Uusille kenttätutkijoille järjestettiin vuosittain koulutus. Terho Itkosen 1960-luvun lopun taivutus- ja johto-opin luennot olivat suosittuja, ja niitä seurasi parhaina aikoina miltei sata kuuntelijaa.
Keruuohjelmassa kerääjiä opastettiin poimimaan paperille havaintoja kielenoppaiden spontaanista puheesta. Haluttuun suuntaan provosointiin ja suoraan kysymiseen tuli turvautua vain tarvittaessa, jos tavoiteltua ainesta ei muuten tahtonut ilmaantua. Juuri tiettyjen sanamuotojen poimiminen spontaanista puheesta tarkoitti sitä, että kenttätutkijan piti johdatella kielenopas sellaiseen puheenaiheeseen, jonka piiriin kuuluvasta sanasta hän halusi taivutusmuotoja. Tähän liittyi uhka kielenoppaan turhautumisesta, kun kerääjä – halajamansa taivutusmuodot saatuaan – hyppäsi aivan toiseen aihepiiriin, joka ei välttämättä liittynyt edelliseen mitenkään ja vaikka jutuissa oli vasta päästy vauhtiin.
Näytteet talletettiin lennosta ensisijaisesti nimenomaan paperille, koska kuukausien keruun nauhoiteaineiston läpikäyminen olisi ollut liian työlästä.
Kirsti Tuominen (nyk. Siitonen) kirjoitti keruutyöstä Turun yliopiston suomen kielen laitoksen tiedotuslehdessä. Katso kirjoitusta.
Keruun alkaessa professori Itkonen painotti ensisijaisena taivutusparadigmojen keräämistä, ja ensimmäisten kokoelmien joukossa oli jonkin verran ainoastaan taivutusparadigmoja sisältäviä lippuja. Pian kerääjiä alettiin ohjeistaa tallettamaan myös esimerkkejä siten, että ainakin taivutusmuotojen välitön konteksti käy ilmi. Runsaammat murrenäytteet paitsi auttavat hahmottamaan muotojen käyttöä myös soveltuvat monipuolisempaan tutkimuskäyttöön. (Itkonen 1993: 16, Juusela 1997: 12.)
Aineiston kerääminen ei aina ollut silkkaa auvoa. Keruukertomuksista ja kirjeistä on luettavissa kuvauksia keräämisen ja esimerkiksi majoitusolosuhteiden ongelmista. Assistenttien ja kerääjien välinen kirjelmöinti sisälsikin käytännön opastuksen lisäksi välillä kosolti kenttätutkijoiden henkistä tukemista ja rohkaisua. Tässä kirjeenvaihdossa assistenteilla oli aimo työsarka, kerääjiä kun oli enimmillään viitisenkymmentä eri puolilla maata.
Keruutyöllä ei liioin päässyt rikastumaan. Kokoelmien rakentaminen oli työlästä ja aikaa vievää, ja apurahan velvoittaman lippumäärän täyttämiseen kuluva aika oli arvioitu usein alakanttiin. Arkiston kokoaminen on kuitenkin ollut myös palkitsevaa kutsumuksensa ajamille fennisteille. Kuukausien keruutyön päätteeksi on ollut melkoinen tunne, kun kylänmiesten turinoista ja mummojen muisteloista on saanut kasattua valmiiksi jäsennetyn lipuston vaikkapa paikallisen murteen konditionaalijärjestelmästä.
(Juusela 1987: 302–304, 1997: 18.)
Kenttäkerääjät saivat kouraansa Muoto-opin keruuoppaan, josta löytyi mm. tällaisia ohjeistuksia:
”Tärkeintä on, että kukin ilmiö tulee asianomaisen murteen kannalta tyhjentävästi selvitetyksi, ja tämän vaatimuksen toteuttaminen edellyttää kerääjältä sekä hyvää vaistoa että myös murteen teoreettista ennakkotuntemusta.”
Keruurupeamaansa aloittelevaa murteenkerääjää kehotettiin tutustumaan pitäjän ja sen lähialueen murteeseen käyttäen apunaan murremonografioita ja mahdollisia vanhempia nauhoitteita. Lisäksi piti verestää yleiskielen morfologian ja morfofonologian ymmärrystä kielioppien avulla.
” — keruun elinehtona on hyvien, sanastollisesti ja samalla myös morfologisesti ja syntaktisesti antoisien puhetilanteiden luominen.”
Haastattelujen aihepiirejä neuvottiin ohjaamaan vanhan kansankulttuurin aiheisiin, jolloin puhe olisi mahdollisimman vanhakantaista.
”Hyvien kielenoppaiden löytäminen on nykyään vaivan takana. Ani harvassa ovat sellaiset haastateltavat, jotka pystyvät täyttämään ihanteellisen kielenoppaan kaikki mitat: puhumaan luontevasti, sujuvasti ja monipuolista kielenhallintaa osoittavalla tavalla eri aihepiireistä, käyttelemään puheessaan kertaakaan lipsahtamatta vain aitoa vanhaa murretta, erittelemään tietoisesti omaa sanastoaan ja kielioppiaan ja sen mukaisesti vastaamaan nokkelasti ja erehtymättä kerääjän grammaattisiin pulmakysymyksiin.”
Kielenoppaaksi ei kelvannut kuka tahansa, vaan heitä koskivat tarkat kriteerit. Valinnassa oli otettava huomioon paitsi murteen taito, myös kyky ymmärtää kerääjän provosoimia kysymyksiä. Oppaiden valinnassa ikä ei ollut ratkaisevin tekijä, mutta käytännössä parhaat oppaat olivat 1800-luvun puolella syntyneitä vanhuksia.
”Käsin kirjoittavien on huolehdittava käsialan ehdottomasta selvyydestä — ”
Kerätty aines järjestettiin tarkan ohjeistuksen mukaisesti kokoelmaksi, joka kirjoitettiin puhtaaksi kirjoituskoneella tai musteella A6-kokoisille arkistolipuille. Merkinnöissä käytettiin puolikarkeaa tarkekirjoitusta.
Kokoelman liitteeksi tuli kerääjien laatia keruukertomus, jossa kävi ilmi sellaisia asioita kuin keruupitäjä ja -kylät, oppaiden tarkat henkilötiedot, havaintoja murteen erikoispiirteistä sekä kerääjän oma murretausta.
(Itkonen 1969: 16–27.)
Murteenkeruun ohjeistusta tarkennettiin ja täydennettiin vuosien varrella käytännön kokemuksen karttuessa, ja muoto-opin keruuoppaaseen laadittiin kaksi lisävihkoa (1975 ja 1978). Tässä ote tulevan kesän murteenkerääjille pidetyn koulutuksen muistiinpanoista vuodelta 1989.
