Sekoittavasta asumisen mallista hyviä kokemuksia kantakaupunkimaisessa ”kaupunkilähiössä”

Helsingin Ruoholahden sekataloissa kokemukset asumisen mallista olivat myönteisiä ja ilmapiiri tutkituissa taloyhtiöissä oli hyvä. Alueen taloyhtiöissä on innovatiivisesti ja kansainvälisestikin kiinnostavasti sekoitettu rappukohtaisesti omistus- ja vuokra-asumista.

Paikallista asumisen historiaa omaavat ”city-ihmiset” ovat viihtyneet Ruoholahdessa.
Asukaskyselyyn vastanneista naiset toivoivat miehiä enemmän yhteisiä asukastapahtumia, kun yleistä tiedotusta ja osallisuuden, vaikuttamisen tukemista kaivattiin niitäkin lisää.

Eri asumismuotojen sekoittaminen saattaa tulevaisuudessa olla entistäkin tärkeämpi kaupunkipoliittinen tavoite. Eräs tulevaisuuden huoli on, että kaupungin asunnoissa on aiempaa epäsosiaalisempaa asujaimistoa, kun myönteisessä visiossa vuokralaisten vaihtuminen on nykyistäkin hitaampaa.

Tutkimushavainnot käyvät ilmi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan opiskelijoiden
hankkeesta, jossa he kuvasivat ja arvioivat Ruoholahteen sijoittuvia niin kutsuttuja
sekataloja. Mukana kaupunkitutkimuksellisessa tarkastelussa oli historiaa sekä
nykypäivää, tehtiin myös lyhyt kurkistus vuokra- ja omistusasumista sekoittavien
taloyhtiöiden mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kolmen erillisen tutkimusryhmän työt on koottu yhdeksi raportiksi. Aineistot kerättiin syksyllä 2010 ja alkuvuodesta 2011. Ensimmäisenä esillä on tutkimusosio, jota varten on haastateltu kolmea sekataloja hallinnoivaa isännöitsijää. Toiseksi käydään läpi asukaskyselyn tuloksia. Kysely jätettiin parille sadalle asukkaalle, joista hieman päälle kolmekymmentä palautti lomakkeen. Havainnot ovat näin suuntaa-antavia. Lopuksi pohdittiin Ruoholahden sekatalojen mahdollista kehitystä taloyhtiöiden hallitusten jäseniltä pyydettyjen kirjoitelmien pohjalta.

Kussakin ryhmätyössä käytiin läpi aiempaa Ruoholahtea koskevaa tutkimusta, jota on julkaistu 1990-luvun alusta lähtien noin viiden vuoden välein. Näin nyt yliopistollisena harjoitustyönä tehdyt selvitykset asettuvat osaksi pitkää, parin kymmenen vuoden seurantatutkimusta. Tekstit ovat muutamaa kirjoitusvirheen korjausta lukuun ottamatta opiskelijaryhmien kirjaamassa muodossa.

Tutkimusryhmien työskentelyä avittivat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston toimistopäällikkö Rikhard Manninen ja Tietokeskuksen tutkija Ari Niska sekä kaupunkitutkija Pekka Vehviläinen.

Tutkimuskurssin vetäjänä toimi kaupunkitutkimuksen dosentti Timo Kopomaa.

Raportti löytyy osoitteesta:

http://hdl.handle.net/10138/26247

Kilpailu tuotti inspiroivaa taloyhtiön yhteistoimintaa

Taloyhtiön toimivat yhteistilat -ideakilpailun voitti hämeenlinnalainen Asunto-osakeyhtiö Katistentie 100. Ideakilpailun järjestivät Leppoisa Lähiömme -tutkimushanke ja Kotitalo-lehti.

As Oy Katistentien vanhat tilat on otettu vilkkaaseen käyttöön, jota koordinoi asukasyhdistys. Kilpailuraadin mielestä yhdistyksen perustaminen asukkaiden hyväksi on kekseliäs ja ennakkoluuloton tapa varmistaa yhteistilojen suunnitelmallinen ja säännöllinen käyttö. Vanhat mankeli- ja kuivaushuone sekä pyykkitupa otettiin uusiokäyttöön vähällä uusimisella.

Tällä hetkellä yhdistys toimii senioripainoisesti, mutta sen säännöt antavat mahdollisuuden järjestää toimintaa muillekin asukasryhmille. Toiminnassa on mukana myös ympäristönäkökulma: kirjoja, lehtiä ja soutuvenettäkin kierrätetään ja käytetään yhdessä. Asukasyhdistys tekee vilkasta yhteistyötä kaupungin, läheisen oppilaitoksen ja paikallisten yhdistysten kanssa.

Kilpailuraati arvosti myös sitä, että asukasyhdistys on hienosti löytänyt roolinsa talon sisällä hallituksen, isännöinnin ja huoltoyhtiön kanssa. Asukasyhdistys ei puutu taloyhtiön hallituksen asioihin eikä yritä toimia varjohallituksena. Asukasyhdistyksellä ja taloyhtiön hallituksella on omat tehtävänsä ja paljon yhteistyötä.

