Olen jäävi – en siis kelpaa asiantuntijaksi

Tässä heti alkuun ilmainen neuvo niille, jotka haluavat toimia asiantuntijoina: älä verkostoidu, älä edes suunnittele verkostoitumista, älä tee kansainvälistä yhteistyötä, älä osallistu kliinisiin lääketutkimuksiin, älä tee yhteistyötä terveysalan yritysten kanssa äläkä missään nimessä luennoi firmojen tukemissa tilaisuuksissa.

Yliopiston rehtori julkaisi juhannuksen alla uudet ohjeet tohtoritutkinnon virkailijoista.  Ongelmia syntyi, kun aiemman tavan vastaisesti seurantaryhmän jäsen ei enää sopinutkaan esitarkastajaksi, jona ei myöskään voi toimia saman yliopiston tutkija mutta ei mielellään ulkomainen kollegakaan. Yhteisiä julkaisuja ei tietenkään saa olla kolmen vuoden marginaalilla. Ilmeisesti uusissa ohjeissa ounasteltiin pulaa pätevistä asiantuntijoista, koska tohtoritkin kelpaavat nyt väitöskirjan esitarkastajiksi ja esitarkastaja voi toimia vastaväittäjänä. Pykälät vievät, pätevyys vikisee!

Erään professuurin valintatoimikunnassa oli viisi professoria. He lukivat hakemukset, ehdottivat asiantuntijoita ja valmistautuivat sitten professorikandidaattien haastatteluun. 40 % toimikunnasta sai kuitenkin pikapotkut. Syynä oli se, että he olivat ilmoittaneet kiinnostuksensa osallistua samaan tutkimusohjelmaan kuin yksi professorikandidaateista. Potkut saanut 40 % toimikunnasta ei kuitenkaan edes tavannut kandidaattia, joka oli lähettänyt kiinnostuksensa ilmaisun sähköisesti. Harmillisesti toimikunnan edustajat oli valittu edustamansa asiantuntemuksen perusteella. Asiantuntemus sattui liittymään kandidaattien tutkimusalaan. Nyt ei enää jääviystuomioon tarvita todennettua yhteistyötä vaan pieni mahdollisuus tulevaisuuden yhteistyöstä napsauttaa jo esteellisyystuomion. Haetaanko valintatoimikunnan jäsenet jatkossa Kuopiosta vai lasketaanko pätevyyskriteereitä?

Kuulin juuri kollegasta, joka oli tehnyt kaksi vuotta töitä käymällä läpi kolmatta sataa kliinistä tutkimusta Cochrane-katsausta varten.  Cochrane on hyvin tarkka sidonnaisuuksista. Kollega oli luennoinut kerran nuorten lääkäreiden koulutustilaisuudessa, jota lääkeyhtiö oli tukenut. Kollega on katsauksen aiheen asiantuntija ja aihe kiinnosti nuoria lääkäreitä. Cochrane-toimisto ilmoitti kollegan olevan jäävi, jolloin hän ei voinut olla ainakaan ensimmäinen kirjoittaja kyseisessä katsauksessa (vaikka oli tehnyt lähes kaiken taustatyön ja kirjoittanut katsauksen).

Käypä hoito-suositusten kirjoittajista on käyty kiihkeääkin keskustelua menneinä viikkoina. Suomen Lääkärilehden tuoreessa pääkirjoituksessa ehdotettiin, että Käypä hoito-suositusten kirjoittajiksi hyväksyttäisiin vain henkilöitä, joilla ei ole mitään sidonnaisuuksia.

Jos edellä olevia jääviysratkaisuja pohtii vähän syvällisemmin, kohtaa monta ristiriitaa. Lääketiede on verkostoitumista. Yliopiston johtokin kannustaa verkostoitumaan ja kansainvälistymään. Jos on noudattanut yliopiston johdon tahtoa (ja ehkä vähän muistakin syistä) ja verkostoitunut, onpa vaikeata löytää päteviä esitarkastajia tai vastaväittäjiä. Usean alan kohdalla esitarkastajiksi tai vastaväittäjäksi kelpaavia (siis substanssin osalta) ei tahdo löytyä Suomesta Helsingin ulkopuolelta. Kansainvälisiä toimijoitakaan ei mielellään saa käyttää näihin tehtäviin. Tämäkin on ristiriitainen määräys yhä kansainvälisemmässä ympäristössä. Yliopisto ja tiedekuntamme kannustavat yhteistyöhön terveysalan yritysten kanssa. Jo pitkään on oltu huolissaan siitä, että Suomeen ei saada kliinisiä lääketutkimuksia.  Terveysteknologian uskotaan olevan Suomen tulevaisuuden vientimenestys. Jos kliinistä lääketutkimusta tekevät ja TEKES-hankkeisiin osallistuvat tutkijat ovat jäävejä, eivät he siis kelpaa asiantuntijoiksi. Jos ei koskaan osallistu kliinisen lääketutkimukseen suunnitteluun, toteutukseen ja raportin kirjoittamiseen, ei oikeasti voi tietää mitä kaikkia karikkoja uusien lääkkeiden tutkimisen taustalla voi olla tai millä tavalla tutkimusyhteistyötä tehdään teollisuuden kanssa.

Jos voi veikata, saisi edellä oleville esteellisyysongelmille vastaukseksi, että EU-lainsäädäntö määrää näin. Tai ainakin niin lakia täällä luetaan ja tulkitaan. Aina on helpompi mennä pykälien suojaan ja kieltää kaikki jääviltä haiskahtavakin. Lähdetään oletuksesta, että jos on sidonnaisuuksia, ne väistämättä vaikuttavat päätöksentekoon.

Tällaiset linjaukset voivat johtaa siihen, että parhaat asiantuntijat jätetään asiantuntijatehtävien ulkopuolelle tai sitten substanssin osaajat eivät jatkossa tee yhteistyötä teollisuuden kanssa, joka konsultoi muita tahoja. Tutkijoiden ei myöskään kannata verkostoitua, jos haluavat oppilaidensa väitöskirjoille pätevät esitarkastajat.

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että esteellisyydet halutaan määritellä helposti arvioitavin konkreettisin periaattein. Taustalla voi olla monia muita tasapuolista harkintaa estäviä tekijöitä, ”piilojääviyksiä”, kuten henkilökohtaiset uskomukset tai vakaumukset. Jollakin voi olla tunteisiin, ei tietoon, perustuvia epäluuloja niitä hoitoja kohtaan, joita ei tunne tai hallitse. Ihmisten välillä saattaa olla kateutta ja eturistiriitoja, joiden taustat eivät löydy julkaisujen kirjoittajalistoilta. Koska kukaan ei ole täysin jäävitön, lähtökohtana tulisi olla, että kriittinen tieteellinen yhteisö pystyy puolueettomaan päätöksentekoon, vaikka sillä olisi sidonnaisuuksia (jotka tietysti täytyy tuoda julki). Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulisi rakentua yksilön ja yhteisön sisäisen moraalin pohjalle, ei pykäläbetoniin tai helposti määriteltäviin esteellisyysperusteisiin. Päätöksenteon tasapuolisuutta tulisi myös seurata.

Karoliinisen instituutin uunituore rehtori Ole-Petter Otters puhui uusille professoreille viime viikolla järjestetyssä tilaisuudessa Aula Medicassa. Hän mainitsi Karoliinisen instituutin ja sairaalan vaikeasta menneestä vuodesta, Macchiarini-skandaalin aiheuttamista raskaista prosesseista ja paremmasta tulevaisuudesta, jota ei voi rakentaa uusia pykäliä ja byrokratiaa lisäämällä vaan yhteistä sisäistä moraalia ja eettisyyttä vahvistamalla.

Myöhemmin illalla kuuntelin SVT:n iltauutiset, joiden pääaiheena oli Paulo Macchiarinin saama vapauttava tuomio. Tuomarit yllättivät, kollegat järkyttyivät.

