Luimme Tom Shakespearen artikkelin Disability, Identity and Difference (teoksessa Exploring the Divide, ed. Colin Barnes and Geof Mercer, 1996, Leeds: The Disability Press, pp. 94 – 113), jossa Shakespeare käsittelee vammaisidentiteettiä prosessina kyseenalaistaen täydellisesti sen, että lääketieteellinen ymmärrys vammaisuudesta (disability) tai vammasta (impairment) voisi tarjota pohjan voimaantuneelle, ”ylpeälle” vammaisidentiteetille. Shakespeare lähtee liikkeelle vammaisuuden rakentumisesta sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta. Hän kuitenkin nimeää konstruktiot materialistisiksi. Käytössä ovat foucault’laiset analyysivälineet, joiden hyöty artikkelissa näkyy ainakin pyrkimyksessä ymmärtää identiteetti ja ero mahdollisimman monisyisesti psykologisesta aina sosiaalisen ja diskursiivisen alueelle. Foucault’laisesti vammaisuus esitetään artikkelissa prosessina, jossa alistus (subjection) luo (ei-välttämättömän) mahdollisuuden subjektiksi ja aktiiviseksi toimijaksi tulemiselle (subjectification). Tätä kautta, olemassa olevista vammaispoliittisista liikkeistä esimerkkejä lainaten, vammaisidentiteettipolitiikasta etsitään eroja ja yhteyksiä seksuaali- ja rotuidentiteettikamppailuihin.
Teoretisoimalla eron käsitettä Shakespeare kyseenalaistaa assimilaation merkityksen
vammaispolitiikassa: assimilaation kautta ei päästä pois siitä, että ero joko fetisoidaan
lääketieteellisenä tragediana tai jätetään täysin huomiotta. Shakespeare viittaa
Crawfordin artikkeliin The boundaries of the self and the unhealthy other: reflections
on health, culture and AIDS normaaliuden dekonstruktiona. Artikkeli käsittelee (netistä
löytyvän abstractinsa perusteella) terveen ja epäterveen rajoja keskiluokkaisessa
identiteetissä ja HIV-positiivisen ruumiin toiseuttamista terveen itsen näkökulmasta. Vammainen ruumis saatetaan samaan tapaan toiseuttaa epäterveenä, jopa epäinhimillisenä. Filosofian perinteessä tämä osataan: käytännöllisen filosofian tutkintovaatimuksiinkin kuuluva Russ Shafer-Landaun The Fundamentals of Ethics (Oxford University Press 2010) esittelee onnellisuuden tematiikkaa käyttäen useasti esimerkkinä ”severely mentally disabled”-hahmoa.
Shafer-Landaun mukaan tällaisen vammaisen toimintaa tai onnellisuuden kokemusta
tarkastelemalla emme saa selville, mitä onnellisuus on. Onnellisuus jäsennetään tässä ”normaalin” ruumiin kykyjen täydeksi hyödyntämiseksi: vastaesimerkkinä vaikeavammaisen onnellisuudesta, joka ei kelpaa ”ihmisen” onnellisuuden mitaksi, on huippuviulisti. Miksi korkeakoulutettu, hyvätuloinen, perheellinen, terve ja vammaton ruumis saa toimia pätevänä esimerkkinä kykyjen toteuttamisesta (ja siksi myös onnellisuudesta)? Miksi vammaisen ruumiin kyky toteuttaa itseään arvotetaan ”ihmisen” onnellisuuden alapuolelle? Shafer-Landau yrittää rajata esimerkkitapauksensa puhumalla tarkasti ”vaikeasti” vammaisesta, joka ei kykene ei-vammaista tyydyttävään kommunikaatioon. Mutta lääketieteellisen mallin kautta jäsennettynä vammaisuus näyttäytyy tässäkin vain henkilökohtaisena tragediana, kun kyvyt medikalisoidaan ja onnellisuudesta puhutaan yleisen standardin avulla. Standardien avulla toimivan, Shakespearenkin kritisoiman assimilaatiopolitiikan ongelmana on, ettei se haasta (majoritaarista) enemmistöä muuttumaan.
Shafer-Landaun onnellisuus-teeman analyyttisen käsittelyn johtopäätös onkin, että joskus
itsensä toteuttaminen, siis kykyjen kehittäminen, on onnellisuutta tärkeämpää – muuten
rientäisimme kaikki lobotomiaan ja olisimme vajaaälyisiä mutta onnellisia. Kyky on juuri
se, mikä vammaiselta riistetään nimeämisen ja määritelmän kautta (ainakin englanniksi):
dis-abled vastaan ”normaalikykyinen”. Käsitystä yleisinhimillisistä kyvyistä on
kyseenalaistettu ainakin queer-teorian alle luettavassa crip-teoriassa. Shakespearesta
voisi hyvin jatkaa näiden teorioiden lukemisella!
