiihkeämmin, kun siivosimme, puunasimme ja kuurasimme paikkoja. Miten voi asunnon puhdistamiseen mennä niin paljon aikaa! Lauantaina oli myös käännekohta siinä mielessä, että lähtöni alkoi hermostuttaa pahasti jo kaikkia muitakin perheenjäseniä ja he alkoivat olla a) ärtyneitä ja b) huolestuneita kännykkäni puuttumisesta. Niinpä olin lauantaina päivällä Facebookin kautta yhteydessä J:hin, joka lupasi kysyä asiasta vanhemmiltaan. Lauantaina myös päätin, että en lähde Pietariin sunnuntain kello kolmen päiväbussilla, vaan viimeisellä mahdollisella yöbussilla, joka lähtisi klo 23.00. Nukkumaan mennessä päässäni soi Bruce Dickinsonin Road to Hell (joka muuten soi päässä myös lukion vektorilaskennan kokeessa, ja vieläpä ihan aiheesta: sain kokeesta tuolloin 5-, joka oli huikeaan koulumenestykseen tottuneelle pojanklopille iso kolaus).

III ”No, sittenhän sun ois vissiin parempi lähtee”

Tuli sunnuntai. Pyhittämätön lepopäivä. Viimeinen päiväni Suomessa. Meno muuttui yhä hullummaksi. Olin äreä, aggressiivinen, ja tavaraa oli asunnossa yhä ihan liikaa. Pohdiskelin mielessäni, miksi sovin työni alkamispäiväksi maanantain 28.9. enkä esimerkiksi torstaita 1.10. Koko päivän mieltäni kalvoi se tosiasia, että bussini kohti Pietaria lähti klo 23.00. Kaiken lisäksi tavaroiden sijoituspaikka alkoi muodostua ongelmaksi. Kuten olen jo aiemmin maininnut, ”Isä” ei enää hymyillyt nähdessään laatikoita, ja Isosisko Suurensuuri kätki hänkin mielensä tummat pilvet vain vaivoin. Kaikki oli ihan vaiheessa. Ja kello kävi. Eikä kännykkää löytynyt. Lopulta J. vastasi, ja kertoi, että vanhemmat olivat löytäneet kännykkäni autostaan. Hurraa! Mutta missä välissä ehtisin sen hakea? Ravistin hihaani ja heitin arvioiduksi saapumisajaksi noin klo 18.30.

Ja höpsis. Kello 18.30 olin yhä kotona ja lähdössä kohti Espoota viemään viimeistä tavaraerää. Olin lopen väsynyt, ärtynyt ja taisinpa todeta sen perinteisen lauseen ”En enää ikinä X”, X:n ollessa tässä tapauksessa muuttaa-verbin kieltomuoto ’muuta’. Suhasin ensiksi ”isän” luo. Hän nukkui jo, koska oli lukenut taas kirjoja läpi yön. Mokoma ketale, miksi sillä on niin paljon aikaa, ajattelin. Ilkeämieliset ajatukseni katkesivat, kun ”isän” kännykkä soi. Vastasin siihen, vaikka minulla oli hirveä kiire ja jatkoin samalla tavaroiden lastausta. Soittaja oli ”äiti”, joka oli huolissaan ehtimisistäni ja oli aikonut tiedustella niistä isältä. Kerroin, että kaikki on suurinpirtein ok (hah!) ja että olin menossa hakemaan omaa kännykkääni. Selitin, etten ehdi nyt puhua, sillä vielä oli ehdittävä palauttaa HTT:lle, Otsolahden Ottomaanille ja J:lle heidän peliohjaimensa ja -konsolinsa (olin lainannut niitä Pelit-lehden arvosteluja varten) sekä haettava kännykkä ja vielä käytävä palauttamassa asukastoimikunnan avaimet. Niin, voitteko uskoa, olin tosiaan asuinalueeni asukastoimikunnan sihteeri? Jösses sentään.

Siinä äidin kanssa jutellessani havaitsin yhtäkkiä olevani autossa ja kaartavani Länsiväylälle. Mietin, mikä tilanteessa oli outoa. Tietysti se, että puhuin ”isän” puhelimeen. Kerroin tämän ”äidille”, joka ei ollut lainkaan ilahtunut kuulemastaan. Minä sen sijaan hihittelin ääneen sitä, miten olin taas tehnyt ihmisten elämästä vaikeampaa. Kaaos, se on minun elementtini. ”Äiti oli sitä mieltä, että minun pitäisi välittömästä palauttaa puhelin. Sanoin, etten kerta kaikkiaan ehdi, mikä oli tietysti tottakin. Lupasin antaa puhelimen ”äidille”, kun illalla palauttaisin auton. Hän uhkasi minua todella pahoilla asioilla, jos vahingossakaan veisin puhelimen mukanani Venäjälle. Hämmentävää. ”Äidillä” on todella pitkä pinna, joten hänen hermoilunsa alkoi syystäkin huolestuttaa minua…

