Näitä asioita opimme Master Classissa

MC_iirisniinikoskiTutkimuksen merkitys kehitystyössä kirkastui

“Master Classin alussa ajatus siitä, että me voisimme porukalla löytää uusia ratkaisuja hyvinvointiyhteiskunnan ongelmiin tuntui jotenkin absurdilta. Koinkin kevään aikana suuren ahaa-elämyksen: jokainen meistä voi keksiä konkreettiisia ja uudenlaisia ratkaisuja vaikeilta tuntuviin yhteiskunnallisiin ongelmiin!

Toinen oivallukseni liittyy tutkimustiedon ja akateemisen osaamisen käyttöön kehitystyössä. Matkan varrella meitä kehotettiin etsimään kehityskohteistamme tutkimustietoa ja hyödyntämään sitä. Tajusin konkreettisesti, miten tutkimustieto solahtaa osaksi kehitystyötä ja mitä hyötyä siitä on prosessissa.”

Iiris Niinikoski, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen varapuheenjohtaja ja luokanopettajaopiskelija

 

MC_henrivirtaHyvä ratkaisu on monimutkaisessa maailmassa yksinkertainen

“Olen tavannut Master Classin aikana todella mielenkiintoisia tyyppejä. On ollut hauskaa seurata osallistujana, miten näin ison porukan yhteisideointi toteutetaan lyhyessä ajassa. Olen vaikuttunut tuloksista!

Hyvä ratkaisu on usein hyvin yksinkertainen – vähän niin kuin treffisovellus Tinder, joka on vilahdellut usein esimerkkinä. Valtiotieteilijänä sitä lähtee usein ajattelemaan, että asiat ovat monimutkaisia ja silloin ratkaisut eivät voi olla yksinkertaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Uusi mullistava idea voi olla hyvinkin yksinkertainen ja ketterä, eikä sen kehittelyyn ja toteutukseen aina tarvitse valjastaa välttämättä julkista sektoria.”

Henri Virta, taloustieteen ja maailmanpolitiikan opiskelija Helsingin yliopistosta

 

Poikkitieteellisyys avasi uusia näkökulmia MC_villesihto

“Master Classissa on ollut mielenkiintoista työskennellä poikkitieteellisessä ryhmässä. Se on avannut uusia näkökulmia asioihin ja auttanut ymmärtämään toisenlaisista taustoista tulevien ajatuksia. Hyvä idea on simppeli ja siinä eri näkökulmat on saatu sovitettua yhteen.

Olen tykännyt  siitä, että Master Classissa asioita on mietitty hyvin konkreettisella tasolla kädet savessa. Kevään aikana minulle on myös kirkastunut, miten tärkeää on, että projektia vedetään huolellisesti ja asiat suunnitellaan kunnolla.”

Ville Sihto, politiikan tutkimuksen opiskelija

 

MC_jussipakkasvirtaMentorina olen saanut paljon ideoita omaan työhöni

“Master Class on tutkimukseen perustuvaa vaikuttamista parhaimmillaan. Ongelmapohjainen opiskelu hyödyttää yhteiskuntaa aivan toisella tavalla kuin perinteiset keinot. On ollut mahtavaa huomata, miten sitoutuneita alumneja ja kumppaneita, kuten LähiTapiola, yliopistolla on. Voittajatiimi on saanut Helsingin Diakonissalaitokselta valtavasti apua ja tukea ideansa toteuttamiseen.

Oli ilo seurata, miten ideat lähtivät kevään aikana varovaisista yrityksistä lentoon. Lähes kaikilla ryhmillä oli lopuksi käsissään selkeä ja konkreettinen toteutusvalmis ratkaisu, jolla yhteiskunnallisia ongelmia pystytään lähestymään ja perkaamaan. Mentorina olen saanut jokaisesta sessiosta valtavasti uusia ideoita myös omaan tekemiseeni. Master Class on erittäin hieno ja nykyaikainen konsepti yliopistolta ja LähiTapiolalta!”

Jussi Pakkasvirta, valtiotieteellisen tiedekunnan politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja

Olemmeko turtumassa eriarvoisuuden kasvuun?

MC_marittatörrönen“Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteet todistavat suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuuden kasvua ja raadollisuutta”, kirjoittaa sosiaalityön professori ja Master Class -mentori Maritta Törrönen.

Keskustelu hyvinvoinnista tuntuu usein kilpistyvän talouteen ja sen ehtoihin. Talouden epävarmuus luo tunnelmaa, joka pahimmillaan lamaannuttaa ja saa varautumaan pahimpaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa totuimme 1990-luvulle asti siihen, että talous kasvaa. Uskoimme myös siihen, että kouluttautumalla pääsee työelämään ja työnsä hyvin hoitamalla pärjää elämässä. Nyt nämä asiat eivät ole niin itsestään selviä.

Talouden epävarmuus ja työttömyys voivat tulla osaksi arkeamme ponnisteluistamme huolimatta. Julkinen talouspuhe ei kuitenkaan paljasta sitä, että taloudellinen kriisi ei tällä hetkellä koske niinkään yksityisiä markkinoita yleensä vaan pikemminkin julkisen sektorin rahoitusta. Osakekurssit ovat olleet viime ajat hyvässä nousussa.

Talous on myös yhteydessä siihen, että suomalainen väestö eriarvoistuu. Työelämä on yksi tekijä, joka jakaa väestöä. Työttömyys oli 1990-luvun alussa noin kolme prosenttia. Tuon ajan jälkeen emme enää ole tavoittaneet noin alhaista työttömyysprosenttia. Osallisuus työelämään tarjoaa ainakin taloudellista turvaa, sosiaalisia suhteita, yhteiskunnallista asemaa sekä terveydenhuoltoa.

Tuntuu, ettei täystyöllisyyttä enää tavoitellakaan tai sitä pidetään liian idealistisena. Tämän seurauksena työttöminä on ihmisiä, jotka eivät enää ole terveytensä tähden kykeneviä työelämään, mutta he eivät pääse eläkkeelle ja ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä työtä, mutta he eivät yrityksistään huolimatta työllisty.

