Tenttipaineita

Servus!

Tässä mä nyt toteutan ”keväällä kirjoittelen blogiini ahkerasti”-lupausta. Toisaalta eihän kevät ole vielä kovinkaan pitkällä, ja nyt on kyllä ihan oikeasti tehty töitä koulun eteen, varmaan ekaa kertaa muutamaan vuoteen otin tosissani asiaksekseni opiskella. Ennätyksekseni taisi muodostua 10 tuntia päivässä koulun kirjastossa funktioteorian parissa.

Analyysi III:n (funktioteoria ja differentiaaliyhtälöt) tentti oli ensimmäinen varsinainen lopputenttini täällä, vieläpä suullinen sellainen. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Ensinnäkin koe ja kurssimateriaali olivat saksaksi ja toiseksi koe oli suoritettava suullisesti. Ajatus funktioteorian lauseiden selventämisestä saksan kielellä ja kompleksisten integraalien laskeminen professorin valvovan silmän alla suoraan sanottuna hirvittivät. Voitte vain kuvitella millaisia tuntemuksia ajatus differentiaaliyhtälöiden ratkaisumetodeista keskusteleminen sitten herätti… Me kun emme koskaan ole vielä päässeet diffisyhtälöiden kanssa samalle aaltopituudelle.

Paniikinomaista tunnettani ei lainkaan helpottanut se, että professori ei suostunut antamaan pienintäkään vinkkiä kysyttyäni, minkälainen tenttitilanne olisi. Oli siis varauduttava selittämään yksityiskohtaisesti määritelmiä ja selventämään kurssin lauseiden sisältöä hieman laajemmin. En edes tiennyt, tulenko olemaan koetilanteessa yksin vai onko meitä monta opiskelijaa yhtaikaa tentissä. Epäonnistuttuani moneen kertaan saksan sivulauseen sanajärjestyksessä ja verbin taivutuksessa proffa kuitenkin tokaisi keskustelun päätteeksi, että toki voin tehdä tentin myös englanniksi. ”Thanks, man. Such a relief”, ajattelin ja poistuin luentosalista nokka pystyssä hieman kompuroiden portaissa. Great success!

Ei siis auttanut muu kuin ihan oikeasti aloittaa pänttäys. Ilokseni löysin nettiluentosarjan, jossa hauska professori selvensi diffisyhtälöitä kansantajuisesti ihastuttavan leveällä jenkkiaksentilla. Saatoin hetkittäin jopa kokea innostuneeni moisista kapistuksista. Innostukseni kuitenkin lopahti samantien, kun avasin rutikuivat luentomuistiinpanoni, joissa yksinkertaisetkin asiat oli saatu lukemattomine kreikkalaisine kirjaimineen ja alaindekseineen näyttämään heprealta. Lauseiden yleisessä muodossa esittäminen yhdistettynä konkretisoivien esimerkkien vähyyteen ei todellakaan ainakaan minun kohdallani tuonut minkäänlaista syvempää ymmärtämystä asiaan. Onneksi on sentään internet. Kiitän sydämeni pohjasta Wikipedian perustajaa ja lukuisten muiden yliopistojen avoimia luentomateriaaleja.

Funktioteoriasta on sen sijaan tämän puolen vuoden aikana muodostunut ehdoton lempparini. Samanlaisia ahaa-elämyksiä olen varmaan kokenut viimeksi tehdessäni johdatus todennäköisyyslaskentaan -kurssia koti-Suomessa! Okei, ehkä myös ensimmäinen kurssini topologiaa (painosanalla ENSIMMÄINEN) toi samanlaisia ilon ja onnistumisen kokemuksia.

Vihdoin ja viimein tuli tuomion päivä. Ajatuksenani oli aloittaa saksan kielellä ja sitten, kun kieli menisi solmuun, sanat juuttuisivat kurkkuun tai tirolaisen korinaäänteen muodostaminen kurkussa alkaisi käydä liian kivuliaaksi, vaihtaisin englantiin. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin solkkaavani varsin sujuvasti matematiikkaa saksaksi. Myös professori vaikutti tyytyväiseltä esitykseeni eikä ainakaan päälle päin näyttänyt sitä, vaikka hän ei olisi ymmärtänyt sanaakaan mongerruksestani.

