“Don’t over do it!”

Tämän päivän tekstini kertoo japanilaisesta populaarikulttuurista, joka myös animen nimellä kulkee. Katsoin jonkun aikaa sitten Nanoha-nimisen taikatytön tarinoita. Muistaakseni minun piti lukea erääseen tenttiin, mutta tauko vei voiton; mikä ei välttämättä ole paha asia ollenkaan.

Kyseessä oli hyvä trilogia joka kertoi yksilön kehityksestä — sekä yhteisöstä siinä ympärillä. Jokaisella osala oli oma merkittävä teemansa; ensimmäinen kuvasi kehittymistä normaalista tytöstä taikuuden osaajaksi; kuinka ottaa innokkaana haasteen vastaan. Toinen osa taas käsitteli ihmissuhteita ja niiden hankaluuksia, organisaatioiden väliset ristiriidat taas jätettiin seuraavaan osioon. Sen lisäksi kolmannessa osassa erääksi keskeiseksi teemaksi muuttui yliyrittämminen ja sen huonot seuraukset. Näinhän se on, ei saa yrittää liikaa tai jossain kohtaa, kun sitä vähiten odottaa onnistuukin satuttamaan itsensä.

En neuvo ketään pääsykokeisiin liittyen, toisin kuin toiset muutama tuttu. Kiintoisana kysymyksenä, onkohan minulla edes kompetenssia siihen? Sen sijaan kannatan toiverien kommentteja jotka voisi tiivistää ajatukseen että pitää muistaa — niin vanhanaikaiselta kuin se tuntuukin — levätä ja tehdä jotain kivaa. Yliopisto on jotain muutakin kuin opiskelua, vaikkei se tästä blogista ehkä näykkään.

Aiheesta nopeasti toiseen: on kiva havaita omassa ajattelussaan tiettyjä viitekehyksiä jotka rajaavat laajempia näkemyksiä: ne ovat vaarallisia mutta niiden olemassaolon myöntäminen on ensimmäinen askel. Eräässä koulutyössäni olikin teoreettisen viitekehyksen yhteydessä esitetty normatiivinen viitekehys. Väitän voimakkaasti, että jokaisen yliopisto-opiskelijan pitäisi viettää pidempi jakso toisessa kulttuurissa; sellainen avaa silmiä. Itselläni ovat vaihtosuunnitemat vielä avoinna, mutta suunnitelmia on — ehkä jopa pidempiaikaisempi pako on edessä. (Vakiintumattomalle) Opiskelijalle kaikki on mahdollista.

Jottei mene liian vakavaksi, niin kommentoin toista katsomaani Anime-elokuvaa: eikö tuollainen kuljetus olisikin loistava?

Sitä odotellessa lienee aika siirtyä takaisin Humanoidin elämään.

JIT

JIT eli Just-in-time on teollisuudessa käytössä oleva johtamisfilosofia, joka perustuu siihen ettei asioita turhaan pidetä varastossa. Olen ottanut tästä ehkä liikaakin vaikutteita, nimittäin yliopiston harjoitustyöni valmistui sopivasti 20 minuuttia ennen viimeistä palautusaikaa.

Kvantitatiivisten menetelmien harjoitustyö oli tentin lisäksi viimeinen asia mikä minulla oli nyt keväänä tehtävänä. Kesällä olisi tarkoitus muutama opintopiste saada aikaiseksi töiden lisäksi.  Mutta, 140 noppaan homma nyt jäi — kandi on 180 opintopistettä eli syksyllä pitää ahkeroida jos talveksi tahtoo valmistua.

Määrälliset menetelmät ovat kiintoisia; sovelsin vähän faktorianalyysiä ja lineaarista regressiota. Tuloksina oli ei niin yllättäviä havaintoja vasemmisto-oikeisto–akselin merkityksestä, mutta eiköhän siitä saa sen kolme opintopistettä valitettavaa, mutta joskus opiskelu on tälläistäkin.

Tuo oli siis viikkojen takaa, on ollut taas muita kiireitä. Eilen oli taas tentti määrällisistä menetelmistä. Saapa nähdä miten siinä käy; vaikka osaan tilastotiedettä niin hankalaa oli: koita arvata mitä vastaukseksi halutaan.

