Mentoreilta lisäideoita Y5-ongelmaratkaisupartion kehittämiseen

Y5 tapasi tänään mentoreita ja saimme arvokasta palautetta ideastamme.

Niin mikä Y5?
Lyhyesti Y5 on on ongelmanratkaisupartio, joka selvittää yhteiskunnallisia haasteita. Ongelmatapauksissa otamme sovittelijan roolin nopeasti ja tuomme kaikki sidosryhmät keskustelemaan aiheesta tasapuolisesti. Y5 yhdistää yksilöt, yhteisöt, yritykset, yhteiskunnan ja yliopiston ja avustaa löytämään yhteisen kielen ja määrittelemään ongelman jota aletaan ratkomaan. Y5 tarkoituksena on auttaa osapuolia kehittämään ratkaisuja ja myös kokeilla niitä. Y5 pyrkii kestäviin ratkaisuihin ja seuraa myös ratkaisumallien toimivuutta.

Mikko Routin kommentit ideaamme:
Y5 on kuin CMI:n toimintaa paikallistasolla. Yksi mahdollisuus on lähteä kehittämään eri toimijoiden/tilanteiden riskianalyysien kautta. Kriittisiä resursseja/taitoja tämänlaiselle liiketoiminnalle ovat verkostot ja välittäjän neutraalius.

 

Kristiina Kumpulaisen palaute ideastamme:
Uutta tämänlaisessa ideassa on osallistaa aidosti eri tahoja, eli tuoda mukaan haasteiden ratkaisuun ne ihmiset jotka ovat yleensä hiljaa. Hyvää ideassa on reagointinopeus ja kokeilukulttuuri. Yksi mahdollisuus havaita mahdollisia caseja on tarkkailla hiljaisia signaaleja.

Laajempi esittely ideastamme tulee blogiin lähipäivinä, pysy kuulolla!

 

Hyvinvointineuvola – Välitämme hyvinvointia

Alkuidea: Hyvinvointia kaikille

Ongelma & Tavoite: Haasteena hyvinvointipalvelujärjestelmän pirstaleisuus; ihmiset ja palvelut eivät kohtaa. On valtavasti eri sektoreilla tuotettuja hyvinvointipalveluja, mutta käyttäjien on vaikea löytää niitä, mikä johtaa siihen ettei palveluja käytetä ja se taas siihen, ettei palveluja kohta enää ole, vaikka niille olisi tarve. Tulevaisuudessa hyvinvointipalveluja tuotetaan yhä enemmän eri sektoreilla, varsinkin yksityisesti ja järjestöjen toimesta,  ja tarvitaan niitä kokoavaa, yhdistävää ja ohjaavaa toimintoa.

Arvo: Tuo yhteen paikallisia ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja julkisia toimijoita. Yksilöt löytävät tarvitsemansa ennaltaehkäisevät ja korjaavat hyinvointipalvelut ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa alueensa hyvinvointipalveluihin. Paikallisille yrityksille ja järjestöille mahdollisuus kehittää olemassaolevia ja uusia palveluja alueen tarpeista käsin. Paikallisten yritysten ja järjestöjen hyvinvointiverkoston luominen. Parantaa hyvinvointipalveluiden tuottavuutta ja vaikuttavuutta. Säästöjä syntyy, kun hyvinvointipalvelut saadaan tehokkaammin käyttöön, ja ennaltaehkäisevien palveluiden käyttö korostuu.

Muutos: Sektoririippumattomasti eri toimijoiden tuottamat hyvinvointipalvelut ”samasta luukusta”. Eri toimijoiden välinen yhteistyö enemmän sääntö kuin poikkeus. Hyvinvointitoimijat toimivat tehokkaasti ja asiakaslähtöisesti yhteistyössä ja uusia palveluita on syntynyt.

Avaintoiminnot ja –kanavat: Hyvinvointineuvola koostuu moniosaavasta tiimistä, joka tuntee alueen hyvinvointipalvelut ja niitä tuottavat tahot. Hyvinvointineuvola toimii paikallisesti matalan kynnyksen –periaatteella. Toiminta on henkilökohtaista ja tapahtuu face-to-face-tyyppisesti konkreettisessa keskeisellä julkisella paikalla sijaitsevassa hyvinvointineuvolassa sekä netissä, myös mobiilisti, ”ravintolapäivä-tyyppisellä” sovelluksella. Hyvinvointineuvola myös kerää käyttäjien kokemuksia palveluista ja välittää niitä eteen päin toimijoille, jotka voivat taas kehittää palveluitaan asiakkaiden tarpeita paremmin vastaaviksi.

Käyttäjät: Käyttäjiä ovat kaikki, jotka hyötyisivät olemassaolevista palveluista, mutta eivät niitä löydä.

Kumppanit ja vetäjät: Kunnat, paikalliset yritykset ja järjestöt, asukasyhdistykset, kaupunginosayhdistykset, koulut. Toimijoina sosiaali- ja terveysalan osaajat, järjestöosaajat, kansalaiset vertaistoimijoina

Normatiiviset puitteet: Tietyt hyvinvointipalvelut, varsinkin julkiset, voivat olla käyttäjää leimaavia, esimerkiksi sosiaalitoimiston tai lastensuojelun palvelut.  Jo pelkästään siksi kynnys niistä tiedusteluun ja niihin hakeutumiseen voi olla korkea. Koska hyvinvointineuvola ei ole julkisen sektorin toimija, sillä ei myöskään ole samanlaista viranomaisen ilmoitusvelvollisuutta, jolloin asiakkaat uskaltavat tulla kysymään apua ongelmiinsa. Myöskään sosiaali- tai terveydenhuollon laeissa ei ole estettä tämäntyyppiselle palveluvälitykselle.

Levittämissuunnitelma: Kokeilukulttuurin hengessä pieniä kokeiluja hyvinvointineuvolapisteillä. Kahden viikon kokeilulla Arabian kauppakeskuksessa Helsingissä, jossa edelleen kartoitetaan tarvetta  ja kehitetään ideaa yhdessä käyttäjien kanssa, mutta toteutetaan myös ns ”kevyt välitystä”.  Kokeilujen jälkeen vuoden hanke Arabian kauppakeskuksessa, jossa täkeää on jatkuva kokeilu ja toiminnan kehittäminen yhdessä alueen toimijoiden kanssa.  Samaan aikaan Arabian hyvinvointineuvolan kanssa järjestetään kokeiluja ja pilotointeja muilla alueilla ja paikkakunnilla, erityisesti pienillä paikkakunnilla, jossa testataan palvelun toimivuutta eri väestörakenteen ja palvelut omaavissa paikoissa.

