Näin tehdään akateemista tutkimustyötä!

 ”Sun graduasi on kyllä jännittävää lukea, kun ikinä ei tiedä, mitä sieltä tulee.”

Näin totesi graduohjaajani viime viikon keskiviikkona, kun aloimme tarkastella hänelle pari päivää aiemmin lähettämääni viitoslukua. Luku oli tietysti aivan jotain muuta kuin olin alun perin luvannut. Väitin käyväni läpi keskustelijoiden suhteiden symmetriaa ja asymmetriaa (asymmetria tarkoittaa siis keskustelussa vallitsevaa epäsuhtaa, vrt. esimiehen ja alaisen välinen keskustelu). Ja katin kontit! Tämä kävi tosin itsellenikin selväksi vasta siinä vaiheessa, kun olin luvun kirjoittanut ja painoin sähköpostiohjelman lähetä-nappia. Oli miten oli, luku sai ihan positiivisen tuomion. Tosin ohjaaja naureskeli sitä, että viikkokausia lupaamaani neloslukua ei vain näy eikä kuulu. Sen sijaan annan luettavaksi ihan kaikkea muuta. No, sovimme tuolloin, että lähetän nelosluvun (pääanalyysiluku) hänelle torstaina 9.4. eli tänään. Luku on kuitenkin vielä aivan keskeneräinen ja analyysin vahvuus yhtä lujaa tekoa kuin… kuin, jokin huonosti tehty asia. Ei tule nyt hauskaa kielikuvaa mieleen, valitan.

Joku voisi väittää minun olevan umpikujassa, ja niin totta vieköön olenkin. Mutta ei hätää, minulla on aamuun asti aikaa keksiä pakokeino ja viivyttää tuskallista deadlinen ylittämistä. Siis useita tunteja! Merkit ovat hyvät, sillä viimeisen kuuden päivän aikana olen saanut kasaan vain kolme sivua. Se on huonosti, todella huonosti. Iloitsen siksi, että  niistä sivuista kaksi on syntynyt eilisen ja tämän päivän aikana, joten niinpä olen erittäin optimistinen seuraavien tuntien suhteen. Mutta miksi siis kirjoitan tänne, kun minun pitäisi olla työn touhussa?

Ah, kuinka viekkaita te olettekaan, arvon lukijani. Miksipä todella? Kenties välttelen työntekoa. Ei, pois se minusta. Välttelemisen aika on ohi, tosin vain hetkellisesti. Syyni on hyvin yksinkertainen. Motivaationi ja kirjallinen luomisvoimani ovat ehtymässä, joten minun täytyy paikata niitä jollain tapaa. Vastaus ongelmaani on yksinkertainen: lähes kaapista ulos tulleena ekshibitionistina saan voimaa siitä, että tunnustan julkisesti oman typeryyteni ja teen itseni naurunalaiseksi. Aion toteuttaa tämän tavoitteen kertomalla teille lähes reaaliajassa, mitä tänä yönä tapahtuu. Vuorossa on joko kuolettavan tylsiä lukuhetkiä tai sitten verrattoman surrealistiset aivobakkanaalit! Pianhan se selviää. Tai no, teille se selviää pian. Minulle arvoitus valkenee vasta aamun koittaessa.

Ei muuta kuin töihin. Kello on nyt 00.52. Huom! Olen tänään työskennellyt jo aamusta asti, en siis suinkaan aloita vasta nyt. Nyt on kuitenkin kiihdytysvaihe. Nyt otetaan alitajunta mukaan akateemiseen työhön. Pyrin tekemään päivityksiä suunnilleen tunnin välein tai aina kun jotain merkittävää tapahtuu. Mikä on merkittävää selviää meille pian.

“LUKU 4″ – Virtuaaliseuranta

Luku on sulkeissa siksi, että  sen numero päätettiin yhdessä ohjaajan kanssa muuttaa luvuksi 5, koska viime kerralla läpikäymämme “luku 5″ oli aivan jotain muuta kuin sen piti olla.

klo 00.56. Alan käydä läpi keskustelun osallistujaroolien muutoksia ja pohdin sitä, miksi lukijat käyttävät nollapersoonaa eivätkä puhuttele toimitusta te-ilmaisuilla. Katsotaanpa, kuinka käy. Jännää!

