Joskus, kirjallisuustieteen opintojen innoittamana ja Richard Rortyn johdattelemana ajattelin, että tekstejä voi lukea miten vaan. Se oli houkutteleva ajatus, antoihan se suuresti valtaa lukijalle: voisin tehdä tekstille mitä vaan. Idean lukijan vapaudesta lukea tekstejä Rorty pohjaa omaan pragmatistiseen kielikäsitykseensä: ei ole olemassa mitään metasanastoa, joka määrittäisi sanojen merkitykset ja sen vuoksi lukija voi lukea niitä miten vain.
Eräällä tapaamiskerralla puhuimme Nietzschen kuuluisasta sitaatista “Menetkö naisten luo? Älä unohda piiskaa!”, ja mitä se merkitseekään: kuka lopulta pitelee piiskaa, voisiko se olla nainen totuuden hahmossa?
Lukijan aktiivisuutta korostavissa lukutavoissa ajatellaan, että lukija lukemalla myös ikään kuin kirjoittaa tekstejä. Sittemmin olen tullut ajatelleeksi mitä tekstit tekevät meille. Mihin positioihin ne suostuttelevat meitä samaistumaan, minkälaisia asenteita omaksumaan ja minkälaisiin tunteisiin eläytymään? Ehkä on olemassa tekstejä, jotka kirjoittavat meidät? Tarkoitan sitä, että voimme tulla lukukokemuksessa henkilökohtaisesti puhutelluiksi, löydämme itsestämme samanaikaisesti uudelta ja tutulta tuntuvia kokemuksia.
Filosofian saralla minulla on ollut aina vaikeuksia löytää puhuttelevia filosofeja ja teoksia, kun taas monet opiskelutoverini ovat tuntuneet löytäneen omat idolinsa. Toisaalta elän naispuolisena filosofianopiskelijana jatkuvasti lukutilanteessa, jossa luen miesfilosofien tekstejä, joudun eläytymään niiden subjekteihin ja tekstien sisäistekijöihin. Välillä joudun tyrmääviin tilanteisiin, jossa kirjoittaja tarkastelee naista, naisia tai käyttää naisia metaforana mitä kummallisimmille asenteille. Se tuottaa katkoksen lukukokemukseeni, pysäytyksen. Yleensä sivuutan sen. Tällä kertaa en, vaan tarkastelen lukukokemuksen herättelemiä tuntemuksia. Tunnen suuttumusta ja teksti alkaa tuntua minusta tylsämieliseltä ja epämielenkiintoiselta. Sitten minussa herää ajatus, että pitäisi tarkastella enemmän sanavalintoja ja metaforia joita käytämme filosofiaa tehdessämme. Minusta alkaa tuntua tärkeältä käsitellä naisvihamielisyyttä filosofian historian klassikkoteoksissa.
Nietzsche käyttää paljon ikäviä metaforia naiskuvaa hyödyntäen. Lukemiemme tekstikatkelmien perusteella voi helposti kuvitella, että Nietzschellä olisi ollut hyvin ikäviä kokemuksia naisista, äidistään ja siskostaan ja kenties epäonnisia rakkaussuhteita. Mutta en tutki näitä seikkoja vaan tarkastelen mitä tapahtuu tekstin tasolla.
Nietzschen käyttämät naismetaforat ovat moninaisia. Hyvän ja pahan tuolla puolen –teoksen alkulauseessa nainen rinnastetaan totuuteen. Toisaalta samassa teoksessa myöhemmin kohdissa 231-239 on kuuluisakin jakso, jossa Nietzsche sekä halveksuu naisia yleensä että myös haukkuu aikansa naisliikkeen.