Kulut ja rahoitus: Hyvinvointineuvoiden rahoitus saadaan jäsenyhteisöiltä, julkiselta sektorilta sekä kansalaistoiminnasta. Käyttäjille palvelu on ilmainen. Rahoitusta haetaan Kolmannen lähteen kehittämisohjelmasta. Mahdollisesti myöhempää rahoitusta voi hakea Sitran Kestävän hyvinvoinnin ohjelmasta tai esimerkiksi Kuntaliitolta.

Benchmarking: Etsivä nuorisotyö, Ne-rå

Hyvinvointivaltion tulevaisuus?

Master Class -kurssilla on keskusteltu hyvinvoinnin uudelleen järjestämisestä ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kuten on nähtävissä, meillä on huolestuttavia signaaleja eriarvoisuuden lisääntymisestä: tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan ja sosioekonomiset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvussa. Ihmisten luottamus omiin mahdollisuuksiin on heikentynyt samalla kun yleinen epävarmuus on lisääntynyt.

Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen rapauttaa epäilemättä luottamusta julkisiin palveluihin ja hyvinvointivaltioon. Se syö myös luottamusta demokratiaa ja päätöksentekoa kohtaan. Hyvinvointivaltion legitimiteetti säilytetään vain, jos hyvinvointierojen repeäminen voidaan estää.

Tutkijat ja poliitikotkin ovat pitkälti samaa mieltä siitä, että hyvinvoinnin edellytyksiä turvaavia rakenteita ja julkisia instituutioita on kehitettävä ja uudistettava vastaamaan nykyhaasteita. Hyvinvointivaltion pelastamiseksi tarvitaan poliittinen tahtotila ja yhteinen tavoite: halutaanko universaali hyvinvoinnin idea säilyttää vai siirtää vastuu hyvinvoinnin tuottamisesta yksityiselle ja kolmannelle sektorille?

Kysymys ei mielestäni aseta vastakkain eri toimijoita. Yhtä ratkaisua ei tietystikään ole ja on selvää, että uusia hyvinvoinnin toteuttamisen ja tuottamisen tapoja tarvitaan täydentämään olemassa olevaa palvelujärjestelmää. Hyvinvoinnin sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta on pidettävä kiinni hyvinvointiyhteiskuntamme vahvuuksista kuten maksuttomasta koulutuksesta sekä perusterveydenhuollosta. Toimiessaan hyvinvointijärjestelmämme on tehokas sosiaalisen tasa-arvon tuottaja.

Yksi merkittävä uhka suomalaiselle hyvinvoinnille on nykyinen epätasa-arvo terveydenhuoltojärjestelmässä, joka on muuten yksi OECD-maiden eriarvoisimmista. Kuten työelämä myös terveydenhuolto on polarisoitunut: työssäkäyvien terveydenhuolto on sidottu maksuttomaan työterveyshuoltoon kun työttömät jäävät perusterveydenhuollon varaan. Epäoikeudenmukaisuus näivettää hyvinvointia, sillä valmiiksi heikossa asemassa olevat kärsivät eniten. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta väärin on myös se, että kustannuspaineissa kunnat hakevat säästöjä ulkoistamalla sosiaali- ja terveyspalveluitaan kansainvälisille yrityksille, jotka pumppaavat rahaa itselleen veronkierron ja veroparatiisien avulla.

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistamisprosessi on parhaillaan käynnissä. Lopputulos on vielä suuri kysymysmerkki, mutta erityisen tärkeää olisi selkiyttää ja yksinkertaistaa nykyistä pirstaleista ja monikanavaista järjestelmää ja sen rahoitusta. Suuria uudistuksia on saatu ennenkin aikaan. Agraariyhteiskunnassa 8-tuntinen työpäivä koettiin absurdina, mutta nyt se on arkipäivää. Tänä päivänä radikaalilta tuntuva ajatus esimerkiksi perustulosta voi jonain päivänä olla todellisuutta. Uudistusten eteen on kuitenkin tehtävä pitkäjänteistä politiikkaa ja katsottava yhden kehyskauden ylitse tulevaisuuteen. Pohjoismainen hyvinvointi on saavutettu nimenomaan pitkänäköisyydellä takertumatta sen hetkisiin taloudellisiin tilanteisiin.

Sosiaaliturva pitää päivittää 2000-luvulle niin, että myös pätkä- ja silpputyöntekijät, itsensä työllistäjät, freelancerit, apurahansaajat ja pienyrittäjät saavat työntekoon ja yrittämiseen kannustavan sosiaaliturvan. Hallintokuluissa voitaisiin säästää sen sijaan, että apua tarvitsevia ihmisiä pompotellaan eri luukkujen väliä. Muutos vaatisi kokonaisvaltaista suunnittelua, joka vain yhden kehyskauden yli ulottuvassa suunnittelussa ei ole mahdollista. Jos tuijotetaan vain yhtä kehyskautta, ei myöskään saada näkyviin ennaltaehkäisevän työn merkitystä yksilöiden hyvinvoinnille ja kulusäästöinä koko yhteiskunnalle.

Olemme suurien haasteiden äärellä ja niihin vastaaminen vaatii rohkeutta sekä uusia visioita. Sosiaalipolitiikkaan tarvitaan myös realismia. Nykyään on mahdollista laskea hinta ilmastonlämpenemiselle päästökaupan ansiosta. Europarlamentin tämän viikkoisen surullisen äänestyksen tuloksena yhden päästötonnin hinta sukelsi alle kolmen euron. Samaan tapaan hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kustannukset pitäisi olla laskettavissa. Tiedämme, että yhden syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle ovat jopa miljoona euroa. Meidän on huomioitava se hinta, joka jää tulevien sukupolvien maksettavaksi, jos emme muista sosiaalista kestävyyttä hyvinvointia rakentaessa ja päätöksiä tehtäessä.

Vähemmän työtä mutta mahdollismman monelle

Yksi Master Class -haasteistamme on kehittää uusia ratkaisuja siihen, miten mahdollisimman monet työikäiset saataisiin Suomessa töihin. Vaikka uskonkin, että työllisyysasteen kohottaminen on hyvä tavoite ja osa ratkaisua muun muassa hyvinvointivaltion säilyttämisessä, liittyy tavoitteeseen mielestäni myös ongelmia.

