Lasten kärsimys myy

Keppola_Erika_PienifileTeräspalkki murskasi Erika Keppolan kasvot 6-vuotiaana. Laadukkaan sairaanhoidon ansiosta hän voi tehdä työtä, jonka luultiin olevan hänelle mahdotonta. Silti hän ei ole lahjoittanut senttiäkään  lastensairaalalle. Miksi?

Lotossa voi voittaa käänteisesti. Kahdestikin. Vaikkapa niin, että selviää 6-vuotiaana teräspalkin alle jäämisestä murskaantuneilla kasvoilla ja otsaa halkovalla leikkausarvella, mutta herää kuitenkin muutaman kuukauden päästä niska kipsissä kuumetta hohkaavana. Aivokalvontulehdus vei yli puolet kuulostani, mutta loppujen lopuksi olin onnekas. Kotini läheltä löytyi kylliksi asiantuntemusta kursia kalloni ja kasvoni kasaan ja pysäyttää bakteeri, johon kuolee edelleen 10–20 prosenttia sairastuneista.

Nyt alan olla gradua vaille valmis maisteri, teen työtä jota minun ei oikeastaan pitäisi pystyä tekemään ja olen viime vuosien aikana vihdoin voinut antaa jotain saamastani myös takaisin. Kuten puolitoista vuotta sitten heitin opinnoissa kuuntelun apuvälineenä käyttämääni mikrofonia ihmetelleelle torontolaiselle professorille: ”Here in Finland we have this nice little thing called welfare state.”

Pari kuukautta myöhemmin luin Kanadassa typertyneenä kotimaani uutisia ja mietin, palaisinko vaihdosta maahan, jossa sanoillani ei enää olisi arvoa. Vuosikymmeniä rakentamispäätöstä odottanut Helsingin Lastenklinikan uudistaminen oli ottanut kunnon etunojan. Ei, minun ylpeilemälleni Suomelle ominaisesti sairaalalle ei ollut löytynyt tarpeeksi yhteisiä varoja, vaan joukko elinkeinoelämän kärkinimiä oli ottanut vallan käsiinsä ja perustanut hankkeen toteuttamiseksi tukiyhdistyksen ja säätiön sairaalan rakennuttajaksi.

On tietysti hienoa, että etuoikeutettuun asemaan päässeet ovat valmiita toimimaan niiden puolesta, joilla ei ole sananvaltaa elämäntilanteensa suhteen. Minulle Uuden Lastensairaalan Tukiyhdistyksen ja säätiön perustaminen ei kuitenkaan kertonut mistään muusta kuin siitä, että vuodesta toiseen meillä on ollut toinen toistaan huonompia poliitikkoja. Vaaleilla valittuja, jotka ovat luottaneet kutsumusammattilaisten hoitavan työnsä hyvin työoloista välittämättä ja uskoneet lapsipotilaita kohtaan tunnetun säälin avaavan lopulta ihmisten kukkaronnyörit.

Viimeksi perjantaina tähän logiikkaan uskovien päälle satoi hunajaa, kun Suomen myyvimpien artistien tähdittämä video keräyksen loppukirittämiseksi ja tieto Live Aid -konsertista julkaistiin. Kappale ja idea ovat sinänsä kauniita. Mutta mitä se kertoo sivistyksen tasosta, että perustuslaissa taattu oikeus riittävään hoitoon ja lasten hyvinvoinnin turvaaminen edellyttävät massiivista markkinointikampanjaa A-mollissa?

Olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni sairaalahoidossa ja sadat poliklinikkakäynnit siihen päälle. Periaatteessa kai minun olisi ensimmäisten joukossa pitänyt olla syytämässä rahaa lastensairaalan keräyslippaisiin. En ole lahjoittanut senttiäkään. Ehkä naiivia, mutta en ole osaltani halunnut viestiä terveydenhoidon rahoitukselle lahjoitusvaroilla olevan Suomessa kysyntää, saati antaa julkisen sektorin luottaa siihen.

Mitä väliä sillä sitten on, jos yksi sairaala rahoitetaan osin yksityisvaroin? Säätiön hallituksen puheenjohtaja Anne Berner on uskonut lastensairaalan keräyksen jäävän kertaluonteiseksi hankkeeksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että keräyksen menestys ja valtion samanaikainen nihkeys rahoittaa muita lastenklinikoita on avannut ovea uusille keräyksille. Syksyllä 2012 lasten syöpälääkärit perustivat Aamu Suomen Lasten Syöpäsäätiön ja Oulussa puolestaan tehtiin tämän vuoden tammikuussa aloite rahoittaa kaupungin uusi lastensairaala osin keräysvaroin.