Voisi taas kertoa muutaman lauseen omasta elämästään kun sitä varten tämä blogi on olemassa. Opiskelijana olen huomannut, että mieluiten työskentelen iltapäivällä, illalla ja yöllä — minkä voi havainnoida blogaamisajoista. Onneksi yliopistolla näin voi tehdä; mutta kuitenkin tiettyjä elämän rytmejä kannattaa noudattaa. Hyvää itsenäisyysharjoitteluahan tämä on, varsinkin kun huomaa seuraavana aamuna  miltä tuntuu koko yön  valvoneena.

Yksin

Otsikon lupaavasta alusta huolimatta en ajatellu kertoa helluntain heilatilanteestani. Olen taas, tuskin yllätyksenä kellekkään yliopistolla – kello lähenee viittä yöllä ja olo on mitä mahtavin. Teen nyt määrällisten menetelmien harjoitustyötäni, joka pitää olla palautettuna torstaihin mennessä. Tyypilliseen tapaani juuri viimeisillä hetkillä: olen alkanut pohtimaan onko aiheeni sittenkin liian hankala – mutta yllätyksekseni löysin ruotsalaisen tutkimuksen samoilla linjoilla, tosin vuodelta 1976. Urheasti eteenpäin siis.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa yöllä - Share on Ovi

Täällä kellarissa oli vanhempia tieteenharjoittajia, uskoisin heitä gradujen ja kandien tekijöiksi, vielä yhteen yöllä, sen jälkeen olen kotoisassa kellarissa istunut yksin materiaalini kanssa. Katsotaan mihin aikaan sunnuntaina ihmiset tulevat takaisin. Nyt pohdiskelen mistä ihmeestä saan aikaiseksi kurssityön vaatimusten mukaisen summamuuttujan, asia ei ole mitenkään selvää. Mietin sosioekonoomista asemaa, mutta siihen pitäisi löytää hyvä viite kuinka hyvä sellainen muuttuja väännetään: kurssityö jossa on määritelty lista asioita joiden pitää esiintyä on vähän epämiellyttävä.

Sosioekonominen asia on käsite jonka kaikki ymmärrämme intuitiivisesti: se kuvaa henkilön taloudellista ja sosiaalista asemaa yhteisössä. Kuitenkin, että asiat tulisi tehtyä kunnolla asia ei voi olla näin yksinkertainen summamutikka: pitäisi löytää joku vakuuttava taho joka sanoo, että tälläinen on sosioekonominen asema ja lisäksi vielä saada summamuuttujan laatua mittaava luku tarpeeksi isoksi. Kaivamalla kaikenlaista löysin hallinnon virallisen näkökannan sosioekonomiseen asemaan, mutta tuo ei auta.

Lopulta sosioekonoominen asema muuttuikin aktiivisuutta mittaavaksi summamuuttujaksi. Kun on pakko työhön saada summamuuttuja niin kyllä sellainen sinne sitten laitetaan, vaikkei siitä mitään hyötyä olisikaan.

Valtiotieteellisen tiedekunnan portti - Share on Ovi

Aamu yhdeksältä oli hienoa astella pois valtiotieteellisen tiedekunnan kellarin ATK-tiloista. Valtiotieteellinen tiedekuntahan on ympäröitu aidalla, ja portin narahdus perässä on jotain mihin voi tottua, vaikka ääni onkin hirveä.

Teksti on jo muutaman viikon vanha, se kirjoitettiin ennen helluntaita — mutta toimitukseni on tietyllä tavalla hidas.

Sydänten tiet

Tarkkaavainen lukija on saattanut huomata, kuinka julkisuudessa on käyty keskustelua sosiaaliturvamme tasosta. Eurooppalaisen tutkimuksen mukaan se on keskivertoa huonompi, mikä luontaisesti johti poliittisten toimijoiden nopeaan reagointiin – tai ainakin nämä toimet ylittivät nyt uutiskynnyksen. Kuitenkin ideat eivät ole täysin puuta heinää: eräs idea olisi pyrkiä laskemaan ensisynnyttäjän ikää. Vaikkei minulla olekkaan vauvakuumetta – ainakaan toivottavasti – pidän ideasta.