Eija Kalso
Professori, Helsingin yliopisto
eija.kalso@helsinki.fi

Mistä EVOn korvaaja?

Hallituksestamme on SOTE uudistuksen suhteen muodostunut epävireinen trio: kolme yhden asian liikettä, joista yksi keskittyy lähinnä sementoimaan monopoliasemaansa Suomen kuntahallinnon kunkkuna, toinen on valmis millä hinnalla hyvänsä luomaan koko järjestelmästä kansainvälisten jättiyritysten voitontavoitteluautomaatin ja kolmannen johtoteemana on ollut onnettomien turvapaikanhakijoiden kuritus.

Tällaisten painotusten varjoon on jäämässä keskeisenä uudistuksen lähtökohtana ollut kansalaisten ja potilaiden yhdenvertaisuus palveluiden saatavuuden ja laadun osalta. Samoin uhkaavat unohtua lääketieteen korkean tason edellyttämät tutkimus- ja opetuspanostukset, jotka myös lankeavat tulevan kansallisen ohjelman vastuulle. Nämä ovat jo viime vuosien hallitusten toimesta valmiiksi radikaalisti heikenneet verrattuna kilpailijoihimme esimerkiksi Ruotsiin, Tanskaan ja Hollantiin.

Monet yksityiset säätiöt, kuten Suomen lääketieteen säätiö, Jane ja Aatos Erkon säätiö, Sigrid Juséliuksen Säätiö ja Wihurin rahastot ovat huomanneet väijyvän vaaran ja lisänneet panostustaan alan tutkimukseen ja kehitystyöhön. Yksityiset satsaukset ja keräykset eivät oloissamme kuitenkaan kykene kompensoimaan akateemisen tutkimuksen kuristusta, mihin yliopistosairaaloiden tutkimus- ja opetusvelvoitteiden kustannusten korvaamiseksi tarkoitetun ns. EVO-rahoituksen menetys on johtanut.  Sen suuruus oli vuosikaudet asetettu kansainvälisesti maltilliselle 12 %:n tasolle yliopistosairaalan bruttomenoista. Vuonna 1992 asiasta tehtiin kansallinen selvitys ja määriteltiin lähinnä julkaisutuotannon ja opetuspanostusten nojalla arvio tutkimuksen ja opetuksen aiheuttamista lisäkustannuksista, jolloin esimerkiksi HYKS:in osalta päädyttiin 14 % bruttomenoista suuruiseen reaaliseen rahoitustarpeeseen. Käytännössä hallitusten toimet ovat kuitenkin vuosi kerrallaan mutu-tuntumalla vähentäneet tätä välttämätöntä panostusta niin, että tulevan vuoden menoarviossa se on enää 2.4 %.

Toistaiseksi ei monumentaalisen SOTE-uudistuksen yhteydessä näytä minkäänlaista synnintuntoa esiintyvän tästä koko terveydenhoitoalan tietointensiivisen pohjan rapautumisesta. Muistamme kuinka Ruotsissa parisenkymmentä vuotta sitten vastaavanlaisen suuren terveydenhoitouudistuksen yhteydessä julkisen sektorin lääkäreiden palkkakorjauksen jälkeen heille tuli tutkimusvelvoite, minkä mahdollistava aika luotiin poistamalla oikeus samanaikaiseen toimimiseen yksityisellä sektorilla.  Samalla määrättiin yksityispuolen firmojen laskutukseen 10 %:n opetus- ja tutkimuslisä, jonka tuotto ohjattiin kokonaisuudessaan tutkimuksen ja opetuksen yliopistosairaaloille aiheuttamien lisäkustannusten kattamiseen. Peruste oli selvä: osaajien koulutus on välttämätöntä kaikille mutta käytännössä jokseenkin täysin julkisen sektorin vastuulla – kuten meilläkin juuri em. erityisvaltionosuuden turvin. Nyt kun tämä on kutistunut täysin riittämättömälle alle 3 %:n tasolle olisi Suomessakin kiireellisesti etsittävä jotain vastaavaa rakenteellista käytäntöä lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen pelastamiseksi.

Jokainen kansalainen varmasti hyväksyy sen, että sairaalat ja terveyskeskukset ovat vapaat ALV:stä. Kun menestyksellinen julkinen terveydenhoitojärjestelmämme luotiin, yksityissektori muodostui pääasiassa lääkärien kotivastaanotoista, jotka olivat normaalin progressiivisen henkilöverotuksen piirissä. Eivät voineet ensimmäisten yhteisvastaanottojen perustajat aavistaa, että niistä syntyisi ALV-vapauden ja Kela-korvausten subventoimana kansainvälisten sijoittajaketjujen riistaa. Arvokkaasta toiminnasta uhkaakin kehkeytyä vähitellen vain muutama markkinaosuuksista taisteleva ja omistajiensa voitot veroparatiiseihin kikkaileva suurfirma. Niissä varsinaisen työn tekevät lääkärit ovat palkkatyöläisiä, mutta heidän panoksensa firman arvonlisän tuottajina on verovapaata.  Erona muista yhteiskunnan tuella koulutetuista kuten insinöörit, juristit ja kauppatieteilijät, jotka toimiessaan muiden palkkalaisina tai omissa yhtiöissään palauttavat yhteiskunnalle ALV verotuloina katetta koulutuskustannuksilleen, terveysalan henkilökunta on tässä suhteessa puhdasta bonusta sijoittajille.

Miksei siis terveydenhuoltoalan jatkuvasti kasvavaa miljardien yksityisbisnestä voisi hyvin velvoittaa hoitamaan oma vastuunsa Ruotsin tutkimus- ja opetuslisän malliin ja ohjata tuotto yliopistosairaaloiden tutkimuksen ja opetuksen kuluihin? Tietointensiivisten alojen skaalalla Ruotsin 10 %:n RD-laskutuslisä, käytännössä siis taitettu ALV, on varsin kohtuullinen, ja sovellettuna yksityissektorin yli kahden ja puolen miljardin liikevaihtoon se voisi olla pelastava. Näin EVOn katoamisen aiheuttamia vahinkoja koko terveydenhuollon oleellisiin laatutekijöihin, osaavaan henkilökuntaan, lääkärien perus- ja jatkokoulutukseen sekä tutkimukseen voitaisiin yrittää minimoida.

Mm HYKS:n hallinnossa on jo herätty tähän tarpeeseen osoittamalla viimeisen parin vuoden aikana erillistä tutkimus- ja infrastruktuurimäärärahaa kliinisten tutkijoiden haettavaksi. Summa oli vuonna 2017 yhdeksän miljoonaa euroa, mikä tietysti on riittämätön todelliseen tarpeeseen nähden. Verovaroin katetun tutkimus- ja opetus-EVOn merkitys ei kuitenkaan ole minnekään kadonnut, ja yhdessä yksityissektorin RD-lisän tuoton kanssa entinen tavoite olisi vielä konkreettisesti tavoitettavissa.

Kun maakuntien SOTE-budjettien ratkaisut ehkä piankin tulevat suunnittelijoiden pöydälle, olisi nyt juuri oikea aika muodostaa kestävä kansallinen konsensus tässä lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tulevaisuuden kohtalonkysymyksessä.