Luonnollisesti on kyse myös työelämän rakennemuutoksista ja työvoiman sekä työn tarjonnan kohtaamattomuudesta mutta myös taloudellisten voittojen tavoittelusta. Mahatma Gandhi päätteli jo 1920-luvulla, että useimpien yhteiskunnallisten ongelmien taustalla on ihmisten ahneus. Hänen pohdintansa tuntuu tänä päivänä olevan edelleenkin hyvin totta.

Globaalisti ajatellen hyvinvoivalle Suomelle on häpeällistä kasvava väestön eriarvoisuus. Ääripäässä pahoinvoinnista kertovat yhä kasvavat leipäjonot ja ihmisten arkielämässään tuntema hätä, yksinäisyys, kiusatuksi tuleminen, syrjintä ja osattomuus. Turrummeko pikku hiljaa eriarvoisuuden kasvuun ja köyhyyteen? Onko ratkaisuna kuten monissa muissakin maissa vain köyhiltä ihmisiltä suojautuminen?

Suojautuminen ääripäässään tarkoittaa sellaisten asuinalueiden tai talojen rakentamista, joita vartioivat aseelliset vartijat. Asunnot on ympäröity paksuin muurein ja niiden päällä on vielä sähköaidat. Kadulla ei voi kulkea käsilaukun kanssa eikä taksia voi ottaa tuntematta taksifirmaa ja kuljettajaa. Hyväosaisten pitää silloin suojata varallisuuttaan ja läheisiään. Uskon, ettemme unelmoi tällaisesta yhteiskunnasta.

Olen ihmetellyt miksi suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan synkkyyttä ja kielteisyyttä. Arvostetut suomalaiset kirjat ja elokuvat ovat usein synkkyyden ylistystä. Kuitenkin nykyään saadaan jo aivotutkimuksestakin tietoa siitä, että ihminen tarvitsee positiivisia näköaloja ja toivoa elämäänsä jaksaakseen arjessaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan edelleen myönteisen tulevaisuuskuvan ylläpitämistä ja vaikuttamista sen toteuttamiseksi.

Itse uskon siihen ettei elämä koskaan kaikilta osin tule olemaan täydellistä, vaan siihen kuuluvat hyvän ja pahan samanaikaisuus. Aina on tilaa parantamiselle. Se ei kuitenkaan saa jättää meitä näköalattomiksi. Olennaista on se millainen näkemys meillä on Suomesta ja millaisen Suomen me haluamme luoda.

Olen vakuuttunut, että paras – jopa maailmalaajuisesti ajatellen – on edelleen hyvinvointivaltiollisiin periaatteisiin perustuva yhteiskunta. Näihin periaatteisiin kuuluvat muun muassa solidaarisuus ja yhdenmukaisuus. Nämä periaatteet on sisällytetty suomalaiseen lainsäädäntöön perusoikeuksina. Nämä periaatteet luovat pohjaa palveluillemme ja niiden toteuttamiselle. Ne luovat myönteisen vision, joka saa myös nuoret ihmiset pysymään Suomessa.

Oma tieteenalani on sosiaalityö. Näen sosiaalityön keskeisenä yhteiskunnallisena tavoitteena ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisäämisen. Se tarkoittaa ammatillista ja tieteellistä työtä köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentämiseksi. Hyvinvointi on moniulotteinen ja tutkimuksella vaikeasti tavoitettava käsite. Näen hyvinvoinnin perusedellytyksenä bourdieuläisittäin sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset resurssit, joihin lisäisin vielä terveydelliset resurssit. Nämä ovat edellytyksenä luottamukselle ja ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien vastavuoroisuudelle. (Törrönen 2012a;2012b[1].)

Sosiaalityön asiakastyössä kohdataan usein ihmisiä, joiden elämäntilannetta värittävät muun muassa asunnottomuus, päihteet, köyhyys, rikollisuus, väkivalta ja erilaiset kaltoin kohdelluksi tulemisen tilanteet. Ne kertovat ihmisten kohtaamasta vastavuorottomuudesta. Sosiaalityön asiakkaiden elämäntilanteet todistavat suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuuden kasvua ja raadollisuutta.

Se, miten yhteiskunnassa voidaan luottaa siihen että vaikeassa elämäntilanteessa tulee autetuksi, tukee ihmisten turvallisuuden tunnetta. Ihmisten halu toimia yhteiskunnan ja toisten puolesta edellyttää tunnetta yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Ihminen tuntee itsensä osalliseksi, kun hän tuntee itsensä merkitykselliseksi edes joillekin ihmisille ja tulee heidän silmissään hyväksytyksi.

Maritta Törrönen on Helsingin yliopiston sosiaalityön professori, joka toimii Master Class -ohjelmassa mentorina. Hän vetää tällä Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta nimeltä Vastavuoroiset suhteet ja hyvinvoinnin rakentuminen kriittisissä arkielämän vaiheissa. Hankkeen blogiin pääsee tästä tästä.

 


[1] Törrönen, Maritta (2012a) Sosiaalityö ja arkinen hyvinvointi: Vastavuoroisuuden dialektiikka. Janus: Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. 20, 2; 192–191.

Törrönen, Maritta (2012b) Onni on joka päivä. Lapsiperheiden arki ja hyvinvointi. Helsinki: Gaudeamus. (Peer-reviewed monograph).

Optimistit eivät selviydy

Aleksi omakuvaOllako optimisti, pessimisti vai realisti? Aleksi Tuuri pohtii, voiko sotavangin filosofiaa soveltaa hyvinvointiyhteiskuntaan.

Olen pyrkinyt säännöllisen epäsäännöllisesti lueskelemaan erilaisia business-kirjoja. Viime syksynä erityisen vaikutuksen teki Jim Collinsin kirja Hyvästä Paras – Miksi jotkut yritykset menestyvät ja toiset eivät? Kirjassa puitiin läpi tekijöitä, jotka olivat olleet syynä eri alojen yritysten menestykseen. Erityisesti mieleeni kuitenkin jäi tarina amiraali Stockdalesta.