Viime viikolla järjestetystä Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarista mieleeni jäivät erityisesti professori Pauli Kettusen sanat kilpailukyvyn korostamisen ongelmallisuudesta. Kettusen mukaan hyvätkään ratkaisut kansallisen kilpailukyvyn ongelmiin eivät riitä vastauksiksi viimeaikoina yhä nopeammin kärjistyneisiin globaaleihin kysymyksiin demokratiasta, sosiaalisesta tasa-arvosta ja planeettamme ekologisen kantokyvyn rajoista.

Koska kuulumme planeettamme hyväosaisiin, Kettusen huomio tarkoittaa mielestäni sitä, että globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden nimissä joudumme pohtimaan, onko meillä suomalaisilla oikeus nykyisen kaltaiseen kulutustasoon. Tämän vuoksi talouskasvu ja sen nimissä tehtävä työllisyyden lisääminen ovat jossain määrin ristiriidassa kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa.

Kuten Ilkka Kärrylä kirjoituksessaan mainitsi, nykytilannetta kestävämpi tapa päättää hyödykkeiden tuotannosta olisi siirtyä arvioimaan tuotantoa sen markkinaperusteisen arvon sijaan yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten perusteella. Arvioon tulisivat mukaan ulkoisvaikutukset, kuten ympäristölle koituneet haitat ja käytetyt resurssit, jotka ovat pois muiden hyödykkeiden tuottamisesta. Tällainen järjestelmä ohjaisi yrityksiä myös jaetun arvon tuottamiseen. Yritykset joutuisivat kannattavuuden nimissä minimoimaan haitalliset sosiaaliset ja ekologiset vaikutuksensa ja saattaisivat motivoitua ottamaan yhä enemmän yhteiskunnallisia tehtäviä hoitaakseen.

Myös työn käsitettä ja työnteon tarkoitusta tulisi pohtia uudelleen. Kestävän kehityksen mallissa työn tekemistä ja teollista tuotantoa ei voi perustella pelkästään niiden tuomilla verotuloilla, jos itse työ aiheuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti haitallisia ulkoisvaikutuksia. Lisääntyvä työn tekeminen ja ammattiliittojen edelleen sitkeästi ajama vuosittain nouseva palkkataso lisäävät väistämättä myös kulutusta.

Osmo Soininvaara on osoittanut teoksessaan Vauraus ja aika, ettei talouskasvu ole välttämätöntä hyvinvointivaltion ylläpitämiseen. Hyvinvointivaltio kestäisi talouskasvun pysähtymisen, mutta se tarkoittaisi jonkin verran korkeampia veroja ja tyytymistä hieman alhaisempaan elintasoon. Se tarkoittaisi myös lyhyempää työaikaa. Soininvaaran mukaan Suomeen sopisi paremmin Ruotsin kaltainen malli, jossa vuosittainen työaika olisi lyhyempi, mutta työurat pidempiä. Työ jakautuisi silloin pidemmälle työuralle. Ihmiset myös väsyisivät työssä vähemmän, mikä jo itsessään todennäköisesti pidentäisi työuria niiden loppupäästä.

Lisäksi uuden työn mallissa suosittaisiin yhteiskunnallisesti hyödyllisiä töitä esimerkiksi verotuksellisesti. Yhteiskunnalisesti hyödyllisen työn piiristä löytyisi mielekkäitä tehtäviä myös niille, jotka eivät pysty osallistumaan palkkatyöhön esimerkiksi vajaakuntoisuuden vuoksi. Myös vapaaehtoistyön ja muun palkattoman, yhteikunnan kannalta hyödyllisen toimeliaisuuden arvostusta pitäisi nostaa.

Hyväksymällä uudenlaisia tehtäviä yhteiskunnallisesti arvostettavan työn piiriin työ jakaantuisi aikaisempaa useammille. Silloin tulonsiirtoja tarvittaisiin vähemmän ja entistä useampi pääsisi osalliseksi työelämästä, mikä torjuisi syrjäytymistä. Lyhyempi työaika jättäisi ihmisille myös enemmän aikaa apua tarvitseville läheisilleen. Tällöin ihmiset todennäköisesti voisivat paremmin ja sosiaalipalveluita tarvittaisiin vähemmän.

Terveys ja Hyvinvointi 2.0.

Moniko muistaa, kun meni ensimmäisen kerran internetiin..?

Kuka muistaa, mitä internetissä pystyi silloin tekemään..? Tai miksi sinne mentiin..?

Netin alkuaikojen ns. palvelut olivat tyypillisesti sitä, että sivuille mentiin ja haettiin tietoa, esim. opiskeluihin liittyen. Käyttäjät hakivat eri sivuilta tietoa ja sisältöä, jonka joku toinen oli tuottanut. Voisi sanoa, että ne olivat Web 1.0.-palveluita, käyttäjä hyödyntää palvelukokonaisuutta.

Kun nykynuori Helsingissä tai Singaporessa tai Miamissa kaivaa taskustaan älypuhelimensa ja alkaa käyttää sitä – monet palvelut, joissa  surffataan, ovat erittäinkin vuorovaikutteisia, esim. pelit tai sovellukset, kuten ’Sports Tracker’, jossa käyttäjä luo sisältöä samalla, kun käyttää palveluita. Näitä voisi kuvata Web 2.0. –palveluiksi. Käyttäjä on kiinteä osa palvelukokonaisuutta.

 

Mutta miten tämä liittyy terveyteen…- tai  hyvinvointiin..?

 

Perinteisesti terveydenhuolto, myös Suomessa, on nähty erittäin asiantuntija-keskeisenä toimintana: pitkälle koulutetut ammattilaiset ovat ohjanneet potilaita läpi toimenpiteiden ja prosessien ja potilaat ovat olleet palveluiden hyödyntäjiä, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa on ollut erittäin vähäistä. Siis Terveys ja Hyvinvointi 1.0.

 Nyt monet sovellukset mahdollistavat sen, että henkilö itse tuottaa sisältöä hyvinvointiinsa ja terveyteensä; esim. interaktiiviset omahoidon ratkaisut, joilla seurataan vaikkapa verensokeria tai juostuja lenkkejä tai uituja kilometrejä – tai henkilökohtaisten potilastietojen näkyvyys vahvan tunnistautumisen kautta.