Hyvinvointivaltiota pitää uudistaa, mutta se on liian arvokas muutettavaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Keräys lastensairaalan rahoittamiseksi ei ole ”väärin autettu” -kortti. Hanke on kuitenkin tuonut esiin joitain ongelmia, joita syntyy kun vastuuta hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta siirtyy demokraattisille arvoille perustuvalta julkiselta sektorilta yksityisille tahoille. Se on ensinnäkin asettanut lastenklinikat eriarvoiseen asemaan. Uuden lastensairaalan rakennuttamista juuri Helsinkiin on perusteltu sillä, että Lastenklinikalla on kansallisia erityistehtäviä ja siellä hoidetaan lapsia ympäri maata. Kuitenkin myös muut yliopistolliset klinikat hoitavat muiden sairaanhoitopiirien potilaita ja parempia tiloja kaivattaisiin kipeästi muissakin sairaaloissa.

Muille sairaaloille erillistä keräystä ei vain ole suotu, koska Suomen vauraimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuvan naisen lapsi sattui olemaan hoidettavana Helsingissä.

Lisäksi varainkeräys on hyvin kilpailtu ala, jossa toisen euro on toiselta pois. Järjestöjen mukaan lastensairaalan keräyksen onnistuminen onkin näkynyt selvästi muiden lahjoitusten vähenemisenä. Joukkorahoituksen alettua juurtua myös Suomeen, olisi lastensairaalan keräykseen annetuilla varoilla voitu saada aikaan muutakin.

Säätiöissä ja yksityislahjoituksissa on myös se ongelma, ettei markkinamekanismi välttämättä ohjaa varoja sinne, missä niitä eniten tarvittaisiin. Lastensairaalan kohdalla niin on, mutta kuten Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank on kysynyt, olisivatko ihmiset lahjoittaneet rahaa yhtä innokkaasti alkoholiongelmaisten tai vanhusten kuntoutukseen? Tuskin, sillä lasten kärsimys myy. Säätiöiden ja keräysten yleistyminen antaa niiden perustajille vallan määritellä, mikä yhteiskunnassa on tukemisen arvoista. Jos se on sitä Master Classissakin toivottua aktiivista kansalaisuutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa hyvinvointivaltion sijaan, soisin sen jäävän vain vieraaksi Suomessa.

Työpaikkaruokalani kassalla on keräyslipas. ”Rakennetaan yhdessä uusi lastensairaala.” Niin, yhdessä, yhteisistä varoista, olisin todella toivonut sen rakennettavan. Niin ei kuitenkaan enää käy, joten ehkä olisi minunkin aika taipua ja lahjoittaa. Toivon silti ensi vuoden eduskuntavaaleissa valituksi ihmisiä, joiden mielestä uuden lastensairaalan keräys saa jäädä lajinsa ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti, joka työskentelee toimittajana Taloussanomissa ja uutistoimisto Startelissa.

 

Onnistu tai epäonnistu, mutta opi

35625d5”Mitä jos kokeiltaisiin ensin?” ehdottaa Master Class -osallistuja Kalle Nieminen.

Yhteiskuntamme muuttuu ja monimutkaistuu entistä nopeammalla tahdilla. Tarvitsemme uusia tapoja suunnitella ja kehittää pysyäksemme kiihtyvän muutosvauhdin tahdissa. Kokeilukulttuuri on tapa toimia, kehittää ja suunnitella nopeasti ja pienellä riskillä. Sen tarkoituksena ei ole suinkaan syrjäyttää perinteisiä hankkeita ja strategiapapereita vaan toimia niiden rinnalla.

Kokeilulla tarkoitetaan ajallisesti, paikallisesti ja budjetillisesti rajattua käytännön kokeilua, jossa alkuperäinen idea viedään nopeasti konkreettiselle tasolle. Kokeilukulttuuri mahdollistaa keskeneräistenkin ideoiden toimeenpanemisen. Kokeilujen tarkoituksena on käytännön kautta osoittaa, mikä ideassa on hyvää ja mikä vaatii kehittämistä.

On tärkeää muistaa, että kokeilut antavat luvan epäonnistua. Master Classissa käsiteltävät hyvinvointiin ja hyvinvointivaltion tulevaisuuteen pureutuvat teemat vaativat isoja, koko yhteiskuntaa koskettavia muutoksia. Nämä muutokset ovat kalliita, ja niillä on suuria riskejä. Näitä reformeja on usein vaikea saada liikkeelle poliittisin päätöksin. Kokeiluilla on tarkoitus vastata juuri tähän ongelmaan.

Kokeiluilla mahdollistetaan ideoiden parantaminen nopeasti käytännön tekemisen kautta. Kokeilun avulla voi myös löytää uusia ideasta kiinnostuneita tahoja. Keskusteleminen konkreettisen toiminnan ympärillä on usein mielekkäämpää ja helpompaa kuin toimintaa kuvaavan raportin ympärillä.

Tärkein kokeiluja koskeva valtti on kuitenkin lupa epäonnistua. Kokeiltaessa tulisikin ajatella, että epäonnistuminenkin on tulos. Epäonnistumisen jälkeen on pohdittava, mikä epäonnistui ja miksi, sekä miten ideaa tai toimintamallia tulisi kehittää epäonnistumisesta saatujen oppien pohjalta.

Kokeile siis ideaasi nopeasti ja pienellä budjetilla – onnistu tai epäonnistu, mutta opi!

