Vlog, videologi, videoblogi, vloggari, vlogata – nuo termit ovat hiljattain nousseet yhdeksi muotitermeistä nettiviestinnästä puhuttaessa. Rakkaalla ja suomalaisessa julkisessa keskustelussa aika tuoreellakin lapsella on monta nimeä. Näillä vlogeilla tarkoitetetaan videovälitteistä viestintää, jossa videon tekijä kertoo omasta arkielämästään. Sävy voi olla leikkimielinen ja huumoripainotteinen tai sitten hyvinkin vakava. Yksi vlogaamisen monista alalajeista on ns. pelivlogit, joissa (nuoret) peliharrastajat tekevät pelivideoita, pelaamalla ja kommentoimalla omaa pelaamistaan samanaikaisesti.

Huolimatta vlogaamisen tämänhetkisestä nosteesta se ei ole mikään triviaali muoti-ilmiö, vaan on laajemmin yhteydessä siihen, minkälaisessa mediakulttuurisessa ilmastossa tällä hetkellä elämme.

Yleisemminkin yksilön avautumisesta, kevyen leikkimielisistä tai vakavammin otettavista, on tullut keskeinen polttoaine meitä ympäröivän mediakulttuurin pyörityksessä. Usein puhutaan ns. tunnustuskulttuurista, joka ymmärretään pitkälti negatiivisesti. Olemme pakotettuja katsomaan ja lukemaan triviaaleja ja lähinnä myötähäpeää tuottavia mediavälitteisiä avautumisia, joiden perimmäinen tarkoitus on tuottaa helposti ja halvalla hyvin myyvää viihdettä ja sivujen ja ohjelma-ajan täytettä. Tunnustuskulttuuriin liitetään usein myös ajatus tunteiden näyttämisen keskeisyydestä. Tunteiden näyttäminen mediassa on niin keskeistä, että mediassa liikutuksensa näyttävästä, jopa itkevästä poliitikosta (julkinen hahmo, jonka ajattelisi olevan mahdollisimman kaukana julkisen tunteiden näyttämisen kulttuurista) ja siten hänen edustamistaan asioista, tulee jollain tavalla todellisempia, juuri itkun tai ylipäänsä tunteiden esiintuonnin kautta. Kuten Kari Hotakainen kirjoitti taannoin Helsingin  Sanomissa, “tässä tunnepornoistuvassa maailmassa, missä teeveessä itkemisestä on tullut aitouden merkki, suuret sanat murenevat kulmistaan ja menettävät tehoaan…olemme siirtyneet tiedonvälityksestä tunteenvälitykseen ja tv-kanavat ovat muuttuneet kyynelkanaviksi”

Näin voidaan ajatella, että  sekä ihminen, joka omasta elämästään avautuu että tuon tunnustuksen katsoja, lukija tai kuuntelija asettuu osaksi eräänlaista tunnustuskulttuurista konetta joka suoltaa loputtomasti minäkeskeisiä kertomuksia, tunnustuksia, tunteiden näyttämisen säestämänä. Tämän koneen lopputuotteena on, pessimistisimpien käsitysten mukaan,  helposti hallittavissa oleva yksilö, ns. tunnustava eläin, joka näyttää itsestään kaiken mahdollisen – ja muokkaa sitä kautta itseään tuon koneen edellyttämällä tavalla, tekemällä oikeanlaisia tunnustuksia, sopivista asioista.

Vlogaamisen suosio kuitenkin osoittaa, että nämä yksilöiden avautumiset ja minäkertomukset tulisi ymmärtää myös positiivisemmassa valossa. Keskeistä on, että yritetään kurottaa kohti toista ihmistä ja tulla kuulluksi.  Ne tulee siis ymmärtää nykypäivän sosiaalisen kanssakäymisen muotona, ja etenkin nettiviestinnälle ja sosiaaliselle medialle luonteenomaisena viestinnän tapana. Vlogaaminen (ja tunnustuksellinen avautuminen) YouTubessa on siis yksi tapa pyytää ja tulla nähdyksi. Tärkeää kuitenkin on, että tällainen henkilökohtainen video saa vastakaikua, eli esim. YouTube ympäristössä kommentteja, vastausvideoita ja vakituisia kanavan tilaajia. Vlogaaminen ilman katsojia on vähän kuin pitäisi monologia vessanpeilille. Onnistuessaan vlogaaminen taas voi toimia hienona itsensä esittämisen, näyttämisen ja muokkaamisen areenana. Yksilön itsensä esittäminen ja vlogaaminen yhtenä sen muotona ei siis ole vain huomiohakuisuutta huomion itsensä vuoksi vaan oleellinen tekijä siinä miten me “synnymme” yksilöinä ja mediakansalaisina. Siksi kysymys siitä, miksi on tärkeää tulla nähdyksi ja kuulluksi medioidussa yhteiskunnassa, ja tarkemmin sosiaalisen median palveluissa, on laajempi kysymys ylipäänsä yksilön olemassaolosta.

 Kirjoittajana: Karoliina Talvitie-Lamberg