Ahmed kysyy: kuka voi tietää, kuka voi tuntea, kuka on tunnistettavissa ja tiedettävissä, ja lopulta, mitä tunteminen ja tietäminen saa aikaan? Ensimmäinen kysymys lähtee tiedon subjektista. Länsimainen privilegioitu tiedon subjekti on valkoinen heteromies. Tämä ei tarkoita, että muita tietoja ja tieteitä ei olisi, vaan että tietyllä tiedolla (ja tietäjillä) on kulttuurisesti varmistettu paikka, joka vahvistaa jo tiedetyn tiedon. (Sukupuolitettu) tietäjä suuntaa katseensa kohti sitä mikä ei ole tiedettävissä, kohti vierautta, toiseutta, kohti toista sukupuolta (naista, mutta yhtä lailla muuta epäselvää sukupuolta), kohti etnistä toista (maahanmuuttajaa, tummaihoisia), lyhyesti: kohti epäjärjestystä… Yhteisö kehittää mitä moninaisempia lian (muukalaisen!) tunnistamisen ja puhdistamisen tekniikoita, joilla se osoittaa omat rajansa, yhteisön rajat, kansalaisuuden rajat ja lopulta valtion rajat.
Toinen kysymys on paitsi kysyvä myös velvoittava: mitä on tunnettavissa? Ja se liittyy kohtaamisen mahdollisuuksiin, etiikkaan. Onko toinen aina vieras? Mitä on kohtaaminen? Ahmed kirjoittaa kohtaamisen mahdottomuudesta ja mahdollisuudesta. Hän kirjoittaa ruumiista, jotka tulevat lähelle. Hän kirjoittaa globaaleista ruumiitten talouksista, jotka liittävät ihmiset – ja tässä kohtaa hän puhuu erityisesti naisista – yhteen. Suhde on jo olemassa, kohtaaminen on aina-jo: always already. Siihen ei voi vastata länsimaisella universalismilla, (kuten Mohanty on osoittanut) jossa länsimaisen valkoihoisen feministin tieto toisista kolmannen maailman naisista (yksikössä) sulkee heidän suunsa ja myös länsimaisen tiedon subjektin korvat.
Ahmedin mukaan kohtaaminen on tässä: on tultava lähemmäksi. Niin lähelle toista, että tulija lähtee liikkeelle, hänen tietäjän subjektinsa ei pysy enää yhtenä vaan häiriintyy ja murtuu… Ahmed kirjoittaa siitä kuinka (toisen) ruumis vuotaa aina yli tekstin, yli järjestyksen, yli rajojen. Toisen ihosta vuotavat eritteet eivät pysy ruumiin sisällä vaan tulvivat vaarallisesti kohti kokiaa, tuntijaa, tietäjää, joka ei enää ole pelkästään tuntija, tietäjä, kokija, vaan myös vuotava ruumis.
Niinpä Ahmedin tekstiä lukiessa tapahtuu seuraavaa: Ahmed lukee Gayatri Spivakin kääntämä tekstiä intialaisesta naisesta, joka myydään prostituoiduksi, joka sairastuu, jonka ruumis vuotaa verta ja kuolee. Ahmed liikuttuu tekstistä ja itkee ja minä puolestaan – lainatun tenttikirjan äärellä (mikä privilegioitu paikka par excellence!) liikutun Ahmedin tekstistä – ja itken.
Akuliina Saarikoski