Amiraali Stockdale joutui sotavangiksi Vietnamin sodan aikana. Hän virui Vietnamissa sotavankina vuosikausia ja tuona aikana häntä myös kidutettiin säälimättömästi lukuisia kertoja. Jim Collinsin kysyessä nyt jo eläkepäiviä viettävältä amiraali Stockdalelta, miten hän selviytyi koettelemuksesta, amiraali vastasi: ”En menettänyt koskaan uskoani siihen, että tarina päättyy hyvin. Olin varma, että pääsen vapaaksi ja että tuo aika muodostuisi elämäni ratkaisevaksi kokemukseksi, jota en vaihtaisi pois.” Collinsin edelleen jatkaessa: ”Ketkä eivät selviytyneet?”, vastasi Stockdale lyhyesti: ”Optimistit.”

Amiraalin mukaan ne henkilöt, jotka odottivat pääsevänsä ensin jouluksi kotiin ja sen jälkeen pääsiäiseksi perheensä luokse, kuolivat ennen pitkää suruun. Stockdale myös totesi, että ei pidä koskaan menettää uskoaan siihen, että kaikki käy hyvin, mutta samalla on otettava huomioon kulloisenkin todellisuuden julmimmat tosiasiat. Tältä pohjalta Jim Collins muotoili Stockdalen paradoksin:

”Säilytä usko siihen, että sinulle käy lopuksi hyvin, vaikka koetkin vaikeuksia ja kohtaa kulloisenkin todellisuuden julmimmatkin tosiasiat, mitä ne sitten ovatkaan.”

Aloin pohtia hyvinvointiyhteiskuntamme haasteita Stockdalen paradoksin pohjalta. Ehkäpä onkin niin, että pessimistit eivät laita tikkua ristiin tulevaisuuden vuoksi, koska he eivät usko saavansa mitään muutosta kuitenkaan aikaiseksi. Optimistit puolestaan eivät koe tarpeellisena tehdä vaikeita ratkaisuja, sillä he uskovat, että muutos parempaan tapahtuu joka tapauksessa, vaikka sitten itsestään.

Muutoksen saavat todennäköisimmin aikaan realistit, jotka Stockdalen tavoin katsovat julmimpia tosiasioita silmiin ja tekevät tarvittavat, ja joskus vaikeatkin ratkaisut. Paremman yhteiskunnan rakentaminen vaatii välillä kipeitä päätöksiä. Toisinaan voimme joutua luopumaan myös jo saavutetuista eduista, jotta voimme jättää tuleville sukupolville yhteiskunnan, jolla on varaa ja kykyä huolehtia myös yhteiskunnan heikompiosaisista.

Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen vaatii niin julmien tosiasioiden hyväksymistä, päättäväisyyttä, kestävyyttä kuin myös kovaa uskoa tulevaan. Uskon kuitenkin, että meistä yhteisönä löytyy näitä ominaisuuksia ja toivon, että olen lähempänä Stockdalen mainitsemaa realistia kuin optimistia.

Aleksi Tuuri on koulutukseltaan metsänhoitaja ja toimii LähiTapiola Pääkaupunkiseudun yritysasiakasliiketoiminnassa yhteyspäällikkönä.

Lasten kärsimys myy

Keppola_Erika_PienifileTeräspalkki murskasi Erika Keppolan kasvot 6-vuotiaana. Laadukkaan sairaanhoidon ansiosta hän voi tehdä työtä, jonka luultiin olevan hänelle mahdotonta. Silti hän ei ole lahjoittanut senttiäkään  lastensairaalalle. Miksi?

Lotossa voi voittaa käänteisesti. Kahdestikin. Vaikkapa niin, että selviää 6-vuotiaana teräspalkin alle jäämisestä murskaantuneilla kasvoilla ja otsaa halkovalla leikkausarvella, mutta herää kuitenkin muutaman kuukauden päästä niska kipsissä kuumetta hohkaavana. Aivokalvontulehdus vei yli puolet kuulostani, mutta loppujen lopuksi olin onnekas. Kotini läheltä löytyi kylliksi asiantuntemusta kursia kalloni ja kasvoni kasaan ja pysäyttää bakteeri, johon kuolee edelleen 10–20 prosenttia sairastuneista.

Nyt alan olla gradua vaille valmis maisteri, teen työtä jota minun ei oikeastaan pitäisi pystyä tekemään ja olen viime vuosien aikana vihdoin voinut antaa jotain saamastani myös takaisin. Kuten puolitoista vuotta sitten heitin opinnoissa kuuntelun apuvälineenä käyttämääni mikrofonia ihmetelleelle torontolaiselle professorille: ”Here in Finland we have this nice little thing called welfare state.”

Pari kuukautta myöhemmin luin Kanadassa typertyneenä kotimaani uutisia ja mietin, palaisinko vaihdosta maahan, jossa sanoillani ei enää olisi arvoa. Vuosikymmeniä rakentamispäätöstä odottanut Helsingin Lastenklinikan uudistaminen oli ottanut kunnon etunojan. Ei, minun ylpeilemälleni Suomelle ominaisesti sairaalalle ei ollut löytynyt tarpeeksi yhteisiä varoja, vaan joukko elinkeinoelämän kärkinimiä oli ottanut vallan käsiinsä ja perustanut hankkeen toteuttamiseksi tukiyhdistyksen ja säätiön sairaalan rakennuttajaksi.

On tietysti hienoa, että etuoikeutettuun asemaan päässeet ovat valmiita toimimaan niiden puolesta, joilla ei ole sananvaltaa elämäntilanteensa suhteen. Minulle Uuden Lastensairaalan Tukiyhdistyksen ja säätiön perustaminen ei kuitenkaan kertonut mistään muusta kuin siitä, että vuodesta toiseen meillä on ollut toinen toistaan huonompia poliitikkoja. Vaaleilla valittuja, jotka ovat luottaneet kutsumusammattilaisten hoitavan työnsä hyvin työoloista välittämättä ja uskoneet lapsipotilaita kohtaan tunnetun säälin avaavan lopulta ihmisten kukkaronnyörit.

Viimeksi perjantaina tähän logiikkaan uskovien päälle satoi hunajaa, kun Suomen myyvimpien artistien tähdittämä video keräyksen loppukirittämiseksi ja tieto Live Aid -konsertista julkaistiin. Kappale ja idea ovat sinänsä kauniita. Mutta mitä se kertoo sivistyksen tasosta, että perustuslaissa taattu oikeus riittävään hoitoon ja lasten hyvinvoinnin turvaaminen edellyttävät massiivista markkinointikampanjaa A-mollissa?

Olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni sairaalahoidossa ja sadat poliklinikkakäynnit siihen päälle. Periaatteessa kai minun olisi ensimmäisten joukossa pitänyt olla syytämässä rahaa lastensairaalan keräyslippaisiin. En ole lahjoittanut senttiäkään. Ehkä naiivia, mutta en ole osaltani halunnut viestiä terveydenhoidon rahoitukselle lahjoitusvaroilla olevan Suomessa kysyntää, saati antaa julkisen sektorin luottaa siihen.

Mitä väliä sillä sitten on, jos yksi sairaala rahoitetaan osin yksityisvaroin? Säätiön hallituksen puheenjohtaja Anne Berner on uskonut lastensairaalan keräyksen jäävän kertaluonteiseksi hankkeeksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että keräyksen menestys ja valtion samanaikainen nihkeys rahoittaa muita lastenklinikoita on avannut ovea uusille keräyksille. Syksyllä 2012 lasten syöpälääkärit perustivat Aamu Suomen Lasten Syöpäsäätiön ja Oulussa puolestaan tehtiin tämän vuoden tammikuussa aloite rahoittaa kaupungin uusi lastensairaala osin keräysvaroin.

Hyvinvointivaltiota pitää uudistaa, mutta se on liian arvokas muutettavaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Keräys lastensairaalan rahoittamiseksi ei ole ”väärin autettu” -kortti. Hanke on kuitenkin tuonut esiin joitain ongelmia, joita syntyy kun vastuuta hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta siirtyy demokraattisille arvoille perustuvalta julkiselta sektorilta yksityisille tahoille. Se on ensinnäkin asettanut lastenklinikat eriarvoiseen asemaan. Uuden lastensairaalan rakennuttamista juuri Helsinkiin on perusteltu sillä, että Lastenklinikalla on kansallisia erityistehtäviä ja siellä hoidetaan lapsia ympäri maata. Kuitenkin myös muut yliopistolliset klinikat hoitavat muiden sairaanhoitopiirien potilaita ja parempia tiloja kaivattaisiin kipeästi muissakin sairaaloissa.

Muille sairaaloille erillistä keräystä ei vain ole suotu, koska Suomen vauraimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuvan naisen lapsi sattui olemaan hoidettavana Helsingissä.

Lisäksi varainkeräys on hyvin kilpailtu ala, jossa toisen euro on toiselta pois. Järjestöjen mukaan lastensairaalan keräyksen onnistuminen onkin näkynyt selvästi muiden lahjoitusten vähenemisenä. Joukkorahoituksen alettua juurtua myös Suomeen, olisi lastensairaalan keräykseen annetuilla varoilla voitu saada aikaan muutakin.

Säätiöissä ja yksityislahjoituksissa on myös se ongelma, ettei markkinamekanismi välttämättä ohjaa varoja sinne, missä niitä eniten tarvittaisiin. Lastensairaalan kohdalla niin on, mutta kuten Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank on kysynyt, olisivatko ihmiset lahjoittaneet rahaa yhtä innokkaasti alkoholiongelmaisten tai vanhusten kuntoutukseen? Tuskin, sillä lasten kärsimys myy. Säätiöiden ja keräysten yleistyminen antaa niiden perustajille vallan määritellä, mikä yhteiskunnassa on tukemisen arvoista. Jos se on sitä Master Classissakin toivottua aktiivista kansalaisuutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa hyvinvointivaltion sijaan, soisin sen jäävän vain vieraaksi Suomessa.

Työpaikkaruokalani kassalla on keräyslipas. ”Rakennetaan yhdessä uusi lastensairaala.” Niin, yhdessä, yhteisistä varoista, olisin todella toivonut sen rakennettavan. Niin ei kuitenkaan enää käy, joten ehkä olisi minunkin aika taipua ja lahjoittaa. Toivon silti ensi vuoden eduskuntavaaleissa valituksi ihmisiä, joiden mielestä uuden lastensairaalan keräys saa jäädä lajinsa ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti, joka työskentelee toimittajana Taloussanomissa ja uutistoimisto Startelissa.

 

Vakuuttaminen kietoutuu yhteiskunnan ytimeen

Riskinjakomekanismi, tuottoisaa liiketoimintaa vai hyvinvointiyhteiskunnan rakennuspalikka? Vakuutustoiminta on näitä kaikkia, sanoo Eläketurvakeskuksen erikoistutkija Jyri Liukko. Hän ennustaa, että vakuuttaminen täydentää tulevaisuudessa sosiaaliturvaa yhä enemmän.

MC_kadunylitys3Mainoskuvassa kolme muskettisoturia kohottavat miekkansa yhteen. Henkivakuutuksen periaate: kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, lukee alla.

Kun Eläketurvakeskuksen erikoistutkija Jyri Liukko näki Salama-yhtiön vakuutusmainoksen vuodelta 1967, hän innostui. Kuva kiteyttää jotain olennaista vakuuttamisesta.

”Kyse on sattumasolidaarisuudesta, riskien ja vastuun jakamisesta etukäteen sovitulla tavalla. Vakuuttaminen on solidaarisuutta onnekkaiden ja epäonnekkaiden välillä”, Liukko selventää.

Samalle periaatteelle rakentuu myös hyvinvointiyhteiskunta. Liukko kutsuu vakuuttamista solidaarisuuskoneeksi: vakuutusmekanismi takaa, etteivät vakuutuksen piirissä olevat epäonnekkaat ole riippuvaisia onnekkaiden säälistä ja almuista. Sama pätee hyvinvointiyhteiskuntaan. Työttömien tai vanhusten toimeentulo ei ole muiden hyväntekeväisyyden varassa, vaan heikompien auttaminen on automatisoitu.

Voi melkein sanoa, että koko suomalainen sosiaaliturva perustuu vakuuttamiselle. Jos paha päivä koittaa, yhteiskunta kantaa osan riskistä. Sosiaaliturvan yhdessä ääripäässä ovat tiukkaan tarveharkintaan pohjautuvat avustukset kuten toimeentulotuki, joita maksetaan jälkikäteen. Toisessa päässä ovat lakisääteiset sosiaalivakuutukset: työeläkejärjestelmä, sairausvakuutusjärjestelmä ja työtapaturmavakuutus. Nämä sosiaaliturvan osat perustuvat etukäteen kerätyille maksuille, ja kun niiden ehdot täyttyvät, rahaa tulee ennalta sovitulla tavalla.

”Vakuuttaminen on silti aina myös poliittinen ja moraalinen kysymys: miten kone ohjelmoidaan ja mihin sitä käytetään”, Liukko muistuttaa.

Merenkävijöitä ja kauppiaita

Liikemiehet kerääntyvät satamakrouviin. On kyse isoista bisneksistä: tärkeä kauppa-alus on lähdössä pitkälle merimatkalle lastinaan kalliita kankaita. Kauppias ei uskalla luovuttaa arvokasta kuormaa kapteenin haltuun ilman takeita siitä, että haaksirikon sattuessa hän saa lastista korvauksen. Krouviin kokoontuneet, riskin jakamisesta kiinnostuneet miehet suostuvat ottamaan korvausvastuun kantaakseen – maksua vastaan, toki. Jos laiva pääsee perille, he saavat pitää maksun.

Vakuuttamisella on kahdet juuret. Kaupankäyntiin liittyvien vakuutusten lisäksi myös erilaiset yhteisöt varautuivat huonojen aikojen varalle keräämällä rahaa yhteen pussiin. Jos sato epäonnistui, jonkun talo paloi tai jonkun perheen elättäjä kuoli, toimeentulo turvattiin yhteisistä varoista.

Jo 1300-luvulla syntynyt merivakuutus on vanhimpia vakuuttamisen muotoja. Seuraavaksi kehittyivät palovakuutukset. Ihmisten vakuuttamisen historia on lyhyempi: henkivakuutusten myymistä pidettiin vielä 1800-luvun lopulla moraalittomana. Suomessa sosiaalivakuutuksen muodot kuten lakisääteiset työeläke- ja sairausvakuutusjärjestelmät kehittyivät muuhun Eurooppaan verrattuna myöhään, vasta hyvinvointivaltion muotoutuessa 1960-luvulla.

Tasa-arvossakin olemme olleet yllättävän hitaita: miehet ovat voineet saada puolison kuolemasta maksettavaa leskeneläkettä vasta vuodesta 1990 asti, koska miestä pidettiin siihen saakka yhä perheen elättäjänä.

Vakuuttamisen trendejä ohjaa politiikka

Poliittiset päätökset eivät säätele ainoastaan lakisääteisiä sosiaalivakuutuksia, vaan ne vaikuttavat myös vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Vakuutusbisneksessä on trendejä, mutta niiden takaa löytyy yleensä poliittisia päätöksiä.

”Tuskin mikään muu ala on yhtä tiiviisti kietoutunut yhteiskuntaan ja poliittisiin päätöksiin kuin vakuutustoiminta”, Liukko summaa.

Tutkija antaa esimerkin: vuosituhannen vaihteessa vapaaehtoisen eläkevakuutuksen ottaminen kasvatti suosiotaan hurjasti. Yhteiskunnallinen keskustelu kävi kuumana. Korvaisivatko yksityiset vakuutukset lakisääteisen työeläkejärjestelmän?

Kymmenessä vuodessa eläkevakuutusten suosio romahti. Kun vuonna 2003 niitä otettiin peräti 90 000, vuonna 2013 uusien vakuutusten lukumäärä oli vain hieman yli 800. Laskuun oli kaksi poliittista päätöstä: verotuen muuttuminen ja vakuutuksen nostamisen alaikärajan nostaminen, kun ennen ihmiset olivat ottaneet eläkevakuutuksen voidakseen jäädä eläkkeelle aikaisemmin.

Nyt samansävyistä keskustelua käydään lasten vapaaehtoisista sairauskuluvakuutuksista – ja aikuistenkin. Lasten sairauskuluvakuutukset ovat yleistyneet selvästi, mikä asettaa Liukon mukaan perheet epätasa-arvoiseen asemaan terveyspalveluiden saatavuuden suhteen. Hän ei silti usko niiden suosion rapauttavan julkista terveydenhuoltojärjestelmää.

”Suomalaisia terveyskeskuksia pidetään yhä laadukkaina. Mutta sairauskuluvakuutus helpottaa arkea: hoitoon pääsyn ajankohdan ja lääkärin voi valita.”

Toimeentulon täydentäjä

Pyydetään tutkijaa vetämään ennustajan turbaani päähän. Miten hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareille eli sosiaalivakuutuksille käy tulevaisuudessa? Saavatko nykyiset pari-kolmekymppiset koskaan eläkettä?

Liukko arvioi, että sosiaaliturvajärjestelmä kyllä säilyy.

”Voi olla, että sen taso hieman heikkenee. Silloin vapaaehtoisten vakuutusten merkitys toimeentulon täydentäjinä kasvaa.”

Lakisääteisten vakuutusten ehdot ovat kaikille samat, mutta vapaaehtoisten vakuutusten maksut määräytyvät vakuutusyhtiön tekemän riskiluokituksen perusteella. Vakuutus voidaan myös evätä kokonaan. Esimerkiksi vammaiselle lapselle ei välttämättä voi saada sairauskuluvakuutusta.

Jos sosiaaliturva muuttuu niin paljon, että vapaaehtoisten vakuutusten ottamisesta tulee ikään kuin puolipakollista, valtiolle tulee painetta säädellä vakuutustoimintaa tiukemmin. Riskiluokittelu on kuitenkin keskeinen osa vakuuttamista, eivätkä yhtiöt halua luopua siitä, Liukko sanoo.

”Vankka sosiaaliturvajärjestelmä on siis myös vakuutusyhtiöille mieleen.”

Jokainen koti on monikulttuurinen

”Miksblogikuvai puhuisin monikulttuurisuudesta vain ihmisten yhteydessä? En ole päivääkään tekemisissä vain suomalaisten asioiden, esineiden tai kulttuuripiirteiden kanssa”, pohtii Master Class –osallistuja Katja Tavi.

Lauantain kauppalistani: leipää, mandariineja, kookosmaitoa ja pekonia. Näistä ehkä pekoni on irronnut suomalaisen possun takalistosta. Ruisleivän ruiskin on kuulemma osin ulkomaista, koska Suomessa viljaa ei kasva tarpeeksi kysyntää kohden. Viimeisimmän mekkoni tilasin saksalaisesta nettikaupasta, merkiltään mekko on brittiläinen. Minulla ei valitettavasti ole hajuakaan, missä se on käytännössä valmistettu. Tuskin Iso-Britanniassa. Tällä hetkellä kirjoitan läppärillä, joka on mahdollisesti kasattu eri puolilla Aasiaa. Valmistuttaja on yhdysvaltalainen. Samalla kuuntelen sivukorvalla uutisia Ukrainasta.

Monikulttuurisuuteen viitataan usein puhuttaessa yhteisöstä tai paikasta, jossa toimii monta syntyperältään eri kansalaisuuksia edustavia henkilöitä. Esimerkiksi työpaikkaa voidaan sanoa monikulttuuriseksi, jos siellä työskentelee kantasuomalaisten lisäksi maahanmuuttajia yhdestä tai useammasta maasta.

Aloituskappaleeseeni viitaten väitän, että kotini on monikulttuurinen. Miksi puhuisin monikulttuurisuudesta vain ihmisten yhteydessä, kun fakta on, etten ole päivääkään tekemisissä pelkästään suomalaisten asioiden, esineiden tai kulttuuripiirteiden parissa? Me olemme monikulttuurinen valtio, eikä kukaan näytä olevan halukas monikulttuurisesta materiastaan luopumaan. Ihmisistä kylläkin.

Suomen voi määritellä monelta osin länsimaisten valtioiden joukkoon. Siirryimme 1900-luvulla muutamassa vuosikymmenessä maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeseen teollisuusyhteiskuntaan. Tämä on prosessi, joka esimerkiksi Norjassa kesti yli puolet pidempään.

Nopea oli myös muutos maahanmuuttopolitiikassamme. Länsimaistuneessa Suomessa ennen 90-lukua maahanmuuttoa oli kansainvälisesti verrattuna tuskin nimeksikään, mutta ”ysärin” myötä liikkuvuus alkoi lisääntyä. Viime vuonna Suomessa eli oleskeluluvalla noin 200 000 ulkomaalaista, ja turvapaikanhakijoita oli 3 200. Heistä pakolaisaseman sai 14 prosenttia, mikä on Euroopan keskitasoa. Vielä joitain vuosia sitten nämä prosentit pyörivät muutamissa. Lähivuosien maahanmuutto- ja pakolaistilastoja löytyy Maahanmuuttoviraston sivuilta.

Yhteiskuntana olemme usein pyrkineet pääsemään muiden länsimaiden muutoksiin mukaan vähän jälkijunassa, mutta mukaan lähdettyämme toimimme nopeassa tahdissa. Tästä poikkeuksena maahanmuutto ja kiintiöpakolaisten vastaanoton määrä on edelleen Suomessa vähäistä. Otamme tänä vuonna kiintiöpakolaisia meille ennätykselliset noin 1 200, kun taas Ruotsissa määrä on Suomeen nähden moninkertainen. Tästä huolimatta, tai ehkä jopa tämän takia, maahanmuuttajien ja pakolaisten kasvu väestössä on herättänyt joissain tahoissa voimakasta vastustusta. Kuten usein kaikissa mielipiteitä herättävissä asioissa vastustava ääripääjoukko on pieni mutta sitäkin äänekkäämpi.

Ymmärrän kyllä, että moni maahanmuuton uhkakuva – esimerkiksi tiettyjen kaupunginosien slummiutuminen – on mahdollinen. Mutta onneksi maahanmuuttanut läppärini on saanut turvapaikan.

Katja Tavi työskentelee Maahanmuuttovirastolla henkilöstösuunnitteljana.

Terveyskeskukseenkin voi saada porttikiellon

MC-luokkaMiten tuottaa kestäviä sosiaali- ja terveyspalveluja yhteiskunnan kaikkein heikoimmille? Master Class -luokka pääsi tutustumaan Helsingin huono-osaisimpien arkeen, kun minibussillinen osallistujia suuntasi Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämälle Luokkaretkelle laitakaupungille. Bussi kiersi aamupäivän aikana neljässä kohteessa, joiden toiminnassa Diakonissalaitos on mukana.

Teksti: Enni Sahlman, Kaskas Media

20140429_155531Luokkaretkeläisille jaettiin matkan aluksi Luokkaretki laitakaupungille -oppaat, joista pystyi seuraamaan matkan kulkua ja sai ennakkotietoa vierailukohteista.

”Se, miten ihmisiä kohdellaan varjoissa, kertoo koko yhteiskunnasta,” diakoniajohtaja Jarmo Kökkö muistutti osallistujia.