Itse olen muutaman kerran asiaa miettinyt näin poikamaisesta näkökulmastani ja päätynyt siihen ettei koskaan ole hyvää aika saada lapsia: ylä-asteella ja lukiossa on kovin kovin nuoria ihmisiä, jotka suurimmaksi osaksi harjoittelevat itsenäistä elämistäkin vielä. Yliopistolla taas on koulutusputki josta pitäisi valmistua ajoissa – ja valmistumisen jälkeen pitäisi vääntää työuraa nopeasti itselleen. Missä kohtaa tässä olisi aikaa huolehtia parkuvista nyyteistä? Tulee mieleen joku naistutkimuksen väite kuinka ehkäisyvälineiden olemassaolo toisaalta vapautti naiset raskauden pelosta mutta nyttemmin taas ehkäisykeinojen olemassaolo johtaa siirtämispaineisiin.

Toisaalta kulttuurin lisäksi ongelmia on ihan taloudellisella puolella: opintotuki ei ole kovinkaan hyvä. Tämä ei tarkoita etteikö sillä eläisi: pelkällä opintotuella ensimmäiset puoli vuotta opintojani rahoitin, söin mitä halvalla sai ja asuin – asun jopa edelleen – soluasunnossa. Toisaalta tulee huomioida, etten kiertänyt jokaista fuksitapahtumaa juhlistelemassa, mikä voipi olla varsin merkittävä menoerä. Kuitenkin vakaa käsitykseni on että pelkällä opintotuella elää yksin, missä eläminen tulee tulkita vähintään hengissäsäilymiseksi. Ongelma vain on, että kasvava lapsi vaatisi ajan ja huomion lisäksi tietyt taloudelliset resurssit paikoilleen. Saapa nähdä kuinka kiivaasti julkishallinto haluaa tukea tätä puolta.

08052008070 - Share on Ovi

Voisipa viimeisinä ajatuksina ennen nukkumaanmenoa kertoa kotimatkastani torstai-iltana. Olin vierailemassa Tampereella kuuntelemassa erästä puheenvuoroa ja sieltä junailin itseäni takaisin kotiin. Koska Pohjois-Haagan aseman ja kotini välissä on synkkä, pimeä ja pelottava metsä jään usein pois jo Huopalahden juna-asemalla ja kiertotietä pitkin kuljen kotiin.

Näin myös torstai-iltana noin kello 11 kun huomasin kävelytiellä sydämen. Ensimmäisen, toisen, kolmannen — viiteen asti niitä oli piirrettynä maassa. Aika söpöä, ehkä jopa lutuista jos ymmärrän nämä sanat oikein. Kevät on saanut jonkun muunkin pään sekaisin. Jatkoin iloisena pomppien nukkumaan, seuraavana aamuna piti näet olla Espoossa.

Vappuerikoinen

Jokaisen opiskelijan lempitapahtuma – vappu – oli ja meni. Aika kertoa siitä mitä tuli tehtyä kahden päivän aikana tehtyä, opiskelijalle tekemistä olisi ollut enemmänkin kuin voisi toivoa.

Mantan lakitus - Share on Ovi

Keskiviikkona eksyin valtiotieteellisen tiedekunnan pihalle, josta punahalarinen joukkio suuntasi kohti Mantaa, tuota tarunhohtoista alastonta merenneitoa. Kuten varmaan tiedättekin, tämä nuori neiti saa ylioppilaslakin vuosittain ylioppilashatun päähän. Fuksivuotenani olin nukkumassa lakituksen aikoihin, joten nyt oli aika korvata se osallistumalla rientoihin. Ja, voisimpa mainita ettei se ehkä ollut kaiken vaivan arvoista; lakitus oli poikkeuksellisen huono kun ei sitä edes nähnyt ja tapahtui vieläpä etuajassa.

Vapun kunniaksi päädyin laittamaan itselleni saparot. Tai oikeastaan laitattamaan; turvaiduin ulkoiseen asiantuntija-apuun kun en itse osaa niitä tehdä. Kävelimme myös ympäri kaupunkia ja jopa kysyttiin onko meille tulossa lasta – muumilimu ei kuulu perinteisiin juomiin vappuna, vai kuuluuko se? Alkujärkytyksen jälkeen kysymys nauratti enemmän, varsinkin kun yhteinen lapsi ei ole suunnitteilla. Jään pelolla odottamaan kuinka moni meidät nähnyt on jo laskenut yhteen yksi plus yksi, ainakin Kumpulan suunnalla tämä on jo sattunut ja aiheutti naurunpyrähdyksiä molemmille meistä sekä muutamalle muulle tutulle.

Mellakkapoliiseja - Share on Ovi
Helsingissähän oli myös mielenosoitus vappuaattona, jota pysähdyin nopeasti tarkkailemaan. Jotain musiikkia siellä soitettiin, mutta en ole varma siitä mistä asiakysymyksestä mieltä osoitettiin. Olin sen sijaan kuulevinani puhelinnumeron johon piti soittaa jos poliisi rupesi hankalaksi. Kuitenkin huomattuani että poliisit olivat ympäröineet seurueemme takaa päin oli aika siirtyä nopeasti takavasemmalle: mielenilmauksen ja mellakkavarusteisten poliisien välissä oleminen ei välttämättä ole paras mahdollinen idea.

Ullanlinnan mäkeä - Share on OviMutta tuossa oli vasta aatto: vappupäivänä aurinko paistoi lämpimästi ja iloisesti eikä merituulikaan puhaltanut kylmästi. Oiva päivä siis suunnata Ullanlinnan mäelle ja nauttia picknickkiä tuttujen parissa. Jokainen paikalla ollut toi vähän enemmän kuin itse aikoi syödä, mistä luontaisesti seurasi ettei ruoka loppunut kesken. Myöskin kylmää kuohuviiniä riitti kansalle, erityisesti pitää kehua diplomi-insinöörin oivaa ideaa suolata jäätä. Parhaiten mieleeni jäi pohdintamme siitä kuinka käymäläjärjestelmä toimisi parhaiten tälläisissä massatapahtumissa, mutta toki puhuimme myös vakavista aiheista – esimerkiksi ohjelmoinnin opettamisesta. Lopuksi toki kunnollisina helsinkiläisinä siivosimme picknick-alueemme, tosin pullot jätimme yhteen kasaan luottavaisina siitä että joku lapsukainen kerää ne ja palauttaa kauppaan.

Viimeisenä asiana vappu-iltana olikin grillijuhlat vanhojen peruskoulututtujen kesken. Saavuin paikalle kun grilli oli jo sammunut, mutta onneksi ihmiset olivat vielä paikalla, pitkästä aikaa sanottiin hei ja kysyttiin kuulumisia. Tuolla sai kivoja näkökulmia siihen millaista elämä on muissa tiedekunnissa ja yliopistoista, armeijastakin puhuttiin muutamalla sanalla. Kaikille kuului, kuten arvata saattaa varsin hyvää, mutta hämärän peittoon minulta jäi mitä ihmettä kauppakorkeakoulussa opiskellaan.

Muuten, haalareista voisi näin loppuun sanoa joitain aatoksia. Itsellänihän ei ole valtiotieteen punaista haalaria, vaikka sellaista minulle tarjottiin fuksivuonnani. Haalareissa on toki tiettyjä etuja: sen kanssa voi römytä niin paljon kun haluaa ja mikä parasta se värikoodaa tiedekuntia jollain tarkkuudella. Oma päätökseni olla hankkimatta haalareita aiheutti Viimeiseksi lienee syytä korostaa että örveltävä haaalaripukuinen ihminen ei välttämättä ole teekkari, vaikkakin tämä on hyvä lähtöoletus.

Elävässä laboratoriossa

Yliopistolaisten piirissä suuren suosion on saanut Facebook-niminen yhteisöpalvelu. Kyseinen alusta tarjoaa monia mahdollisuuksia tehdä kiintoisia kokeita ja testejä varsin suurella käyttäjämassalla. Eräs useamman kerran mielessäni ollut idea on väärinkäyttää parisuhdekenttää kyseisessä palvelussa ja sainkin suostuteltua erään humanistipojan mukaan kokeiluun; katsotaan kuinka ihmiset reagoivat tälläiseen informaatioon.

Ensimmäiseksi pitää mainita että kyseessä on varsin tehokas tiedonvälityskeino: onnentoivotuksia sateli seuraavaan aamuun menessä varsin runsaasti. Eräs kiintoisa keskustelu liittyi siihen että minun pitäisi kertoa seksuaalisesta suuntautumisesta selvemmin, tai kuten hän aloitti keskustelun:

humm.. mistä lähtien oot ollu homo?

Tarkempi tulkinta ihmisten toiminnasta jäisi varmaan sosiologeille. Onnitteluja rapisi ja aika harva kyseenalaisti tietoa mitä yhteisöpalvelussa ilmoitimme: ystävät, toverit, blogini lukijat – maailmassanne tarvitaan edelleen enemmän ja enemmän kriittistä ajattelua. Toisaalta, asia piti varsin monen ihmisen hiljaisena; olisiko reagointi ollut erilaista jos olisin perustanut valheellisen heterosuhteen? Ehkä tämäkin pitää testata tässä elävässä laboratoriossa jossa olemme.

On ehkä myös syytä miettiä muutamalla sanalla tälläisen kokeilun eettisyyttä. Väitän että olemme eettisesti varsin vakaalla pohjalla: mahdolliset väärät mielikuvat kohdistuivat vain meihin kahteen jotka tietoisesti lähdimme tähän. Sen lisäksi kokeilulle oli asetettu aikaraja, jonka jälkeen asiasta informoitaisiin selkeästi samoja kanavia käyttäen kuin alkuperäisessä viestissä.

Samaan aikaan, kuten aina tälläisissä kokeiluissa, saatoimme aiheuttaa mielipahaa ihmisille. Tätä nöyrästi anteeksipyydellen on syytä miettiä onko saavutettu hyöty suurempi kuin aiheutuvat mielipahat. Toivon että tilannne on muidenkin mielestä selviö.

Onko se jo ohi?

Taas istun junassa matkustelemassa. Huomasin, ettei minulla ole enää luentoja tänä keväänä, toukokuun loppuun elämäni siis tulee koostumaan tenteistä ja harjoitustöistä jollain yhdistelmällä. Varmaan tilastotiedettä, politiikkaa ja joitakin harjoitustöitä.

Hävettää että koulu loppuu näin pian – tunne on kuin olisi vain pulsuttanut koko kevään ja jäänyt jälkeensä tavoitteistaan. Toisaalta, kun katson tavoitteitani niin en ole edes niistä pahasti jäljessä: kirjatentit ovat minulle alue jota en hallitse mutta muutoin mitään syytä vaipua epätoivoon ei ole.

Laadullisten ja määrällisten menetelmien kurssien lisäksi olen tutustunut monikulttuurillisuuteen yhteiskunnassamme ja siihen miten se käytännössä näkyy – niistä kaikista on vielä palautuksia tulossa eli eivät ole paketissa. Yllätyksekseni olen osoittanut osaavani suomea ja tieteellistä kirjoittamista; kolmen opintopisteen pakolliset ensimmäisen kotimaisen opinnot ovat ohi – vieläpä hyväksytysti.

Toisaalta, myös epäonnistumisia on tullut: eilen palautin poikkeuksellisen keskeneräisen työn opettajalle (tosin onnekseni kyseessä oli vain välipalautus, mutta siitä huolimatta hävettää). Laadullisten menetelmien analyysissä olisi toivomisen varaa ja viitekehyksenikin on varsin heikko – vaikka se perustuukin muiden tekemään tutkimukseen. Muutama opintopäiväkirja on mennyt penkin alta läpi ja onhan yhdessä kirjatentissä jopa reputettu. Ja tosiaan, suunnitellusta tavoitteestani varmaan jää kaksi kirjatenttiä osallistumatta: vielä olisi mahdollisuus yrittää toukokuulle opiskella.

Samaan aikaan epäakateeminen puoleni on tehnyt paljon kiintoisia asioita. Kuten useimmat opiskelijat, minäkin työskentelen opintojeni aikana. Tosin, marginaaliin laitettavana huomautuksena on syytä kommentoida että elin hyvin opintotuellakin ja työnteko johtuukin enemmän mielenkiinnosta kuin rahasta. Tosin salassapitosopimus estää minua kertomasta mitä siellä oikein teen, mutta kommentoin sen verran että eräs idea jota esittelin palautui kommentein “varataan, muttei patentoida“.