Ruotsissa voi arvioida terveyskeskuksia, niiden palveluiden laatua etc. ja arvetenkin moni tekee muiden arvioinnin pohjalta päätöksensä, minkä terveyskeskuksen – yksityisen tai julkisen, jotka ovat muuten samalla viivalla palveluntuottajina –asiakkaaksi menee seuraavan vuoden aikana. Siis aidosti asiakkaaksi, eikä vain potilaaksi. Kuulostaa melkein TripAdvisorilta..Olisiko meillä Suomessa jotain opittavaa sieltä lahden toiselta puolelta?

Yhdysvalloissa – jonka terveydenhuollon rakenteesta ja kustannuksista voi olla montaa mieltä – on erittäin mielenkiintoinen toimija, Kaiser Permanente – vakuutusyhtiö, joka on itse myös perus- ja erikoissairaanhoidon palveluiden tuottaja mm. Kaliforniassa. Kaiser on mielenkiintoinen mm. siinä mielessä, että Obaman hallinto nostaa Kaiserin mallin usein esiin esimerkkicasena, kuinka terveydenhoitoa tulisi kustannustehokkaammin ja vaikuttavammin operoida Yhdysvalloissa. Ehkä parhaita oppeja Kaiserilta Suomen vinkkelistä voisi olla HealthConnect-ohjelmisto, joka on samalla potilastietojärjestelmä (siis kaikki henkilön potilastiedot koottuna sinne, toisin kuin Suomessa, jossa KANTA-hanketta on yritetty kasata vuosien ajan satojen miljoonien budjetilla) sekä myös kommunikaatiojärjestelmä. Henkilö, siis asiakas, voi olla sähköisesti yhteydessä omaan lääkäriinsä ja jopa kymmeniä prosentteja perusterveydenhuollon käynneistä hoidetaan tällä hetkellä sähköisesti heidän systeeminsä kautta, mikä lienee kustannustehokkain – ja aika usein asiakkaiden vinkkelistä myös asiakasystävällisin – tapa toimia. Toki, kun tarvitsee nähdä kasvotusten terveydenhuollon ammattilainen, se onnistuu joustavasti. Kaiserin asiakastyytyväisyys ja hoitotulokset ovat erinomaisia.

Hollannissa päätettiin 2006, että terveydenhuollon toteutusmalli on muutettava, koska kustannukset olivat kasvaneet jopa +10% vuositasolla usean vuoden ajan. Koko rahoitusmalli muutettiin vakuutuspohjaiseksi ja jokainen hollantilainen onkin nykyisin jonkin vakuutusyhtiön asiakas ja kaikki terveydenhuollon palvelut rahoitetaan niiden kautta. Lähes kaikki palveluntuottajat terveysvakuuttamisessa ovat keskinäisiä, siis asiakkaiden omistamia vakuutusyhtiöitä. Asiakkaat voivat vaihtaa kerran vuodessa vakuutusyhtiötä ja vakuutusyhtiöt kilpailevat asiakkaista mm. asiakaseduilla sekä palveluilla – ennen kaikkea yksilön terveyttä ja hyvinvointia ylläpitävillä palveluilla.

Yhteistä kaikille näille malleille on se, että asiakas päättää itse merkittävästi enemmän (kuin Suomessa) – ja osallistuu myös itse prosesseihin merkittävästi enemmän (kuin Suomessa). Voisiko näissä olla elementtejä seuraavaan aaltoon terveys- ja hyvinvointipalveluissa (Suomessa)?

Terveys ja Hyvinvointi 2.0. – jokaisen oma mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi enemmän omaan terveyteensä  ja sen hoitamiseen – sekä hyvinvointiinsa ja sen ylläpitämiseen & turvaamiseen.

Miten tehdä yhteiskunta näkyväksi?

Link

Mikä konkreettisesti on yhteiskunta? Miltä yhteiskunta tuntuu? Missä se näkyy?

Mieleeni on jäänyt elävästi kun lapsena opettaja jakoi todistusten yhteydessä eläimien kuvia, jotka kuvastivat kunkin oppilaan luonnetta oppilaana. Minulle hän valitsi muurahaisen, sillä olin hänen mukaansa niin yhteistyökykyinen ja ahkera.

Menin ja katsoin muurhaiskekoa. Siellä niitä otuksia vilisti työn touhussa lukemattomat määrät. Kokoamassa kekoa kuin viimeistä päivää! Pysähtymättä miettimään mitä varten kekoa ylipäänsä tehdään. Niin vain kuului tehdä.

Olin kateellinen kaverini saamasta kotkan kuvasta.

Yhteiskunta on käsite, josta on vaikea saada otetta. Se on kaikkialla eikä missään. Se on näkymätön keko. Minusta näyttä että suomalainen yhteiskunta riisutaan yksi kerrallaan näkyvistä symboleistaan. Emme palvo enää Suomi-ikoneita. Kekkonen on kuollut, kansankirkolla ristinsä kannettavanaan, Myllylä oli doupattu. Tuntuu makaaberilta rakentaa suomalaisuuttaan talvisodan sisukkaan lahtaamisen varaan. Mitä on Suomi ilman näkyviä symboleitaan?

Tommi Laitio peräänkuuluttaa: “Luottamus yhteiseen toimintaan pitää pelastaa”. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Tarvitsemmeko siis kansallisen tason yhteisöllisyyttä tukevia projekteja? Vai globaalin maailmankylän muodostumiseen tähtääviä hankkeita? Vai naapureiden yhteistoimintaa parantavia innovaatioita?

Ilkeiden ongelmien maailmassa on mielestäni tärkeää, että emme ajattele näitä eri tasojen ryhmäidentiteettejä toisiaan poissulkevina. En suostu ajattelemaan maailmaa nollasummapelinä, jossa jonkun voittaessa toinen häviää. Ympäripyöreyden uhallakin väitän, että vastaus kaikkiin on myöntävä. Keon huipulla luottamus rakenteeseen on mahdollista vain, jos keko on pohjakerrokseltaan vahva.

Yhteinen toiminta lähtee kaikissa ihmisjoukoissa yhteisesti jaetuista kokemuksista, kielestä, yhteistoiminnasta ja toisten jäsenten tuntemisesta. Tästä siis alun kysymys: miltä näyttää, kuulostaa ja tuntuu se yhteiskunta, jossa elämme? Kuinka rakentaa jotain sellaista jota ei voi koskettaa?

Emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka riippuvaisia olemme toisistamme ja toisillemme tehdystä työstä. Olemme globaalissa vaikutussuhteiden verkossa, jossa on mahdoton erottaa mistä yhden työ päättyy ja toisen alkaa. Paita päälläni on suunniteltu Ruotsissa, villa siihen on kasvatettu ja käsitelty Intiassa, se on pantu kasaan Vietnamissa ja rahdattu laivalla Suomeen, jossa se toivottavasti tulee palautumaan käyttönsä jälkeen raaka-aineeksi. Moneenko ihmiseen yhden paidan valmistaminen on vaikuttanut? Suoranaisesti satoihin, ehkä tuhansiin, epäsuorasti miljooniin, väittäisin. Mutta näkyykö nämä vaikutusketjut millään tavalla kaupassa paitaa valittaessa? Ihmiskäden jäljet on suorastaan pyyhitty pois näkyvistä, saati sitten että niitä tuotaisiin aktiivisesti esiin.

Mielestäni meidän pitää tehdä tätä kaikilla tasoilla näkyvää yhteistoimintaa ja toiminnan vaikutuksia yhä enemmän näkyväksi. Länsimaisten ihmisten pitää päästä näkemään kulutuksen seurauksia. Meidän on nähtävä brändikuvaston taakse. Uskon, että keskinäinen kunnioitus ja luottamus nousee luonnostaan tiedostamalla moninaiset riippuvuussuhteemme jopa toisella puolen planeettaa asuviin ihmisiin. Sademetsä -vyöhykkeen asukkaat vaatettavat meidät selviämään talvesta.

Samalla tavalla me vaikutamme myöskin työmme ja toimintamme kautta läheisiimme, suomalaiseen yhteiskuntaan ja hyvinkin kaukaisten ihmisten elämiin. En voi olla ajattelematta veroja yhtenä konkreettisimmista vaikuttamisen muodoista. Miksemme tekisi niiden käyttöä näkyvämmäksi ja osallistaisi ihmisiä poliittiseen keskusteluun sitä kautta? Voisiko veroilmoituksissa antaa esimerkkejä siitä mitä hyvää kunkin verokertymällä on saatu aikaan? Entä voisiko pienen osan verotulojen kohdennuksesta antaa suoraan kansalaisten äänestettäväksi, ilman edustuksellisten päättäjien ohjausta? Mitä jos tämä toteutettaisiin EU:n tasolla, lisäisikö se EU-kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Ihmisten valta kasvaa. Meillä on yhä enemmän valtaa lääketieteen kautta omiin kehoihimme ja terveyteemme. Netissä vaikutamme toistemme ajatusmalleihin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin suurten datavirtojen ja multimedian avulla. Kehittämämme teknologia hyödyntää ja hyödyttää ympäristöämme yhä kiihtyvällä tahdilla vaikuttaen maailman tulevaisuuteen.

Tietynlainen elämänhallinnan tarve tuntuu luonnolliselta suunnalta myös yksilön elämässä. Kaikki haluavat vapautta päättää omasta elämästään, ja tätä yhteiskunnalta kuulee usein vaadittavan. Mutta ollaanko vapautta valmiita vastaanottamaan, sillä yhteiskunnallisen vapauden lisääntyessä yksilöiden vastuu itsestään ja muista kasvaa yhtä mukaa valinnanvapauden kanssa?

Mielestäni suurin hyvinvointia uhkaava asia on yksinäisyys, tunne siitä ettei kuulu tai vaikuta mihinkään. Haemme seuraa ja osallisuuden kokemusta, vaikka sitten lähiön ryyppyremmistä. Jos ei ole muiden kanssa jaettua todellisuutta, tilalle syntyy välittämisen tyhjiö, välinpitämättömyys.

Haluan yhteiskunnan, jossa ihmisille tarjotaan vaihtoehtoja ja he voivat luoda tulevaisuuden visioita itse. “Pitää näyttää että maailmassa on muutakin kuin lähiöbaarit”, todetaan Helsingin Sanomien kirjoituksessa “Älä jää ostarille pyörimään”.

Kun nyt kerran olemme rakentaneet monet asuinlähiömme betonihelveteiksi, pistän toivoni yhä enemmän tietoverkkoihin ja digitaalisuuteen. Ei niin, että ihmiset sulkeutuisivat älypuhelimiensa kanssa digitaalisiin kupliinsa, jossa he eivät enää kiinnitä ympäristöönsä huomiota, vaan niin, että koneiden avulla ympäristön toivottavista tulevaisuuksista tehdään helppoa ja kaikille mahdollista visioida. Voisiko toteuttaa enemmän yhteisötaiteen projekteja, joissa julkisten taideteosten tekemiseen voisivat konkreettisesti jättää jälkensä kaikki alueen asukkaat?

Puheenvuorossaan Esko Aho peräänkuulutti valtion vastuuta hyvinvointiyhteiskunnan arkkitehtinä. Mutta mielestäni tuota vastuuta – ja samalla valtaa – täytyy siirtää yhä enemmän meille yhteiskunnan muurahaisille. Meillä on vastuu itsestämme ja toisistamme. Mutta samalla jokaisella meillä on myös valta itseemme ja toisiimme. Tämän vallan kanavoimiseen yhteiskunnallisen hyvän rakentamiseksi tarvitsemme hyvin suunniteltuja sosiaalisia välineitä, joihin mahdollisimman monella on pääsy.

Yhteiskunnallista keskustelua käydään ehkä eniten lehdistössä ja sadoilla nettifoorumeilla. Niissä keskustelut kuitenkin muuttuvat usein huuteluksi, jopa vihapuheeksi. Keskustelua tarvitaan, mutta tämä keskustelu pitää saada koottua yhteen entistä paremmin ja se pitää voida painoarvottaa keskustelijan asiaan perehtyneisyyden ja kuuntelukyvyn perusteella. Haluaisin olla mukana luomassa yhteiskunnallisen keskustelun foorumia, jossa painopisteen on siinä, kuinka näkökulmat onnistutaan muuttamaan teoksi ja toimintaehdotuksiksi. Haluaisin tehdä konkreettisesti näkyväksi erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, josta sitten yhdessä päättää toivottavat tulevaisuudet.