Jalat olivatkin lähteä alta, kun proffan suusta puolen tunnin tenttaamisen jälkeen kajahtivat sanat ”hienoa, hyvin tehty”. Tentti oli siis selvästikin läpäisty, mutta arvosanan piirtyminen paperiin ja sen näyttäessä vahvasti kakkoselta meinasi tältä tytöltä vintti pimetä lopullisesti. Toiseksi paras arvosana ensimmäisestä suullisesta tentistä ikinä tuntui lottovoitolta.

Kokemukseni suullisesta tentistä oli varsin rakentava ja yllättävän positiivinen. Vaikka tilanne oli ajoittain ahdistava ja hiljaiset hetket prujun sisältöä muistellessani tuntuivat ikuisuudelta, oli tenttitilanne loppujen lopuksi kehittävä. Olen melko varma, että muistan loppuelämäni, että Picardin iteraation lisäksi differentiaaliyhtälösysteemini olisi ratkennut potenssisarjasijoituksella ja että oleellista singulariteettia voi karakterisoida herrojen Casorati ja Weierstraß aikaansaannoksen avulla. Joskus toivoisin todella nimimuistini olevan edes hitusen parempi. Olisin mitä todennäköisemmin selvinnyt tilanteesta helpommalla. Onneksi itse lauseen sisältö oli kuitenkin kuta kuinkin muistissa.

Suullisessa tentissä myös todellinen osaaminen ja asioiden ymmärtäminen tulivat selvemmin esille. Ei riittänyt, että rustasi lauseen tai määritelmän taululle, vaan asian merkitys oli myös selitettävä ei-matemaattisesti. Toisin sanoen tuttu ja turvallinen epsilon oli korvattava sanoilla mielivaltaisen pieni ja joka ikinen matemaattisen käsitteen käyttäminen johti lisäkysymyksien tulvaan. Välillä tuntui kuin olisin ollut selittämässä asiaa kysymysvaiheessa olevalle eskarilaiselle.

Vielä olisi algebran ja numeerisen matematiikan tentit edessä. Onneksi nämä kurssit olivat hieman inhimillisempiä sisällöltään kuin iki-ihana analyysi 3…

Ensi postaukseen tulee todennäköisesti vähän tarinaa Suomen reissusta ja tämän semesterin ensimmäisistä vaihtaribileistä! Nyt on jälleen aika avata algebran pruju ja paneuduttava jäännösluokkiin ja homomorfialauseeseen.

Sopivasti tenteistä stressaten

Hanna

Ps. Tällä kertaa kuvat uupuvat, sillä ne ovat jossakin huollossa olevan puhelimeni uumenissa 🙁

Matkailu avartaa ja talvi tekee onnelliseksi

On tämä vaihtarinelämä niin kiireistä ja stressaavaa, että meinaa blogin kirjoittaminen unohtua kokonaan. Lupaan kuitenkin vastedes ryhdistäytyä tässä hommassa.

“Mä olin viikonloppuna Wienissä, ni en mä kerenny mitää tekee. Voiks mä ottaa kuvan sun kolmosesta?”

Edellisen kirjoituksen jälkeen on kyllä sattunut ja tapahtunut vaikka mitä! Päällimmäisinä on jäänyt mieleen Budapestin ja Wienin reissut, lumilautailuopettelut (oon edelleen sitä mieltä, että ihminen on luotu urheilemaan kaksi jalkaa erillään! Vaikka täytyy kyllä myöntää, että onhan se aika kivaa!) sekä eräs harmiton glühwein-ilta, joka päättyi siihen, että Hanna könyää baarista kotiin neljän pintaan aamuyöllä… No, sattuuhan näitä, vai miten sitä sanotaankaan.

Rupes väsyttää rinteessä, niin päätin istahtaa hallitusti.

Kahdeksan hengen vaihtariporukka tosiaan pyörähti Wienissä viime viikonloppuna ja täytyy kyllä sanoa, että kauniimpaa kaupunkia saa hakea. 1800-luvun loppupuolella rakennetut rakennukset olivat mahtipontisuudessaan suorastaan huikeita. Raatihuoneesta en meinannut saada katsettani irti, eivätkä Belvederen palatsi ja yliopiston päärakennuskaan hullumpia olleet. Monista muista kaupungeista poiketen Wien on todella pitänyt huolta arvokkaista rakennuksistaan. Rappeutumisesta tai kiven tummumisesta ei ole tietoakaan ja iltavalaistus on kyllä suunniteltu viimeisen päälle.

Glühweinin nautintaa Belvederen joulumarkkinoilla – namiii!

Sateinen Budapestikin yllätti minut positiivisesti. Budapestin arvokas yleisilme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin elänyt käsityksessä, että Budapest on itäeurooppalaisena kaupunkina hieman rähjäinen ja jälkeenjäänyt. Jouduin kuitenkin murskaamaan mielikuvani viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisenä päivänä aamukahvini jälkeen kykenin muodostamaan yhteyden aivojeni ja silmieni välille ja näin kukoistavat kaupungintalon ja Budan linnan. Tulipahan todettua, että tämänkin tytön on näköjään aika ajoin ihan hyvä päivittää käyttöjärjestelmänsä ajantasalle. Olihan Budapest kuitenkin suupimpia kaupunkeja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa ja neuvostoajoistakin on jo jokunen tovi aikaa.

Jaa, että on suomi ja unkari sukulaiskieliä. Tais tämä olla ainut tunnistettava sana(nosa)!

Viime viikolla sain vihdoin viimein hankittua murtsikkasetin täältä ja sunnuntaina suuntasin jo aamusta Seefeldin olympiakylään sivakoimaan. Keli oli mahtava eikä edes hiertävä mono saanut menoa lannistumaan.

Kerran oli kyllä vahinko lähellä. Kohotin katseeni epähuomiossa ladun pinnasta horisonttiin ja siinä samassa huomasin, kuinka onnenkyyneleet sumensivat näköni. Sain kuin sainkin itseni kuitenkin kasattua ennen totaalikatastrofia. Tilanteesta selvittiin silmien räpyttelyllä ja nieleskelyllä. Ei mennyt siis aamuinen meikkaustuokio hukkaan! Nyt kaikki te ajattelette, että onpas pinnallista, mutta laittaisitte itsekin ripsaria, jos tietäisitte, että minä hetkenä hyvänsä vastaan voi tulla maailmankuulu ladunhinkkaaja.

 

Sen siitä saa, ku lähtee keulimaa uusilla monoilla.

Viikon päästä tähän aikaan olenkin jo Suomessa! Varoituksen sanana haluan kaikille ystävilleni sanoa, että tapaamisestamme saattaa tulla aikamoinen monologi. Kielenkannat syyhyävät halusta päästä kertomaan seikkailuistani ja kokemuksistani tämän kolmen kuukauden ajalta. Pitäkää siis puolenne! Ja jos kuvat kaljalasin pohjista, taskun sisuksista, rakennuksista, vuorista ja samoista naamoista kyllästyttävät, pyrkikää ilmaisemaan mielipiteenne tälle liikaa saksaa ja englantia sönkänneelle vaihtariparalle selkeästi. Thank you im Vorhand eiku hur sagt man?

Suomalaista suklaata himoiten ja rauhallista adventtiaikaa jokaiselle toivottaen

Hanna

Hikoilua moneen lähtöön

Halloota kaikki! Liian kauan on tosiaan kulunut edellisestä päivityksestäni, ja epäilen vahvasti, että kaksi kolmasosaa jäisi sitkeimmältäkin lukijalta lukematta, jos kertoisin jokaisesta kohtaamisesta ja kommelluksesta. Tervetuloa siis kolmen viikon pikakelaukseen!

Täällä näkee toinen toistaan kauniimpia auringonnousuja ja -laskuja

Lampaitakin löytyy…

Edellisestä päivityksestä seuraavana päivänä sain vihdoin hankittua junamatka-alennuslipun, ja päätin heti lähteä pienelle seikkailulle. Ajatuksenani oli mennä heti aamusta juna-asemalle ja loikata ensimmäiseen järkevään junaan. Lipun osto saksankielisestä automaatista ei välttämättä sujuisi yhtä sutjakkaasti kuin tutuilla VR:n automaateilla ja tuntemattomalla asemalla suunnistaminenkin vaatisi oman aikansa, joten viiden minuutin päästä lähtevä juna ei ehkä olisi fiksu valinta. Viiden tunnin matkustusaikakaan ei houkutellut, sillä halusin illaksi takaisin Innsbruckiin.