Toisaalta tuon osa-aikaisen työni lisäksi olen ollut töissä yliopistolle. Ohjasin valtiotieteellisen tiedekunnan verkkojulkaisemisen kurssia. Tarkkaavainen lukija voinee kysellä miksi ihmeessä valtiotieteellinen tiedekunta haluaa tälläistä opettaa opiskelijoille. Syy liittynee siihen että jopa valtiotieteellisessä tiedekunnassa on havaittu verkkojulkaisemisen olevan nykypäivää ja tahtoo varustaa opiskelijoitaan selviämään haasteissa joita elämä eteensä tuo.

Mutta kaikesta tästä huolimatta mieleeni palaa lukio: silloin sitä sai juttuja aikaiseksi paljon paremmin kuin nyt. Silloin ihan oikeasti painettiin kaksitoista tuntisia päiviä ja opiskeltiin ahkerasti. Ryhmämme oli tiivis ja yhteishenki varsin hyvä. Noihin muistoihini verrattuna yliopisto tuntuu kömpelöltä tehtaalta – en saa itseäni revittyä samanlaisiin työtuntimääriin ja oppimistuloksiin. Tuntuu siltä että olisimme kaikki täällä yksin, luemme vain kirjoja ja kirjoitamme esseitä. Ainakin yleisen valtio-opin laitoksella rahaa yksilöllisen opetuksen järjestämiseen on mielestäni varsin vähän. Ehkäpä aika on jo saattanut kullata muistoni lukiosta, mutta jään innolla odottamaan mitä tapahtuu Teekkarikylän puolella innovaatioiden parissa.

Tilastotieteiden ihmeellisessä maailmassa

Kävin vanhassa lukiossani muistelemassa menneitä aikoja ja tapaamassa tuttuja. Teekkariyhteisöön ei näköjään kuulunut mitään uutta ja huomasin itse kuinka pahoja virhearviointeja olenkaan tehnyt syksyn ja kevään aikana. Mutta virheisiinkin pitää tottua. Mutta, eihän viikonloppu pelkkää lusmuttamista ollut (vaikka sellainenkin on hyväksi).

Nimittäin, määrällisien menetelmien työ vaatii huomiotani tällä hetkellä varsin raivokkaasti. Tutkimuskysymykseni liittyy politiikan ristiriitaulottuvuuksiin 2000-luvun maailmassa, siihen mistä ne muodostuu ja mitä niillä voidaan selittää. Valitettavasti en voi tähän mennessä tulleista tutkimustuloksista mitään sanoa: poikkeuksellisesti kurssin ohjeistukseen kuuuluu ettei harjoitustyötä tai sen tuloksia saa esittää julkisesti; keskustelu professorin kanssa auttoi ymmärtämään syitä tähän vaikkakin se on perinteisen ajatusmaailmani vastainen; haluan jakaa tuloksia!

Kuitenkin saan kertoa työn tekemisestä niin paljon kun haluan, joten valmistautukaa isoon möttöön tilastotiedettä.

Ensinnäkin ehkä vähän taustaa ja selvennystä siitä miten tilastotieteisiin suhtaudun. Nimittäin, ehkä pettymykseksi joillekin, matematiikka on minulle nykyisin enemmän ja enemmän työkalu – ja sama pätee tilastotieteeseen. Huomaan useammin, että en tiedä miten joku asia lasketaan mutta silti tiedän miksi niin pitäisi tehdä; lukion oppimäärästä fysiikka on ainakin jo unholassa ja matematiikkakin rappeutunee muutaman vuoden sisään sille tasolle että osaan selittää mutten laskea.

Tämä on valitettavaa, mutta toimivaa: tilastotieteissä ohjelmistot tekevät kaiken laskemisen ja vain tulosten arviointi ja tulkinta jää tutkijan käteen. Kuitenkin pidän tärkeänä että tietyt teoreettiset juuret pitää olla paikoillaan; näin ei valitettavasti useinkaan ole jolloin jopa p-arvojen merkitys jää avoimeksi. Kuitenkin on vaikea sanoa miten tätä aukkoa voisi yliopiston opetuksessa parantaa: tilastotiedettä opiskellaan pakollisena varsin paljon meidän laitoksella – ensiksi tilastotieteen johdannolla (4 op), sitten tilasto-ohjelmien kurssilla (2 op) ja sitten tämä nykyinen kurssi (6 op) tatkoittavat yhteensä yli 300 tuntia keskimääräisen opiskelijan työtä arvosanaan 3. Mutta, en tylsistytä teitä kritiikillä yliopisto-opintojen putkimaisuudesta enempää tänään, vaan siirryn kuvaamaan viikonloppuani.