Kämppikseni teki juuri sairaalle tyttöystävälleen upean vohveli-jäätelö-mustikka -annoksen, joka saisi monen ranskalaiskokin kateelliseksi. Eikö tämä ole se, miltä hyvä yhteiskunta tuntuu? Välittämiseltä ja huolenpidolta – kukin vuorollaan ja vastavuoroisesti.

Hyvinvointiyhteiskunta on systematisoitua välittämistä. Kuka voi enää kehuskella omilla saavutuksillaan tässä linkittyneessä maailmassa, kun kaikki on enemmän tai vielä enemmän yhteistyön tulosta?

Jaettu arvo – kokonaistaloudellisesti kannattavaa

Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarissa 10.4. pidettiin useita ajatuksia herättäviä puheenvuoroja, joita yhdisti selvä punainen lanka siitä, että hyvinvointiyhteiskuntamme voidaan pelastaa vain julkisen-, yksityisen- ja kolmannen sektorin yhteistyöllä. Tämä onkin Master Class –ohjelman viitekehyksenä toimivan jaetun arvon (shared value) mallin pääajatus (tosin viitaten alkuperäisessä käytössään liiketoiminnallisen arvon pelastamiseen). Anu Pylkkänen LähiTapiolasta kokosi viimeisessä puheenvuorossaan hyvin yhteen päivän teeman ja sanoi mielestäni päivän osuvimman kommentin: ”Eiks me sitten voitais ruveta tekemään, kun kaikki tätä kuitenkin halutaan?”. Tätä odotan itse eniten myös Master Class –ohjelmalta: konkreettisia ehdotuksia ja ajatuksia siitä, mitä nyt pitäisi sitten tehdä.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on voimakkaasti julkisen sektorin vetämä, eli se koostuu pitkälti valtion ja kuntien erilaisista ja eri tavoin hoidettavista tehtävistä. Poliittisesti arka aihe siitä, mitkä tehtävät todella olisi tarpeen säilyttää lakisääteisesti julkisen sektorin hoidettavana, on myös loistava pähkinä meille Master Class –osallistujille purtavaksi. Yleisempi keskustelunaihe on kuitenkin se, miten ja kenen näitä tehtäviä ja palveluja pitäisi tuottaa. Tällä hetkellä julkisen sektorin tehtävistä ja ns. monimuotoisesta palvelutuotannosta ei juurikaan voida puhua ilman, että esiin nousee kuuma peruna julkisista hankinnoista ja kilpailuttamisesta.

Sosiaalisten ja ekologisten näkökulmien ottaminen huomioon julkisissa hankinnoissa on ollut viime päivinä tapetilla monissa yhteyksissä. Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan (HS 15.4.2013) kantaa siihen, että julkisissa hankinnoissa pitää ottaa huomioon muutkin kriteerit kuin hinta. Hankintaosaamisen kehittäminen, hankintojen pilkkominen pienten yritysten aseman parantamiseksi ja erillisen valvontaelimen perustaminen ovat keskeisiä ehdotuksia kansallisen hankintalainsäädännön kehittämiseksi. Huomion aiheeseen saattoi herättää samassa julkaisussa päivää ennen julkaistu uutinen siitä, että Helsingin kaupunki on hankkinut keskustan kävelykadun katukivet Kiinasta, jossa alan työoloissa on Finnwatchin mukaan paljon puutteita (HS 14.4.2013). Julkisilla hankinnoilla voidaankin haluttaessa tukea esimerkiksi eettistä tuotantoketjua, puhtaan ruuan tuotantoa, työllistymistä, yritysten perustamista ja erityisesti niiden vakiintumista.

Julkisten hankintojen tulee sääntöjen mukaan valita tarjouksista joko hinnaltaan halvin tai kokonaistaloudellisesti kannattavin. Kokonaistaloudellisesti edullisimman valintaan vaikuttavat hinnan lisäksi myös muut tilaajan etukäteen ilmoittamat kriteerit. Kuten Porterin ja Kramerin (2011) jaetun arvon mallin esittelyssä sanotaan, lyhyen tähtäimen taloudelliset tavoitteet eivät välttämättä ole pitkällä tähtäimellä kannattavia. Tämä pätee yhtä hyvin niin yritysten toimintaan kuin julkisiin hankintoihin ja muun julkisen sektorin toiminnan järjestämiseen.

Julkisten hankintojen kehittäminen käytännössä kokonaistaloudellisesti kannattavaan suuntaan on mielestäni yksi esimerkki, jossa sektorien yhteistyö voi tuottaa jaettua arvoa yhteiskunnalle. Master Class –ohjelman tulevissa työpajoissa nousee varmasti esiin monia hyviä ideoita siitä, mitä voisimme seuraavaksi tehdä, kun kerran kaikki sitä kuitenkin haluamme.

LÄHTEET

HS 14.4.2013: http://www.hs.fi/kaupunki/Kivet+Helsingin+keskustan+k%C3%A4velykatuun+tuotiin+Kiinasta/a1365826273989

HS 15.4.2013: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Julkiset+hankinnat+suosivat+liian+halpaa/a1365958884155

Porter, Michael E. & Kramer, Mark R. (2011): “Creating Shared Value. How to reinvent capitalism – and unleash the wave of innovation and growth.” Harvard business review. January/February.

Mitä pohdimme, kun pohdimme hyvinvointivaltion uudelleen järjestämistä?

Hyvinvointivaltio pohjautuu ajatukseen siitä, että poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa kansalaisten hyvinvointiin ja valtion politiikalla on avainrooli sosiaalisessa suojelussa ja kansalaisten hyvinvoinnin järjestämisessä. Kapeasta näkökulmasta hyvinvointipolitiikka käsittää tulonsiirrot, sosiaalipalvelut ja kysymyksen asumisesta. Laajassa näkökulmasta hyvinvointivaltion käsitteen piiriin kuuluuvat eläkejärjestelyt, työtapaturma- ja sairausvakuus järjestelmä, terveydenhuolto, työttömyys vakuutus, perhe-etuudet ja palvelut, koulutus, vammaispalvelut, aktiivinen työmarkkina politiikka ja sosiaaliturvajärjestelmä. Laajimillaan hyvinvointivaltion käsitteeseen voidaan sisällyttää myös taloudellinen viitekehys ja valtion rooli talouden ohjauksessa (Esping-Andersen 1990).

Suomi on perinteisesti katsonut kuuluvansa pohjoismaisten hyvinvointivaltion malliin, tosin useat tahot ovat kritisoineet Suomen valitsemia hyvinvointivaltion leikkauksia ja kyseenalaistaneet Suomen sitoumuksen universaaliin hyvinvointivaltioon.