Rosenheimiin menevä lähijuna lähti puolen tunnin kuluttua saapumisestani asemalle. Matkustusaikakin jäi juuri ja juuri alle kahteen tuntiin, joten tämä kohde vaikutti täydelliseltä. Ollakseni rehellinen ei minulla ollut aavistustakaan, minne juna minut kuskaisi, mutta eiväthän ne lähijunien pääteasemat kovin pieniä kaupunkeja Suomessakaan ole. Ei, kun hetkinen, Kerava, Saunalahti, Riihimäki, Hyvinkää…

Hyppäsin kuitenkin innosta piukkana junaan. Matkalla pysähdyimme toinen toistaan pienemmissä paikoissa: Volders-Baumkirchen, Fritzens-Wattens, Brixlegg, Kirchbichl… Aloin hiljalleen epäillä valintaani.

Tekstariääni kännykässä kertoi, että vaihdettiin maata. Jaahas, Saksan puolelle siis jouduttiin. Toivonkipinä heräsi, kun viimeisiltä asemilta junan kyytiin kapusi melkoinen määrä tummaan pukuun pukeutuneita miehiä ja korkkareihin sonnustautuneita naisia. En siis ehkä ollut matkalla parin sadan ihmisen tuppukylään.

Rosenheim paljastui oikeinkin ihanaksi kaupungiksi. Historiaa huokuvan vanhan kaupungin idyllisyys teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja kyllähän se shoppailukatukin miellytti.

Maalaismarkkinat 1800-luvun tunnelmissa kruunasivat päivän. Harmi, että olin maksanut lounaastani juuri reilut 5 euroa, markkinoilla olisin saanut mahani täyteen ilmaiseksi, kun saksalaismummo toisensa perään tyrkytti maisteltavaksi leipää, juustoa, omenaa, croissantia, munkkia, olutta ja maitoa. Myytävien tuotteiden hinnatkaan eivät tosin verottaneet opiskelijan ohutta lompakkoa liiaksi. Reilun kokoisesta itseleivotusta leivästä joutui pulittamaan pari euroa ja lasillisesta jääkylmää maitoa pääsi nauttimaan 40 sentillä. Auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta ja hikipisaroiden valuessa pitkin selkää kulautin lasillisen vasikkamaisesti kurkusta ykkösellä alas. Ah, täydellisintä maitoa ikinä!

Hikipisaroista pääsin nauttimaan myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli elämäni ensimmäinen puolimarathon. H-hetken lähestyessä 21 kilometrin juokseminen tuntui aina vain epätoivoisemmalta. Juokseminen täällä ei nimittäin ollut kulkenut toivotulla tavalla. Täytyi vain toivoa, että viimeisin avaava treeni ja markkinoilta ostettu taivaallinen leipä olisivat tuottaneet tulosta.

Lauantaina juoksu kuitenkin tuntui yllättävän hyvältä, askel oli kevyt ja pari kertaa juoksulenkillä pyörähtänyt nilkkakaan ei vaivannut liiaksi. Liekö syynä hyvään juoksuun sitten ollut kuuluisa ”sinähän, ripakinttu-ukko, et minun ohi mene” -efekti, edellisenä päivänä nautittu muutama leipäpalanen vai puhdas sattuma, sitä en tiedä, mutta on se kumma, että tällaisestäkin lauhkeasta lampaasta löytyy taistelijan luonnetta.

Tässä kohtaa oli vielä ihan tuore olo, takana 100m!

