Mikä riemullinen viimeinen talvipäivä Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa (huomenna alkaa kevät ja maaliskuu)! Taivas on laidasta laitaan sininen ja pilvetön. Aurinko paistaa lämmittäen kartanon yltä, ilahduttavan korkealta kaiken talvipimeän jälkeen, mutta kasveista heittyy lumelle kuitenkin pitkät varjot. Vielä ylempänä taivaalla on kasvavan kuun kalpea puolikas.
Lunta, lunta on ylen määrin eilisen pyryn ja kaikkien helmikuun pyryjen jälkeen. (Kumpulan havaintoasemalla on lehtitietojen mukaan joulu-helmikuussa satanut ennätykselliset 344 millimetriä, iso osa siitä on tullut lumena tammi-helmikuussa.) Kartanopihan ympärillä on komeat auravallit, ja Yläkartanon edustan kesän kahvilaterassia peittää vielä 110-senttinen lumikinos.
Kartanopoppelin latvassa istua jököttää kanahaukka, ja varikset käyvät vuoron perään esittämässä sille närkästyksensä. Mustarastaat ovat kaikonneet päiväsydämeksi reviirilleen, mutta palannevat taas illansuussa ruokittaviksi. Niiden laulu on kuulunut jo parina lauhana aamuna. Viherpeippo ryystää, ja sini- ja talitiaiset sirputtavat. Harakka, tuo Pohjolan papukaija, lentää räpsyttelee yli. Toinen räksyttää, osuin kai sen reviirille.
Lumen pinta on liki koskematon, vain pari rusakon polkua halkoo lumilakeutta – niin, ja Jarin askelrivi: Jari kävi kiltisti tarkistamassa lammen rannan iiriksen nimikilven. Muilla ei ole hinkua kahlaamaan 55–75-senttisiin lumiin. Toissapäivänä silmuja kurssille noutaneet Viikin kasvitieteen opiskelijatkin pysyivät auratulla päätiellä. Pitkävartiset nimikilvet kurkottelevat lumesta, ja jänisaidoista näkyy yläosa. Huvimaja odottaa kevättä ja kävijöitä käymättömien kinosten keskellä, lunta katollaan.
Lumilakeuksia halkoo aurattu puistokäytävä, ”Kustaanväylä”. Se kulkee kartanon pihasta Euroopan lohkon, Pohjois-Amerikan lohkojen ja Kaukoidän lohkon läpi kätilöopiston puoleiselle takaportille. Portti on ollut suljettuna koko talvikauden, yleisölle se, samoin kuin pääportti Jyrängöntie 2, avataan taas 1.5.
Olisi varsinainen talvidendrologin onnenpäivä. Lehdettömien lehtipuiden ja -pensaiden keskellä on pieniä, vihreitä havukasviryhmiä. Kanadanmarjakuusi-ryhmän (Taxus canadensis) korkeimmat, puumaiset yksilöt (1990-74) kohoavat kauniisti lumenpinnan yläpuolelle, mutta nuoremmat, matalammat saman taksonin edustajat ovat lumen alla. Jo talven 2010–2011 lumimassat mursivat niiden oksia. Punakuusen (Picea rubens 1989-419) latva ja oksankärjet ovat käpyjä täynnään. Valkokuusen (Picea glauca 1986-211) pikkuisten käpyjen käpysuomut harittavat avonaisina, kun taas pikimännyn (Pinus rigida 1994-145) viimekesäiset, vaaleanruskeat kävyt ovat tiukasti sulkeutuneina.
Kaksi poppelikoivua (Betula populifolia 1990-38) taivuttaa nöyränä latvansa lumeen säleikkövilliviinin (Parthenocissus inserta 1986-204) painosta. Amerikanpyökki (Fagus grandifolia 1997-433) pitää saidasti kiinni kuivista, kellanruskeista lehdistään. Joko pullistuvat varhain kukkivan punavaahteran (Acer rubrum 1990-607) silmut? Viime keväänä sen kukinta oli jo toukokuun alussa menossa ohi!
Sitkanlepän (Alnus viridis subsp. sinuata 1995-592) hedenorkot ovat auringossa hilpeän vihreät, ja lännenharmaalepät (Alnus incana subsp. tenuifolia 1995-593) ovat täynnä auringossa viininpunaisina hehkuvia pitkiä hedenorkkoja ja lyhyitä eminorkkoja; viime kesän ”kävyistä” ovat siemenet jo karisseet. Lännenpensaskanukan (Cornus alba subsp. stolonifera 1992-543) nuoret versot loistavat punaisina. Tuohituomen (Prunus maackii 1994-1113) nyt kuparinpunaisina henkuvat rungot peittyvät kesällä idänpiippuköynnöksen (Aristolochia manshuriensis 1994-881) vehmauteen.
Ylälampi on osittain sula, jää on pehmeää kohvaa. Vesi virtaa kivetyssä purouomassa kohti alalampia, ja tiaiset kylpeä pärskyttävät. Kaukaa katsoen alalammet näyttävät olevan jään ja lumen peitossa.
Yksi kommentti
Aurinkoista kevättä kasvitieteelliseen puutarhaan!