Master Class – ohjelma käsittelee hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta vastuullisuuden ja jaetun arvon näkökulmasta. Ohjelman sisällöllisenä päätavoitteina on ymmärtää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden haasteet ja palvelujen järjestämisen problematiikkaa sekä ymmärtää mistä shared value – ajattelussa on kyse. Omasta näkökannastani tärkeimpiä esiin nostettuja kysymyksiä kurssilla ovat olleet professori Pauli Kettusen kysymys, kestääkö hyvinvointivaltio ne toimenpiteet, joilla sitä pelastetaan sekä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kysymys ja tulevaisuuden haaste, miten hyvinvointierojen kasvu voidaan pysäyttää?

Sekä Suomen sisällä että ulkopuolella on yleisesti hyväksytty käsitys siitä, että hyvinvointivaltiot ovat uhattuina ja suurten haasteiden edessä. Hyvinvointivaltion haasteet voidaan karkeasti jakaa sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Sisäisiä tekijöitä ovat mm. Väestön ikääntyminen ja hyvinvointivaltion ”ylikasvu” pitkälllä aikavälillä. Ulkoisiksi tekijöiksi taas voidaan katsoa muuttunut toimintaympäristö, talouden muutos sekä globalisaation tuomat haasteet. Ehdotetut keinot hyvinvointivaltion pelastamiseksi tai toivottavaksi suunnanmuutokseksi riippuvat pitkälti tulkinnasta siitä, mikä tai mitkä tekijät tekevät tämän hetkisestä tilanteesta kestämättömän ja mihin suuntaan hyvinvointivaltiota halutaan kehittää.

Uudistusmielisten näkökulmasta perinteinen hyvinvointivaltio on harmittavankin suosittu Suomessa. Seminaarissa olemme usein saaneet kuulla moitteita siitä, miten vaikea Suomea on muuttaa ja miten jähmeät ovat hyvinvointivaltion rakenteet uudistuksia ajatellen. Kaikki tietävät myös, että Suomessa on poliittisesti mahdotonta olla avoimesti hyvinvointivaltiota vastaan.

Käytännössä hyvinvointivaltion malli perustuu insitutionaaliseen järjestelmään, joka määrittää valtion markkionoiden ja yksilön (/perheen) roolia. (Esping-Andersen 1990). Nämä insitutionaaliset rakenteet istuvat syvällä ja ovat hitaasti muutettavissa. Osassa seminaaripuheita on noussut selvästi esiin ajatus yritysten kyvystä tuottaa parhaat mahdolliset hyvinvointiratkaisut. Neo klassista ajattelutapaa tuki myös kurssilukemistoon kuuluva Michael E. Porterin ja Mark R. Kramer artikkeli ”Creating shared Value”. Artikkelissa kapitalismi määriteltiin seuraavasti: ”Capitalism is an unparalleled vehicle for meeting human needs, improving efficiency, creating jobs and building wealth.”

Itse sosiaalitieteiden edustajana olen törmännyt myös hieman erilaisiin määritelmiin kapitalismista. Ohjelman viitekehys etsii vastauksia hyvinvointivaltion tulevaisuuteen shared value ajattelun kautta. Keskeisiä ajatuksia on uudelleen miettiä hyvinvointivaltion vastuunjako sekä palvelujen järjestäminen, jotta hyvinvointipalvelut voidaan turvata myös pitkällä aikavälillä. Olen miettinyt kurssin aikana, miten paljon shared value – ajattelussa, kuten Porterin ja Kramerin artikkelissa todetaan,  on kyse yritysten tarpeesta jälleen legitimoida itsensä ja toimintatapansa? Miten paljon kyseessä on yritysten keino lisätä uskottavuuttaan hyvinvoinnin rakentajana ja sitä kautta päästä luomaan hyvinvointimarkkinoita? Mihin muuhun kuin taloustieteilijöiden luomiin teorioihin/uskomuksiin perustuu ajatus, että markkinat toimivat myös terveys- ja sosiaalialalla julksisia palveluja paremmin ja tehokkaammin ja sen lisäksi myös tuovat säästöjä? Mistä säästöt pitkällä aikavälillä syntyvät? Joustavammasta työvoimapolitiikasta? Monet tuntuvat myös unohtavan, että kaikki eivät halua olla yrittäjiä ja että käyttäjille ilmaisilla terveys- ja sosiaalipalveluilla (sosiaalisilla investoinneilla) luodaan säästöjä, jotka tosin näkyvät pitkällä aikavälillä ja ovat vaikeasti mitattavissa.

Kurssilla kaikki tuntuivat tunnustautumaan hyvinvointivaltion kannattajiksi. Siihen nähden oli melkein hämmentävää, miten nopeasti, ainakin omassa pöydässäni – itseni mukaan lukien, päädyttiin pohtimaan, miten hyvinvointivaltion raskasta organisaatiota päästäsiin mahdollismman pian eroon, koska se selvästi haittaa yhteiskunnallisten yritysten pääsyä pelastamaan hyvinvointiyhteiskunta, sitä ilman palveluiden yksityistämistä odottavalta tuholta. Tähän ei tarvittu kuin muutama innostava esimerkki yritysmaailmasta.

Pekka Kuusi ja 60-luvun perintö

Minäkin olin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämässä seminaarissa Pikkuparlamentissa kuuntelemassa tutkijoiden näkemyksiä hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Erityisesti mieleeni jäi THL:n Marja Vaaraman puheenvuoro, jossa hän vastasi seminaarin otsikon kysymykseen ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?”. Vaarama viittasi sosiaalipolitiikan klassikkoon Pekka Kuuseen sanoessaan: ”Hyvinvointiyhteiskunta kestää, jos meillä on malttia palauttaa sosiaalinen motiivi.”

Tästä puheenvuorosta inspiroituneena hain kirjastosta Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka –teoksen, joka on alan ehdoton ja kenties ainoa suomalainen klassikko. Ajattelinkin tällä kirjoituksella nostaa esiin historian näkökulman. Sosiaalipolitiikan järjestämistä on mietitty Suomessa paljon ennenkin, ja aiemmista pohdinnoista voisimme oppia paljon. Pyörää ei tarvitse aina keksiä uudelleen.