Nimittäin, olen faktorianalyysillä eriyttänyt aineiston mielipidekysymyksistä kentän poliittisista ristiriitauloottuvuksista ja laskenut jokaiselle yksilölle sen jälkeen sijoituksen näillä ristiriitaulottuvuuksilla. Sitten päästään siihen jännittävään kysymykseen siitä kuinka tämä suhtautuu puolueisiin, eli onko ihmisten puoluesamaistumisessa eroja liittyen heidän sijoittumiseensa ristiriitakenttään.

Avuksi tulee varianssianalyysi, jonka tarkoitus on nimenomaan tutkia ovatko kaksi ryhmää samanlaisia vai erilaisia tiettyjen tekijöiden suhteen, tai ehkä täsmällisesti muotoiltuna: hypoteesi [tex]H_0[/tex] kuuluu että ryhmien välillä ei ole eroja ja hypoteesi [tex]H_1[/tex] taas väittää, että ryhmien välillä on eroja. Sitten lasketaan [tex]p[/tex]-arvo käyttäen [tex]F[/tex]-testiä ja katsotaan saadaanko tarpeeksi todennäköisyysmassaa [tex]H_1[/tex] voimaantuloon. Kuitenkin ongelmana testissä on, että siinä odotetaan ryhmien varianssit yhtäsuuriksi. Ja tämä pitää testata alussa erikseen ja kuten arvata saattaakin, muutamalla faktorilla tämä ei toteutunut.

Kuitenkin ohjelma tarjoaa keinon kierää tämä: voi käyttää Brown-Forstyhen tai Welch menetelmää – mutta mikä näillä kahdella menetelmänä on erona ja ennenkaikkea kumpi sopisi paremmin tarkoituksiini? Onneksi eräs psykologi oli selventänyt tätä asiaa varsin hyvin ja päädyin lopputulokseen Welchin kaavan paremmuudesta tapaustani varten. Seuraavaksi on edessä varsinainen tutkimus, eli taulukoiden selittäminen ja keskustelu.

Muuten, huomautuksena: vaikka minä kirjoittelenkin tekstejä aina hassuihin aikoihin niin ei sen niinkään tarvitse olla: opiskelijat voivat ja oikestaan kannattaakin nukkua säännöllisellä unirytmillä. Itse olen vaan huomannut illan ja yön olevan parasta aikaa itselleni – ja mikä parasta yliopistossa päivärytmiään voi muuttaa.

Myöhässä

Tänään, hävettävää kyllä, ilmestyin luentosaliin seitsemän minuuttia myöhässä. Erityisen noloa tämä oli, koska tänään oli edessä omia esityksiä eikä varsinaisesti luennointia – perusluennolta voi kyllä myöhästyä muttei muiden pitämistä esityksistä. Nousin Metsätalon portaita nopeahkosti ja kävelin luentosaliin. Onnekseni opettaja oli kymmenen minuuttia myöhässä ja näin vältyin nolostukseltani.

Kurssin aiheena oli monikulttuurillisuudesta poliittisessa toiminnassa, eli siinä miten etniset ryhmittymät näkyvät elämässämme. Ajankohtainen aihe, esimerkiksi kuuluisaa hollantilaista videota pohdimme opetuksessamme (emme kuitenkaan katsoneet sitä, mutta luennoitsija suositteli kyllä katsomaan sen). Kuitenkin, kurssia ja ehkä koko yleistä keskustelua voi moittia rajoittuneisuudesta: se on sitoutunut valtiolliselle tasolle niin että pienemmät etniset ryhmät ainakin suomalaisessa keskustelussa jätetään vähän huomiotta. Monikulttuurillisuus on jotain uutta ja etnisiin alkuperiin liittyvää: miten kulttuurierot uuden innovaatioyliopiston sisällä tulevatkaan vaikuttamaan organisaatioihin.

Toisaalta kurssi on laittanut ajattelemaan monia asioita. Yksi niistä oli Kiina-ilmiö, tuo surkean kuuluisa asia minkä takia työpaikat virtaavat pois Suomesta. Suomessa, kuten muissakin maissa on havaittu että tiettyjen alojen työntekijöistä on pula ja hakevat henkilöstöä jopa Kiinasta asti. Kutsun tätä käänteiseksi Kiina-ilmiöksi. Pitää lanseerata tätä termiä, koska se muodostaa hyödyllisen yhteyden näiden kahden asian kesken.

Aikaisemmin päivällä sain palautetta laadullisten menetelmien harjoitustyöstä. Mikä minua häiritsi eniten on, ettei varsinaiseen tutkimukseen sinäänsä kajottu, vaan palaute liittyi siihen miltä työ näytti. Ehkä tämä liittyy siihen, etten itse ole kovinkaan ylpeä harjoitustyöstä jolloin olisin toivonut joitakin vahvistavia sanoja ohjaajalta. Mutta, toukokuun alussa viimeinen palautus, nyt muotoseikkojen parantamista ja luultavasti myös teoreettisen viitekehyksen selventämistä.

Koti-kotona

Olen pitkästä aikaa käymässä kotona tervehtimässä vähän perhettä; ainakin saa ruokaa ja juomaa sekä vaihdettua nopeasti kuulumisensa. Oikeastaan asun melko lähellä vanhaa kotiani, muutaman kaupunginosan päässä – kuitenkin kuten Suvi kuvasi hinku päästä perustamaan omaa asuntoaan oli liian suuri. Ja ihan käytännöllisestä näkökulmasta vaikkei sitä Ikean sisustamista haluaisi tehdä niin nyt ei tarvitse suunnitella huomistaan, vaan antaa virran viedä. Toisaalta hyötyjäkin tässä on: kotona voi käydä nopeastikin jos vaikka tulee yllättävä tarve saada jotain pyykättyä.

Sitten vakavempaan asiaan, nimittäin oikeassa elämässä (kyllä, minulla on sellainen) saamaan palautteeseen blogista – ja samalla vastaan Mari Koistisen kommenttiin:

Tietojeni mukaan nämä opiskelijat saavat pienen korvauksen kirjoittamisestaan ja heitä on puuhaan myös opastettu, mutta mitään liian tiukkoja raameja kirjoittamiselle ei ole asetettu.

Kommentti näet liittyi siihen, että blogielämäni tuntuu siloitellulta ja tarkkaan harkitulta – jopa liian ruusuiselta ollakseen totta. Väite ei ole tuulesta temmattu, saatan tietämättäni siloitella elämän mutkia blogiteksteissäni. Mutta, meillä opiskelijablogaajilla on myös oikeus nostaa esille huonoja päiviä ja huonompia kokemuksia.

Tämä on luonnollista, olisi turha väittää että yliopisto olisi pelkkää kivaa hymyilyä ja onnistumista. Oikeastaan Elinkeinoelämän valtuuskunta teki aiheesta julkaisunkin 2004, joka odottaa minua paperisena opiskelijasolussani: tulen sivuamaan tätä aihetta animen jalojen opetusten kautta kunhan olen lukenut tarvittavat tausta-aineistot kuntoon. Ja itsekin olen välillä ollut sellaisessa kunnossa että olisi tehnyt mieli painautua kiinni johonkuhun ja vain itkeä; varmaan sellaisessa kohtaa kun kaikki kaatuu päälle ja maailma on muutenkin paha paikka. Toisaalta, kuten olen vuosi sitten koittanut kertoa, tässä iässä kannattaa kokeilla mitä oikeasti voi ja mitä ei voi tehdä, omien rajojensa etsiminen on tärkeää.

Aika kaartua tältä illalta sänkyyn, huomenna vierailen näet yliopistolla tekemässä muutamia rästejä taas pois alta. Ja ehkäpä saan oikeasti kuvattua taas sitä millaista se opiskelu on enkä vain höpötä tästä tylsästä viitekehyksestä joka elämänä tunnetaan.

Muuten, sivukommenttina: minulle on viimeiset muutama vuotta ollut hankaluuksia koti-termin kanssa. Nyt olen muokautumassa käsitykseen että koti on se paikka missä nukkuu useimmat yönsä, jolloin vanhalle lapsuuden kodille piti kehittää uusi nimi – koti-koti viittaa siis tähän. Pieniä, mutta silti radikaaleja muutoksia!