Eero Saksela
HY Patologian emeritusprofessori
eero@saksela.fi

 

 

 

 

204 (sic!) haluaa Meilahden kampuksen tutkimusohjelmiin

Lokakuun alussa sulkeutui tutkimusohjelmien haun ensimmäinen vaihe. Siinä hakijat ilmoittivat halunsa osallistua tutkimusohjelmaan ja kertoivat millaisista ohjelmista he olisivat kiinnostuneita. Mukaan haluavia löytyi poikkeuksellisen runsaasti. Kun edellisellä kerralla, kuusi vuotta sitten tutkimusohjelmiin haki noin 50 ryhmää, nyt kiinnostuneita ryhmänjohtajia oli 140. Heistä 35 ilmoitti haluavansa tutkimusohjelman johtajaksi. Ryhmänjohtajien lisäksi tutkimusohjelmiin haki 30 kliinistä tutkijaa ja 34 postdokkia. Yhteensä 204 hakemusta! Se on moninkertaisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Syitä suureen intoon on monia, mutta yksi varmaankin on nykyisten tutkimusohjelmien antama esimerkki – loistava menestyminen niin tieteessä kuin rahoituksen hankinnassa. Vahvakin ryhmä saattaa olla liian pieni nappula raa’alla tieteen pelipöydällä.

Hyviä tutkimusohjelmia on erinäköisiä. Toiset toimivat kuin sveitsiläiset kellot, toiset kukoistavat kuin kukkaketo. Oleellista on, että ohjelman jäsenet tukevat toisiaan, jakavat yhteiset tavoitteet ja toimintatavat. Parhaaseen tulokseen on päästy ohjelmissa, joissa mukana on taustaltaan erilaisia ihmisiä. Erilaisuus lisää mahdollisuuksia avata vahingossakin uusia näkökulmia ja ratkaisumalleja. Käytännössä tämä onnistuu parhaiten, kun ollaan samassa paikassa ja törmätään mahdollisimman usein kahvilla, seminaarissa, lounaalla ja illalla pubissa. Ahtaudessa tieteen tekemisen intensiteetti nousee kuin takapihan kompostin lämpötila tuoreesta ruohosta. Seurauksena on nousukierre. Hyvien juttujen jälkeen sisään tulee entistä helpommin ulkopuolista rahaa ja aiempaa isompina bitteinä.

On ohjelmilla laajempikin merkitys. Ne huolehtivat suuresta osasta infrastruktuuria. Ne kasvattavat keskimääräistä pitkäjänteisemmin ja turvallisemmin seuraavan sukupolven tutkijoita. Ainakin tällä kampuksella ne madaltavat kliinikoiden kynnystä osallistua esimerkiksi raskaan sarjan populaatiogeneettiseen tai biopankkitutkimukseen. Toisaalta perustutkijoiden menestys riippuu täysin siitä, että heidän tutkimansa DNA on peräisin ihmisestä, johon kliinikko on iskenyt oikean diagnoosilapun. Kyse on win-win-tilanteesta potenssiin kaksi. Tutkimusohjelmassa voittajia ovat nuoret ja vanhat, kliinikot ja perustutkijat. Tässä vaiheessa lukija ajattelee jo, että Sariola pitäisi panna hourulaan tai ainakin eläkkeelle. Nostetaan sitten esiin ne tutkimusohjelmien haittapuolet. Ne ovat… niin, mitä ne ovat?

Tällä hetkellä tutkimusohjelmien johtajakandidaatit etsivät samanhenkisiä tutkijoita 204 halukkaan joukosta. Kaikista hakijoista on tehty tietokanta, jossa on heidän taustatietietoja, mielenkiinnon kohteita ja esimerkkejä julkaisuista. Se oli sen verran iso bittimäärä, että yliopiston intranet Flamma kaatui viimeisenä hakupäivänä. Parittamisen tehostamiseksi järjestetään vastikään remontoidun Terkkon Health Hubissa Research Programs Fair lokakuun 25. päivänä klo 14-16. Siellä pääsee keskustelemaan johtajakandidaattien kanssa ja muutama nyt ohjelmissa toimiva kertoo kokemuksistaan. Ohjelmia rakennetaan aina joulukuun 15 päivään asti, jolloin viimeistään pitää jättää hakupaperit. Ohjelmien kansainvälinen arviointi on loppukeväästä 2018 ja uudet ohjelmat aloittavat 2019. Lisätietoja netissä https://www.helsinki.fi/en/news/call-for-research-programs-for-the-years-2019-2024
Kyse kansainvälisessä arvioinnissa ei ole siitä kuka on hyvä ja kuka huono, vaan siitä, onko ohjelmaan tulevat ryhmät synergisiä, yhteistyö aitoa ja tukeeko ohjelma nuorten tutkijoiden urakehitystä. Tavoitteena on, että vuoden 2019 alusta tutkimusohjelmissa tehtäisiin valtaosa Meilahden kampuksen korkeatasoisesta tutkimuksesta. Translationaalisuus on tärkeää ja tällä kerralla pyritään erityisesti lisäämään kliinisten tutkimusohjelmien määrää. Toki hyvässä ohjelmassa kannattaa mukana olla HUSilaisia ja HY:läisiä sekä tiedekunnasta että HiLifesta.

PS. Jos vasta nyt sait kimmokkeen ilmoittautua tutkimusohjelmiin, kannattaa ottaa yhteyttä tutkimushallinnon asiantuntija Riikka Palonkorpeen (riikka.palonkorpi@helsinki.fi). Nyt ovat viimeiset hetket päästä leikkiin mukaan.

Hannu Sariola
hannu.sariola@helsinki.fi
Professori, tutkimusdekaani

Uusien syöpälääkkeiden hinnat askarruttavat

Uusien kalliiden lääkkeiden aiheuttamat terveydenhuollon kustannukset nostattavat aika ajoin keskustelua, joka ylittää reippaasti tiedotusvälineidenkin julkaisukynnyksen. Fabryn ja Gaucherin tautien superkalliit entsyymikorvaushoidot herättivät kymmenkunta vuotta sitten pohdintaa, jota puitiin lopulta jopa eduskunnan oikeusasiamiehen konttorissa. Merkittäväksi periaatepäätökseksi lopulta tuli, että kallis hinta ei saa olla tehokkaan lääkehoidon este Suomessa. Spinaalisen lihasatrofian hoitoon tarkoitetun nusinerseenin huima hinta on puolestaan aiheuttanut keskustelua aivan viime päivinä, ja uusien C-hepatiittilääkkeiden kovat kustannukset muodostavat oman tarinansa.

Onkologiset valmisteet lienevät tällä hetkellä lukumääräisesti merkittävin ryhmä uusien lääkemolekyylien kehitysputkessa. Erityisesti potilaan omaa immuunipuolustusta vahvistavat lääkevalmisteet ovat polttopisteessä. Ne näyttävät pidentävän monen ikävän ja pitkälle edenneen syöpämuodon etenemättömyysaikaa ja elossaoloaikaa, mutta yhteiskunnan näkövinkkelistä katsoen harmina on jopa kuusinumeroinen hinta potilasta ja hoitovuotta kohden.

Mayo Clinic Proceedings (2015;90:996) julkaisi pari vuotta sitten yli sadan näkyvän onkologin laatiman protestin ja vetoomuksen uusien syöpälääkkeiden hinnan kurissa pitämiseksi. He jopa kannustivat potilaita ja heidän perheenjäseniään ”ruohonjuuritason liikkeeseen”, jotta nämä lähtisivät barrikadeille, esimerkiksi kongressiedustajiensa kautta. Yritysmaailma vastasi tähän muun muassa toteamalla, että syöpälääkkeiden osuus oli vain viidennes syövän kaikista hoitokustannuksista ja 1% terveydenhuollon kokonaismenoista.

Villakoiran ydin on tietenkin siinä, mitkä ovat lääketeollisuuden omat kustannukset uusien lääkkeiden kehittelyssä, ja erityisesti siinä, miten tulee ottaa huomioon se, että kenties vain yksi 10 000:sta translationaalisen tutkimuksen tuottamasta ideasta päätyy myyntiluvan saavaksi lääkkeeksi (Ramsey ym. NEJM 2017;376:1762); lääketeollisuudelta valuu tietenkin suuria rahamääriä epäonnistuneisiin kehityshankkeisiin. Uuden lääkkeen kehittämisen hinta-arviot vaihtelevat 300 miljoonasta (Public Citizen -ryhmän arvio) aina 2.7 miljardiin dollariin saakka (Tufts Centerin arvio).

Aivan äskettäin julkaistu alkuperäistutkimus (Prasad ja Mailankody JAMA Intern Med Sep 11. doi: 10.1001/jamainternmed.2017.3601) tuo tähän soppaan kiintoisan lisämausteen. Tutkijakaksikko selvitti kymmenen syöpälääkkeisiin keskittyvän lääkeyrityksen yhtä onnistunutta uutta lääkettä koskevat kehityskustannukset ja toisaalta myyntitulot markkinoille tuloa seuraavien vuosien (mediaani, 4 vuotta) aikana. Tietolähteenä tutkijat ilmoittivat käyttäneensä Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita ja yritysten kirjanpitokäytäntöjä valvovaa SEC:iä (United States Securities and Exchange Commission). Tutkijoiden mukaan tuloslaskelman luotettavuutta lisää se, että kohteiksi valittiin yritykset, joiden kehitystyö keskittyi ja päätyi yhteen ainoaan tuotteeseen; tutkijat myös korostavat, että kukin yritys pyrki kehittämään samanaikaisesti useita lääkkeitä, jolloin siis epäonnistuneetkin yritykset tulivat huomioon otetuiksi yritysten budjeteissa.

Ja mitkä olivat tulokset? Mediaaniaika kymmenen uuden tuotteen kehittämiselle lääkkeeksi oli 7.3 vuotta. Kehitystyön kustannukset olivat 157 – 1 951 (mediaani, 648) miljoonaa dollaria/lääke. Myyntitulot olivat puolestaan 204 – 22 275 (mediaani, 6 699) miljoonaa dollaria/lääke 1 – 9 vuoden aikana markkinoille tulon jälkeen (ja jatkuvat edelleen). Siten näiden 10 lääkkeen kehitystyö oli yhteensä maksanut noin 7 miljardia dollaria ja ne olivat tuottaneet (siihen mennessä) noin 60 miljardia dollaria! Kirjoittajat hämmästelevät näitä numeroita itsekin, ja saman tekee asiaa kommentoiva pääkirjoitus (Goozner M JAMA Intern Med 2017 Sep 11. doi:10.1001/jamainternmed.2017.4997), joka perää viranomaisilta kovempaa kuria ja ohjausta uusien syöpälääkkeiden hinnoittelulle – innovaatioita mitenkään vaarantamatta. Avoimeksi kysymykseksi jää, miten hyvin nämä laskelmat pätevät lääkealan jättiyrityksiin, joissa tapahtuu lääkekehittelyä tutkittuja yrityksiä laajemmalla kirjolla.

Korostettakoon kuitenkin lopuksi, että lääketeollisuuden merkitys uusien lääkkeiden kehittäjänä on aivan korvaamaton: puhtaasti akateemiset tutkijat tai akateeminen tutkimuslaitos saattavat tehdä innovaatioksi jalostuvan havainnon, mutta kaikki siitä eteenpäin – ja erityisesti kalliit kliiniset tutkimukset – jäävät yritysmaailman maksettaviksi. Ja vielä: uudet syöpälääkehoidot kehittyvät ennen näkemättömällä vauhdilla tänä päivänä. Mutta ajattelemisen aihetta Prasadin ja Mailankodyn julkaisema tutkimus kyllä antaa.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS
kimmo.kontula@hus.fi

Light up for mito – (harvinaiset) sairaudet tutuksi suurelle yleisölle

Viime viikon lauantaina 16.9. useita rakennuksia ympäri maailman valaistiin vihreäksi. Tapahtuma käynnisti kansainvälisen mitokondriotautien viikon. Suomessa teemana oli ”STOP mitokondriotaudeille” ja tapahtuman tarkoituksena oli lisätä tietoisuutta mitokondriotaudeista ja kerätä varoja tutkimukseen ja potilaiden vertaistukitapahtumien järjestämiseen. Facebook-sivuni täyttyi useista kuvista vihreäksi valaistuista rakennuksista ja tapahtuman mainoksista, todennäköisesti siksi, että tuttuihini kuuluu useita mitokondriotutkijoita. Mutta on sosiaalisen median mahti sen verran suuri, että nämä kuvat varmasti levisivät myös suurelle yleisölle, joka ei aiemmin ollut edes kuullut mitokondriosairauksista. Näin pystyi kuvien kommenteista päättelemään. Uskon, että tämä oli onnistunut tapa herättää suuren yleisön kiinnostus ja lisätä tietoisuutta mitokondriosairauksien ja niiden tutkimuksen osalta. Suuri osuus kampanjan saamasta julkisuudesta kuuluu professori Anu Wartiovaaralle, joka antoi kasvot mitokondriotutkimukselle useassa eri mediassa, myös sosiaalisessa. Iso panostus kiireiseltä professorilta osoittaa, että hän pitää asiaa tärkeänä. Sitä en tiedä, kuinka paljon tämä vaikutti varainhankintaan Suomessa, missä yksityisten tai yritysten lahjoituskulttuuri lääketieteelliselle tutkimukselle on vielä hyvin pienimuotoista verrattuna jopa Ruotsiin, Amerikan mantereesta puhumattakaan.

Tunnetuimpia tutkimuksen hyväksi järjestettäviä keräyksiä ovat varmasti Syöpäjärjestöjen Roosa Nauha ja Movember –kampanjat. Näissä kyse ei niinkään ole tautien tunnetuksi tekemisestä, sillä meistä jokainen tuntee varmaankin jonkun, joka on sairastunut rinta- tai eturauhassyöpään. Ehkäpä juuri siksi rahan kerääminen näiden sairauksien tutkimukselle on onnistunut suhteellisen menestyksekkäästi. Kun asia tulee konkreettiseksi omalla kohdalla, sen merkitys ja mittasuhteet muuttuvat uudelle tasolle.

Samalle viikolle kuin Light up for Mito, osui toinen tapahtuma, joka laittoi minut miettimään meidän tutkijoiden ja lääkäreiden viestintää yleisölle, ja kuinka voisimme tätä hyödyntää sekä tutkimustemme rahoituksen, että potilaiden muunlaisen auttamisen osalta. Olimme 8-vuotiaan tyttäreni kanssa Elämä lapselle –konsertissa, jossa tunnetut kotimaiset artistit esiintyvät kerätäkseen rahaa Lastenklinikoiden kummeille. Tajusin sen jälkeen, että rahankeräyksen kannalta kuitenkin vähintään yhtä tärkeitä kuin esitykset, olivat pikkupotilaiden ja heidän vanhempiensa henkilökohtaiset kertomukset omasta elämästään sairauden kanssa. Meillä keskusteltiin monena päivänä konsertin jälkeen syövästä, sen hoidosta, pitkistä sairaalajaksoista ja siitä, kuinka yksi potilaista haaveili pääsevänsä kouluun puolentoista vuoden päästä, kun infektioriski on toivottavasti riittävästi pienentynyt. Saman ikäisen lapsipotilaan tarina jäi mieleen paljon vahvempana kuin Robinin ja Antti Tuiskun esitykset. Tytärtäni myös kiinnosti, mitä me päivittäin teemme töissä parantaaksemme erilaisia sairauksia, konkreettisesti. Hänen mielestään oli hienoa, että mekin olimme ostamillamme lipuilla tukemassa mm. iPadien hankintaa sairaaloihin lasten iloksi. Se on konkreettinen apu ja helppo ymmärtää, mikä tekee lahjoittamisesta helpompaa ja tuo hyvän mielen. Osa tuotoista menee myös lastentautien tutkimukseen, mutta sen osalta lahjoittajan on jo vaikeampi kuvitella, mitä rahoilla lopulta tehdään ja mitä hyötyä siitä on. Jäinkin miettimään, miten onnistuisimme entistä paremmin tuomaan tutkimusta lähemmäksi sekä potilaita, heidän omaisiaan että suurta yleisöä konkreettisilla ja selkeillä esimerkeillä. Valitettavan usein se jää liian abstraktille tasolle ja niihin korulauseisiin, joita kirjoitamme apurahahakemusten loppuun. Tätä voi meistä kukin nyt pohtia ja harjoitella syksyn Akatemian hakemusten kohdassa, missä kysytään oman tutkimuksen vaikutusta akateemisen maailman ulkopuolella. Translationaalinen tutkimus voisikin ehkä tässä tapauksessa tarkoittaa tutkimuksen kääntämistä yleiskielelle?