”Nainen tahtoo tulla itsenäiseksi: ja siinä tarkoituksessa hän alkaa selittää miehille ”naista sinänsä” – se kuuluu Euroopan yleisen rumennuksen pahimpiin edistysaskeliin.” (232)
”Heikko sukupuoli ei ole minään aikana saanut miesten taholta osakseen niin kunnioittavaa kohtelua kuin meidän aikakaudellamme – se kuuluu demokraattiseen taipumukseen ja perusmakuun samoin kuin vanhuuden osaksi tuleva epäkunnioitus –: onko ihmekään että tuota kunnioitusta kohta taas käytetään väärin? Tahdotaan enemmän, opitaan vaatimaan, katsotaan tuo kunnioituksen osoitus viimein jo melkein loukkaavaksi, pidettäisiin parempana kilpailua oikeuksista, jopa nimenomaista taisteluakin: sanalla sanoen, naisen häveliäisyys vähenee. Lisätkäämme heti, että hänen makunsakin huonontuu. Hän oppii olemaan pelkäämättä miestä: mutta nainen, joka ”oppii olemaan pelkäämättä”, luopuu naisellisimmista vaistoistaan. Että nainen uskaltautuu esille, kun sitä, mikä miehessä on pelkoa-herättävää, sanokaamme selvemmin, kun sitä, mikä miehessä on miestä, ei enää tahdota eikä kasvateta, se tosin on kohtuullista ja käsitettävääkin; mutta vaikeampi on käsittää, että juuri siten – nainen huonontuu lajistaan. Missä ikinä teollinen henki on voittanut sotilaallisen ja aristokraattisen hengen, siinä nainen nyt tavoittelee kauppa-apulaisen taloudellista ja oikeudellista itsenäisyyttä: ”nainen kauppa-apulaisena” seisoo muodostuvan nykyaikaisen yhteiskunnan portilla.” (239)
”Nainen kauppa-apulaisena nyky-yhteiskunnan porteilla” on Nietzschelle kuva teollisesta, demokratiaan pyrkivästä yhteiskunnasta, josta aristokratia on pyyhkiytynyt pois ja jäljelle on jäänyt tasa-arvoa tavoitteleva rappiokulttuuri. Miehet ovat menettäneet miehisyytensä (sotaisuutensa, ylpeytensä jne.) eivätkä enää saa kasvatettua naisia naisiksi. Tämän seurauksena naiset miehistyvät, mutta se ei ole Nietzschelle myönteinen asia vaan naiset heikompana sukupuolena jäävät kaunaisen orjamoraalin vangiksi ja naisliikkeen myötä lisää yhteiskunnallista vaikutusvaltaa saadessaan levittävät sitä muualle yhteiskuntaan.
Leila Haaparanta käsittelee naisen ja miehen erilaisuutta Nietzschellä artikkelissaan ”Voiko Nietzschen yli-ihminen olla nainen?” ja vastaa artikkelin otsikon kysymykseen: ei. Vaikka Nietzschen yli-ihminen on vaistomainen, hyvän ja pahan tuolla puolen ja nainen puolestaan osa luontoa, niin tämä ei tarkoita, että naisen olisi helpompaa tulla yli-ihmiseksi. Nietzschelle se, että nainen on osa luontoa, tarkoittaa, että hän on luonnon alaisena ja lähempänä eläintä. Mies sen sijaan ylittää luonnon moraalin kautta ja siis hylkää moraalin ja tulee tietoisesti vaistomaiseksi ja hän astuu tietoisesti hyvän ja pahan tuolle puolen toteuttamaan tahdonvoimaansa. Naiset ovat luonnonolioita mutta miesten tulee tehdä itsestään luonnonolioita moraalisen kilvoittelun kautta (ja moraalinen kilvoittelu on miesten aluetta). (Ks. Lilli Alanen, Leila Haaparanta & Terhi Lumme: Nainen, järki ja ihmisarvo : esseitä filosofian klassikoiden naiskäsityksistä, WSOY, Helsinki, 1985; ss. 287-288.)
Vaikka Hyvän ja pahan tuolla puolen –jakson tekstin naiskuva on aika yhtenäinen, Nietzschen naismetaforat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä, vaan keskenään ristiriitaisia ja monimielisiä. Jacques Derrida tarttuu Nietzschen naismetaforaan Epäjumalten hämärä –teoksessa (kyseinen kohta kuuui myös lukuseminaarimme lukemistoon).
Derrida ilmoittaa Éperons – Les Styles de Nietzsche -teoksensa alussa, että vaikka hänen luentonsa nimessä on kysymys tyylistä, hänen aiheensa tulee olemaan nainen. Derrida kertoo pyrkivänsä kuvaamaan naisen inskriptiota, kirjoittautumista, kaivertumista. Tämä on Derridan mielestä tärkeä ja kiinnostava teema, koska Nietzschen tekstin kontekstista käy ilmi, että kyse on nimenomaan siitä, että idea tulee naiseksi.
