Luetaan! Ja luetaan sitten pitkiä tekstejä!

Lukuklaani-hankkeessa tiedetään jo ennalta, että kaikki lukevat ja kirjoittavat, ehkä jopa enemmän kuin ennen: chattaillaan, etsitään tietoa, luetaan blogeja, luetaan läksyjä.

Mutta nyt kysytään, mikä on pitkän tekstin asema: luetaanko kirjoja, luetaanko monenlaisia kirjoja ja mitä luetulle tehdään. Kuka lukee ja miltä lukeminen tuntuu?

 

Kauno- ja tietokirjallisuus rakentavat yhdessä ymmärrystä

Lukuklaanin pääosassa olevasta kirjallisuudesta on moneksi. Ensinnäkin, kuten hyvin tiedetään, on olemassa kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Kertooko tämä luokittelu vielä mitään siitä, millaisia lukuelämyksiä kirjat tarjoavat? Kaunokirjallisuus voi lisätä tietoa hyvinkin tehokkaasti siinä missä tietokirja saattaa olla kieleltään nautittava ja vetävän tarinallinen. Millä tavalla kauno- ja tietokirjallisuus voivat täydentää toisiaan ymmärryksen rakentajina?

Uusimmissa opetussuunnitelmissa korostetaan ilmiöoppimista, jossa samaa ilmiötä lähestytään eri oppiaineiden ja myös erilaisten oppimateriaalien näkökulmista. Tässä niin kauno- kuin tietokirjallisuus voivat tarjota kiehtovia ja toisiaan täydentäviä näkökulmia. Minulla tällainen ”ilmiölukeminen” on tapahtunut varkain, kun olen huomannut tunnistaneeni tuttua asiaa uudessa kirjassa. Esittelen seuraavaksi pari lukuelämystä toisiaan kummasti täydentäneestä kaunon ja tiedon yhteispelistä.

Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko (2014) selvittää esihistoriallisen ajan suomalaisten uskomuksia jumalista, luonnosta, elämästä ja kuolemasta sekä maailman synnystä. Muinaisille suomalaisille niin kotipiha kuin metsäkin oli täynnä henkiä ja haltioita, ja runonlaulun taitajalla oli suuri valta ja arvostus. Juhani Ahon klassikkoromaani Panu (1897) puolestaan kertoo vuosisatojen takaisesta karjalaisesta kylästä, jossa muinaiset uskomukset ovat voimissaan. Kotona on oma haltiansa, metsän puilla ja joilla omansa. Sanalla on voimaa, sillä tuntemalla esimerkiksi karhun tai raudan syntysanat niitä voidaan hallita. Kyläläisten jokapäiväiseen elämään kuuluvat uhrilehdot ja henkiolentojen pitäminen tyytyväisinä. Eläytymällä Panun ja kumppaneiden elämään muinaisessa Karjalassa Suomalaisen kansanuskon välittämä tietämys silloisesta maailmankatsomuksesta herää eloon ja painuu mieleen tarinan muodossa.

Historioitsija Yuval Noah Hararin muhkean kansainvälisen suosion saavuttanut historiakirja Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011) kuvaa ihmislajin taivalta ennen kaikkea ihmisten ajattelun kehityksen ja muuttuvan maailmankuvan kautta. Harari esimerkiksi esittelee empiirisen tieteen ja löytöretkien käynnistymistä ja 1400-luvun Euroopan siirtymistä keskiajasta uuteen aikaan. Eurooppa ei suinkaan ollut vaurain, väkirikkain tai edes teknisesti kehittynein maailmankolkka, mutta ratkaisevaa oli ajattelutavan muutos: ihminen voi itse saada tutkimalla lisätietoa maailmasta. Keskiajan ajatusmaailmassa kaikki tietämisen arvoinen tieto löytyi vanhoista kirjoituksista eikä mielenkiinto ulottunut merten taakse. Vastapainoksi suuria linjoja vetävään Sapiensiin voi esimerkiksi eläytyä keskiaikaiseen elämänmenoon ja siihen liittyviin arkisiin yksityiskohtiin Ilari Aallon ja Elina Helkalan mukaansatempaavassa tietokirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).