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma
riikka.kivela(a)helsinki.fi

Outo hospitalisaatio-ohjelma käyntiin Oulussa

Yhdysvalloissa on kokeiltu kauan ”hospitalisteja” ja ”comanagementia”. Tällä tarkoitetaan sitä, että spesialistisairaaloissa toimii myös oman erikoisalan ulkopuolisia erikoislääkäreitä, esimerkiksi lastenkirurgisessa yksikössä toimii pediatreja ja verisuonikirurgisessa yksikössä sisätautilääkäreitä. Tällaisten järjestelmien toimivuudesta ja kustannus-hyötysuhteista on jopa Cochrane-analyysejä.

Suomen Lääkärilehti (SLL 8.9) kertoi Oulun yliopistollisessa sairaalassa (OYS) käynnistyvästä ”hospitalisti”-koulutusohjelmasta. Suunnitelman mukaan ei-kirurgiselle alalle erikoistuva lääkäri toimisi kirurgisella osastolla kokonaisvastuuta kantavana lääkärinä, eräänlaisena tulkkina huippukirurgien ja potilaiden välillä. Tällaisia kuulemma tarvitaan, sillä huippukirurgi ei enää hallitse oman alansa ulkopuolista medisiinaa edes sen verran, että pystyisi potilaansa kanssa keskustelemaan. OYS:ssa idea on pilotoitu yhden lääkärin avulla, ja nyt hospitalisti -koulutusohjelma ollaan avaamassa. Osallistuja saisi kaksi vuotta koulutusta erikoistuessaan yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin. Jos näin olisi, koko ”hospitalisti”-ohjelma olisi vain osa meikäläistä erikoistumista, jota markkinoidaan hienolla, uudella termillä.

Koulutusohjelman puuhamies, kirurgian vastuualueen johtaja, lupaili paljon. Hoitojaksot lyhentyvät, leikkauskomplikaatiot diagnosoidaan paremmin tai ainakin erotetaan taustasairaudesta ja rahaa säästetään. Hän tosin tunnusti, että asiaa ei ole Suomessa tutkittu, mutta yhdysvaltalaisten kokemusten mukaan kaikkea tätä hyvää uusi ohjelma tarjoaisi. Valitettavasti Cochranen mukaan tulokset ovat ristiriitaisia, paitsi siltä osin, että ”comanagament” oli kalliimpaa.

Minusta oululaisten kirurgien suunnitelma on huono. Onhan kirurgisella osastoilla kirurgiaan erikoistuvia lääkäreitä, jotka eivät vielä ole huippukirurgeja ja joilla on yhtä tuoreet yleismedisiiniset tiedot kuin hospitalistiohjelmaan otettavilla, muille aloille erikoistuvilla lääkäreillä. Ja ei kai huippukirurgikaan voi eikä saa unohtaa lääkärikoulun oppeja, joihin sentään kuuluu perustiedot fysiologiasta ja eri sairauksista. Kaikilla lääkäreillä, myös huippukirurgeilla, täytyy olla jonkinasteinen velvollisuus seurata medisiinan kehitystä myös oman alueen ulkopuolelta. Edelleen, lääkäriyteen kuuluu kyky ja velvollisuus puhua potilaansa kanssa. Siihen menee aikaa eikä se ole aina kivaa varsinkaan hitaasti ajattelevien vanhuspotilaiden kanssa, mutta silti, potilas on näytelmän päähenkilö. Jos kirurgi ei täytä näitä ehtoja, hän ei voi olla huippukirurgi, vaan mykkä leikkausrobotti. Huippukirurgien hypetys saattoi olla SLL:n omaa tuotantoa, sillä ainakin minun tuntemani huippukirurgit hyvin täyttävät myös huippulääkärin mitat.

Kovasti myös epäilen, haluavatko yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin erikoistuvat sairaalalääkärit lähteä työskentelemään kirurgisille osastoille. Kuka heitä siellä opettaa ja ohjaa, eivät ainakaan kirurgit, koska juuri he apua tarvitsevat. Pahoin pelkään, että nämä erikoistuvat lääkärit päätyvät kotiuttamaan leikkauspotilaita, sanelemaan epikriisejä, täyttämään poisto- ym. ilmoituksia ja tekemään muitakin kansliatöitä. Toivoisin näiden koulutusohjelmien vastuuhenkilöiden tarkasti harkitsevan, täyttääkö tällainen työ erikoiskoulutuksen tavoitteet.

Yhdysvalloissa ”comanagement” tarkoittaa kahden eri alan spesialistin yhteistyötä. Tästähän on hyviä kokemuksia esim. Naistenklinikasta, jossa valmiit ja kokeneet sisätautilääkärit toimivat tiukassa yhteistyössä gynekologien kanssa Siinä hoidetaan hyvin potilasta ja samalla opetetaan toinen toistaan. Tämäntapainen järjestely tuntuisi järkevältä myös kirurgisilla osastoilla, jos kerran omin avuin ei selvitä.

Tämä kirjoitus tietysti leimataan emeritusprofessorin tyhjäksi jorinaksi ja muutosvastarinnaksi. Voihan se sitä ollakin, eipä käy kieltäminen. Tuulahdus ajalta, jolloin professorit vielä päättivät erikoistumiskoulutuksesta. Tullaan myös sanomaan, että kirjoitus on syntynyt vain erikoisalojen välisestä kateudesta ja kilpailusta. Tottahan se voi olla, mutta yhtä totta on sekin, että huippulääkäreitä ja vaikeasti hoidettavia potilaita on myös kirurgian ulkopuolella. Miksi siis hospitalistiohjelma vain kirurgiaan.

Paljon puhutaan sairaanhoidon päättäjien etiikkasta. Päättäjät voivat osoittaa eettisyyttään parhaiten välttämällä yhteisen rahan tuhlausta. Tällä kohdalla se tarkoittaa hospitalisti -ohjelmien pysäyttämistä lähtökuoppiinsa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

Paska juttu!

Hannu Sariola
Tyttäreni sairastui vuoden sisään kaksi kertaa korkeakuumeiseen munuaistulehdukseen, jonka aiheutti ESBL, yksi pahamaineisista antibioottiresistenteistä bakteereista. Tähän pöpöön tehoaa enää vain yksi pieni antibioottiryhmä. Sitten kun resistenssi sillekin kehittyy, ei ole enää yhtään lääkettä. Se on loppu sitten. Lista moniresistenteistä bakteereista pitenee päivä päivältä. Vuosiin ei ole kehitetty täysin uudella mekanismilla vaikuttavia antibiootteja, ainoastaan vanhojen uusia variantteja. Kohta ollaan tilanteessa, jossa ihmiset kuolevat infektioihin niin kuin aikoina ennen Alexander Flemingiä. Ihmisten elinikä laskisi noin viidellä vuodella.