Shakespeare uskoo, että tilanne, jossa vammaiset määritellään fyysisyytensä perusteella,
voi olla mahdollista vain, kun ei-vammaiset kieltävät oman fyysisyytensä. Sikäli kuin kaikki olemme rajallisia ja vammaisia, meidän olisi syytä tarkastella miten ei-vammaiset jättävät huomiotta omat kokemuksensa vammasta ja fyysisistä rajoituksistaan. Ei-vammaisen identiteetin ylläpito ja uudelleentuottaminen todellisen maailman fyysisten rajoitteiden kontekstissa kaipaisi jatkotutkimuksia…
Miksi ajattelun ja toiminnan lähtökohdaksi asetetaan itsenäinen, riippumaton, lähes
ruumiiton subjekti, joka on vapaa valitsemaan yksikseen kriittisen älynsä nojalla
toimintatapansa mahdollisuuksien avaruuden vaihtoehdoista – ilman että on osana
hoivasuhteita tai monimutkaisia sosiaalisia verkostoja? Mitä jos lähtisimme liikkeelle
subjektista joka on aina jo fyysisesti rajoittunut ja rajoitettu ja joka eläisi ja
muokkautuisi jatkuvissa ja muuttuvissa vuorovaikutus- ja hoivasuhteissa? Minkälaista
etiikkaa ja subjektin filosofiaa se tuottaisi?
Toisessa lukemassamme artikkelissa, Jaana Parviaisen Choreographing Resistance:
Spatial-Kinaesthetic Intelligence and Bodily Knowledge as Political Tools in Activist
Work tutkitaan ruumiin käyttämistä kansalaistottelemattomuusaktioissa ja poliittisissa
performansseissa. Parviaisen mukaan elämme kineestettisissä kentissä, jotka muodostuvat
tiettyihin paikkoihin syntyvistä määräytyneistä liikkumissuunnista ja -tavoista.
Kinesteettisen kentän kokemus ei ala 1. persoonan kokemuksesta vaan olemme jo valmiiksi kinesteettisissä kentissä joiden mukaan orientoidumme. Kaikilla paikoilla on oma
kinesteettinen kenttänsä liittyen niiden geografiseen sijaintiin, teknologioihin,
liikennejärjestelyihin, vuorokauden aikaan, vuodenaikaan ja kulttuuriseen käytökseen.
Parviainen käsittelee artikkelissaan miten aktivistit käyttävät kantaaottavissa
performansseissa ja kansalaistottelemattomuusaktioissa ruumistaan ja tilaa. Aktivistit
voivat murtaa kinesteettisiä kenttiä käyttämällä niissä ruumistaan toisin. Parviaisen
mukaan kinesteettiseen älyyn kuuluu oman ruumiilliseen liikkeen hallinnan lisäksi kyky
työskennellä suhteessa kinesteettisiin kenttiin ja poliittisten ideoiden esittäminen
konkreettisina eleinä, asentoina tai kinesteettisinä suhteina. Tämä kaikki liittyy kykyyn
artikuloida moraalisia intuitioita. Ruumiin haavoittuvuus on performanssien ja aktioiden
olennainen elementti. Liikkuvat ruumiit ja koreografiat ovat taktiikoita itsessään, ei
vain symbolisia tai fyysisiä voimannäyttöjä.
Parviainen tarkastelusta poliittisten aktioiden ruumiiden toiminnan suhteen tulee mieleen
analogiana mielipidekirjoituksen argumentoinnin tarkastelu: samaan tapaan kun kriittinen
kansalainen jättää mielipiteensä muiden armoille punnittavaksi, poliittisessa
performanssissa esilläoleva haavoittuvainen ruumis on yleisön, poliisin ja armeijan
armoilla. Esilleasetetun, erittäin kykenevän ruumiin tarkastelun ulkopuolelle jää
arkikäytäntöihin sidottu ruumis – ja myös itse poliittinen prosessi: poliittisten
tavoitteiden asettaminen, toiminnan muodostuminen, muutokseen ja vaikuttavuuteen
pyrkiminen. Parviainen tarkastalee artikkelissaan vain poliittisten ilmauksien ruumiita,
mutta kiinnostavaa olisi myös käsitteellistää miten ja mitkä ruumiit toimivat
poliittisten prosessien eri vaiheissa ja miten poliittista toimintaa omaksutaan
ruumiillisuuden kautta.
- Heta Nuutinen & Solja Kovero
Päivitysilmoitus: Sosiaaliset tilat | Maanmittauslaitos