Erikoiskunniamaininnat Turkuun, Ouluun ja Helsinkiin

Raati jakoi myös kolme erikoiskunniamainintaa, jotka saivat senioritalo Turussa, pieni asunto-osuuskunta Oulussa ja suuri asunto-osakeyhtiö Helsingissä.

Näitä kolmea yhdisti se, että taloyhtiöillä oli valmiiksi käytössään runsaasti tiloja, jotka on jo alun perin suunniteltu monitoimikäyttöön: kerhohuoneiksi, oleskelupihoiksi ja saunoiksi. Maininnan arvoista on se, että tilat on onnistuttu pitämään aktiivisessa ja suunnitelmallisessa käytössä.

Turun Käsityöläiskadun Senioritalo on poikkeuksellisen aktiivinen vuokrataloyhtiö. Noin sadasta keski-iältään päälle seitsemänkymppisestä asukkaasta 60 prosenttia on taloyhtiöaktiiveja. Asukkailla on käytössään kerhohuone, kuntoiluhuone ja askarteluhuone sekä kesäisin huvimaja ja pari telttakatosta, joihin kuusihenkinen talotoimikunta suunnittelee toimintaa.

Oululaisen asunto-osuuskunta Hiidenkiukaan pihalla on 300-neliöinen asukastalo, joka on rakennettu sekä päiväkodiksi että asukkaiden yhteistilaksi ilta- ja viikonloppukäyttöön. Yhteisö vaalii sosiaalista ja ekologista kestävyyttä esimerkillisesti ja ennakkoluulottomasti pitämällä muun muassa paljon talkoita, kokouksia ja kirpputoreja. Toiminta ei ole lakannut, vaikka asukkaat ovat vaihtuneet.

Helsinkiläisen Haapaniemenkatu 16:n kolmen suuren kerrostalon asukkaat ovat kehittäneet aktiivisesti toimintaa taloyhtiön pihalle sekä kerho- ja askartelutiloihin. Harvinaisen suuri, 462 asunnon yhtiö on onnistuttu kehittämään toimivaksi. Toimelias seniorinaisten Pulinakerho on saanut muutkin asukkaat juttelemaan toisilleen pitkillä 14+4 kerroksen hissimatkoilla. ”Hissisosiaalisuutta” on lisätty tietoisesti ja tavoitteellisesti mm. hissien viereen kiinnitetyillä runojulisteilla.

Taloyhtiön toimivat yhteistilat -ideakilpailuun saapui yhteensä yksitoista ehdotusta, joista kymmenen täytti osallistumiskriteerit. Valitsijaraatiin kuuluivat Helsingin yliopiston Leppoisa Lähiömme -hankkeen projektitutkija Marja Mesimäki, projektinjohtaja, dosentti Timo Kopomaa sekä Kotitalo-lehden päätoimittaja Marjut Joensuu ja tuottaja Kirsi Salo.

Kotipiha kesäteatterina – ja muita keinoja kohti väljempiä esikaupunkitiloja

Teksti ja kuvat: Marja Mesimäki

Erilaisia kaupunkitiloja on mahdollista ottaa monipuoliseen uusiokäyttöön. Esimerkiksi esikaupungeissa ja lähiöissä alueiden asukkaat voivat olla aloitteellisia omassa elinympäristössään.

”Mielestämme kulttuuri syntyy – niin naiivilta kuin se saattaa kuulostaakin – ihmisten omista ideoista ja halusta toteuttaa omassa kaupunginosassaan erilaisia, värikkäitä, hauskoja, kummallisia ja mieltä piristäviä tapahtumia performanssitaiteesta kioskikaraokeen kaatosateessa”.
–    perinteistä lippakioskia kulttuurin kautta elävöittämään ryhtyneet Terhi Sandberg ja Jeena Laitinen Helsingin Sanomien mielipideosastolla 8.9.2010.

Kesäkuun alussa 2010 sain lähistöllä asuvalta tutulta viestin: “Nukketeatteria meidän pihassa!” Perheen pitkäaikainen ystävä oli ehdottanut, että voisi tulla pitämään perheen lapsille nukketeatteriesityksen. Asiasta oli puhuttu jo pidempään, mutta nyt oli vihdoin aikaa, nukketeatterintekijällä toinen jalka jo eläkkeellä. Sovittiin päivä ja aika, esitys hyvällä kelillä ulkona, sateen sattuessa sisällä omakotitalossa. Mistä se sitten lähtikään, ajatus, että voisihan esitystä tulla katsomaan omien lasten lisäksi muutama naapurin lapsi, pihaan kyllä mahtuu. Esityksen jälkeen tarjottaisiin kahvia ja itse leivottua pullaa. Viestiä kulki muutama viikko ennen sovittua esityspäivää sähköpostilla, suusta suuhun ja monistettu kutsu kädestä käteen. Facebook ei ollut missään vaiheessa mukana kuviossa.