Sompailin auton kanssa J:n vanhempien luo, jotka ottivat minut sydämellisesti vastaan. J:n isä kertoi olevansa melko varma siitä, että kärry saadaan vasaran kanssa paukuteltua kuntoon. Tieto oli huojentava. Otin kännykkäni vastaan ja kerroin hieman anteeksipyytävästi, että minulla oli melkoinen kiire. He ymmärsivät yskän. Miten mukavia ihmisiä. Hyppäsin koslaani ja huristin kohti Otsolahtea palauttamaan peliohjaimia ja –konsoleita. HTT, OO ja J. olivat jo minua vastassa. Autosta noustessani havaitsin saavuttaneeni yhden parhaimmista saavutettavissa olevista tiloista, joka on euforinen hysteria. Puhuin käsittämättömän nopeasti ja selitin naureskellen, miten huonosti asiat olivat. Myös liikkeeni olivat kuin pikakelatusta mykkäfilmistä. Lykkäsin pojille heidän tarvikkeensa, he toivottivat hyvää matkaa (saatoimme halatakin, kuka tietää) ja lähdin jälleen liikkeelle. Kello tikitti jo puolta yhdeksää. Aikaa oli vähemmän kuin toivoin, mutta enemmän kuin riittävästi.

Jälleen Suutarilassa. Kello tikitti jo 21.10. Tapasin asukastoimikunnan erään jäsenen, annoin hänelle hallussani olleet toimikunnan tavarat ja juttelimme ihan hetkisen. Hän kysyi, milloin olin lähdössä. Kerroin, että bussini lähtee yhdeltätoista. Hän katsoi minua hieman yllättyneenä ja totesi sitten yksvakaasti: ”No, sittenhän sun ois vissiin parempi lähtee”. Tein työtä käskettyä ja kurvasin autolla oman talomme pihaan. Siellä N. odotteli hermostuneena – miksi kaikki olivat niin hermostuneita, pohdin hieman myöhemmin – lykkäsi minulle rinkkani, sinne pakkaamansa eväät ja hoputti minua lähtemään. Yksi pöytä ja tuoli ja polkupyöräni olivat vielä asunnossa, mutta arvelin tuolloin, että siskoni voisi auttaa niiden siirtämisessä seuraavana tahi sitä seuraavana päivänä. Ja loppujen lopuksi aikaa oli ihan riittävästi. Vuokrasopimus umpeutui vasta 30.9., ja maanantai oli vasta 28.9. Eipä siis hätää.

Hieman kaihoisin mielin kipusin jälleen punaisen nuolukaisen (=nuoli+nuorukainen) rattiin ja lähdin kohti Helsingin keskustaa. ”Äiti” taisi matkan varrella vielä soittaa hermostuneen puhelun, jonka aikana puitiin lyhyesti ajankäyttöäni, ”isän” puhelinta ja perheelleni aiheuttamaani stressiä. Mutta sen ihmeellisempiä asioita ei sen illan aikana enää tapahtunut. Saavuin hyvissä ajoin (noin klo 22) ”äidin” luokse, ojensin hänelle minulle kuulumattoman puhelimen ja auton avaimet. Tämän lisäksi kannoimme vielä hyvän määrän tavaraa autosta hänen asuntoonsa. Jostain kumman syystä hän oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Sanoinko jo, että hän ilmassa oli aistittavissa hiven hermostuneisuutta? Lopulta otin rinkkani autosta ja lähdin talsimaan kohti Kampin lentoautoasemaa.

Kun istahdin linja-autoon, puolirauhaisa ilmapiiri levittäytyi ympärilleni. Muutto oli vihdoin minun osaltani valmis ja matka kohti uutta elämää alkaisi, konkreettisesti, juuri sillä hetkellä. Soitin vielä siskolleni ja kysyin apua viimeisten tavaroiden siirtämiseen. Hän sanoi, että eräs hänen ystävänsä voi tulla avustamaan. Mutta vastaus ei tullut, öh, aivan hyväntahtoisesti. Vuosien puhelinhaastattelutyön karaisemana korvani erottivat äänessä jopa hivenen hampaiden kirskuntaa. Saattoi se tietysti olla väsyneen mieleni luoma kuvitelma. Mutta kun tästä asiasta oli sovittu, laskeutui ylleni outo rauha. Tuijottelin raukeasti ohi vilistävää Helsingin maisemaa. Sitten otin haukun N:n tekemistä eväistä ja tajusin samalla, etten ollut syönyt koko päivänä juuri mitään. Aterioituani otin hyvän asennon ja vaivuin ainakin jossain määrin ansaittuun uneen.

Ah, kuinka hyvin kaikki olikaan. Ainakin hetken verran.

Näytelmän seuraava osa ilmestyy sopivasti uuden vuoden kynnyksellä eli huomenna. Tällä kertaa selityksenäni on se, että jouluna en juuri tietokoneen äärellä keikkunut saati mitään kirjoittanut ja että joku lahjoitti minulle tänne itään vietäväksi ärsyttävän flunssan. Siis juuri sitä laatua, joka ei estä työntekoa, mutta tekee siitä erittäin epämiellyttävää. Nyt lunssa näyttäisi olevan talttumaan päin, joten yritän pysyä rikotussa lupauksessani.

Sitä paitsi Iloisen murhenäytelmän neljäs – ja toivoakseni viimeinen – osa esitettiin Suomessa loppuun vasta Tapaninpäivänä.

Mutta se selityksistä, nyt on ruvettava (kirjoitus)töihin.