Viikon kuluttua tästä alkoi jo koulukin, ja miten sen nyt sanoisi, aikamoinen shokkihan se ensimmäinen luento oli. Vaikka differentiaaliyhtälöt ovat minulle jotakuinkin entuudestaan tuttuja, alkoi paniikki hiipiä siinä vaiheessa, kun tekstiä oli kahden taulullisen verran ja minä olin päässyt muistiinpanoissani ensimmäisen taulun puoleen väliin. Nekin vähäiset muistiinpanot olivat puutteelliset, koska noin joka kolmannesta sanasta oli mahdotonta saada selvää. Puhetta en edes yrittänyt ymmärtää, sen verran ronskilta luennoitsijan tirolilainen korostus oli kuulostanut alkusanoissa.

Alkushokista toivottuani olen pikkuhiljaa tottunut luennoitsijoiden puhetyyliin ja käsialaakin olen oppinut suurin piirtein tulkitsemaan. Ainut huolestuttava asia on tällä hetkellä proseminaarit (hieno sana, mutta ihan tavalliset laskuharjoitukset ovat kyseessä). Nämä proseminaarit ovat täällä interaktiivisempia verrattuna meidän laitoksen laskareihin, ja niistä jaetaan opintopisteet erikseen luentokurssista. Siellä pitäisi siis saada suunsa auki, ja saksan kielellä esiintyminen matemaattisia kiemuroita taululle piirrellen kuulostaa tällä hetkellä painajaiselta. Topologian laskaritilaisuudet tuntuvat tällä hetkellä lastenleikiltä. Pitäneekin ruveta kantamaan taskumattia matkassa siltä varalta, että luokan edestä kajahtaa ilmoille ”Hännäh Tsoronien, machen Sie bitte das näcste Übung” tai vastaava kehotus saapumaan luokan eteen ja ratkaisemaan tehtävä.

No ei vaineskaan, kyllä sitä on inhottavammistakin tilanteista selvitty ilman rohkaisuryyppyjä. Yliopiston kirjaston kopiohuoneesta en nimittäin löytänyt mitään, minkä avulla olisi päässyt todellisuutta pakoon. Minun ei olisi ehkä tarvinut luottaa niin lujasti ongelmanratkaisukykyyni, vaikka oikea tekniikan ihmelapsi olenkin. Olin nimittäin varsin nöyrää tyttöä siinä kohtaa, kun kopiokone piipittää rennon tasaisesti niin, että koko talo raikaa. Ei tainnut olla oikea kortti, jonka koneeseen työnsin, hehe! Tästä eteenpäin voisi harkita käyttöohjeiden lukemista tai edes ohjeissa olevien kuvien katsomista…

Pari viikkoa olen nyt pyörinyt aika tiiviisti vaihtaririennoissa mukana, ja vaihtariporukastamme onkin muotoutumassa varsin tiivis rypäs. Olemme käyneet yhdessä ottamassa ensikosketusta lumeen noin 2500 metrin korkeudessa Hintertuxissa ja valloittamassa Innsbruckin pohjoispuolella olevan Arzler Alm -vuoren. Tirolilaista herkkuruokaa, Spätzleä, kävimme myös maistelemassa, eikä Innsbruckin yöelämäkään ole meiltä jäänyt testaamatta!

500m ylempänä oli lunta! 8)

 

Ekat vaihtaripirskeet, hihhi! 🙂

Perjantaina söimme yhdessä maittavan thai-päivällisen, jonka thaimaalainen vaihtarimme meille kokkasi. Saimme nautiskella niin punan poskille ja hikikarpalot otsalle kirvoittavista keitoista kuin maukkaasta currykookoskanasta ja jasmiiniriisistä.

Ota nyt se kuva, että päästään syömää!

Toisinaan sitä toivosi, että itselläänkin pysyisi keittokauha kädessä sen verran, että keittiö ei olisi aina täynnä savua, kun käytän liettä. Pari viikkoa sitten opin toki käyttämään liesituuletinta, joka on hieman poistanut savuongelmaa. Keittiö ei tarvitse enää tunnin tehotuuletusta kokkaukseni jälkeen…

Kuinka ollakaan, tuli nälkä, kun ruuasta satuili. Nyt patonki uuniin ja numeerisen matematiikan pariin!

Psst, koittakaahan pitää ne monsuunisateet siellä Suomessa, mulla jäi nimittäin kumpparit ja kurahousut kotiin!