Esitysilta koitti aurinkoisena ja lämpimänä. Valo siivilöityi viehkosti omenapuiden lomasta kohti estradia, jonka muodostivat kaksi keittiötuolia ja niiden väliin ripustettu kaunis kangas. Nurmikolle oli levitetty räsymattoja, ja naapureilta oli lainattu penkkejä ja tuoleja. Perheen lapset olivat itse niitä käyneet hakemassa. Takakuistilla mummi hääri mehujen, pullien ja kahvin kanssa. Luvassa oli Aladdin ja taikalamppu – “jännittävä tarina, jossa on kelmejä, taikuutta ja lopussa Prinsessa ja elämänmakuinen onni”. Jalkakäytävälle oli kirjoitettu vesiliukoisilla liiduilla isoin kirjaimin  NUKKETEATTERI, TERVETULOA! Väkeä saapui tasaisena virtana, pihatie täyttyi lastenvaunuista ja -rattaista. Puolen tunnin mittaista esitystä seurasi hiiskumatta noin sata ihmistä, ehkä suurin piirtein 60 lasta ja heidän vanhempiaan. “Ihan mielettömän hauska juttu”, kehuskeltiin pulla suussa esityksen jälkeen. “Lisää tällaista! Ihanaa, kun joku järjestää jotain näin mahtavaa ihan lähellä!” Pääsymaksuja ei kerätty, palkintona oli yhteinen ilo.

Kuvattu tapahtuma saattaa edustaa keskiluokkaisen, kesäisen omakotialueen idylliä, mutta yhtä lailla sitä voidaan pitää myös innostavana esimerkkinä, miten  kaupunkilaiset ottavat  lähiympäristöään haltuunsa spontaanisti ja ennakkoluulottomasti.

Kaupunkisuunnitteluun, arkkitehtuuriin ja ympäristöpsykologiaan perehtyneet Karen A. Franck ja Quentin Stevens (2007) tuovat esiin kaupunkitilan luovan muovautumisen mahdollisuuksia  toimittamassaan julkaisussa “Loose space – possibility and diversity in urban life”. Monesti miellämme tietylle tilalle “normaalin” käyttötarkoituksen. Kadut palvelevat lähinnä siirtymistä paikasta toiseen. Yleensä ajatellaan, että omakotipiha on yksityinen saareke, jossa touhutaan omassa rauhassa. Tällöin voidaan puhua tiukasta tilasta, jonka käyttö on ennalta määritelty. Tilan käyttö uudenlaiseen tarkoitukseen tekee siitä väljän (loose space). Väljä tila voi syntyä ex tempore, toisinaan se vaatii pitkällistä suunnittelua tai jopa luvan. Oleellista on, että tilaa käytetään johonkin sellaiseen, mitä varten sitä ei ole alun perin suunniteltu. Katuja voidaan käyttää sählykenttinä, parkkiruutuja piknikpaikkoina, joutomaita sissiviljelyksinä, Eduskuntatalon portaita taideteoksen näyttämönä tai omakotipihaa puolijulkisena esityspaikkana. Uudet toiminnot voivat esiintyä Franckin ja Stevensin mukaan rinnatusten alkuperäisten kanssa, niitä voi ilmaantua kadonneiden tilalle tai uusia käyttötarkoituksia voi syntyä jonnekin, missä ei alun perinkään ollut määrättyä toimintoa.

Joka tapauksessa asukkaat ottavat jatkuvasti valinnoillaan, tekemisillään ja tekemättä jättämisillään kantaa urbaaniin ympäristöön, tietoisesti tai tiedostamatta. Tiukassa tilassa saatetaan käyttäytyä lähes refleksinomaisesti kuten tilan suunnittelija on olettanut tai sosiaalinen normi vaatii. Tilojen väljentämisessä kysymys on aktiivisesta ja tietoisesta valinnan vapaudesta. Jotta tilasta voi tulla väljä, se edellyttää että ihmiset tunnistavat tilan tarjoamat mahdollisuudet. Tarvitaan myös sopiva annos luovuutta ja päättäväisyyttä tilan hyödyntämisen mahdollisuuksia kohtaan sekä jonkinlaista omakohtaista näkemystä ja kokemusta, suhdetta tilaan. Ihmiset voivat antaa kaupunkitiloille uusia merkityksiä, mikä taas luo lisää tilaa uusille oivalluksille, näkemyksille, asenteille ja käyttäytymiselle.

Franck ja Stevens korostavat, että nimenomaan kaupunki tarjoaa erilaisia paikkoja väljyydelle: etsimiselle ja löytämiselle, odottamattomalle, sääntelemättömälle, spontaanille ja joskus myös riskialttiille. Väljyys riippuu osaltaan urbaanin ympäristön rakenteesta ja julkisuuden asteesta. Toiset paikat luovat monimuotoisempia tilallisia yhteyksiä ja valinnanmahdollisuuksia kuin toiset. Esimerkiksi yksityistyminen ja materialismi yhdenmukaistavat urbaaneja toimintoja ja identiteettejä, ja asettavat ihmiset passiivisen kuluttajan rooliin pikemmin kuin aktiivisen osallisen asemaan.

Mitä väljät tilat voisivat tuoda lähiöiden kehittämiseen? Pihateatteri avasi hetkeksi yksityisen tilan puolijulkiseksi tapahtumapaikaksi, jossa tunnelma kohtaamisineen oli varsin leppoisa, siis yhteisöllinen, positiivinen, omannäköinen ja rauhallisesti dynaaminen. Tilojen väljentämisen mahdollisuus liittyykin hankkeemme näkökulmasta paitsi lähiöiden ja esikaupunkialueiden tarjoamiin fyysisiin puitteisiin myös näillä alueilla lymyäviin henkisiin ja sosiaalisiin resursseihin, joita voitaisiin yhä enemmän suunnata omalle asuinalueelle ja oman lähiympäristön kehittämiseen. Franckin ja Stevensin esittämiä ajatuksia mukaillen voidaan pohtia, millä tavalla katsomme arkiympäristöämme, miten näemme ja koemme sen mahdollisuudet ja rajoitteet.

Franck ja Stevens nostavat esiin erityisesti vapaa-aikaan ja huvitteluun liittyvät toiminnot ja keskeiset julkiset kaupunkitilat otollisina väljyyden tuottajina, toisin kuin arkirutiinit ympäristöineen. Keskusta-aukiot suorastaan houkuttelevat tilan uudelleenmäärittelyihin. Lähiöissä taas urbaani anonymiteetti ei tuo samanlaista suojaa kuin keskustan julkisilla paikoilla, joissa vieraat ihmiset saatetaan päästää hyvinkin lähelle. Toisaalta väljät tilat ovat omiaan pitämään yllä omaleimaista paikallista kulttuuria vastavoimana yhdenmukaistavalle massakulttuurille. Esikaupungeissa ja lähiöissä voitaisiin kehittää sellaisia tilojen uusiokäyttömuotoja, joilla on merkitystä yhteisöllisyyden, turvallisuuden ja lähiverkostojen toimivuuden sekä omaperäisen identiteetin näkökulmasta, mikä nostaa esiin lähiöiden arkimaisemia paraatipaikkojen ohella.

Mitä käyttöä keksittäisiin esimerkiksi liityntäliikenteen parkkialueille työmatkaliikenteen ulkopuolisina aikoina tai koulujen pihoille kesällä, iltaisin ja viikonloppuisin? Suostuisiko kauppakeskus avaamaan käytävätiloja asukkaiden ite-taiteen galleriaksi tai voisiko kadunpätkän joskus sulkea puolispontaanin letkajenkkatapahtuman vuoksi?

Lähde: Franck, Karen A. & Stevens, Quentin (2007): Tying down loose space. Teoksessa Franck, Karen A. & Stevens, Quentin (toim.): Loose space. Possibility and diversity in urban life. Routledge, London.

Don’t do it yourself! Kumpulan Vaihtopiiri as an example of communal empowerment of Helsinki suburbs.

Text: Giacomo Botta

The German band Tocotronic has published a new album in the beginning of 2010; its title is ‘Schall und Wahn’. The first single from the album ‘Mach es nicht selbst’ starts with a odd imperative: ‘Was du auch machst / Mach es nicht selbst / Auch wenn du dir den Weg verstellst/ Was du auch machst / Sei bitte schlau / Meide die Marke Eigenbau  ‘ (whatever you do / don’t do it yourself/ even if it block your path / whatever you do / please be clever / avoid the label DIY) (translation by me).

At first glance, the song seems to be an ironic take towards a certain independent attitude of music making and towards the punk motto of DIY (do it yourself), which led the band’s production in the beginning. However, in some interviews the band has referred to a broader understanding of the song, in reference to neo-liberalism and to the contemporary flexible and individual re-organization of work.

Nowadays, 99% of the people I know are working ‘on a project’, which implies taking care on your own of an enormous amount of different tasks, on a tight schedule, in a flexible way and on a time-fixed contract. Does this have any consequence on private life and on social relations? Well, I think it does. Every other aspect of your life seems to be part of a project: marital life, hobbies, home economy, children free-time, changing the winter tires, everything can become a project that you have to bring on and get ready for a certain deadline; and most important, you have to make it on your own.

These considerations step out as an introduction to something, which seems to go in the other direction and follows the Tocotronic imperative: whatever you do, don’t do it yourself. I am talking about the Kumpulan Vaihtopiiri (Kumpula community exchange), a time bank started in the district of Kumpula.

Kumpula, as urban district/suburb of Helsinki, has always had a certain image and reputation in relation to the rather evident gentrification of the 1990s, its political connotations, the rather amicable atmosphere, the wooden housing and the village-like flair of its main axis (Limingantie). It is no surprise that this project starts exactly in this area of the city, where the autonomous organization of the districts activities is evident, for instance, in the program of the community centre kylätila (and it is not surprising the reference to kylä, to the ‘village’, in its most romantic connotations, nearly in a NYC ‘East Village’ kind of way).

The vaihtopiiri is established on a global platform called ‘community exchange system’ (http://www.community-exchange.org/) which offers the online infrastructure to develop the exchange at the community-based and local level. It was started at the end of 2009 by five mothers-at-home and has gathered up to today 170 members. One of the founding mothers (Ruby van der Wekken) is today still the webpage administrator; another (Sanna Pelliccioni) created the logo.

How does the vaihtopiiri work? Basically by registering, one person has the chance to browse through local offers of all kind of goods and services and to put an ad about own offerings to the others. The details of the transaction can be made on-line, per e-mail, telephone or in real life. After the service or good has been provided by the person offering it, he/she will ‘debit’ the ‘buyer’, by taking an amount of time credits from the other’s account.

There is no actual exchange of real money between the ‘buyer’ and the ‘seller’ of the service, just an exchange of time, which in Kumpula is regulated by the use of Kumpenni, a time credit. An hour of any service is worth exactly like one hour of any other.

Ok, but how have I used it myself? First of all, after registering I put an ad for language help / exchange, although no one has ever put my skills at work until now… A more successful attempt has been the exchange of baby care responsibilities with a neighbour. Basically, being both at home on hoitovapaa, but with a certain amount of projects on the side, we switched in taking care of the children, while debiting each other accounts and trying to get on with the ‘projects’. Could this work also outside the vaihtopiiri? Maybe, but the system made me more aware of what I was doing and didn’t make me feel ‘exploited’ by doing a ‘favor’, in addition the playful dimension of it must not be forgotten. I guess that in the next days I will also try to find someone that can help me fixing a bike. Bringing it to a shop would imply leaving the bike for days there, as the queues for this kind of service are huge in spring and it will cost money.

The vaihtopiiri reveals communal-based forces, which otherwise would have remained latent and at the same time it boost local networking in non economic way, therefore distancing itself clearly and even subverting the contemporary equivalence of creativity and talent with financial gain. It also effectively builds a community within the urban suburb, by increasing personal contacts: whatever you give to the community, you are able to get it back in form of a different good or service.

Nonetheless, it is not based on barter, which would only consist on calculations about the economic value of what is being swapped or exchanged. Nothing is swapped in the vaihtopiiri, everything should be understood as a service to the collectivity. Is this too naively good to be true? This doesn’t seem to be the case, as the system is growing in participation since its start.

Another aspect to be noted is empowerment: while many services provided at the municipal or national level are getting tighter, an economic recession is ongoing and citizenship is put into question in various ways all around Europe, the vaihtopiiri seems to be a clear solution based on the ‘think global act local’ motto. It can therefore become an interesting instrument for various suburbs of Helsinki and for their cohesion: don’t do it yourself! Let’s do it ourselves.

To join the Kumpulan vaihtopiiri: http://www.ces.org.za/docs/join2.asp?xid=KPNE

Luonto ja urbaani lomittuvat lähiössä

Teksti: Timo Kopomaa

Tiina-Riitta Lappi on väitöskirjassaan (2007, 187-190) kirjoittanut kaupunkipuhunnoista myös lähiö-elämän osalta. Hän viittaa työssään kiinnostavaan ajatukseen, että juuri metsät, joutomaat ja rakennetun ja rakentamattoman väliset rajatilat ovat eräässä mielessä lähiöiden ominta tilaa. Luonnolla oli modernissa kaupunkisuunnittelussa keskeinen asema, mutta varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä metsät jäivät suunnitellun arkkitehtuurin kontrollin ulkopuolelle. Metsä edusti läpinäkymätöntä, peittävää ja kätkevää. Kontrolloimaton luonto pehmensi modernin lähiöarkkitehtuurin ankaruutta, paljautta ja anonyymisyyttä. Metsä muodosti murtuman lähiöiden arkkitehtoniseen yhtenäisyyteen. Näitä lähiöasumisen tilallisia jännitteitä ja epäjatkuvuuksia on kuvannut myös Kirsi Saarikangas (2002, 67-68).

Pohjoismaisen kaupungin luonnetta pohtinut Tage Wiklund (1995, 145) ei näe kaupunkia ja maaseutua toisilleen vastakkaisina kategorioina, vaan ymmärtää ne keskenään dialektisessa suhteessa oleviksi. Hän huomauttaa samalla, että Pohjolan esikaupungit ikään kuin kääntävät selkänsä kaupunkikulttuurille, keinotekoiselle maisemalle, ja ovat ”luonnon esikaupunkeja” suuntautuen näin kohti luonnon maisemaa.

Kaupungin luonto ei ole uhkaavaa tai pelottavaa tutkija Lapin mukaan, koska se sijoittuu kulttuurin ”sisälle” toisin kuin kaupungin ulkopuolinen luonto. Asettuminen luonnon ja urbaanin rajalle ja molempien tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntäminen näyttäisi edelleen ja todennäköisesti tulevaisuudessakin olevan eräs tapa elää kaupunkia. Näin se tulisi nähdä tietoisesti tehtynä valintana eikä pelkästään kyvyttömyytenä ymmärtää, mistä kaupungissa oikeasti on kyse. Lappi päättää kirjoituksensa pohtien, millaista kaupunkilaisuutta lähiöissä eletään. Ehkä lähiöelämän erityisyys voisi löytyä juuri siitä, että niiden elämäntapaa ja identiteettiä määrittää luonnon ja urbaanin päällekkäisyys ja lomittuminen.