Viime vuosien fantasiakirjallisuuden hittisarja, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu (1996–), puolestaan kuvaa kovasti keskiaikaista Eurooppaa muistuttavaa Westerosia, jonka hallitsijat keskittyvät keskinäiseen nahisteluun ja valta(istuin)peliinsä. Maailmankartalla on suuri tuntematon joka puolella, eikä kuninkailla ole havaittavissa suurempia intohimoja löytö- tai valloitusretkiin kaukomailla, kun ajatukset pyörivät pientä piiriä kruunun ja valtaistuimen ympärillä. Myöskään tieteeseen tai teknologiaan panostaminen ei kiinnosta. Ainoastaan munkkeja muistuttavat mestarit opiskelevat, ja hekin enimmäkseen menneiden aikojen viisaiden kirjoituksia.

Westerosin valtakuntien vakaus ja armeijojen kasassa pysyminen perustuu pitkälti johdossa oleviin henkilöihin ja heidän persooniinsa, aivan kuten historioitsija Mirkka Lappalainen kuvaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin tilannetta 1600-luvulla tietokirjassaan Pohjolan leijona (2014). Kuninkaan suuri projekti oli rakentaa valtiojärjestelmä, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä henkilöistä vaan jossa byrokratian pyörivät rattaat pitävät valtakunnan pystyssä: tämän päivän Ruotsi ja Suomi ovat tämän projektin tulosta.

Lisäksi ei voi olla huomaamatta, kuinka runsaasti Tulen ja jään laulussa käytetään retoriikkaa. Hahmot pitävät mitä paatoksellisimpia palopuheita ohjaillakseen muiden ihmisten mieliä. Retoriset peliliikkeet ovat kuin suoraan Juhana Torkin tietokirjasta Puhevalta (2006), joka käsittelee puhumalla vaikuttamista.

Omat esimerkkini eivät välttämättä sovellu aivan alaluokkalaisille. Eri-ikäisille lapsille on tarjolla kaunoa (ks. Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu, 2017) ja tietoa (ks. Pirjo Hiidenmaan ym. Tietokirjoja alakouluun!, 2017), jotka tarjoavat kiehtovia väyliä erilaisten ilmiöiden tuntemukseen. Itselleni tutuista opuksista voisin nostaa esiin Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjan, jossa kerrotaan sanoin ja kuvin hyvin opettavaisesti 1800-luvun suomalaisen talonpojan elämänpiiristä. Historiaa kuvittavat myös erittäin tarkasti Markku Löytönen ja Riikka Jäntti lapsille suunnatuissa, tutkimusmatkailijoista kertovissa tarinallisissa tietokirjoissaan (esim. Koillisväylän löytäjä – Tutkimusmatkaaja Adolf Erik Nordenskiöld Jäämerellä, 2005).

Miksi olen yllä selostanut historiaa käsittelevien, lähinnä aikuisille suunnattujen kirjojen antia? Koska ihmisen muuttuva maailmankuva ja menneet vuosisadat kiehtovat ja saavat minut hakeutumaan yhä uusien aihetta käsittelevien kirjojen pariin. Vastaavasti lukuharrastusta aloittelevaa lasta kannattaa auttaa häntä itseään kiinnostavaa aihetta käsittelevien kirjojen äärelle, sillä oma innostus on lukemisen paras motivaattori. Mukaansatempaavat tietokirjat ja eläytymään kutsuvat kaunokirjat kartuttavat yhdessä monipuolista ymmärrystä maailmasta ja antavat siten elämään eväitä, jotka pysyvät aina mukana.

Henri Satokangas

Tarvitseeko lukemista perustella?

Lukemista on tapana perustella: oppii uusia asioita, kasvaa kansalaiseksi, voi eläytyä moniin kohtaloihin, voi irrota arjesta ja kokea ihan uusia seikkailuja, kielentaju paranee, sanavarasto laajenee, empatiakyky kasvaa, lukutaitoinen ei ole virran vietävissä, lukeminen selvittää ajatuksia. Nämä kymmenen perustelua tulee etsimättä mieleen. Yhdentenätoista voi mainita senkin, että lukeminen on kivaa.