Kalle Nieminen toimii Sitran avustavana asiantuntijana.

 

Kolme oivallusta Lammilta

lammi7

Lammin työpaja lähenee loppuaan, ja tiimit valmistautuvat parhaillaan pitchaamaan ideansa muille ensimmäistä kertaa. Aamupäivän aikana saatiin monta timanttista väläystä: tässä niistä kolme.

“Saan välillä itseni kiinni siitä, että ajattelen stereotyyppisiä ryhmiä, joita ei ole oikeasti edes olemassa. Että voi noita toisia.” – Annina Hirvonen

“Jos useampi taho tekee jo samantyyppisiä juttuja kuin me, se on merkki siitä, että tätä asiaa kannattaa pohtia.” – Sari-Anna Pulkkinen

“Ongelma on, että syrjäseutujen vanhuspalveluissa tehdään vain yksi asia kerrallaan: yksi ihminen tuo ruoan, yksi käy mittaamassa verenpaineen, yksi käy ehkä pitämässä seuraa.” – Johanna Rahunen

It’s political economy, stupid

MC_anttikaihovaara“Uusia ideoita tarvitaan, jotta huomisen Suomesta voidaan tehdä eilisen Suomea parempi. Ei siksi, että nykyinen järjestelmä olisi instituutioiden tasolla täysin viallinen”, kirjoittaa Master Class -osallistuja Antti Kaihovaara.

Lehtien pääkirjoituksia lukemalla on helppo todeta suomalaisen hyvinvointivaltion olevan kriisissä. Se on ollut sitä ainakin neljännesvuosisadan ajan; aina 1990-luvun alun talouslamasta lähtien. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on kutsunut kriisitietoisuutta suomalaiseksi menestystarinaksi. Kettunen on myös esittänyt, että koko hyvinvointivaltion käsite syntyi vasta, kun alettiin puhua sen kriisistä.

Syyksi hyvinvointivaltion kriisille nostetaan poliittisesta kannasta riippuen hyvinvoinnin tason lasku tai julkisen sektorin paisuminen. Talouskriisistä johtuen näistä jälkimmäinen tulkinta on saanut viime aikoina yhä enemmän painoarvoa. Hallituksen mukaan vyötä on kiristettävä, vaikka jopa kansainvälinen valuuttarahasto on varoitellut tiukan finanssipolitiikan kielteisistä vaikutuksista talouskasvulle.

Sama huoli hyvinvointivaltion tilasta ja sen rahoituspohjasta näkyy myös kansalaisten asenteissa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tuoreen arvo- ja asennetutkimuksen mukaan kolme neljäsosaa kansalaisista pitää hyvinvointivaltiota säilyttämisen arvoisena ”hinnalla millä hyvänsä”. Lähes sama osuus kansasta on kuitenkin huolissaan julkisen sektorin liiallisesta velkaantumisesta. Velkaa pitäisi lyhentää, mutta lapsilisistä ei saisi tinkiä. Kattavat palvelut, matalat verot ja velaton valtio on hieno tavoite, mutta vaikea yhtälö toteutettavaksi.

On päivänselvää, että hyvinvointivaltion on muututtava. Jokaisen toimivan yhteiskuntajärjestelmän on pystyttävä uudistumaan ja sopeutumaan ajan tarpeisiin. EVA:n raportissa puhutaan ”neljännestä Suomesta”, jolla tarkoitetaan tiukempaan taloustilanteeseen sopeutuvaa tulevaisuuden Suomea. Uudet päivitykset ovat varmasti tarpeen, mutta täysin toinen kysymys on, kannattaako markkinoiden parhaasta prosessorista luopua?

Lopulta kyse on arvoista ja poliittisesta tahdosta. Ei ole olemassa mitään ulkoista pakkoa, joka määräisi, millainen ”neljännen Suomen” tulisi olla. Harvardin yliopiston taloustieteen professori Richard B. Freeman on esittänyt, että pohjoismaisella mallilla on kaikki edellytykset menestyä talouden globaalilla kilpakentällä myös tulevaisuudessa.

Pohjoismaat ovat yhdistäneet onnistuneesti laajan sosiaaliturvan ja erittäin avoimen ja markkinamyönteisen talouspolitiikan. Ne ovat kokoaan suurempia lähes kaikilla inhimillistä pääomaa tarkastelevilla mittareilla. Viime vuonna suomalaiset kasvuyritykset houkuttelivat enemmän ulkomaista riskipääomaa kuin saksalaiset kilpakumppaninsa. Melkoinen suoritus reilun viiden miljoonan ihmisen valtiolta, joka sijaitsee maantieteellisesti Euroopan periferiassa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös Master Class -kurssilla. Uusia ideoita tarvitaan siksi, että niiden avulla voidaan tehdä huomisen Suomesta hieman eilisen Suomea parempi. Ei siksi, että nykyinen järjestelmä olisi instituutioiden tasolla täysin viallinen.

 Antti Kaihovaara työskentelee projektitutkijana Kalevi Sorsa -säätiössä.