Yhdysvalloissa on kokeiltu kauan ”hospitalisteja” ja ”comanagementia”. Tällä tarkoitetaan sitä, että spesialistisairaaloissa toimii myös oman erikoisalan ulkopuolisia erikoislääkäreitä, esimerkiksi lastenkirurgisessa yksikössä toimii pediatreja ja verisuonikirurgisessa yksikössä sisätautilääkäreitä. Tällaisten järjestelmien toimivuudesta ja kustannus-hyötysuhteista on jopa Cochrane-analyysejä.
Suomen Lääkärilehti (SLL 8.9) kertoi Oulun yliopistollisessa sairaalassa (OYS) käynnistyvästä ”hospitalisti”-koulutusohjelmasta. Suunnitelman mukaan ei-kirurgiselle alalle erikoistuva lääkäri toimisi kirurgisella osastolla kokonaisvastuuta kantavana lääkärinä, eräänlaisena tulkkina huippukirurgien ja potilaiden välillä. Tällaisia kuulemma tarvitaan, sillä huippukirurgi ei enää hallitse oman alansa ulkopuolista medisiinaa edes sen verran, että pystyisi potilaansa kanssa keskustelemaan. OYS:ssa idea on pilotoitu yhden lääkärin avulla, ja nyt hospitalisti -koulutusohjelma ollaan avaamassa. Osallistuja saisi kaksi vuotta koulutusta erikoistuessaan yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin. Jos näin olisi, koko ”hospitalisti”-ohjelma olisi vain osa meikäläistä erikoistumista, jota markkinoidaan hienolla, uudella termillä.
Koulutusohjelman puuhamies, kirurgian vastuualueen johtaja, lupaili paljon. Hoitojaksot lyhentyvät, leikkauskomplikaatiot diagnosoidaan paremmin tai ainakin erotetaan taustasairaudesta ja rahaa säästetään. Hän tosin tunnusti, että asiaa ei ole Suomessa tutkittu, mutta yhdysvaltalaisten kokemusten mukaan kaikkea tätä hyvää uusi ohjelma tarjoaisi. Valitettavasti Cochranen mukaan tulokset ovat ristiriitaisia, paitsi siltä osin, että ”comanagament” oli kalliimpaa.
Minusta oululaisten kirurgien suunnitelma on huono. Onhan kirurgisella osastoilla kirurgiaan erikoistuvia lääkäreitä, jotka eivät vielä ole huippukirurgeja ja joilla on yhtä tuoreet yleismedisiiniset tiedot kuin hospitalistiohjelmaan otettavilla, muille aloille erikoistuvilla lääkäreillä. Ja ei kai huippukirurgikaan voi eikä saa unohtaa lääkärikoulun oppeja, joihin sentään kuuluu perustiedot fysiologiasta ja eri sairauksista. Kaikilla lääkäreillä, myös huippukirurgeilla, täytyy olla jonkinasteinen velvollisuus seurata medisiinan kehitystä myös oman alueen ulkopuolelta. Edelleen, lääkäriyteen kuuluu kyky ja velvollisuus puhua potilaansa kanssa. Siihen menee aikaa eikä se ole aina kivaa varsinkaan hitaasti ajattelevien vanhuspotilaiden kanssa, mutta silti, potilas on näytelmän päähenkilö. Jos kirurgi ei täytä näitä ehtoja, hän ei voi olla huippukirurgi, vaan mykkä leikkausrobotti. Huippukirurgien hypetys saattoi olla SLL:n omaa tuotantoa, sillä ainakin minun tuntemani huippukirurgit hyvin täyttävät myös huippulääkärin mitat.
Kovasti myös epäilen, haluavatko yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin erikoistuvat sairaalalääkärit lähteä työskentelemään kirurgisille osastoille. Kuka heitä siellä opettaa ja ohjaa, eivät ainakaan kirurgit, koska juuri he apua tarvitsevat. Pahoin pelkään, että nämä erikoistuvat lääkärit päätyvät kotiuttamaan leikkauspotilaita, sanelemaan epikriisejä, täyttämään poisto- ym. ilmoituksia ja tekemään muitakin kansliatöitä. Toivoisin näiden koulutusohjelmien vastuuhenkilöiden tarkasti harkitsevan, täyttääkö tällainen työ erikoiskoulutuksen tavoitteet.
Yhdysvalloissa ”comanagement” tarkoittaa kahden eri alan spesialistin yhteistyötä. Tästähän on hyviä kokemuksia esim. Naistenklinikasta, jossa valmiit ja kokeneet sisätautilääkärit toimivat tiukassa yhteistyössä gynekologien kanssa Siinä hoidetaan hyvin potilasta ja samalla opetetaan toinen toistaan. Tämäntapainen järjestely tuntuisi järkevältä myös kirurgisilla osastoilla, jos kerran omin avuin ei selvitä.
Tämä kirjoitus tietysti leimataan emeritusprofessorin tyhjäksi jorinaksi ja muutosvastarinnaksi. Voihan se sitä ollakin, eipä käy kieltäminen. Tuulahdus ajalta, jolloin professorit vielä päättivät erikoistumiskoulutuksesta. Tullaan myös sanomaan, että kirjoitus on syntynyt vain erikoisalojen välisestä kateudesta ja kilpailusta. Tottahan se voi olla, mutta yhtä totta on sekin, että huippulääkäreitä ja vaikeasti hoidettavia potilaita on myös kirurgian ulkopuolella. Miksi siis hospitalistiohjelma vain kirurgiaan.
Paljon puhutaan sairaanhoidon päättäjien etiikkasta. Päättäjät voivat osoittaa eettisyyttään parhaiten välttämällä yhteisen rahan tuhlausta. Tällä kohdalla se tarkoittaa hospitalisti -ohjelmien pysäyttämistä lähtökuoppiinsa.
Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri
