Lastentarhanopettajakoulutuksen 120-vuotinen taival!
Hanna Rothman ja Elisabeth Alander toivat Friedrich Fröbelin pedagogiikkaan perustuvan lastentarha-aatteen Suomeen 1880-luvun lopulla ja lastentarhanopettajakoulutuksen taival alkoi syyskuussa 1892 heidän perustamansa Sörnäisten kansanlastentarhan yhteydessä. Koulutuksen tehtävänä oli vastata sellaisin yhteiskunnallisiin haasteisiin kuten kaupungistumisen ja teollistumisen aiheuttamien sosiaalisten ongelmien vähentämiseen ja jopa estämiseen. Haasteet ovat vaihtuneet vuosikymmenten myötä, mutta edelleen lastentarhanopettajakoulutus on turvaamassa kasvatuksellista tasa-arvoa ja hyvinvointia.
Hanna Rothman ja Elisabeth Alander
Lastentarhanopettajakoulutuksen alkuvuosikymmeninä tarkoituksena oli antaa oppilaille käytännöllis-teoreettiset valmiudet, jotta he pystyisivät itsenäisesti työskentelemään lastentarhoissa opettajina, johtajina ja perustamaan uusia lastentarhoja. Lastentarhanopettaja nähtiin tuokioiden pitäjänä ja lapsiryhmän hallitsijana, jonka kasvatustyötä ohjasi julkilausumaton kokemustieto ja oma tuntuma asioihin. Tätä käsityömäiseen varhaiskasvatustyöhön valmistavaa ammatillista koulutusta leimasi vuosikymmeniä vahva käytännön harjoittelun osuus. Koulutus säilyi varsin samankaltaisena aina 1960-luvulle asti, vaikka 1950-luvulla koulutuksessa alettiinkin painottaa aiempaa enemmän psykologis-pedagogisia opintoja. Samalla, kun koulutuksen perusta ja sisältö säilyivät varsin muuttumattomina, niin lastentarhojen ja sen myötä lastentarhanopettajien tarve kasvoi etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Jyväskylään perustettiin 1947 Ebeneserin seminaariosasto, joka itsenäistyi 1965. Tampereen lastentarhaseminaarissa koulutus alkoi 1955, ruotsinkielinen koulutus Pietarsaaressa 1958 sekä Oulun Lastentarhaseminaarissa 1968.
Jyväskylän seminaari
1970-luvulla tapahtuneita suuria varhaiskasvatustyön muutoksia edelsi edellisen vuosikymmenen loppupuolella alkaneet vaatimukset yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Etenkin naisten työelämään osallistumisen kasvu vaikutti päivähoitolain (1973) laatimiseen ja määrällisen päivähoidon lisääntymiseen. Tarve lisätä lastentarhanopettajakoulutukseen otettavien opiskelijoiden määriä kasvoi. Valmistuvien lastentarhanopettajien määrä nousikin kymmenessä vuodessa kymmenkertaiseksi. Koulutusta leimasi näkemys rationalisoidusta varhaiskasvatustyöstä, jossa lastentarhanopettaja nähtiin valmiiden opetus- ja harjoitusohjelmien toteuttajana. Koulutuksessa korostuivat sekä sisältöalueiden tuntemus että työtehtäviin kohdistuvan ammattikohtaisen identiteetin vahvistaminen. 1970-luvulla koulutukseen tuli myös kasvatustiede tieteenalana ja opiskelijat alkoivat suorittaa siitä yliopistollista approbatur-arvosanaa. Vuonna 1973 alkoi kokeiluluontoisena uudenmuotoinen lastentarhanopettajakoulutus Jyväskylän ja Joensuun yliopistojen yhteydessä, syksyllä 1974 myös Kajaanin, Rauman, Savonlinnan ja Turun opettajankoulutusyksiköissä. Vuonna 1977 lastentarhantarhaseminaarit valtiollistettiin ja ne muuttuivat lastentarhanopettajaopistoiksi.
Lastentarhanopettajakoulutus pidennettiin vuonna 1983 kolmivuotiseksi ja rationalisoidun varhaiskasvatustyön sijaan alettiin painottaa humanisoitua varhaiskasvatustyötä. Koulutuksen keskeisiksi sisällöiksi nousivat lastentarhanopettajan yksilölliseen kasvuun tähtäävät, yleishumanistiset opinnot. Käytännöllisessä opetuksessa oli keskeistä yksilökohtaisten vuorovaikutustaitojen harjaannuttaminen. 1980-luvulla vaatimukset lastentarhanopettajakoulutuksen kehittämisestä, koulutuksen muokkaamisesta varhaiskasvatuksen ja yhteiskunnan vaatimuksia vastaaviksi edelleen kasvoivat ja ajatus eriasteisen opettajankoulutuksen yhtenäisyydestä alkoi vahvistua. Vuonna 1991 Opetusministerin asettama Lastentarhanopettajien yliopistokoulutuksen työryhmä sai tehtäväkseen selvittää mahdollisuudet lastentarhanopettajakoulutuksen järjestämisestä yliopistoissa tapahtuvaksi 3-vuotiseksi korkeakoulututkinnoksi. Työryhmä korosti lausunnossaan, että lastentarhanopettajan ammatti on ennen kaikkea kasvatus- ja opetusalan ammatti.
Varhaiskasvatuksen yhteiskunnallisten tehtävien lisääntyessä ja ongelmatilanteiden monimutkaistuessa 1990-luvulla ei varhaiskasvatustyössä ratkaisuksi enää riittänyt tukeutuminen arkiajatteluun ja aikaisempiin kokemuksiin. Yhteiskunnallisten tehtävien lisääntyessä ja ongelmatilanteiden monimutkaistuessa koulutus kehittyi teoreettisesti ja käytännöllisesti hallitun varhaiskasvatustyön asiantuntijoiden kouluttamiseen. Koulutuksen sisältöinä nousivat keskeisiksi vankka teoreettinen tietämys lapsen kasvusta, kehityksestä ja oppimisesta ja niiden ehdoista sekä tieto yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Koulutuksen kehittämisen myötä syntyi edelleen painetta vahvemmin kasvatustieteelliseen, psykologiseen ja yhteiskunnalliseen tietoon perustuvan lastentarhanopettajakoulutuksen kehittämisestä. Vuonna 1995 koulutus siirrettiin vihdoin yliopistojen alaisuuteen muun opettajankoulutuksen yhteyteen ja lastentarhanopettajan tutkinto muuttui kandidaattitasoiseksi antaen mahdollisuuden jatkaa ylempään korkeakoulututkintoon ja tohtoriopintoihin.
Pedagogiikan ammattilainen
Lastentarhanopettajatutkinto on ainoa tutkinto maassamme, joka antaa valmiudet varhaiskasvatuksen pedagogiseen asiantuntemukseen. Lastentarhanopettajan koulutus valmistaa varhaiskasvatuksen asiantuntijoita. Opintojen aikana opiskelija perehtyy muun muassa lapsuuteen sekä lapsen kasvuun, persoonallisuuden kehittymiseen ja oppimiseen, julkisen varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen tavoitteisiin, sisältöihin ja menetelmiin. Lisäksi opiskelija hankkii valmiuksia varhaiskasvatusta koskevien ilmiöiden analysointiin, kriittiseen arviointiin ja tutkimuspohjaiseen oman työn arviointiin.
Näkemys koulutuksen tehtävästä on leimannut lastentarhanopettajakoulutuksen pitkän taipaleen aikana keskustelua lastentarhojen ja sittemmin päiväkotien ja lastentarhanopettajakoulutuksen asemasta suhteessa julkiseen kasvatus- ja koulutusjärjestelmään. Kun lastentarhat vuonna 1924 lastentarhat siirrettiin kokonaisuudessaan pois kouluhallituksesta sosiaaliministeriön lastensuojelutoimiston alaisuuteen, niin tuo siirtymä merkitsi samalla lastentarhatyön lastensuojelullisten piirteiden vahvistumista. Tämä irtiotto edesauttoi 1990-luvulla vakiintuneen suomalainen Educare-mallin kehittymistä. Malli tarkoittaa sitä, että saman järjestelmän on tarkoitus sekä opettaa että tarjota lapselle päivähoitopaikka eli tarjota sosiaalipalvelua. Yhteiskunnallisena tehtävänä on mallissa painottunut ”care” eli hoito, nimenomaan hoitopaikka lapselle vanhempien työssä olon aikana. Kasvatus ja opetus varhaiskasvatuksen tavoitteina ja sisältöinä ovat päätöksen teossa olleet toissijaisia, vaikka lastentarhanopettajat ja lastentarhanopettajakoulutus ovat asiaa tuoneet esiin ja korostaneet jokaisen lapsen oikeutta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Viime vuosikymmenenä on alettu myös päätöksentekijöiden taholla kyseenalaistamaan varhaiskasvatustyön sosiaalipedagogista painotusta yksipuolisena näkemyksenä. Siitä ovat osoituksena varhaiskasvatuksen hallinnon siirto opetusministeriön alaisuuteen ja varhaiskasvatuslain uudistaminen tämän hallituskauden aikana. Nämä ovat merkittäviä virstanpylväitä myös lastentarhanopettajankoulutuksen kannalta. Lastentarhanopettajakoulutusta tulee kehittää edelleen sekä määrällisesti että laadullisesti ja säilyttää sen erityisasema pienten lasten kasvatuksen ja opetuksen asiantuntijana. Tulevan vuosikymmenen haasteena on kehittää koulutus muun opettajankoulutuksen lailla maisteritasoiseksi, jolloin koulutuksella on paremmat valmiudet kouluttaa monipuolisia varhaiskasvatustyön ammattilaisia ja varhaiskasvatuksen kehittäjiä.
Vironniemen päiväkodin lapset rakentavat kaupunkia 2012 Helsinki Design pääkaupunki -hankkeessa
Tänä päivänä lapsen vahvuuksien ja tarpeiden tunnistaminen, perheiden monimuotoisuus, kulttuurinen kirjo ja työelämän muutokset tuovat paljon haasteita varhaiskasvatustyöhön. On tärkeää hahmottaa julkisen varhaiskasvatuksen kokonaisuus lapsen tasa-arvon turvaajana. Lastentarhanopettajan merkitys kokonaisvaltaisena pienen lapsen kasvun, kehityksen ja oppimisen asiantuntijana on kiistaton. Lastentarhanopettajan pedagogiset taidot erilaisten ryhmien hallinnassa, yksittäisten lasten tarpeiden huomioimisessa ja varhaiskasvatuksen kokonaisuuden hahmottamisessa ovat avainasemassa varhaiskasvatuksen toteuttamisessa ja sen kehittämistyössä. Lastentarhanopettajakoulutus tuntee haasteensa: Lastentarhanopettaja ei ole vain tulevaisuuden tekijä vaan myös näkijä!
Teksti: Annu Brotherus
Kuvat: Ebeneser-säätiö, Kässäätkö – Koulukäsityön muistoverkko, YLE, Rakennetaan kaupunki – Design Helsinki 2012