klo 02.11. Täähän menee ihan päin honkia. En ole kirjoittanut riviäkään. En siis riviäkään! Luin uudelleen yhden artikkelin, jonka pitäisi olla minulle muka tarpeellinen, mutta ei siinä sanottu mitään järkevää. Tai no, en oikein pysynyt kaikista asioista ihan kärryillä. Hermostuksissani korkkasin iskemättömän keräkaalin ja olen rouskuttanut siitä jo monta lehteä. Lisäksi olen ryystänyt kaksi kuppia teetä. Jääkaapissa odottaa litra piimää ja jalkojen juuressa äärimmäiseen hätään tarkoitettuna on Jamesonia. Käteni alkaa uhkaavasti hapuilla pullon suuntaan, mutta ei vielä ystäväiseni, ei vielä. Luin graduohjaajani tekemiä kommentteja. Niissähän oli ihan pointti! Ehkä mun pitäisikin unohtaa nollapersoona hetkeksi ja pohtia sen sijaan sitä, miten lukijat esittävät kysymyksiä ja vaatimuksia toimitukselle eli miten heidän keskusteluvuoronsa kielellistyvät. Joo. Näinpä teen. Sitä ennen lisää kaalia. (Uskon, että kaali, joka aikoinaan saattoi minut niin moniin ongelmiin, on nyt apuvälineeni tässä tiukassa tilanteessa). Niin ja piimää tietysti. Kylmää, paksua piimää. Aijai.

klo 03.11. Keskittyminen kysymyksiin näyttää tuottavan tuloksia. Huomasin kirjoittaneeni aiheesta jo useitakin sivuja, ja nyt olen koonnut tietoja yhteen ja pohtinut. Samalla olen putsannut tekstiä kohdista, joissa olen puhunut ihan pehmoisia. Tässä vaiheessa lienee syytä tarkentaa, että tämän luvun ongelmahan ei varsinaisesti ole sivujen puute, vaan järkevän tekstin määrä. Jos lukua katsoo sivujen määrän valossa, niin 30-sivuiseksi suunnittelemassani luvussa on jo nyt noin 45 sivua. Ongelma on se, että olen käsitellyt asioita, miten sattuu ja kyse onkin melkoisesta tilkkutäkistä. Vääjäämättä tulee mieleen kokemus armeijasta, kun astelimme ammuntojen jälkeen maalitauluille ja luutnantti totesi osumistani: “Kuutio, tehän ammutte kuin haulikolla. Eihän teillä ole yksikään osuma lähellä toistaan.” Totesin silloin arasti, että kai se on tärkeintä, että kaveri on saanut osuman (lähes kaikki osumat olivat maalitaulussa). Luutnantti murahti jotain ja jatkoi matkaa. Nyt ymmärrän hänen suuren filosofiansa ja kykenen näkemään, mitä hän haki takaa.” Popularisoitua tiedettä voi kirjoittaa kuin “haulikolla”, sillä silloin käydään usein läpi useita eri aiheita suhteellisen pintapuolisesti ja nopeasti. Kunnon akateeminen työ – jota minä siis en kirjoita – sen sijaan vaatii kunnolla kohdistettuja laukauksia, jotka rypästyvät pienelle alueelle. Tieteessä pyritään ampumaan päähän, niin monta kertaa kuin mahdollista (kuvaannollisesti tietenkin).

Jos ihmettelette ajatusteni korkeaa lentoa, niin siihen saattaa vaikuttaa se, että sorruin ottamaan pienen – siis aivan pienen – napsun Jamesonia kuuman veden kera. Olo parani ja aivotoiminta virkistyi heti. On se viski ihmeellistä ainetta. Lisäksi ryystin toisen lasin piimää ja rouskutin lisää kaalia. Maha tuntuu kestävän tätä meininkiä niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Jeps, nyt takaisin töihin.

klo 3.45 KATASTROFIN AINEKSIA! Petollinen kaali! Tiedättekö, mitä se yritti tehdä? Se esitti muka viattomasti lepäävänsä tietokonepöydällä, kun se yhtäkkiä päättikin vierähtää lattialle. Edes salamannopeilla maalivahdin refleikselläni en ehtinyt tehdä mitään muuta kuin nostaa pöydän alla olevaa jalkaani, mikä tarkoitti tietysti sitä, että löin polveni kivuliaasti pöydän pohjaan. Tosin siinä hetkessä en ehtinyt heti huomata kipua, kun tarkkailin kauhuissani kaalin putoamista pommin lailla… kymmenen senttiä ohi tietokoneessa olleen muistitikkuni. Sydänhalvaus oli lähellä! Voitte vain kuvitella mitä olisi tapahtunut, jos lähes kilon painoinen kaali (se muuten painoi tätä aloittaessani 1470 grammaa, aika hyvin on tullut syötyä) olisi pudonnut muistitikun päälle. Siinä ei olisi hajonnut pelkästään tikku, vaan luultavasti myös tietokoneen USB-portti. Jeesus sentään, kun pelästyin. Oli pakko kompensoida kauhua ihan pikkiriikkisellä napsulla viskiä. Sijoitin kaalin nyt olohuoneen nojatuoliin. Sieltä se EI VOI tehdä mitään pirullisia jekkuja. Miksi jokin niin hyvänmakuinen ja terveellinen kasvis kuin kaali on niin pahaluontoinen? En ymmärrä.

klo 4.57. Vielä on yli puoli tuntia porvarillisen hämärän alkuun, mutta aivokapasiteetti alkaa pikkuhiljaa valua surrealistisen puolelle. Olen saanut kirjoitettua jo kolme sivua (kai). En jaksa juuri laskea, ja stilisoitua, mutta tässä ollaan kaukana valmiista. Silmäluomet eivät vieläkään tunnu erityisen raskailta, johtuneeko sitten tasaisin väliajoin juodusta piimästä ja… muuten, äskeiseen lasiin tyhjeni koko purkki. Se tarkoittaa sitä, että olen siis juonut litran piimää, kaksi kuppia teetä, kaksi (vai kolme?) viskinapsua ja syönyt noin 500-600 grammaa kaalia. Niin sitä pitää! Nyt on jotenkin surrealistinen hetki. Vaikka kuinka yritän keskittyä, niin mieleeni palaavat vain Betty-tuotesarja, johon törmäsin – kiitos graduaineistoni. Erään linkin kautta päädyin Studio Nailfixin sivuille, jossa myydään Betty Beauty -kauneudenhoitotuotteita. Ja ne eivät ole kuulkaas mitä tahansa tuotteita, hohhoo, ei todellakaan, vaan Betty Beauty on “Ensimmäinen väri joka on tarkoitettu “niille karvoille”.” Okei, mun puolestani ihmiset saavat värjätä mitä tahansa, ei siinä mitään. Ongelma on vain se, että erehdyin lukemaan väriaineiden tuotekuvauksia. Ne ovat… minä… minä en oikein tiedä, mitä ne ovat. En osaa selittää. Ne ovat hypnoottisia, sitä ne ovat. Kuunnelkaa:

Auburn Betty

Oletko kuuma punatukka? Punainen tarkoittaa suoraa toimintaa.
Ensimmäinen turvallinen väri “niille karvoille”
Haluatko itsellesi punaisen salaisuuden?
Get your betty ready! 

Lucky Betty

Varmista että kuusesi lehdet ovat todellakin vihreät!
Ja pyydä talonmieheltä apua tulla sytyttämään kuuseesi kynttilat…
LUCKYbetty jouluna tai Pyhän Patrikin päivänä tuo sinulle onnea!

Aagh! Luoja (tai jokin muu kosminen entiteetti) armahda meitä mainosmiesten metkuilta. Yllä mainitut kuvaukset eivät ole edes pahimmasta päästä. Yh. Tee tässä nyt sitten gradua, kun “Get your Betty ready” pyörii mielessä. Entä onko miehille samanlaista sarjaa? Ja minkälaisia niiden värien kuvaukset olisivat? Hrrrrh. Vielä pieni napsu viskiä (tämä on viimeinen, lupaan.) Ja kun sanoin, että nämä napsut ovat olleet pieniä, niin ne todella ovat olleet pieniä. Ei mitään sellaisia lorauksia, mitä olen kuullut Toukolassa laseihin arki-iltoina kaadettavan.

klo 6.02. Aurinko nousee yhdeksäntoista minuutin kuluttua, mutta Kuution äidin pojan osalta elämä  näyttää yhä murheelliselta. Pääanalyysiluvusta on yhä puolet tekemättä, vaikka kirjoitustyötä on tehty ahkerasti.  Tapahtumaköyhän yön kruunasi vielä se, että kun kävin puolisen tuntia takaperin pesemässä hampaani, löin pimeässä jalkani käsipainoon, jonka olin unohtanut lattialle illan treenin jälkeen ja mäjähdin (luonnollisesti) lattialle. Kissamaisilla refleikseilläni laskeuduin kuitenkin käsien varaan tyylikkääseen etunojapunnerrusasentoon. Alkoholilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Ensi kerralla voisi tosin toimia sen verran älykkäästi, että laittaisi vaikka valot päälle eikä liikkuisi pimeässä… Niin tai näin, joudun julistamaan TEHTÄVÄN EPÄONNISTUNEEKSI. En voi kuin hämmästellä Taxiorjan kaltaisia ihmisiä, jotka kirjoittavat kandityönsä kymmenessä tunnissa. Kaikki kunnia heidänkaltaisilleen. Ikuisena optimistina olen kuitenkin levollisella tuulella. Kahdeksan tuntia unta pollaan, kahdelta ylös ja taas hommia tekemään. Ties vaikka yllättäisin kaikki ja päätyisin mafiaan. Tosin en koe ansainneeni sitä, joten ehkä on parempi vain pysytellä kotona ja kihnuutella tämä naurettava luku (ihan oikeasti, sivumäärä vain paisuu, mutta mitään järkevää ei synny) kasaan. Kiitoksia seurasta, kannustuksesta, myötätunnosta ja vahingoniloisesta naurusta. Älkää pelätkö olla vahingoniloisia, jos siitä olo paranee. Ja muistakaa: Get your Betty ready (oksetus)!

Miellyttävää työpäivää ja pääsiäistä kaikille!

PS. Varokaa keräkaaleja, ne tuntuvat olevan tähän aikaan vuodesta omituisen kiukkuisia. Tosin olen myös harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kaaliressuni vain nukahti pöydälle ja putosi unissaan lattialle. En halua ajatella siitä pahaa. Ressuparka.