Lähteet:

Lappi, Tiina-Riitta (2007). Neuvottelu tilan tulkinnoista. Etnologinen tutkimus sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön vuorovaikutuksesta jyväskyläläisissä kaupunkipuhunnoissa. Jyväskylä studies in humanities 80. University of Jyväskylä.

Saarikangas, Kirsi (2002). Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuurin, asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena. Teoksessa Taina Syrjämaa & Janne Tunturi (toim.) Eletty ja muistettu tila. Historiallinen Arkisto 115. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 48-75.

Wiklund, Tage (1995). Det tillgjorde landskapet. En undersökning av förutsättningarna för urban kultur i Norden. Bokförlaget Korpen, Göteborg.

Iloista asuinaluetyötä sekä kotilähiöiden kivaa ja kevyttä kehittämistä

Teksti: Timo Kopomaa

Juha Kesänen kuvaa lisensiaatintutkimuksessaan (Helsingin yliopisto, sosiaalipolitiikan oppiaine 2010) asumisviihtyvyyttä sekä taide- ja kulttuurilähtöisen lähiökehittämisen tavoitteita Siilitien tapaustutkimuksen kautta. Työ on yksi harvoista ”Kulttuurikaupunki Helsinki” -projektivuoden osahankkeista tehdyistä opinnäytteistä – ellei peräti ainoa.

Tutkimuksessa toteutettuun kyselyyn liittyvä yleinen huomio oli, että asukkaat sanoivat viihtyvänsä siellä, missä asuivat ja toiseksi taide tai kulttuuri, kun se huomattiin, näytti voivan tuottaa miellyttäviä kokemuksia. Kesänen viittaa tutkimuksessaan sosiaalipoliitikko Antti Kariston (1998; Roos 1994) ajatukseen pienestä hyvinvoinnista. Karisto kirjoitti artikkelissaan pirstoutuvan elämän politiikasta. Myönteisiksi ja tavoiteltaviksi koetut arvot ovat merkityksellisiä hyvinvointijärjestelmän kannalta. Ne voivat myös itsessään inspiroida ihmisiä kohden positiivista elämän tulkintaa ja arkea.

Tämä on kiinnostavaa kun mietimme leppoisuutta elämänlaatua määrittävänä kriteerinä. Leppoisa arki on jotakin sellaista, joka on hyvinkin merkityksellistä pienen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pienen hyvinvoinnin lisäämiseen ja tavoitteluun tulee myös lähiötyössä suhtautua vakavasti. Leppoisan arjen myötä ehkäistään tai lievitetään ongelmia, esimerkiksi helpotetaan ehkä ahdistavaksikin koettua elämää.

Taide saattaa asukkaista näyttää hieman marginaaliselta kehittämiskohteelta. Kesäsen oivaltava huomio kuitenkin on, että asukkaita kiinnostaa useimmiten juuri toiminta, joka on ”kivaa ja kevyttä”.  Kesänen osoittaa tutkimuksessaan kuinka taide ja kulttuuri voivat käynnistää ja tukea paikallista yhteisöllistä kuhinaa. Lisäksi taide- ja kulttuurihankkeet voivat asuinalueella tehdä alueen menestystekijät näkyviksi samalla kun epäkohdista kyetään aloittamaan keskustelu ja ottamaan ne korjauksen alle. Taide voi myös nostaa esiin uusia näkökulmia asuinalueeseen ja sen kehittämiseen. Paikalliset kulttuurihankkeet voivat luonnollisesti dokumentoida paikallisuutta. Ehkä ne kokoavat paikallishistoriaa, kuten Siilitiellä tapahtui.

Huomionarvoista on, että tutkimuksen mukaan monilla Siilitien asukkailla on kiinnostusta viherympäristöjensä hoitoon, muun muassa pihanurmen kunnossapitoon, lehtien haravointiin (ei puhallusta!), kompostointiin, pensaiden kunnossapitoon, siivous- ja pihatalkoisiin ja kukkaistutuksiin.  Esimerkkinä yhdenlaisesta yhteisten alueiden kunnossapitoon suuntautuvasta toiminnasta mainitaan Kesäsen tutkimuksessa Green Gym -toiminta. Englannissa ”viherjumppa” -ryhmät, joita on vetänyt koulutettu ohjaaja, ovat kokoontuneet viikoittain 3–4 tunniksi yhteiseen tuokioon. Alkuun on opeteltu työvälineiden käyttöä ja huolehdittu lihasten lämmittelystä. Jumppatuokioon kuuluvat tietysti myös työjaksot taukoineen, ja lopuksi työvälineet kerätään ja pidetään palauttava verryttely. Tämänkaltaisessa toiminnassa yhdistyvät yhteisistä tiloista huolehtiminen, puutarhaharrastus, kuntoilu ja arkinen yhdessäolo. Toiminta tarjoaa mallin nuorten asukkaiden ja lasten ympäristökasvatukseen.

Suomen oloissa talvi voi tehdä pienen katkoksen viherjumppa-toimintaan, mutta tuona aikana olisi mahdollista visioida tulevia istuksia ja liikunnallisia liikeratoja kevään tarpeisiin.

Talven varalle Leppoisa lähiö -tutkimusryhmämme ideoi sosiaalista lumityöjumppaa sekä keväälle puronkunnostusta liikuntasuorituksena. Näissäkin ympäristönhoito yhdistetään liikuntaharrastukseen, ja tavoitteellinen toiminta leppoisaan yhdessäoloon.

PS. Lähiökaupunginosien kehittämisen haasteeseen tuo yhden näkökulman Kesäsen kommentti, että lähiö-sana on latistavampi kuin kaupunki-sana.

Silloittavaa naapuruutta

Teksti: Aino Verkasalo

14.1.2010

Sosiaaliset verkostot ovat tärkeä sosiaalisesti kestävän lähiökehittämisen voimavara. Sosiaalisten verkostojen paikallisuuden on kuitenkin nähty vähentyneen. Tutkin Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella keväällä 2010 julkaistavassa pro gradu -tutkielmassa naapurustosuhteiden muodostamisperiaatteita Helsingin Arabianrannan yhteispihakorttelissa asukasaktiivien verkostoitumisessa. Tarkastelen erityisesti asumista hallintasuhteiltaan erilaisissa asunnoissa ja hallintasuhteet ylittävien sosiaalisten suhteiden muodostumista.

Tavallinen kaupunkien naapuruuskulttuuria sävyttävä piirre on, että naapureita ei tunneta, eikä siihen välttämättä koeta edes tarvetta. Naapurit huomataan, jos he häiritsevät tai ovat erityisen kiinnostavia. Suomalaisessa asumistutkimuksessa on todettu, että hyvän naapuruuden käsitettä sävyttää sopiva etäisyys, häiriöttömyys ja oma rauha. Hyvän päivän tuttuus naapureihin riittää useimmille. Nykyaikaista yhteisöllisyyden muotoutumista ei sävytä lähtökohtaisesti paikallisuus, vaan vapaavalintaisuus ja yhteiset  kiinnostuksenkohteet.

Lapset, omaisuuden arvon turvaamiseen liittyvät intressit sekä hankkeiden vastustus tai puolustus ovat naapurustoa yhdistäviä voimia. Lapsiperheet sekä iäkkäät elävät paikallisemmin kuin muut ryhmät. Sairastuminen tai työttömyys vaikuttavat elämän paikallistumisena. Kaupunkilaiset ovat asumismieltymyksiltään erilaisia. Näin ollen osaa kaupunkilaisistakin viehättää tiettyjen kaupunginosien tai yhtiöiden yhteisöllinen ilmapiiri.

Sosiaalisia verkostoja pidetään nykyisin merkittävänä sosiaalisen maailman muokkaamisessa. Niissä nimittäin välittyy jäsenilleen merkittäviä resursseja sosiaalisesta tuesta työpaikkoihin. Myös yhteistyö ja ideat kulkevat verkostoissa. Alan tutkimus on osoittanut heikkojen ja vahvojen sosiaalisten siteiden eron naapurustojen rakentamisessa ja niiden yksilöille tarjoamissa resursseissa. Heikkoa sidettä luonnehtii tuttuus ja vahvaa ystävyys tai perheside. Heikot siteet muodostavat avoimemman ja joskus myös kestävämmän pohjan naapuruudelle kuin ns. vahvat siteet.  Heikkojen suhteiden joukossa on todennäköisemmin verkostot yhteen liittäviä, niin sanottuja silloittavia (bridging) suhteita, kun taas vahvat suhteet muodostavat niin sanottujen sitovien (bonding) suhteiden verkostoja. ”Sitovat suhteet auttavat selviämään maailmassa, mutta silloittavat suhteet auttavat pääsemään eteenpäin”, muotoilee Robert Putnam. Silti myös pinnallisiin suhteisiin tai jopa pelkkään tervehtimiseen perustuva tuttuus naapureiden välillä synnyttää turvallisuuden, kuulumisen ja viihtyvyyden tunnetta.

On esitetty, että ns. vuorovaikutukselliset tilat mahdollistavat sekä verkostojen muodostumista että niiden ylläpitoa. Toisaalta sopivien tilojen puute voi myös vähentää suhteiden muodostumista. Tällaisia vuorovaikutuksellisia tiloja asuinalueilla ovat läpikulkuväylät, kuten rappukäytävät, jalkakäytävät ja pihatiet. Oleskelua mahdollistavaa infrastruktuuria ovat penkit, istutukset, leikkitelineet ja hiekkalaatikko. Roskiksillakin tutustutaan ja tavataan. Jaetut tilat, kuten kerhohuoneet ja piha-alueet ja alueella puolestaan nuorisotalot, asukastalot, harrastuspaikat, alueelliset kulttuurikeskukset, kirjastot tai vaikka lähiögalleria tarjoavat myös areenoja paikallissosiaalisuudelle. Leppoisa lähiö -projektia varten haastattelemani lähiögalleristi Koillis-Helsingistä kuvasikin, kuinka toisilleen ventovieraatkin galleriavieraat toisinaan pysähtyvät teosten äärelle keskustelemaan yllättävänkin syvällisistä asioista. Näyttelytiloista on muodostunut myös kohtaamispaikka. Lisäksi sopivat tilat ovat kirvoittaneet uutta toimintaa. Syksyllä 2009 näyttelytilat muovautuivat esitystilaksi paikallisen performanssiryhmän pitäessä siellä esityksensä. Jo olemassa olevia, vajaakäytössä olevia tiloja voidaan ottaa uuteen käyttöön, esimerkkinä väestönsuojien hyödyntäminen asukaskäyttöön.