Hanna

Vuorten ja byrokratian pyörteissä

Nyt on kulunut reilu viikko siitä, kun ensimmäistä kertaa kohotin katseeni Innsbruckia ympäröiville vuorille. Viikko vilahti ohitseni kuin Higgsin bosoni hiukkaskiihdyttimessä  konsanaan. Viikossa kaupunki on tullut tutuksi, ja lähiseutuukin otin jo hieman kontaktia! Pienimuotoista ihastumisen poikasta lienee havaittavissa…

Näissä maisemissa unohtaa, että juoksee!

Idyllinen Matrein vuoristokylä sijaitsee Innsbruckin pohjoispuolella. 20 kilometrin pyöräily ylämäkeen palkitsi, sillä kotiin päin lasketeltiinkin samaiset kilometrit alamäkeen!

Vuokraemäntäni Cindy on osoittautunut oikeaksi kultakimpaleeksi. Tämä monitoiminainen on osoittanut sopeutuvuuttaan niin kokin, tulostimen kuin tulkinkin muodossa. Hän on todellakin lunastanut lupauksensa, jotka antoi sähköposteissan.

Asuntoni sijaitsee noin kilometrin päässä keskustasta rauhallisella kadulla. Se on todella tilava ja jokaisesta ikkunasta aukeaa postikorttimaisema vuorille. Kuin kirsikkana kakun päällä asunnosta löytyy iso parveke länteenpäin. Voitte huviksenne arvata, missä tapaan juoda iltapäiväkahvini aurinkoisena päivänä.

Näkymä parvekkeelta 8)

Ainoa negatiivinen asia, jonka asunnostani keksin sanoa, on sen sijainti lähellä lentokenttää. Joskus nimittäin näyttää siltä, että laskeutuvat lentokoneet lentävät suoraan huoneeni ikkunasta sisään. Cindy kuitenkin ilmoitti jo ensimmäisenä iltana, että ”they have always made it”, joten toivotaan, että pilotit onnistuvat työssään myös jatkossa…

Ensimmäiset päivät menivät tosiaan byrokratia-asioita kuntoon hoitaessa. Innsbruckissa vaadittu kaupunkiin rekisteröityminen tulee tehdä kolmen työpäivän kuluessa saapumisesta. Se onnistui helposti täyttämällä netistä imuroitava lomake ja viemällä se kaupungintalolle. Pitkäaikaisempaan oleskeluun kaupungissa tarvitaan kuitenkin erillinen lupa, jonka saamiseksi tulee osoittaa kykyä käyttää kopiokonetta ja olevansa kunnon kansalainen. Kaupunki vaatii nimittäin todistuksen vakavaraisuudesta, toisin sanoen pankkitilille tulee kolahtaa vähintään 400 euroa kuukaudessa. Kiitän sydämeni pohjasta Kelaa ja Erasmus-apurahaa!

Myöskään pelkkä sairausvakuutuskortin, passin ja koulun hyväksymiskirjeen vilauttaminen eivät riitä, vaan näistä tulee ottaa hyvälaatuiset kopiot. Näiden asioiden hoitamiseen annettiin onneksi neljä kuukautta aikaa, joten ehkä tammikuuhun mennessä rohkaistun käyttämään yliopiston kopiokonetta.

Perjantaina minusta tuli virallisesti Innsbruckin Leopold-Franzenin yliopiston opiskelija. Rekisteröityminen onnistui näyttämällä hyväksymiskirjettä ja passia. Sain heti myös kuvallisen opiskelijakortin haltuuni. Paikanpäällä hitusen alhaalta päin otettu kuva on omiaan imartelemaan kasvojeni piirteitä: kuvassa näyttää pikemminkin olevan kolme viikkoa juopotellut, päiväunilta juuri herätetty pallokala kuin parikymppinen, urheileva nuori nainen. No, laitetaan jetlagin piikkiin…

Olen äärimmäisen yllättynyt, ettei minun ole tarvinnut lähteä yhdestäkään virastosta tai toimistosta tyhjin käsin. Vain kännykkäliittymän aktivoimisessa ja junamatka-alennuskortin hommaamisessa on tullut pieniä takaiskuja. Suomalaisesta liittymästäni ei nimittäin saa soitettua itävaltalaiseen palvelunumeroon, josta aktivoimisen voisi tehdä, ja etukortti vaatii passikuvamaisen kuvan pärstästäni. Mitä luultavimmin Cindy-mama antaa lainata puhelintaan ja valokuva-automaattiinkin törmäsin tänään!