Derrida lukee Epäjumalten hämärästä kohtaa Miten ”tosi maailma” muuttui taruksi; Erään erehdyksen historia:
”1. Tosi maailma, jonka viisas, hurskas ja hyveellinen tavoittaa, – hän elää siinä, hän on yhtä sen kanssa. (Vanhin idean muoto, suhteellisen älykäs, yksinkertainen, vakuuttava. Muunnelma lauseesta ”minä, Platon, olen totuus”.)
2. Tosi maailma, jota juuri nyt ei voida tavoittaa, mutta joka on luvattu viisaalle, hurskaalle ja hyveelliselle (”katuvaiselle syntiselle”). (Idea etenee: se käy hienommaksi, viekoittelevammaksi, käsittämättömämmäksi, – siitä tulee nainen [...]”
(Epäjumalten hämärä, ss. 28-29.)
Derridan mukaan siis naiseksi tuleminen on idean prosessi ja idea on totuuden muoto itsepresentaationa. Mutta näin ei aina ole ollut: totuus ei ole aina ollut nainen eikä nainen ole aina totuus. Niillä molemmilla on historiansa ja ne yhdessä muovaavat historiaa. Derrida esittää, että jos historia on esitetty totuuden liikkeenä, niin silloin naisen ja totuuden historia on historia itsessään, sellaista historiaa, jota filosofia siihen sisältyessään ei kykene dekoodaamaan. Ennen tätä kehityskulkua ideat olivat platonisia. Idean esiintulon hetken transkriptio on ”Minä, Platon, olen totuus”. Kun tämä hetki on mennyt, ja naiseksi-tulemisesta tulee totuuden presentaatiota, Platon ei voi enää sanoa olevansa totuus. Filosofille ei enää ole totuutta. Tästä historia alkaa. Idea vetäytyy, tulee pääsemättömäksi, se tulee naiseksi. (Derrida, Éperons – Les Styles de Nietzsche, The University of Chicago Press, Chicago, 1979, ss 82-89.)
Naiseksi tulemisen teema on tärkeä myös muussa ranskalaisessa nykyfilosofiassa. Deleuzen ja Guattarin Mille Plateaux’ssa (”Tuhat tasankoa”, 1980) naiseksi tuleminen edeltää kaikkia muita tulemisia. Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan viittaa Nietzscheen – eivätkä sen pahemmin kehenkään muuhunkaan filosofiin – irrottautuessaan filosofiaan viittamisesta ja tuodessaan filosofian ”maailman” konteksteihin. Derridalle ”naiseksi tuleminen” on yksi keinoista päästä eroon platonismista ja tuoda esiin tekstin kudoksen verhoutuneisuutta, sen kerroksia ja purkautumisia.
Oli tavallaan hauska löytää Derridan Nietzsche-luento sen jälkeen kun on lukenut Foucault’n ja (varhaisen) Deleuzen Nietzsche-tulkintoja. Foucault ja Deleuze eivät kiinnitä huomiota Nietzschen naiskuvastoon ja Derrida löytää siitä uutta luovan juonteen. Silti minua jäi mietityttämään miten filosofin sukupuoli vaikuttaa Nietzschen lukemiseen – mitkä asiat eivät kiinnitä huomiota ja miten asiat tematisoituvat (Derridakin jää pyörittelemään naiskuvaa aika konservatiivisen oloisesti). Ja ennen kaikkea, miltä tuntuu lukea naisvihamielisiä kommentteja. Sukupuoleen liittyvät kommentit ovat erityisellä tavalla henkilökohtaisia. On ikävää tulla nähdyksi pelkästään sukupuolensa edustajana ja tulla määritellyksi pelkästään sen kautta, varsinkin silloin kuin määrittelyllä pyritään käyttämään valtaa tai peräti sulkemaan ulos ajattelun piiristä. En ajattele, etteikö esim. naiseus voisi olla filosofian lähtökohtana, mutta kenties se olisi kiinnostavampaa jos se lähtisi liikkeelle pikemminkin itsemäärittelystä, ei toisten määrittelystä – koska toisten sukupuolilla spekuloitaessa tulee myös käytettyä isoa kulttuurista ja sosiaalista määrittelyvaltaa toisiin nähden.
- Solja Kovero