Kuusi tuo esille teoksessaan, kuinka olemme tulleet uudenlaiseen yhteiskuntaan (siis 60-luvulla), jossa sosiaalinen motiivi tulee osaksi laajempaa yhteiskuntapolitiikkaa. Sosiaalisuus ei siis enää toteudu vain sosiaalipolitiikan alueella, vaan myös muilla yhteiskunnan sektoreilla otetaan huomioon sosiaalinen vastuu. Kuulostaa aika paljon samalta kuin yritysten yhteiskuntavastuu ja shared value -ajattelu tänä päivänä, eikö totta?

Kuusi puhuu myös yhteistunnosta, jonka voi ymmärtää solidaarisuudeksi. Yhteistunto on Kuusen ajattelussa laajentunut perheestä kylän ja ammattikunnan yhteistunnoksi, siitä kunnan ja yhteiskuntaryhmän yhteistunnoksi ja lopulta koko kansaa koossa pitäväksi ja sen kehitystä sääteleväksi yhteistunnoksi. Tämän ohjelman puitteissa voikin kysyä, mikä on kansallisen yhteistuntomme tila tällä hetkellä? Kuinka paljon meitä oikeasti kiinnostaa kaverin tai naapurin hyvinvointi?

Kuusi perustelee sosiaalipolitiikan tarvetta kirjassaan taloudellisin argumentein keynesiläisyyteen ja Gunnar Myrdalin ajatuksiin vedoten. Keynesiläisyyshän lähtee siitä, että tulonsiirrot rikkailta köyhille kaventavat tuloeroja, mikä nostaa kulutuskysyntää ja luo talouskasvua. Hyvä sosiaalipolitiikka on tämän ajattelun mukaan myös hyvää talouspolitiikkaa. Tulontasoitus tukee Kuusen mukaan taloudellista kasvua, koska se mobilisoi inhimillisiä voimavaroja ja kiinteyttää kulutuspohjaa. Julkisessa keskustelussa on puhuttu paljon viime vuosina siitä, miten tuloerot ovat kasvaneet Suomessa 90-luvun laman jälkeen. Ehkäpä keynesiläiset opit pitäisi ottaa uudelleen tarkasteluun.

Kehotan suomalaisen sosiaalipolitiikan historiasta kiinnostuneita tutustumaan tähän teokseen. Teosta on myös mukava lukea, koska sen kieli on vanhahtavaa ja saa siksi paikoitellen hymyn huulille.

Lähde:

Kuusi, Pekka (1961): 60-luvun sosiaalipolitiikka. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6. Porvoo: WSOY.

Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee kestävän rahajärjestelmän tuekseen

Nykyinen rahajärjestelmä vaikuttaa valtavasti meidän jokaisen elämäämme. Käytämme rahaa lähes joka päivä, mutta silti harva tietää miten käyttämämme raha luodaan, kuka sen luo ja miten valtio on mukana tässä rahajärjestelmän toiminnassa. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja niistä kannattaisi yhteiskunnallisesti puhua enemmän, jotta talousongelmiin voitaisiin puuttua myös rakennetasolla. Miksi velkaa on niin paljon ja miksi velkataakka ei tunnu hellittävän, vaikka kuinka yritämme? Miksi talouden pitää jatkuvasti kasvaa? Miksi rahasta on jatkuva pula ja silti myös inflaatio on ongelma?

On tärkeää ymmärtää, että noin 90% maailmassa olevasta rahasta on velkaa. Tämä johtuu siitä, että raha luodaan velaksi. Kun valtio tarvitsee rahaa se lainaa sen keskuspankilta korkoa vastaan. Koko tämä raha on luotu velaksi ja valtio joutuu vielä maksamaan keskuspankille korkoa tästä tarvitsemastaan rahasta. Monissa maissa keskuspankit ovat kaiken lisäksi yksityisiä yrityksiä, joilla on monopoli rahan luomiseen. Esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankki on ollut jo vuodesta 1913 asti yksityinen yritys. Kyseessä on myös maailman velkaantunein valtio.

Miksi valtio ei voi luoda tarvitsemaansa rahaa ilman velkataakkaa? Maalaisjärkikin sanoo, että keskuspankin kannattaisi luoda velatonta rahaa valtion tarpeisiin. On päivänselvää, että valtion tarvitseman rahan ei tarvitse olla velkaa. Valtionvelasta ei ole mitään hyötyä yhteiskunnalle eikä valtiolle. Velkaraha on ainoastaan pankkiirien etu, koska se pitää pankkiirit vallan kahvassa ja valtiot rengin asemassa.

Valtionvelaton rahajärjestelmä poistaisi suurimmat nykyiseen talousjärjestelmään liittyvät ongelmat. Jos raha ei olisi velkaa, josta maksetaan korkoa, talouden ei tarvitsisi jatkuvasti kasvaa. Velka pakottaa talouskasvuun, koska muuten valtio tukehtuisi velkataakkaansa. Koska käytettävissä olevaa rahaa on aina vähemmän olemassa kuin velkaa korkoineen on olemassa, niin velkaa ei itse asiassa voida koskaan maksaa pois. Jos rahan luominen ei lisäisi valtion velkataakkaa, sitä voitaisiin luoda juuri sen verran kuin valtio sitä kulloinkin tarvitsee yhteiskunnan pyörittämiseen. Ainoa tapa päästä velkaongelmasta eroon, on muuttaa itse rahajärjestelmää. Ongelmaa yritetään nyt ratkaista luomalla lisää velkaa. Mutta eihän ongelmaa voi ratkaista samalla tavalla kuin se on synnytetty.

Esko Aho puhui Master Class -seminaarissa, siitä että yksittäiset parannusehdotukset yksittäisiin tapauksiin eivät pelkästään riitä, vaan välillä on muutettava myös isompia yhteiskunnallisia rakenteita. Uskaltaisin väittää, että nykyinen rahajärjestelmä on yksi tärkeimmistä rakenteista, joka pitäisi uudistaa. Se pelastaisi ainakin hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspuolen. Valtionvelaton rahajärjestelmä olisi rohkea ratkaisu Master Classin “resurssit käyttöön” -haasteeseen. Kyseessä olisi valtava rakenteellinen muutos, joka mahdollistaisi aivan uudenlaisen ja kestävän hyvinvoinnin.

Lisää tietoa asiasta saa mm. www.talousdemokratia.fi ja http://publicbankinginstitute.org -Internetsivustoilta.