Yllätyksiin ja suunnitelmien muutoksiin täällä saa kyllä tottua. Kaikkea odottamatonta voi tapahtua ja hyvätkin suunnitelmat menevät aina päivän mittaan uusiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on vajaan viiden kilometrin mittaisen lenkin vaihtuminen kesken lenkin raskaamman kaliiberin vuorijuoksuun. Sykkeen paukuttaessa lähes maksimilukemia oli lenkin palautumistarkoitus tipotiessään. Ei myöskään ollut millään tavalla suunniteltua ilmoittautua puolimaratonille viikon valmistautumisajalla. Join varmasti liikaa kahvia!

Kuva on otettu vanhalta lammaslaitumelta. Miksi tai miten -kysymykset sivuutetaan…

Tässä tapahtumassa on kaiken pahan alku ja juuri, Firmenlauf 2012.

Lopuksi haluan vielä kirota idioottimaisen paikanvalintani. Takanani raikavat lasten leikkipuistoäänet ja tasaisin väliajoin leikkiin mukaan havitteleva täti huutelee pidiii-pidi-pidi-pidiii-ääniä matkien paikallisen poliisin hälytysääntä. Onpa se vauvanitkukin sieltä muutamaan otteeseen pärähtänyt käyntiin. Nyt on parasta lopettaa ennen kuin Hanna-tädiltä palaa lopullisesti pinna, ciao!

Hanna

 

Unelmaa toteuttamassa

Viime joulun jälkeisessä ähkyssä aloin todella miettiä pitkäaikaisen haaveeni toteuttamista. Hinku hiihtämään oli kova, mutta täpötäyteen ängetyn mahan kanssa olisin tuskin edes saanut monoja jalkaani saatika mahtunut timmiin hiihtopukuuni. Niinpä päätin suosiolla siirtää katseeni tulevaan. Matematiikan laitoksen vaihto-opiskelusivuille eksyttyäni suunnitelmat seuraavan syksyn kandista ja ajoissa valmistumisesta murenivat lopullisesti. Halusin nimittäin viettää kolmannen opiskeluvuoteni vaihdossa, ja sanomattakin on selvää, että kandidaatin tutkielman vääntämiselle tuskin jäisi näin ollen aikaa.

Saksankielinen Itävallan Innsbruck loistavine hiihtomahdollisuuksineen vaikutti täydelliseltä vaihtokohteelta. Lisäksi sijainti Keski-Euroopan sydämessä antaisi mahtavat mahdollisuudet reissailuun. Nyt tai ei koskaan, ajattelin, ja tammikuun alussa istuinkin jo laitoksemme vaihtokoordinaattorin Hannu Honkasalon huoneessa keskustelemassa alustavasti vaihtoon lähdöstä.

Itse hakuprosessi alkoi helmikuussa ja oli varsin vaivaton. Lomakkeet täytettiin pitkälti internetissä, ainut päänvaivaa tuottanut asia oli cv:n kirjoittaminen saksaksi. Noin kuukausi hakemuksen ja muiden lippulappusten lähettämisen jälkeen postiluukusta kolahti Innsbruckin yliopiston merkillä varustettu kirje. Ja siinä se oli: Letter of Acceptance! Ou jee, ainakin tähän asti vaihtoonhakeminen oli edennyt suunnitellusti.

Pian sain postitse myös Student Exchange Certificaten, joten vaihtovuosi näytti todentotta toteutuvan. Myös sähköpostiin alkoi uhkaavasti tulvia sähköposteja lausahduksella ”Dear Exchange Student”. O-ouu, taisinpa saada kerrankin jotain aikaiseksi!