Luokkaretkeläiset olivat etukäteen huolissaan siitä, millainen ”me” ja ”ne” -asetelma vierailijoiden ja kohteiden asiakkaiden välille saattaisi syntyä. Diakonissalaitoksen kehitysjohtaja Liisa Björklund vakuutti, että palveluiden käyttäjille on tärkeää ja arvokasta se, että myös ulkopuoliset ovat kiinnostuneita heistä, ja että heitä halutaan kuunnella.

Luokkaretken ensimmäinen vierailukohde oli Munkkisaaren päihde- ja mielenterveystyön palvelukeskus, jossa toimii myös korvaushoidon yhteisö. Masterclassilaisissa mielenkiintoa  herätti se, miten palvelukeskukseen oli saatu luotua toimiva hallinnollinen malli, vaikka mukana on eri toimijoita erikoissairaanhoidosta sosiaalipalveluihin. Munkkisaaren toimipisteessä, Helsingin vauraimpiin kuuluvan asuinalueen kupeessa toimii lisäksi hiv-positiivisten narkomaanien klinikka. Keskittymällä haittojen vähentämiseen klinikka on saanut parannettua hiv-positiivisten narkomaanien hoitoa merkittävästi.

Klinikan aktiivisen toiminnan ansiosta Suomessa ei kahteen vuoteen ole tavattu neulan välityksellä tarttunutta uutta hiv-tartuntaa suomalaisten ruiskuhuumekäyttäjien keskuudessa. “Saavutus on kansainvälisesti sensaatiomainen. Ulkomailla ei usein edes uskota Suomessa saavutettuja hyviä tuloksia”, klinikan toimintaa esitellyt Diakonissalaitoksen päihde- ja mielenterveystyön johtaja Pekka Tuomola sanoi.

Toinen päihderiippuvaisille suunnattu vierailukohde oli Itäkeskuksessa sijaitseva matalan kynnyksen erityispäiväkeskus Stoori & Salli. Keskuksesta saa vertaistuen ohella esimerkiksi lääkäripalveluita tai lounasta euron hintaan. Päiväkeskuksen lääkäripalvelut ovat joillekin kävijöistä erittäin tärkeitä, sillä osalla saattaa olla porttikielto omaan terveyskeskukseensa. Stoorissa & Sallissa voi lisäksi vierailla anonyymisti, mikä madaltaa asioinnin kynnystä. Haasteena ohjaaja Taru Ålanderin mukaan on silti esimerkiksi nuorten huumeriippuvaisten naisten tavoittaminen. 20140428_111951-1

Naisia yritetään houkutella mukaan toimintaan järjestämällä esimerkiksi kynsienlakkausta tai muuta kauneudenhoitoa. Miehille on tarjolla parturi joka torstai.

Herttoniemessä sijaitsevassa nuorten palvelukeskus Vamoksessa asiakkaiden tavoittaminen ei puolestaan ole ollut ongelma. Päinvastoin, syrjäytyneitä nuoria olisi ajoittain jonoksi asti. “Yhteiskunnan ei kannata tarjota palveluita nuorille silloin, kun heillä ei ole valmiuksia hyödyntää niitä. Vamos antaa nuorille apua ja valmiuksia arjesta selviytymiseen”, Liisa Björklund valotti.

mc-vamosVille Koikkalainen kertoi luokkaretkeläisille Vamoksen toiminnasta. Esityksen lomassa retkeläisille tarjoiltiin Vamos-nuorten valmistama keittolounas.

Vamos-nuorten kohdalla keskustelua retkeläisissä herätti se, että valtio on kiinnostunut mittaamaan vain sitä, kuinka suuri osa Vamos-aktiiveista pääsee kiinni koulutukseen tai työelämään. Jonkun nuoren elämän voi kuitenkin mullistaa se, että hän on saanut Vamoksen kautta oikean ystävän.

Liikkuvan väestön päiväkeskus Hirundo puolestaan täyttyy päivisin romanikerjäläisistä. Heillä on siellä mahdollisuus levähtää, laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä ja tavata sosiaalityön ammattilaisia. Henkilökunnan on monikulttuurisen toimintaympäristön vuoksi puhuttava monia kieliä ja ymmärrettävä kiertolaisten kulttuuria.

Masterclassilaiset huomasivat nopeasti, että Hirundon toimitilat ovat tarpeisiin nähden liian pienet. Kontrasti etenkin Vamoksen tiloihin oli melkoinen. Suuremmat toimitilat ovat hakusessa, mutta etsintä tyssää aina siihen, kun vuokranantaja kuulee, keitä vuokralaisiksi olisi tulossa.

“Kun Hirundo kolme vuotta sitten avattiin, vihapostia tuli tulvimalla. Tänä keväänä naapurustolta ei ole tullut yhtäkään sähköpostia Hirundoa koskien”, Diakonissalaitoksen viestintäjohtaja Mika Mäkinen huomautti. Retken osallistujat jäivät pohtimaan sitä, miten ennakkoluulot vaikuttavat paremman avun tuottamiseen.


Hyvä työihminen vai taitava golffari?

MC_LauriHeimala“Ahkeruus on kantanut kansakuntaamme yli kriisien ja sotien. Onko työmoraalissamme kuitenkin tapahtunut viime aikoina muutos?” Kysyy Master Class -osallistuja Lauri Heimala.

Meille suomalaisille – vauraan Pohjolan lottovoittajille – on useimmille katettu jo ensimmäisen parkaisun jälkeen valmis ateria esimerkillisellä ruokaympyrällä. Julkinen keskustelu on luonut ympärillemme menestystarinan, jonka mukaan elämme pitkään ja seesteisesti. Kuinka on kuitenkin mahdollista, että vapaassa maassa, jossa kaikille nuorille taataan optio sydämen sivistykseen, esiintyy kasvavaa eriarvoisuutta ja syrjäytymistä? Usein päättäjät etsivät ratkaisua hallitusohjelman nuorisotakuusta tai oppivelvollisuuden pidentämisestä. Sanotaan, että perhe on maailman keskus – entä jos vastaus löytyykin sieltä?

Jorma Ollilla kertoo viime vuonna julkaistussa kirjassaan Mahdoton menestys – kasvun paikkana Nokia pohjalaisista juuristaan ja elämäntaipaleen alkuvaiheen arvopohjasta. Ollilla kirjoittaa: ”Ihmisten mittana oli heidän kykynsä tehdä työtä. ”Hyvä työihminen” oli kaunein kohteliaisuus, mitä Pohjanmaalla ihmisestä voitiin sanoa. Työn tekemiseen liittyi toinenkin arvo: omatoimisuus. Ihmisten piti huolehtia itse itsestään ja yrittää elämässään eteenpäin.”

Ahkeruus on kantanut kansakuntaamme yli kriisien ja sotien. Onko työmoraalissamme kuitenkin tapahtunut muutos? Nykyisessä runsaudenyhteiskunnassa moni suomalainen ilmentää itseään mieluummin harrastusten kuin työn kautta. Vanha pohjalainen viisaus on kärsinyt inflaation.

Sixten Korkman pohtii hyvinvointivaltion tulevaisuutta käsittelevässä raportissaan, uhkaako moraalikato hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Suuren laman jälkeen työttömyydestä tuli kiinteä osa usean suomalaisen arkea, ja yhteiskunnan tuella eläminen ei enää ollut samanlainen häpeä kuin ennen. Voidaan perustellusti kysyä, onko pohjoismainen hyvinvointimalli tehnyt meistä passiivisia kansalaisia, jotka ovat ulkoistaneet ajattelun julkiselle sektorille? Kohdatessamme vaikeuksia suuntaamme katseemme valtion laitoksiin ja syytämme valtiota, jos henkilökohtaiset tavoitteemme eivät täyty.

Jokainen nuori tarvitsee elämäänsä vakaan pohjan, josta ponnistaa. Emme kuitenkaan voi laskea elämäämme poliitikkojen käsivarsien varaan. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 edellyttää jokaisen kansalaisen aktiivisuutta ja kannustaa meitä pyrkimään eteenpäin.

Lauri Heimala työskentelee myynti- ja tuoteryhmäpäällikkönä Hankkija Oy:ssa.

Kolme oivallusta Lammilta

lammi7

Lammin työpaja lähenee loppuaan, ja tiimit valmistautuvat parhaillaan pitchaamaan ideansa muille ensimmäistä kertaa. Aamupäivän aikana saatiin monta timanttista väläystä: tässä niistä kolme.

“Saan välillä itseni kiinni siitä, että ajattelen stereotyyppisiä ryhmiä, joita ei ole oikeasti edes olemassa. Että voi noita toisia.” – Annina Hirvonen

“Jos useampi taho tekee jo samantyyppisiä juttuja kuin me, se on merkki siitä, että tätä asiaa kannattaa pohtia.” – Sari-Anna Pulkkinen

“Ongelma on, että syrjäseutujen vanhuspalveluissa tehdään vain yksi asia kerrallaan: yksi ihminen tuo ruoan, yksi käy mittaamassa verenpaineen, yksi käy ehkä pitämässä seuraa.” – Johanna Rahunen

Muista ihminen!

Image

lammi_ihminen

Huhtikuisena torstaina Hyvä yhteiskunta Master Classin osallistujat ja mentorit pakkautuivat bussiin ja hurauttivat Helsingin yliopiston biologiselle tutkimusasemalle Lammille. Kaksipäiväisen tehoretriitin aikana porukka muodostaa tiimit, ja ratkaisujen muotoileminen alkaa.

Nelikymppinen Tomi-Jenni asuu pääkaupunkiseudun kehyskunnassa rivitalossa, josta on vielä velkaa maksettavana. Töistä on tärkeää päästä ajoissa kotiin, koska lapset odottavat. Lauantaisin katsotaan televisiosta Putous ja kymppiuutiset. Omat vanhemmat ovat vielä elossa, joten vastuuta pitää kantaa molempiin suuntiin, sekä vanhoista että nuorista. Yhteiskunnallista vaikuttamista ei juuri tule ajateltua: voimat eivät riitä, kun oma ruuhkavuosielämä vie mehut. Vaaleissa kyllä käydään yleensä äänestämässä. Puolue tosin saattaa vaihdella.

“Ajatellaan ehkä vähän niin, että sen takia ne sinne Arkadianmäelle on valittu, että ne päättää”, tiivisti Antto Orasmaa.

Oikeasti Tomi-Jenni asuu Master Classin osallistujien päässä. Hän on linssi, jonka kautta on tarkoitus katsella maailmaa. Ihmislinssejä on muitakin, jokaisella ryhmällä omansa. Heitä voivat olla esimerkiksi Parkinsonin tautia sairastava Pihtiputaan pappa, jonka arki muuttuu mahdottomaksi, kun oman kylän terveyskeskus lakkautetaan, tai 27-vuotias IT-tukihenkilö, joka kyllästyy työelämään ja lähtee opiskelemaan taidealaa alan kehnosta työtilanteesta huolimatta.

Näillä tyypeillä on kaikilla sama synnyinpaikka: Helsingin yliopiston biologinen tutkimusasema Lammilla, jossa Master Classin kaksipäiväinen työpaja käynnistyi perjantaina aamupäivällä. Aluksi osallistujat jaettiin ryhmiin, joista jokainen lähtee ratkaisemaan yhtä haastetta. Ensin haasteiden ympärillä kaarreltiin aiemman tiedon pohjalta, sitten tarkennettiin lähemmäs: jokainen ryhmä loi kohdehenkilön, jonka hyvinvointia haluaa parantaa.

lammi4

Muutamassa ryhmässä vaatimus tuntui kovalta. Miten pelkistää iso haaste vain yhtä ihmisryhmää koskevaksi kysymykseksi? Ei huolta, ihmisiä voi keksiä myöhemmin lisää. Mikä toimii yhdelle, voi olla sovellettavissa toisille, vetäjät tsemppasivat. Seuraavaksi ideoidaan ratkaisuja.