Jatkuvuuden takaamiseksi tilojen lisäksi tarvitaan toimintaa ja käytäntöjä,  jotka eivät ole sidoksissa yksittäisiin ihmisiin tai projekteihin. Näitä ovat esimerkiksi perinteet, talkoot, juhlat, vuosittain järjestettävät tapahtumat, kerhot ja kokoukset. Arabianrannassa erityisesti lapsiperheelliset vuokra-asukkaat hyödynsivät korttelipihojen tarjoamaa mahdollisuutta aktiiviseen kanssakäymiseen. Tällainen ”hiekkalaatikkoyhteisö” takaa jatkuvuuden, vaikka jäsenet vaihtuisivatkin. Lapsiperheelliset, jotka usein asuvat vuokra- tai hitasasunnoissa, ovat myös aktiivisia kaupunginosatapahtumien järjestäjiä. Omistustaloon oli syntynyt talon sisäinen yhteisö, joka tapasi toisiaan säännöllisesti kerran kuussa. Tutkimuksessani tällaista säilyvää kanssakäymisen muotoa ei löytynyt hitas- ja asumisoikeusasukkaiden joukosta. Heidän muodostamansa sosiaaliset suhteet eivät pääosin ylittäneet yhteisten asioiden hoitamisen velvollisuuksia.

Mielekäs yhdessäolo syntyy usein yhteisen toiminnan ympärille. Arabianrannan omistusasukkaat pitivät yhteisötaideprojektia merkittävänä tekijänä, joka edesauttoi talon asukkaiden tutustumista jo vuotta ennen alueelle muuttoa. Merkittävää verkostojen muodostumiselle on, mille ryhmittymälle taideprojekti suunnataan. Jos se suunnattaisiin koko korttelin asukkaille yksittäisten talojen sijaan, hallintasuhteet ylittävä vuorovaikutus ja silloittavien suhteiden muodostuminen kenties mahdollistuisivat paremmin.

Luova toiminta tekee asumisesta monille miellyttävämpää, tukee erityisinä pidettyjen alueiden ja paikallisidentiteetin syntymistä. Luovan toiminnan ympärille voi myös muodostua vuorovaikutukseen kannustavia tiloja ja sosiaalisia käytäntöjä, jotka saavat ihmisiä yhteen. Tästä on yhtenä esimerkkinä luoteishelsinkiläisen vuokratalon takapihalla sijaitseva itse tehty puutarha. Naapurukset kokoontuvat kesäisin viettämään merkkipäiviä ja ihan vain istumaan päivää. Toinen esimerkki on Tapanilan Elävä advettikalenteri, jossa asukkaat ja paikalliset toimijat järjestävät itse kalenteriluukut omilla pihoillaan ja asukastiloissaan (http://www.tapanila.fi/juhlat/adventtikalenteri-2009). Myös toisaalla tällä sivustolla (Tuotokset) esitelty työkylpymalli voi edistää talon asukkaiden keskinäistä kanssakäymistä.

Tekstissä on käytetty lähteinä seuraavia julkaisuja:

Granovetter, Mark S. (1973): The Strength of Weak Ties. American Journal of Sociology 78 (6), 1360–1380.

Hautamäki, Antti; Lehtonen, Tommi; Sihvola, Juha; Tuomi, Ilkka;  Vaaranen, Heli  & Veijola, Soile (2005): Yhteisöllisyyden paluu. Helsinki: Gaudeamus.

Henning, Cecilia & Lieberg, Mats (1996): Strong Ties or Weak Ties? Neighbourhood in a New Perspective. Scandinavian Housing & Planning Research 13 (1) 3–26.

Kopomaa, Timo (2009): Väestönsuojat lähiössä. (Julkaisematon käsikirjoitus.)

Putnam, Robert D. (2000): Bowling alone. The Collapse and Revival of American Community.  New York: Simon & Schuster.

Silvennoinen, Heli & Hirvonen, Jukka (2002): Koti kerrostalossa – asukkaiden arjen kokemuksia asumisestaan. Helsinki: Ympäristöministeriö.

Skjaevland, Oddvar & Garling, Tommy (1997): Effects of Interactional Space on Neighbouring. Journal of Environmental Psychology. 17, 181–198.

Verkasalo, Aino (2010): Asukasaktiivien sosiaaliset suhteet Arabianrannan yhteispihakorttelissa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos. Julkaisematon käsikirjoitus. Ilmestyy keväällä 2010.

Leppoisaa meininkiä

Uusi blogimme on perustettu kertomaan Leppoisa lähiömme -tutkimushankkeen kuulumisia ja tuoreita tuloksia. Lähiötutkimukseen liittyy rajattomasti kiinnostavia aiheita, joista nostamme esiin tunnelmakuvia. Toivomme myös keskustelua ja palautetta.