Teksti ja kuvat: Marja Mesimäki
Erilaisia kaupunkitiloja on mahdollista ottaa monipuoliseen uusiokäyttöön. Esimerkiksi esikaupungeissa ja lähiöissä alueiden asukkaat voivat olla aloitteellisia omassa elinympäristössään.
”Mielestämme kulttuuri syntyy – niin naiivilta kuin se saattaa kuulostaakin – ihmisten omista ideoista ja halusta toteuttaa omassa kaupunginosassaan erilaisia, värikkäitä, hauskoja, kummallisia ja mieltä piristäviä tapahtumia performanssitaiteesta kioskikaraokeen kaatosateessa”.
– perinteistä lippakioskia kulttuurin kautta elävöittämään ryhtyneet Terhi Sandberg ja Jeena Laitinen Helsingin Sanomien mielipideosastolla 8.9.2010.
Kesäkuun alussa 2010 sain lähistöllä asuvalta tutulta viestin: “Nukketeatteria meidän pihassa!” Perheen pitkäaikainen ystävä oli ehdottanut, että voisi tulla pitämään perheen lapsille nukketeatteriesityksen. Asiasta oli puhuttu jo pidempään, mutta nyt oli vihdoin aikaa, nukketeatterintekijällä toinen jalka jo eläkkeellä. Sovittiin päivä ja aika, esitys hyvällä kelillä ulkona, sateen sattuessa sisällä omakotitalossa. Mistä se sitten lähtikään, ajatus, että voisihan esitystä tulla katsomaan omien lasten lisäksi muutama naapurin lapsi, pihaan kyllä mahtuu. Esityksen jälkeen tarjottaisiin kahvia ja itse leivottua pullaa. Viestiä kulki muutama viikko ennen sovittua esityspäivää sähköpostilla, suusta suuhun ja monistettu kutsu kädestä käteen. Facebook ei ollut missään vaiheessa mukana kuviossa.
Esitysilta koitti aurinkoisena ja lämpimänä. Valo siivilöityi viehkosti omenapuiden lomasta kohti estradia, jonka muodostivat kaksi keittiötuolia ja niiden väliin ripustettu kaunis kangas. Nurmikolle oli levitetty räsymattoja, ja naapureilta oli lainattu penkkejä ja tuoleja. Perheen lapset olivat itse niitä käyneet hakemassa. Takakuistilla mummi hääri mehujen, pullien ja kahvin kanssa. Luvassa oli Aladdin ja taikalamppu – “jännittävä tarina, jossa on kelmejä, taikuutta ja lopussa Prinsessa ja elämänmakuinen onni”. Jalkakäytävälle oli kirjoitettu vesiliukoisilla liiduilla isoin kirjaimin NUKKETEATTERI, TERVETULOA! Väkeä saapui tasaisena virtana, pihatie täyttyi lastenvaunuista ja -rattaista. Puolen tunnin mittaista esitystä seurasi hiiskumatta noin sata ihmistä, ehkä suurin piirtein 60 lasta ja heidän vanhempiaan. “Ihan mielettömän hauska juttu”, kehuskeltiin pulla suussa esityksen jälkeen. “Lisää tällaista! Ihanaa, kun joku järjestää jotain näin mahtavaa ihan lähellä!” Pääsymaksuja ei kerätty, palkintona oli yhteinen ilo.
Kuvattu tapahtuma saattaa edustaa keskiluokkaisen, kesäisen omakotialueen idylliä, mutta yhtä lailla sitä voidaan pitää myös innostavana esimerkkinä, miten kaupunkilaiset ottavat lähiympäristöään haltuunsa spontaanisti ja ennakkoluulottomasti.
Kaupunkisuunnitteluun, arkkitehtuuriin ja ympäristöpsykologiaan perehtyneet Karen A. Franck ja Quentin Stevens (2007) tuovat esiin kaupunkitilan luovan muovautumisen mahdollisuuksia toimittamassaan julkaisussa “Loose space – possibility and diversity in urban life”. Monesti miellämme tietylle tilalle “normaalin” käyttötarkoituksen. Kadut palvelevat lähinnä siirtymistä paikasta toiseen. Yleensä ajatellaan, että omakotipiha on yksityinen saareke, jossa touhutaan omassa rauhassa. Tällöin voidaan puhua tiukasta tilasta, jonka käyttö on ennalta määritelty. Tilan käyttö uudenlaiseen tarkoitukseen tekee siitä väljän (loose space). Väljä tila voi syntyä ex tempore, toisinaan se vaatii pitkällistä suunnittelua tai jopa luvan. Oleellista on, että tilaa käytetään johonkin sellaiseen, mitä varten sitä ei ole alun perin suunniteltu. Katuja voidaan käyttää sählykenttinä, parkkiruutuja piknikpaikkoina, joutomaita sissiviljelyksinä, Eduskuntatalon portaita taideteoksen näyttämönä tai omakotipihaa puolijulkisena esityspaikkana. Uudet toiminnot voivat esiintyä Franckin ja Stevensin mukaan rinnatusten alkuperäisten kanssa, niitä voi ilmaantua kadonneiden tilalle tai uusia käyttötarkoituksia voi syntyä jonnekin, missä ei alun perinkään ollut määrättyä toimintoa.
Joka tapauksessa asukkaat ottavat jatkuvasti valinnoillaan, tekemisillään ja tekemättä jättämisillään kantaa urbaaniin ympäristöön, tietoisesti tai tiedostamatta. Tiukassa tilassa saatetaan käyttäytyä lähes refleksinomaisesti kuten tilan suunnittelija on olettanut tai sosiaalinen normi vaatii. Tilojen väljentämisessä kysymys on aktiivisesta ja tietoisesta valinnan vapaudesta. Jotta tilasta voi tulla väljä, se edellyttää että ihmiset tunnistavat tilan tarjoamat mahdollisuudet. Tarvitaan myös sopiva annos luovuutta ja päättäväisyyttä tilan hyödyntämisen mahdollisuuksia kohtaan sekä jonkinlaista omakohtaista näkemystä ja kokemusta, suhdetta tilaan. Ihmiset voivat antaa kaupunkitiloille uusia merkityksiä, mikä taas luo lisää tilaa uusille oivalluksille, näkemyksille, asenteille ja käyttäytymiselle.
Franck ja Stevens korostavat, että nimenomaan kaupunki tarjoaa erilaisia paikkoja väljyydelle: etsimiselle ja löytämiselle, odottamattomalle, sääntelemättömälle, spontaanille ja joskus myös riskialttiille. Väljyys riippuu osaltaan urbaanin ympäristön rakenteesta ja julkisuuden asteesta. Toiset paikat luovat monimuotoisempia tilallisia yhteyksiä ja valinnanmahdollisuuksia kuin toiset. Esimerkiksi yksityistyminen ja materialismi yhdenmukaistavat urbaaneja toimintoja ja identiteettejä, ja asettavat ihmiset passiivisen kuluttajan rooliin pikemmin kuin aktiivisen osallisen asemaan.
Mitä väljät tilat voisivat tuoda lähiöiden kehittämiseen? Pihateatteri avasi hetkeksi yksityisen tilan puolijulkiseksi tapahtumapaikaksi, jossa tunnelma kohtaamisineen oli varsin leppoisa, siis yhteisöllinen, positiivinen, omannäköinen ja rauhallisesti dynaaminen. Tilojen väljentämisen mahdollisuus liittyykin hankkeemme näkökulmasta paitsi lähiöiden ja esikaupunkialueiden tarjoamiin fyysisiin puitteisiin myös näillä alueilla lymyäviin henkisiin ja sosiaalisiin resursseihin, joita voitaisiin yhä enemmän suunnata omalle asuinalueelle ja oman lähiympäristön kehittämiseen. Franckin ja Stevensin esittämiä ajatuksia mukaillen voidaan pohtia, millä tavalla katsomme arkiympäristöämme, miten näemme ja koemme sen mahdollisuudet ja rajoitteet.
Franck ja Stevens nostavat esiin erityisesti vapaa-aikaan ja huvitteluun liittyvät toiminnot ja keskeiset julkiset kaupunkitilat otollisina väljyyden tuottajina, toisin kuin arkirutiinit ympäristöineen. Keskusta-aukiot suorastaan houkuttelevat tilan uudelleenmäärittelyihin. Lähiöissä taas urbaani anonymiteetti ei tuo samanlaista suojaa kuin keskustan julkisilla paikoilla, joissa vieraat ihmiset saatetaan päästää hyvinkin lähelle. Toisaalta väljät tilat ovat omiaan pitämään yllä omaleimaista paikallista kulttuuria vastavoimana yhdenmukaistavalle massakulttuurille. Esikaupungeissa ja lähiöissä voitaisiin kehittää sellaisia tilojen uusiokäyttömuotoja, joilla on merkitystä yhteisöllisyyden, turvallisuuden ja lähiverkostojen toimivuuden sekä omaperäisen identiteetin näkökulmasta, mikä nostaa esiin lähiöiden arkimaisemia paraatipaikkojen ohella.
Mitä käyttöä keksittäisiin esimerkiksi liityntäliikenteen parkkialueille työmatkaliikenteen ulkopuolisina aikoina tai koulujen pihoille kesällä, iltaisin ja viikonloppuisin? Suostuisiko kauppakeskus avaamaan käytävätiloja asukkaiden ite-taiteen galleriaksi tai voisiko kadunpätkän joskus sulkea puolispontaanin letkajenkkatapahtuman vuoksi?
Lähde: Franck, Karen A. & Stevens, Quentin (2007): Tying down loose space. Teoksessa Franck, Karen A. & Stevens, Quentin (toim.): Loose space. Possibility and diversity in urban life. Routledge, London.