Ihmisen luovuus on kuitenkin rajaton. Kaikenlaisia ei-antibioottisia bakteeritautien hoitoja on kehitteillä. On virtaussytometriaa matkivia laitteita, joissa vasta-aineiden ja magneettien avulla napataan bakteerit pois verestä. On bakteereita kaappaavia filttereitä. On kokeita bakteerien virusten eli bakteriofagien tehosta bakteeri-infektioihin. Tässä aloitteen tekijänä Suomessa on ollut bakteriologian professori Mikael Skurnik. Kaikki naureskelivat sosialistisen itäblokin bakteriofagiterapialle. Syytä olikin. Mikael Skurnik kertoi, että niiden tehosta bakteeri-infektioihin ei silloin julkaistu yhtään korkeatasoista tieteellistä tutkimusta arvostetuissa lääketieteellisissä lehdissä. Nyt hän aikoo tehdä sen. Periaatteessa faagihoito olisi mitä parhain hoitomenetelmä. Bakteriofagi infektoi bakteerin ja räjäyttää sen taivaan tuuliin. Kun bakteeri oppii sietämään faagia, kehittyy uusi kanta, joka räjäyttää bakteerin atomiksi. Antibioottiresistenssin kaltaista ongelmaa bakteriofagit eivät tunne. Toivon tosiaan, että tehoa löytyy.

Infektiotautien professori Anu Kantele tekee ihmiset tietoisiksi globaalista antibioottiongelmasta. Antibioottien väärinkäyttö otiitin ja flunssan hoidossa on vielä aika pieni ongelma. Aasiassa, erityisesti Intiassa, ihmisille työnnetään käteen sama pilleripussi vaivaan kuin vaivaan. Siinä on laajakirjoinen antibiootti, kipulääke, sydänlääke ja jotain rauhoittavaa. Kehitysmaiden huonosti valvotut lääketehtaat valuttavat tonnikaupalla antibioottijätettä ympäristöön. Pahinta jälkeä tulee kuitenkin maataloudesta. Jostain tuntemattomasta syystä antibiootit lihottavat karjaa – ja ihan samaan tapaan ne lihottavat vauvoja kuten lasten infektiotautien professori Harri Saxén vähän aikaa sitten osoitti. Suuri osa maailman antibioottiresistenteistä bakteerikannoista onkin seurausta karjan tehokasvatuksesta. Eikä tätäkään hulluutta saada loppumaan.

Jokainen matka kehitysmaihin on riski. Riippuen matkakohteesta suurempi tai pienempi osa turisteista palaa kotiinsa epämiellyttävä matkamuisto vatsassaan. Onneksi nämä antibioottiresistentit matkamuistot – difteriat, ESBL:t, MRSA:t ja muut – eivät useinkaan aiheuta tautia. Ne jäävät myös tavallisesti ennemmin tai myöhemmin tappiolle kilpailussa suoliston ”Lebensraumista”. Kaikki eivät kuitenkaan ole näitä onnellisia. Yksi heistä on tyttäreni. Kahden urosepsiksen jälkeen istuttiin alas ja mietittiin mitä nyt? Päädyttiin kokeelliseen hoitoon, josta raportoitiin ensimmäinen tapausselostus Duodecim-lehdessä vuonna 1996. Se oli Niilo Härkösen kirjoittama artikkeli potilaasta, jonka pseudomembranoottinen koliitti hoidettiin ulosteensiirrolla. Luovuttajana toimi vaimo. En tiedä miksi juuri vaimolle suotiin tämä kunnia. Joka tapauksessa hoito tehosi, mies parantui ja juttu meni iltalehtien lööppeihin: ”Suomessa tehty ensimmäinen ulosteensiirto”. Tämä on muuten ainoa kerta, kun Duodecim-lehden juttu on päätynyt lööppeihin. Aiemmin ulosteensiirtoja oli tehty erityisesti saksankielisissä maissa. On runsaasti artikkeleita ulosteensiirron erinomaisesta tehosta Clostridium difficilen aiheuttamassa koliitissa. Samansuuntaisia tuloksia on muista vaikeista antibioottiresistenteistä koliiteista. Siirrossa käytetään nykyään ulostetta, joka on tutkitusti vapaa patogeeneista – sukulaisia ei enää vaivata. Yhdet siirtävät ulosteen gastroskoopilla, toiset kolonoskoopilla, kolmannet nielevät ulostepillereitä. Kaikkien menetelmien teho on hyvä ja lähes kaikki potilaat pääsevät eroon kiusanhengestään jo ensimmäisellä siirrolla.

Anu Kantele on myös toisesta syystä mediamagneetti. Hän vetää ruotsalaisten kanssa Beninin ripulirokotetutkimusta. 800 suomalaista viedään Beniniin kahdeksi viikoksi. Puolet saavat rokotteen, jonka toivotaan estävän ETEC-bakteerin aiheuttama ripuli. Toinen puoli saa lumerokotteen. Mikä mukavinta koekaniinien kannalta – heidän toivotaan viettävät Beninissä lomaa ihan samaan tapaan kuin tavallisesti. Otetaan aurinkoa. Syödään eksoottisia ruokia ja nautitaan – kunnes ripuli iskee. Tätä varten on palkattu ulostelähetti, joka hakee ulostenäytteen mopolla vaikka keskellä yötä.

Vedetään yhteen. Vaihtoehtoisia keinoja antibiooteille on monia: bakteerisytometrit, bakteerifiltterit, bakteriofagit, ulosteensiirrot ja bakteerirokotteet. Ja moni muu keino, joiden tehosta me emme tiedä vielä mitään. Esimerkiksi Mikael Skurnik on harkitsemassa ESBL:n eradikaatiota faagiterapialla. Olen optimistinen. Ei meiltä keinot lopu tässäkään pulmassa, vaikka kilpajuoksu aikaa vastaan on kiivas. Miten kävi tyttärelleni? Siirron jälkeen hän ei enää kantanut ESBL:ää eikä ole sairastunut enää urosepsiksiin. Kirjaimellisesti: hätä keinot keksi. Lämmin kiitos kaikille hyksiläisille, jotka olivat mukana hoitamassa häntä. Pankaa yksi sulka lisää hattuunne.

Kuoleman loppu

Scifi- novellissa tulevaisuuden lääkäri tapaa vastasyntyneen potilaan äidin.
Lääkäri: Olen pahoillani, mutta luulen että poikanne on kuolemassa.
Äiti: Sehän on kauheaa. Paljonko hänellä on aikaa?
Lääkäri: Vaikea sanoa, luultavasti noin sata vuotta. Immortaali-istutus ei onnistunut.

Meidän elämässämme kuolema on melko luonnollinen tapahtuma. Sanon ”melko”, sillä olemme pitkälti onnistuneet etääntymään jokapäiväisestä kuoleman näkemisestä hyvän terveydenhuoltomme ja eliniän pitenemisen johdosta. Toiset ovatkin sitä mieltä, että olisi hyvä joutua kuoleman kanssa tekemisiin hiukan useammin, jotta asiaa olisi helpompi käsitellä. Ei kuitenkaan mennä nyt psykologiaan, vaan keskitytään enemmän kuoleman biologiaan.

Kuoleman tutkijat sanovat, että elämän edellytykset ovat kuin sarjaan kytketyt valot: jos yksikin lamppu on pois pelistä, koko rakennelma on pimeänä. Näitä edellytyksiä ovat tutut perusasiat kuten esimerkiksi lämpö, ravinto ja happi, jotka ihmisellä tarvitsevat toimiakseen mm. verenkiertoa, aivotoimintaa ja niin edelleen. Minkä tahansa tärkeän toiminnan poistaminen tekee lopun kokonaisuuden elinkelpoisuudesta. Yhteistä näille asioille on se, että niitä voidaan yksittäin kuvata melko teknisinä tapahtumina. Luonnontieteissä ja insinöörien sovelluksissa suuriakin kokonaisuuksia on totuttu pilkkomaan osiin ja projekteja ketjuttamaan aina vaan pienempiin alayksiköihin, mutta monet biologiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat on usein nähty niin monimutkaisina, että erilaiset epävarmuustekijät tekevät kokonaisuuksien hallitsemisesta vaikeaa.