Tarvitseeko lukemista perustella? Jos haluamme kannustaa jotakuta määrätietoiseen harrastukseen, joka vaatii aikaa ja vaivaa, tarvitaan perusteluja. Lukeminenkin voi olla tällainen harrastus, ja harrastaa voi monella tavalla. Joku lukee mielikirjailijansa kaikki romaanit, toinen omaa suosikkilajiaan, olipa tekijä kuka hyvänsä. On niitä, jotka haluavat tietää uutuuskirjat heti tuoreeltaan, ja on niitä, jotka lukevat mitä eteen osuu. On niitä, jotka haluavat saada tietoa ja perehtyä. Joku keskittyy omaan aiheeseensa ja tietää kaiken keskiajasta. Toinen lukee tasaisesti luonnosta, historiasta, ravitsemuksesta, kulttuurista, uusista tutkimustuloksista ja keksinnöistä.

Kaikki eivät ole innokkaita lukemisen harrastajia; eivät kaikki saa elämäänsä suurta kipinää myöskään musiikista tai kuvataiteista. Lukemista ei kuitenkaan pidä tarkastella vain harrastuksena tai pääsynä yhteen taidelajiin ja kulttuurimuotoon.

Lukemista tarvitaan, kun haluaa välttää laktoosia tai gluteenia, tai kun haluaa varmistua siitä, että pakastevadelmat ovat taatusti kotimaisia. Lukemaan on ryhdyttävä, kun aikoo hakea asuntoa, asumistukea, pankkilainaa tai avioliittokuulutuksen. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin: äänestäminen, opiskelu, melkein mikä tahansa työnteko, laitteiden turvaohjeet, ruokareseptien soveltaminen….

On vaikea keksiä mitään toista ihmiselämän aluetta tai taitoa, joka haaroisi niin moneen suuntaan kuin lukeminen ja lukutaito. Siksi lukemisen opetustakaan ei voi sulkea yhteen elämänalueeseen.

Kyllä, koulu on aivan keskeinen. Mutta lukutaito alkaa jo neuvolasta ja äitiyspakkauksen ensikirjasta. Tarvitaan myös kirjasto, aineistot, vinkkarit ja satutunnit.

Kyllä, äidinkielenopetus on aivan ytimessä. Mutta lukutaitoa on ruokittava ja monipuolistettava kaikissa oppiaineissa.

Kyllä, kirjallisuus on lukutaidon perusruokaa. Mutta niin ovat myös media- ja käyttötekstit, oppikirjat ja oppilaan tiedonhankinta.

Kyllä, lukeminen on juuri sitä, mitä tarvitaan. Mutta tarvitaan myös luetusta keskustelemista, omaa kirjoittamista ja ideointia, omaa ja yhteistä tekemisen iloa.

Suomen Kulttuurirahasto ja Kopiosto tukevat Lukuklaani-hankkeessa alakoulujen lukutaitoa. Me opettajankouluttajat ja kielen- ja kirjallisuudentutkijat olemme kiinnostuneita siitä, miten koulut tarttuvat Lukuklaanien mahdollisuuksiin.

Pirjo Hiidenmaa

Lukuklaani-hankkeen tutkimusosion kotisivu

Lukuklaani-hanke on Suomen Kulttuurirahaston ja Kopioston rahoittama hanke, jonka tavoitteena on tukea alakouluikäisten lukutaidon ja -harrastuksen paranemista ja lukemista edistävien ympäristöjen ja käytäntöjen luomista. Hankkeeseen kuuluu mm. lukemista edistäviä kilpaluja ja tapahtumia.

Tutkimusosio toteutetaan Helsingin ja Turun yliopistoissa alakoulun opettajille suunnatulla laajalla kyselyllä ja sen analyysillä. Tälle sivustolle kerätään tutkimuksen edetessä tietoa kirjallisuuden opetuksesta alakouluissa, hyviä käytäntöjä ja ideoita.

Lukuklaanin kotisivu