Seuraavaksi näyttämölle astuivat käytännönjärjestelyt, oli saatava Helsingin asunto vuokrattua eteenpäin ja ennen kaikkea oli löydettävä asunto Innsbruckista. Huhut Innsbruckin huonosta opiskelija-asunto tilanteesta näyttivät pitävän paikkansa. Kaupungissa, jossa viidennes asukkaista on opiskelijoita, halvemmat, opiskelija-asuntosäätiön tarjoamat asunnot menevät kuin kuumille kiville. Syksyllä opinnot aloittavan tulee olla jo hyvissä ajoin kevättalvella liikkeellä, mikäli haluaa varmistaa, että lokakuussa Innsbruckissa odottaa muukin yösija kuin kylmänkostea sillanalus. Tosin, jokainen asunnoton kyllä löytäisi kaupungista mieluisensa sillan: on puista, betonista, leveää, kapeaa, kävelijöille varattua ja autojen kansoittamaa. Valita voi myös kaariholvillisen ja -holvittoman väliltä.

Minulle asunnon saaminen Innsbruckista oli aikamoisen työn takana. Elokuun alkupuolelle asti elin toivossa, että toukokuussa paikalliselle HOAS:lle jätetty asuntohakemus tuottaisi tulosta itsestään. No, näin ei tainnut käydä, koska löysin pian itseni selailemasta hermostuneena opiskelijajärjestön asuntopörssisivuja. Sillan alla nukkuminen ei suoranaisesti houkutellut lukuisista vaihtoehdoista huolimatta.

Paniikkini helpotti hieman huomattuani, että ilmoituksia vuokrattavista asunnoista laitettiin sivuille monia päivässä. Oli aika ruveta mainostamaan itseään täydellisenä kämppiksenä. Olenhan toki tupakoimaton ja stereotyyppisestä matemaatikosta eroava, mutta että siisti ja rauhallinen… Hätä ei lue lakia, vai mitä?

Meilejä tuli kirjoitettua kymmenisen kappaletta, mutta vastauksen sain vain kahteen. Itävaltalaiset taisivat vähän vierastaa suomalaista vaihtarikämppistä. Jottei minulla suinkaan olisi ollut mahdollisuutta valita kahden asunnon väliltä, toinen vastanneista antoi minulle vuorokauden aikaa vastata. Arvatkaapa, kuka oli tuolloin viettämässä viikonloppua mökillä kaukana internet-yhteydestä. Mitäs minä olisinkaan kahdella asunnolla tehnyt?

Toiselle vastanneelle pääsin onnekseni vastaamaan välittömästi, ja muutaman viikon kuluttua sain tietää, että huone isosta kolmiosta olisi minun, jos vain niin haluaisin. Muut näyttivät vähät välittävän minun ”Olen mahtava tyyppi, ota minut kämppikseksesi!” -sähköposteista, joten olin niin sanotussa pakko ottaa -tilanteessa. Olisipahan edes joku osoite antaa lentokenttätaksin kuskille!

Päivää ennen läksiäisiä meillä näytti tältä…..

Asunto oli hommattu ja lähtöpäivä lähestyi lähestymistään, ja viimein oli keskiviikko, syyskuun 12. päivä. Jäähyväisistä oli jotenkuten selvitty, passi etsitty ja ”tuon jätän kyllä Suomeen” -suoristusrauta heitetty viime hetkellä mukaan käsimatkatavaroihin. Nyt piti vielä selvittää tie Innsbruckiin ja rukoilla, että täyteen pakattu matkalaukku kestäisi lentokenttähenkilökunnan raisun kohtelun.

Matkanteko sujui varsin kotoisissa tunnelmissa. Köpiksen kentältä bongasin heti laskeuduttuamme samanlaisen säähavaintopallon kuin Kumpulassa killuu Physicumin katolla. Innsbruck puolestaan toivotti minut tervetulleeksi piiskaamalla kasvojani Suomesta tutulla hyytävällä sateella. Mitä olinkaan tullut sanoneeksi Innsbruckin kesäisestä säästä?

Sade ei kuitenkaan saanut minua kovasta yrityksestään huolimatta lannistumaan. Kevyen kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen olin vihdoin saapunut kohteeseeni, väsyneenä mutta onnellisena. Innsbruck, Itävalta, Eurooppa, tehkää tästä vuodesta unelma!

Seikkailuja odottaen ja seuraavaan postaukseen enemmän kuvia luvaten

Hanna