Elävästä elämästä tiedämme, että mitä monimutkaisemmaksi asiat käyvät, sen suurempi vaikutus on sattumalla. Tämä epävarmuus on ollut ihmiselon ihanuus ja kurjuus kai aina. Tähän asti ja vielä nykyäänkin on liian vaikeaa ennustaa luotettavasti pitkän ajan säätä tai pörssikursseja, varsinkin kun jälkimmäisessä mukana on lukematon määrä irrationaalisen tuntuisesti käyttäytyviä toimijoita eli ihmisiä. Sen sijaan viime aikojen tietokoneiden laskentatehon ja tekniikan kehitys on tuonut aivan järkevien ihmisten mieleen kysymyksen, voitaisiinko ihmiselämää ylläpitävät toiminnat mallintaa pieninä osina, monitoroida ja korjata poikkeamat tarpeen vaatiessa. Tämä ajatus lähtee siitä, että ihminen on tehty soluista, jotka toimittavat tiettyjä tehtäviä. Vaikka näitä soluja on biljoonia (10*12), niitä on silti äärellinen lukumäärä, joka on hallittavissa, kunhan vain tehoa on riittävästi. Mikäli tekniikka kehittyy tarpeeksi, voidaan kuvitella, että kokonaisuus ei monimutkaistuessaankaan enää jonain päivänä ylitä alati suurenevaa kapasiteettia.

Google-yhtiön tekninen johtaja Ray Kurzweil on yksi kuoleman ongelmaan ratkaisuja hakevista visionääreistä. Hänen tavoitteensa on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja ennustuksensa suorastaan päätähuimaava: vuonna 2029 olemme tilanteessa, jossa joka vuosi keksinnöt paranevat niin, että saamme vuoden lisää elinaikaa. Tämä lisä tulee hänen mukaansa elämän loppuun. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että meidän joukossamme olisi jo paljon henkilöitä, joiden elämä ei koskaan päättyisi!

Ajatus tuntuu järjettömältä- kuinka kukaan on edes tullut ajatelleeksi moista! Kurzweil ei kuitenkaan ole ainoa -joskin ehkä yltiöpäisin- elämän pidentämistä suunnitteleva. Ihmisen DNA-sekvensoinnin suuri nimi Craig Venter on mukana Human Longevity Inc. –yhtiössä, joka kartoittaa vanhenemisen genetiikkaa, Googlen lanseeraaman Calico-yhtiön missio on löytää vanhenemisen biologisia syitä, The Race Against Time –säätiö on saanut kasaan kahden miljardin rahoituksen, josta mm. lääkäri Joon Yun on lahjoittanut suuren potin Palo Alto Longevity – palkintoon tutkimusryhmille, jotka pidentävät ihmiselämää. Säätiön ajatus on, että ikääntyminen on sairaus, jonka keskeisinä kysymyksinä ovat proteiinien degradaatio ja sellaiset DNA:n koodittamat ohjeet, jotka johtavat vanhenemiseen. Vaatimaton tavoite on ensin lisätä ihmisikää yli 120 vuoteen. Monia ristiriitaisia ajatuksia herättänyt gerontologi ja tiedemies Aubrey de Grey sen sijaan tähtää 1000 vuoden eliniän mahdollistamiseen ja ihmettelee, miksi lähes kaikki ovat tyytyneet siihen, että vanheneminen ja kuolema ovat väistämättömiä. Ylläolevien lisäksi haasteesen on tarttunut moni muukin.

Lähes kaikki kuoleman biologista välttämistä pohtivat tahot kehittelevät teknisiä ratkaisuja, solujen uusiutumista ja määräaikaista vaihtamista, uusia nanokoon automaattisia robotisoituja solukorjaajia ja niin edelleen. Biologisen kuoleman yhä kauemmas potkimisen lisäksi maailmalla on kuitenkin monia ihmisiä, jotka ajattelevat aivan erilaista lähestymistapaa: onko elämä aina sidottu soluihin? Mitä jos kaikki aivokapasiteettini olisi siirretty tietokoneelle? Olisinko silloin elossa? Olisiko ”minuuteni” olemassa? Entäpä jos näistä tiedoista tehtäisiin kopio toiselle tietokoneelle?

Vaikka emme koskaan saavuttaisikaan kuolemattomuutta, olemme tulossa todella mielenkiintoisten eettisten kysymysten äärelle. Vaihtuuko henkilöys, jos ihmisestä vaihdetaan kaikki solut? Kuka edes haluaa elää ikuisesti? Entäpä tasa-arvo? Kaikki tuskin ovat samalla viivalla uusien tekniikoiden suhteen. Miten maapallolle käy, jos ihmiset eivät kuole? Sanomattakin on selvää, että näihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia. En itse pidä kovin todennäköisenä, että joudumme näiden ongelmien eteen aivan lähivuosina, mutta minusta on mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon opimme joka päivä. Ainoa pysyvä asia on muutos ja sen vauhti näyttää vaan kiihtyvän.

Mikäli haluat lisätietoja eri tahojen projekteista, alla on nimilista muutamista keskeisistä tekniikan alan rahoittajista ja toimijoista, jotka yrittävät ratkaista vanhenemisen ongelmaa. Googlettamalla nimi ja ”longevity” pääsee jo pitkälle.

Sergey Brin
Larry Ellison
Aubrey de Grey
Dmitry Itskov
Ray Kurzweil
Peter Thiel
Craig Venter
Joon Yun

Kirmo Wartiovaara
kirmo.wartiovaara@helsinki.fi
LT, dos, Suomen Akatemian kliininen tutkija, HY ja HUS

 

Hyvää alkanutta syyslukukautta!

Kesälomat ovat vietetty ja niin henkilökunta kuin opiskelijatkin ovat tulleet taas kampukselle. Edellinen vuosi oli poikkeuksellisen uuvuttava ja haasteellinen kaikille tiedekunnan toimijoille Suurimpia haasteita oli opetus- ja opiskelijapalveluiden, opiskelijoiden ja opettajien työn uudelleen järjestelemisessä. Monet asiat eivät vielä toimineet, mutta nyt ollaan jo menossa kohti parempaa ja voi hyvällä syyllä toivottaa selvästi valoisampaa tulevaa lukuvuotta kaikille opiskeluun liittyvissä asioissa.

Uudet hammaslääke- ja lääketieteen opiskelijat tulivat kampukselle viime viikolla. Opintouudistus on pian kertaalleen käynyt läpi kaikki vuosikurssit ja siten meillä alkaa olla hyvä käsitys siitä mitä seuraavaksi tulee muuttaa. Hammaslääketieteen kliinisen harjoittelun tilaratkaisuja etsitään tulevan lukuvuoden aikana yhdessä HUS:n kanssa kun varustaudutaan toiminnan siirtoon Ruskeasuolta Meilahteen.

Tästä viikosta alkaen myös psykologian ja logopedian opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat konkreettisesti mukana Meilahden kampuksen arjessa. Näiden alojen uudet opetustilat sijaitsevat pääasiassa vastaremontoidussa Haartmaninkatu 3:ssa. Tästä alkaa uusi yhteinen toimintamme. Tulemme tulevan lukuvuoden aikana etsimään yhteisiä toiminnan muotoja ja yhteisiä opintokokonaisuuksia, joista voimme oppia toinen toisiltamme. Tervetuloa Siltavuorenpenkereeltä tänne Meilahteen!

Master’s Programme in Translational Medicine (TRANSMED) course begins also during next week and 12 new students enter the new class. Welcome!

Myös Biomedicumin tiloissa tapahtuu. Medicum tiivisti kesällä tiloja, jotta HiLIFE ja pääasiassa sen Neurotieteen keskus sai noin 1000m2 tilaa toisen kerroksen tiloista. Eli syksyn aikana tänne muuttaa uusi joukko neurotutkijoita Viikistä. Tervetuloa teillekin!

