Kulmakunta

Perjantai lähestyy uhkaavasti loppuaan, mutta kirjoitusta ei näy eikä kuulu. Jos ollaan tarkkoja perjantai meni täällä jo, mutta koska lukijakuntani (hei ”äiti”!) on Suomessa, jossa ollaan vielä arjen syleilyssä, niin en tunne syyllisyyttä. No, tässä tulee – olenhan lähes sanani mittainen mies. Ymmärtänette, etten voi kertoa työpäivistäni täällä kovin julkisesti (ja ihan kuin teitä se kiinnostaisi), sillä ikinä ei voi tietää, mikä perverssi instassi tätäkin blogia lukee. Vaikka minun on kyllä jotenkin vaikea kuvitella, että tämän itäisen maan tiedustelupalvelut olisivat kauhean kiinnostuneita typerien juttujani kääntämisestä.

Joka tapauksessa voin iloksenne ilmoittaa, että minulla on yhä ”se jokin” tallella. Toissapäivänä eli keskiviikkona minun piti mennä ihanaisen avopuolisoni kanssa konserttiin Pietarin yliopistolle. Konsertti alkoi seitsemältä. Erään pitkäksi venyneen kokouksen takia pääsin lähtemään töistä vasta klo 17.40 vaikka olin ajatellut lähteä jo puoli tuntia aiemmin – ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta aikaa oli silti vähintään runsaasti (yliopisto on Vassilin saarella, jonne hulauttaa metrolla noin parissakymmenessä minuutissa). Mutta en nyt edes teeskentele pitäväni teitä jännityksessä. Jotenkin ryssin (heh) koko homman. Homma meni näin. Päätin vielä ehtiä käydä kotona hakemassa taskukartan kaupungista, jotta varmasti löytäisin perille. Hyvä ajatus, mutta kartan etsimiseen tuhrautui käsittämättömän paljon aikaa. Kello 18.15, kun lähdin kotoa. Metroasema on lähellä, joten ei hätää. Ellei satu olemaan Aleksi. Luin metrossa Anna-Kaisa Härkösen romaania Ei kiitos niin keskittyneesti, että vaihtoaseman kohdalla lähdin kyllä ihan oikein pois junasta, mutta sitten käännyin väärään suuntaan. Toisin sanoen nousin vahingossa (helkutin pitkiä) liukuportaita katutasolle ja sitten uudestaan alas. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että jouduin maksamaan uuden matkan. Rahaa minulla ei ollut (olin unohtanut nostaa ja kukkarossa oli vain Matin serkku Viljo), mutta onneksi taskunpohjalla oli yksi ylimääräinen metropoletti. Kyllä lykästi. Kiireen vilkkaa juoksin metroaseman toiselle ovelle ja eikun uudestaan alas. Kello oli 18.35. Tekstasin N:lle olevani perillä 19.20, mutta salaa toivoin olevani jo aikaisemmin. No, aina saa toivoa.

Päästyäni lopulta Vassilin saaren metroasemalle, kello oli 18.50. Hehei! Minähän ehdin ihan hyvin, ajattelin. Nousin metroportaita iloisen tunnelman vallitessa. Portaiden yläpäässä otin kaulurin taskusta ja laitoin kaulaan. Viipotin ulos. Totesin, että kaulurin ottaminen varomattomasti oli hölmösti tehty. Pipo oli pudonnut jonnekin liukuportaissa. No heh. Kyllä nauratti. Onneksi Pietarissa oli juuri tullut kylmä, ja lämpötila oli hitusen nollan alapuolella. Kai tästä selvitään, ajattelin optimistisesti. Lähdin kävelemään kohti suuntaa, jossa muistelin yliopiston olevan. Avopuolisoni ohjeet olivat epämääräiset (se on se pisin rakennus siellä yliopistoalueella), mutta olihan minulla kartta. Ja olen melkoinen suunnistaja!

Joo, niin olen. Suunnistustaitoni kävivät pian selviksi, kun saavuin Srednii prospektin päähän (tie, jota minun pitikin kulkea) ja valitsin nerokkaasti erään pikkukadun, joka meni oikeaan suuntaan. Sen jälkeen en ole ihan varma, mitä tapahtui, sillä kymmentä minuuttia myöhemmin havaitsin olevani aivan väärällä kadulla ja siitä vielä kymmenen minuuttia myöhemmin tajusin olevani menossa 90 astetta väärään suuntaan. Tai itse asiassa en tajunnut. Kello tikitti ikävästi jo 19.15.

Mutta sitten edessäni levittäytyi valtava rakennus. Iso, majesteettinen ja aidalla ympäröity Sydänkuopassani (jos on silmäkuoppa, niin sitten on myös sydänkuoppa, ei vastaväitteitä) alkoi sykkiä orastava toivo. Puikkelehdin valtavalle aidatulle takapihalle, jossa oli hevonen (!), koira, joukko pikkutyttöjä ja vartiokoppi. Epäilykseni alkoivat herätä. Takapihalta ei myöskään päässyt sisään tuohon kolossaaliseen rakennukseen. Puikkelehdin pihan toisesta päästä ulos ja kiersin rakennuksen pääportille. Tiesin, ettei se ollut oikea rakennus, mutta takerruin epätoivon vimmalla haluuni päästä konserttiin. Sisätilat olivat komeat, mutta valitettavasti en ollut tullut yliopiston päärakennukseen, vaan Taideakatemiaan. Kirjoittelin N:lle kiukkuisia viestejä. Valitin, että minun oli kylmä (etenkin päästä, kas kummaa) ja minua väsytti. Sanoin, että lähden kotiin. Vähän ajan päästä tuli vastaus: ”Missä ihmeessä sä oikein olet?” Niin. Tutkin karttaani ja ratkaisin vihdoin olinpaikkani. Olin kyllä oikealla kadulla, mutta aivan väärässä päässä. Kun yliopistokadun pituus on pari kilometriä, niin siinä se hymy hyytyy. Laskeskelin olevani noin puolen kilometrin päässä yliopistosta. Kello oli 19.37. Ilmoitin, että tiesin olinpaikkani, mutta en tulisi konserttiin, vaan menisin kotiin. Hieno päätös! Sen sijaan hienoa ei ollut se, että päätin lopulta kuitenkin kävellä yliopiston ohi ihan vain piruuttani ja näyttääkseni sille keskaria. Aikuismaista, kypsää ja ehtaa Aleksia. Lämmittelin vielä hetken akatemiassa, kunnes vartijat alkoivat käydä epäluuloisen näköisiksi ja sujahdin kylmään ulkoilmaan. Vajaan kymmenen minuutin tallustelun jälkeen yliopisto levittäytyi sivullani. Ja olihan se tosiaan pitkä rakennus. Pitempi kuin mikään muu, se oli minun myönnettävä. Kirjoitin N:lle. Kello oli 20.00. Hän kehotti tulemaan konserttiin, sillä se oli kuulemma ”tosi hyvä”. Sehän paransi oloani suunnattomasti. Ilmoitin, etten tule tuntia myöhässä minnekään ja pahoittelin asiaa. Olin oikeasti ihan ystävällinen, vaikka sisälläni velloi sulaa laavaa. Sitten katsoin karttaani. Vaihtoehdot olivat a) kävellä takaisin Vassilin saaren metroasemalle (800-900m) tai Nevskiy Prospektille (Pietarin pääkatu, kaikkihan sen tietää, matkaa suunnilleen saman verran). Päätin, että takaisin en mene, koska takaisin kääntyminen on aina luovuttamista. Niinpä suuntasin joenrantakatua pitkin joen yli menevälle sillalle ja sillan yli kohti Nevski prospektia. Tuuli yltyi, oli kylmä ja sormetkin alkoivat jäätyä. Jeespoks. Alkoi jo vähän naurattaa. Ihan pikkuisen, sellaista suruhymyä. Ja sitten olin sillan yli massiivisen Eremitaasin edessä ja Nevskin alussa (tai päässä, miten sen nyt kukin haluaa katsoa). Mikäs siinä. Kohta olen perillä, ajattelin.

Nevski tekee heti sillan jälkeen tiukan käännöksen, mutta siitä ei voi erehtyä, koska Nevski on suurin katu. Valtakatu. Katujen kuningas. Jeesus, pyhä ja voideltu Messias kadun muodossa. No, niin vain kävi, että suunnistusihme suoraan Suomesta eli minä käännyin jälleen 90 astetta väärään suuntaan. Ja sitten vielä kävelin puoli kilometriä ja mietin, miksei ihmiskuhina lisäänny, vaan nimenomaan vähenee. Saapuessani Iisakin kirkon eteen, tuijotin sitä hetken monttu auki. Osittain siitä syystä, etten ollut koskaan käynyt sen luona, ja osittain siitä syystä, ettei minun olisi pitänyt olla lähelläkään sitä. Otin karttani esiin, paikallistin itseni ja totesin, että eräänlainen U-käännös olisi aika kova sana. Samalla totesin, että matkaa Gostinyi Dvorin metroasemalle on vielä aivan liikaa. Olin nimittäin katsonut pientä karttakirjastani pikkuisen huolimattomasti. Siinä on katsokaas kahden koon karttoja. Toisin sanoen en ollut reittivalinnassani ottanut lainkaan huomioon sitä, että Vassilin saaren metroasema oli pienemmän mittakaavan kartalla kuin Gostinyi Dvorin. Toisin sanoen kävelymatka oli itse asiassa yli tuplat sen, mitä lähemmälle metroasemalle. Hihhahhoh. Kyllä nyt naurattaa, mutta ei silloin, kun oli muutenkin kylmä.

Itsekseni jupisten lähdin tarpomaan kohti Nevskiä, jota kävelin vielä kymmenen minuuttia ennen kuin saavuin metroasemalle. Halusin palavasti glögiä, jonka tiesin odottavan kotona. Glögiä votkan kera, kiitos kaunis. Lopulta pääsin metroasemalle. Kello oli 20.38, kun N. kirjoitti, että konsertti loppuu ja hänkin lähtee kotiin. ilmoitti. Siinä vaiheessa oli sentään jo muuten lämmin, kun olin kävellyt rivakasti. Kotona olin lopulta noin kello 21.00. Ehdin pistää glögin liedelle, lämmittää sen ja kaataa mukiini, kun N. jo saapui kotiin. Vain kymmenen minuuttia minun jälkeeni ja hyvän, ilmaisen konsertin nähneenä ja kuulleena. No hei, näin se joskus menee. Minun kohdallani aika usein. Mutta kyllä Nevskin kadottaminen on oikeasti jo aika häpeällistä. Onneksi glögi ja vodka tekivät tehtävänsä.

Mainittakoon tähän loppuun, että hihittelimme töissä kollegoiden kanssa sitä, kun eräs iso venäläinen sanomalehti oli otsikoinut Nevski Expressin junaturmasta suunnilleen seuraavasti: ”Kuka on syyllinen: islamistit, natsit (=venäjän äärioikeisto) vai länsi? Hyvät vaihtoehdot. On kertakaikkisen hienoa, että aggressiivinen ja äärimmäinen ”länsi” on asetettu rinnakkain sellaisten rauhaarakastavien liikkeiden kuin islamistit ja natsit, kanssa.

Ei tässä muuta. Muuten on ollut aika tylsää…