Hallintopalvelut on siirretty pois tiedekunnasta uuteen yliopistopalvelut (YPA) matriisiorganisaatioon, joka on periaatteessa hyvä. Esimerkiksi monet suuret kansainväliset organisaatiot toimivat matriisissa, mutta silloin niillä tulee olla sovittuna kaksi keskeistä asiaa: selkeä yhteinen tavoite ja erinomainen luottamus toimijoiden kesken. YPA saadaan toimimaan, kunhan näistä kumpaakin asia pidetään jatkuvasti esillä.

Pian käynnistyvä uusien tutkimusohjelmien haku on yksi syksyn merkittävistä teemoista. Tämä toteutetaan siten, että halukkaat vastuulliset tutkijat (principal investigators) ilmoittautuvat, jonka jälkeen tutkimusohjelman johtajaksi haluavat alkavat muodostaa tutkimusohjelmakokonaisuuksia. Ehdotettujen ohjelmien laatua ja yhteistä lisäarvoa arvioi kansainvälinen tieteellinen ohjausryhmä, jonka puheenjohtajana toimii professori Norman Rosenblum Toronton yliopistosta ja sen SickKids sairaalasta.

Terkossa avataan lokakuussa uusi avoin innovaatiotila, Terkko Health Hub. Siellä Health Capital Helsingin omistajat eli HUS, Helsingin yliopisto, Aalto yliopisto ja Helsingin kaupunki alkavat järjestää yhdessä Think Companyn ja sekä muiden toimijoiden kanssa monenlaisia tapahtumia. Koko Terkon ensimmäinen kerros avataan tälle toiminnalle. Terkko Health Hub tilaa voi vuokrata joustavasti yrityksille ja tarjolla on mm. avointa tilaa tai lasiseinien rajaamia huoneita. Ensimmäisessä kerroksessa on myös uusi kahvila. Terkon kellarin opiskelijatila Mocoma tulee jatkossa olemaan kaikkien tiedekunnan opiskelijoiden käytössä ja parhaillaan sen käyttöä muokataan yhdessä opiskelijoiden kanssa

Tällä viikolla on maailman suurin lääketieteellisen opetuksen kokous, AMEE 2017 Helsingissä. Mukana on 4000 osallistujaa ja suomalaisia osallistujia on noin 400. On todella hienoa, että olemme saaneet mahdollisuuden järjestää tämän opetukseen keskittyvän kokouksen täällä!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Twitter: @rrenkone
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

 

Opetus – tutkimus – kehittäminen Sote-uudistuksen karusellissa

Keväällä ja alkukesällä oli puhtia ja puhdasta piti tulla. Kuinka kävi paitojen pesussa? Sote-hallintouudistus väsähti ja viivästyi mutta likapyykkiin ei liimauduttu. Vaikka kiire hellitti kovinta otettaan, on kesän aikana koneessa pyöritetty opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen valkopyykkiä.

Uudenmaan sote- ja maakuntauudistuksen hankejohtajia (osallisuus-, integraatio-, strategia-, talous-, henkilöstö-, viestintä-, rahoitus- ja hallintojohtaja) haetaan nyt. Tavoitteena on, että uudet johtajat aloittaisivat työnsä syys-lokakuussa. Kenen tontille sitten opetus, tutkimus, kehittäminen ja innovaatiot pystytetään? Vai raivataanko kokonaan uutta tilaa näille tehtäville? Uudenmaan merkitys kansainväliseen kärkeen tähtäävänä toimijana on niin merkittävä, että oma johtajanpesti olisi tervetullut.

Uudellamaalla ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu opetusta, tutkimusta ja kehittämistä, vaikka johtaja ei olekaan haussa.  Niitä varten on perustettu esiselvitystyöryhmä, joka on kevään ja kesän ajan paiskinut hommia. Tehtävänantona työryhmällä oli kuvata nykytila Uudellamaalla ja sen yhteistyöalueella, tunnistaa asiat, joihin uusi sote-lainsäädäntö tuo muutoksia, tarjota tausta-aineistoa jatkotyölle ja tehdä esitys jatkotyön organisoinnista.

Esiselvitystyöryhmä järjesti kolme laajaa sidosryhmien kuulemistilaisuutta, joissa nousi esiin huoli mm. siitä, miten yleislääketiede, hammaslääketiede sekä sosiaalityö sijoittuvat uusiin tuotantorakenteisiin, miten muun kuin kliinisen lääketieteen tutkimuksen (mm. ns. järjestelmätutkimuksen) olisi mahdollista vahvistua. Miten hoitotieteen tutkimuksen puutetta Helsingin yliopistossa voitaisiin paikata? Huolta kannettiin tutkimuksen ja kehittämisen rinnakkaisuuden ja käytännönläheisyyden säilymisestä myös tulevaisuudessa, kuten myös sivuvirkajärjestelyn jatkumisesta. Miten voidaan tukevoittaa kehittämistoiminnan verkostomaista rakennetta? Millainen on kyky vastata uusiin osaamistarpeisiin? Uudenmaan kansallisesta vastuusta ruotsinkielisen opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen on kyettävä huolehtimaan.

Raskain huolenaihe on kuitenkin tutkimuksen ja opetuksen riittävä rahoitus, josta vain osan kattaa valtion erilliskorvaus. Tälle rahalle tulee jatkossa todennäköisesti jakajia, joten keskustelun teemaksi on valittava rahoituksen jako ja sen riittävyys. Valtiovarainministeriön 2018 valmistelubudjetti ei liikoja lupaa: vuodelle 2017 myönnetty kertaluonteinen 5 milj. lisäys ehdotetaan leikattavaksi. Jäljelle jää 15 milj kaikkien erva-alueiden jaettavaksi. Opetusbudjettiin ei näin suurta leikkausta olisi tulossa, mutta kun siitä – sinänsä ihan aiheellisesti-  jaetaan yli 3 milj. yliopistolle, pienenee kuntarahoituksen osuus vastaavasti. HUS:ssa onkin kuntarahalla merkittävästi kompensoitu valtion osuutta ja näin ymmärretty upeasti laadukkaan ja monipuolisen opetuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitys osana hyvää potilashoitoa sekä bioalan koulutusta ja kehittämistä.

Sote-esiselvitystyöryhmän jatkoehdotuksena on perustaa kuusi ryhmää työstämään Uudenmaan maakunnan TKI-visiota ja brändiä; opetusta; yhteistä tutkimusstrategiaa; TKI-rahoitusta; kehittämistoimintaa ja Uudenmaan valtakunnallisella vastuulla olevaa ruotsinkielistä TKI-toimintaa.

Oman lisänsä sote-karuselliin tuo nykyisen järjestämissopimuksen mukainen HYKS-ervan ohjausryhmä, joka on esittänyt halunsa jatkaa nykyisessä erva-sopimuksessa olevien asioiden osalta (ml. opetus-, tutkimus- ja kehittämistoiminta), koordinointia ja johtamista yhteistyöaluetasoisessa maakuntavalmistelussa Uudenmaan yhteistyöalueella. Olemassa olevia verkostoja kannattaa kyllä tulevaisuudessakin hyödyntää.

Valtakunnalliseen ohjaukseen jää, ja soisikin jäävän, ainakin Syöpä-, Genomi- ja Neurokeskukset, Kansallinen biopankki, tutkimuksen vaativat kliiniset infrastruktuurit, tutkimuksen vaikuttavuusmittarit ja erikoistumiskoulutusten hallinnointi. Em. keskukset tuskin tulevat jäämään ainoiksi, joten jatkossakin TKI-toimintaa tapahtuu yli maakuntarajojen lisääntyvästi.

Tärkeintä joka tapauksessa – millä tavoin edetäänkin – on luoda ja pitää yllä tutkijoita, opettajia, opiskelijoita ja käytännön työntekijöitä kannustava ja innostava ilmapiiri, jota vailla eteenpäin ei mene kukaan eikä mikään.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto